Part 30

Mutta -- väittelee joku vanha ja "kultaisen kohtuuden mies" -- olkoon niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei ole niin taiteellinen kuin sen pitäisi oleman, olkoon niin, että suomalaisen teatterin ystäväin tekemä kehoitusavun anomus on kohtuullinen, olkoon niin, että oikeudentuntokin puolustaa, että toisen pitää saaman valtioapua, kun sitä suodaan toiselle -- minkä tähden sen pitää nyt juuri tapahtuman? Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen teatteri on kohonnut sille kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin joutuu kohtuuden hetki. Minkä tähden suomalaisen teatterin harrastuksen välttämättömästi pitää ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria vastaan? Niin ei olekkaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osottaa itsessään olevan elinvoiman; jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin Helsingissä taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun suomalainen teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo sanoa, että ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla kannatettava, niin että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen edistyskannan mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden hetki olisi joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme ainoastaan vapaata kilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teatteri varmemmalla tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä -- suomalainen teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren tahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä vapaasta ja rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää kummallekin puolen. Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi estokeinoilla, toisen teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään tukehtuu.

Kun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja, niin he tavallisesti kääntyvät toisapäin sanoen: "Kaikki puhe taiteen jalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua; teatteri on vain ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus." Tässä katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on todenperäistä ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että perätöntä on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on ylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehoitusta ja apua valtion puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen kehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä tykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee taideasioita. Ainoa taide, joka, paitsi runoutta, meillä todellakin on ollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus, Laureus, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osottavat, että todellinen kansan sydämmessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt raivaamaan itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin vähentänyt, milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin niukan valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti johdettu ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys nauttii. Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole johtunut määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä vastoin annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on Suomessa ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa kuin mitä taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei suomalainenkaan teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä on kuitenkin tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen teatteri päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi olla muuta kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa on ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille on tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin teatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun kansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta -- hyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät nälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä -- se on julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu rakkautta kaikkeen kauniiseen, lempeihin tapoihin, jotka saattavat elämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat, täysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen -- miksi meiltä, kansan suomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen lähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei meille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat runoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa, mitä olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja halvannäköisestä elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta, että sitä voi käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta, joka on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen suurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen taiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä suomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten innostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä, tanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain sillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa, jotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten Shakespeare runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan ihmissydämmeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan ihanuuden rinnalla, miten Molière osottaa kehnon mitättömyyttä, miten Schiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten kohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien tasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.

VIELÄ MUUTAMIA SANOJA NYKYISISTÄ TEATTERIOLOISTAMME.

I.

Kirjallisen Kuukauslehden viime numerossa julkaistu kirjoituksemme "Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme" näyttää eräissä ruotsinkielisissä sanomalehdissämme synnyttäneen "tyytymättömyyden myrskyn", niinkuin sanotaan juhlallisessa sanomalehtikielessä. Olisimme voineet sen jo aavistaakkin. Monet sävyä-määräävät, niin hyvin viralliset kuin epäviralliset edut ovat liittyneet niin yhteen teatterimme kanssa, että sitä on tähän saakka pidetty kuin jotakin pyhää ja koskematonta, johon ei mikään arvostelu ulotu. Muistamme kuinka muutamia vuosia sitten hyökättiin erään teatteriselostelijan kimppuun Hufvudstadsbladetissa ainoastaan pienen ajatusviivan vuoksi, kuinka paljon rikollisempaa onkaan silloin se, kun me kirjoituksessamme 17 palstalla koskettelemme semmoista pyhää ainetta ja siinä tuomme esiin tosiseikkoja toisen toistansa vastenmielisemmän.

Niistä vastalausunnoista, joita on näkynyt kirjoitustamme vastaan, on hra Betan Helsingfors Dagbladissa epäilemättä, ellei laadultaan, niin ainakin laajuudeltaan tärkein. Halusta olisimme suoneet pääsevämme vastaamasta siihen. Hra Betan koko katsantotapa osottaa taidekysymyksissä niin perehtymätöntä ajatuksenjuoksua, ettei vakava keskustelu periaatteista tule kysymykseen, sillä hra Betalla ei niitä ole laisinkaan. Hän kiintyy yksityisiin lauseihin, tinkii yksityisistä tosiseikoista, vainuaa yksityisiä vaikuttimia j.n.e. Me emme ole tarkoittaneet ollenkaan hyökätä yksityisten henkilöiden kimppuun, kaikista vähimmin tuota teatterinjohtokuntaa vastaan, jota kohtaan hra Beta luulee meidän osottavan niin "sokeata vihaa". Hyljättävää järjestelmää vastaanhan me olemme taistelleet -- tai oikeammin, olemme taistelleet niitä vastaan, jotka tässä hyljättävässä järjestelmässä näkevät kansallisen taiteen ihanteen. Pahaksi onneksi sisältää hra Betan kirjoitus semmoisen joukon vääristelyjä, että mielestämme on laiminlyönti yleisöä kohtaan, jos jätämme ne tarkastamatta, varsinkin kun ne ovat julkaistut maamme enimmin levinneessä ruotsinkielisessä sanomalehdessä.

Hra Beta alkaa kirjoituksensa selittämällä asiamme kunnioitettavaksi, mutta arvelee meidän vahingoittavan sitä, -- no, ei siitä hätää, saapihan se sitä suurempaa kannatusta hra Betalta, joka kai korjaa, minkä me olemme rikkoneet.

Nyt käsiksi muutamiin noihin tosiseikkoihin, joiden suhteen hra Beta on tehnyt itsensä syypääksi harhaanvieviin tiedonantoihin -- sillä kaikkiin emme voi kajota, muuten täyttäisimme kai koko sanomalehden.

Hra Beta väittää, että tiedonantomme siitä välillisestä avusta, jota nykyinen teatteri nauttii saaden huojennusta sen lainan koronmaksussa, minkä teatterirakennus on saanut valtiolta, muka perustuu siihen, että olemme sekoittaneet keskenään teatteritaloyhtiön ja teatteritakausliiton. Tosiseikat puhukoot. Åhman-Poussetten seurue maksoi teatteritaloyhtiölle vuokraa joka illasta 25 markkaa enemmän kuin nykyisen seurueen johtokunta. Tämän vuokra-alennuksen on teatