Part 7

Poliittinen elämä oli surkeampaa kuin koskaan, siinä ei ollut siis mitään vastustusvoimaa, joka olisi voinut tehdä yksipuolisen esteettisen sivistyksen vaikutukset tehottomiksi. Humanismi oli tuntien vastenmielisyyttä hajanaista, proosallista, nykyaikaista elämää kohtaan hakenut yleisinhimillistä ja siinä kohdin pääasiassa liittynyt antiikkiin. Myöhemmissä romantikoissa kehittyi tämä vastenmielisyys harkituksi vihaksi kaikkia silloisen ajan oloja vastaan, he tekivät ihanteensa niin avaraksi, kirjavaksi, epämääräiseksi, mystilliseksi kuin suinkin vastustushalusta oman aikansa ahtaita, värittömiä, käytännöllisiä ja kuivan järkeviä harrastuksia kohtaan. Humanistit tulkitsivat pääasiassa vielä kansan sivistyneen osan siveellistä tietoisuutta, romantikot tulkitsivat ainoastaan yksinomaisesti esteettis-ylimysmielisten nurkkakuntien nerokkaita päähänpistoja. Humanistit olivat ennen kaikkea suosineet kaunista muotoa, romantikot palvelivat muotoa ylimalkaan. Ja siinä kohden vei romantikkojen taiturimaisuus humanisteista todella voiton; he antoivat kielelle monipuolisuutta ja ulkonaista rikkautta, josta 18:nnen vuosisadan runoilijoilla ei ollut aavistustakaan, he panivat liikkeelle virran yksityisiä huomattavia, hedelmöittäviä aatteita, he avasivat mitä laajimpia ja loistavimpia näköaloja kaikkiin suuntiin. He kehittivät runoudessa musikaalista ja maalauksellista ainesta vastakohtana plastilliselle, he loivat värejä ja säveleitä, jotka huumaavalla loistollaan samalla viehättivät ja panivat pään sekaisin. Humanismin perikuva, Faust, oli vain tahtonut haudasta herättää antiikkisen Helenan, romantikkojen mielikuvitus haaveili "kuutamokirkkaassa lumoyössä" (in der mondenhellen Zaubernacht) kaikista maista ja ilmansuunnista maanpakoon joutuneiden jumalien kanssa. Saadakseen sisällystä, jota romantiikka ei tahtonut hakea todellisesta elämästä, se imi verta kaikkien aikojen ja kaikkien maiden runollisista kuvitelmista; se kumarsi milloin Kreikanmaan kauniita jumalia, milloin esteettisiä kristillisiä pyhimyksiä, milloin salaperäisiä muinaisgermaanisia luonnonvoimia, milloin intialaisia haaveellisia allegoriaolentoja. Että tätä mielikuvituksen juopumusta välistä seuraisi kuivakiskoisen väsähtänyt kylmyys, jolloin runoilijat epäilyksen hymy huulilla valittivat "die Welt ist leer und ohne Inhalt" (maailma on tyhjä ja ilman sisällystä), oli luonnollista. Esteettinen kultuuri oli romantiikassa saanut tendenssimäisen, mieteperäisen vivahduksen, joka vaikutti usein vahingollisesti elämään; kun Schiller tai Goethe puolusti katolisuuden haaveellista uskonhehkua, joka purkautui ilmoille niin väririkkaissa, milloin hymyilevissä, milloin synkissä kuvissa, niin saattoi se olla oikeutettuna vastapainona pietistiselle tekojumalisuudelle ja ratsionalistiselle tyhmälle latteudelle; romantikotkin läksivät esteettiseltä näkökannalta, mutta ajoivat kuitenkin, varma, käytännöllis-uskonnollinen tarkoitusperä mielessä, katolisuuden asiaa. Mutta vaikka Saksan romantiikan vaikutus elämään olikin siis enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, ja runouteen arvoltaan epäiltävää, niin on sillä inhimillisessä sivistyshistoriassa kuolematon kunnia sen vuoksi, että se on kohottanut tiedettä. Varsinkin ovat filologia ja historiankirjoitus tällä vuosisadalla kulkeneet jättiläisaskelin eteenpäin, juuri niiden elähyttävien vaikutusten johdosta, joita ne ovat saaneet romantiikasta. Eräältä puolelta oli romanttinen runous siis vain jonkunlainen irvikuva humanistis-klassillisesta. Mutta sillä ei ole sen olemus tyhjentävästi julkilausuttu. Lisäksi tulee vielä uusi, runoudessa tähän asti olematon aines -- tuo puolittain vavahduttava, puolittain himoittava väristys, jota ihminen tuntee katsellessaan sokeiden luonnonvoimain leikkiä. 18:nnen vuosisadan nerohenkiset runoilijat olivat julistaneet: ihminen on vapaa, hänellä on laki omassa rinnassaan, klassillinen humanismi selitti: ihminen on vapaa, mutta vain sen kautta, että hän tekee yleiset aatteet omikseen, romantikot selittivät, ensin ylimielisellä ironialla, sitten sisäisellä kauhistavalla vakaumuksella: ihminen on epävapaa, sillä hän on riippuvainen ainoastaan ulkonaisista oloista. Ulkonainen luonto ei ollut olemassa ihmistä varten, ei, luonto hallitsi päinvastoin hänen sisintänsä tuhansilla hänen olemuksessaan piilevillä salaisilla langoilla. Siitä romantikkojen erityinen mieltymys hämärään, käsittämättömään, siitä tiedottoman kansan vaiston ylistäminen, siitä se alttius, jolla he suosivat kaikkia oloja, joita ei mietiskelyn sievesi ollut hajottanut; siitä lisäksi heidän viehtymyksensä mystilliseen, jossa elämä ja kuolema sulaa salaperäisesti yhteen, uni- ja henkimaailmaan, heidän pyrkimyksensä ulkonaisen luonnon hengellistyttämiseen ja ruumiillistuttamiseen, samalla kuin he tekevät ihmisistä unissaankulkevia automaatteja; siitä vielä heidän myötätuntonsa jokaista intohimoa kohtaan, kunhan se vain esiintyi rajuna vaistona, siitä heidän muodottomuutensa. Että tämän puolen erityinen esillevetäminen jossain määrin oli oikeutettua, sitä ei kukaan kieltäne, varsinkin kun se oli ensimmäinen, kuohuva, epäselvä muoto, jossa aikamme kansallisuuspyrinnöt ilmenevät. Molemmat yllämainitut tarkoitusperät risteilevät omituisesti keskenään niiden runoilijain olemuksessa, jotka kuuluvat romanttiseen kouluun tai työskentelevät sen vaikutuksen alaisina. Milloin ne sulautuvat, ainakin ulkonaisesti yhteen, milloin seisovat jyrkkinä, sovittamattomina vastakohtina toinen toisensa rinnalla; hypersentimentaalinen tunteenruikutus irstaimman rohkeuden rinnalla, voimakkain realismi sekavimman ihannoimisen rinnalla, mystillisen hartain uskonnollisuus ilkamoivimman epäilyksen rinnalla. Heillä on toiselta puolen ihmeellinen kyky perehtyä mitä kaukaisimpiin oloihin ja tietäjän katseella keksiä niistä luonteenomainen puoli, mutta eriskummaisella itsepintaisuudella he sitten useinkin pitävät kiinni vain siitä, mitä satunnaista, vierasta ja käsittämätöntä on heidän valitsemissaan aineissa. Huomattavimmat näistä romanttisista runoilijoista kuvaavat erinomaisella taidolla ihmiselämän kauheita hämärätiloja, esim. mielipuolisuutta; siinä suhteessa he ovat vaikuttaneet suuresti vuosisatamme runolliseen kirjallisuuteen ja huolimatta siitä, että suuret runoilijat ovat suunnanneet runovoimansa samalle taholle, pysyvät he kuitenkin mestareina. Kuvatessaan yliaistillisen kamalaa voittavat esim. V. Hugo tai Dickens töintuskin Hoffmannia; sitä demonista taikavoimaa, jolla sitä vastoin esim. Kleist tai Arnim esittävät mitä eriskummaisimpia aiheita, niin että me kuitenkin jännityksellä seuraamme niiden kehitystä, ja mitä ihmeellisimpiä kohtauksia, niin että me kuitenkin runollisesti uskomme niihin, sitä voimaa eivät ei-saksalaiset romantikot (Mériméetä mahdollisesti lukuunottamatta) koskaan saavuta. Sitä ahdistavaa hätää, jota lukija tuntee, kun sokeat, mielivaltaiset luonnonvoimat leikittelevät ihmisen voimattoman tahdon kanssa, eivät saksalaiset romantikot varsinaisesti käytä ulkonaisen tehon aikaansaamiseksi, vaan he esittävät sen niin voimakkaasti, koska he tuntevat sen omassa sydämmessään. Tällä vavistuksella, jota he tunsivat seisoessaan arvoituksellisten ilmiöiden edessä, oli surulliset seuraukset; Kleist ampui itsensä, Hölderlin tuli mielipuoleksi, Brentano ja Werner heittäytyivät kaikista raaimman, voidaanpa sanoa likaisimman katolisen mystiikan helmoihin, Hoffmann päätyi lopulta mitä surkuteltavimpaan lamautumistilaan j.n.e. -- Se viha, jota romantikot tunsivat kaikkea suunnitelmallisuutta kohtaan, niin hyvin elämässä kuin runoudessa, vaikutti että he tuottivat huomattavimpia teoksia lyriikan ja romaanin alalla kuin draaman. Draama vaatii läpikäyvää aatetta, ja romanttiset draamankirjoittajat turmelevat tai pimittävät sen ainoastaan latomalla riviin vieretysten joukon kohtauksia, joilla ei ole määrättyä keskipistettä, minkä ympärille ryhmittyä. Kuitenkin ilmenee tässäkin kaksi vastakkaista suuntaa: toinen liittyy Schilleriin, etenkin hänen viimeiseen kehityskauteensa, toinen lähenee enemmän Shakespearea. Historiallisessa draamassa koettaa edellinen pukea yleiset voimat samalla kertaa mystilliseen ja sentään aistilliseen muotoon: ihmisten tahto on kerrassaan saamaton historian salaperäisiä voimia vastaan; jälkimäinen suunta taas pyrkii realistisen voimakkaasti kuvailemaan eriskummaisia tai ainakin mieltäkiinnittäviä probleemeja, välittämättä niiden maailmanhistoriallisesta merkityksestä. Ensinmainitun suunnan etunenässä on Werner, jälkimäisen etevin edustaja on Kleist.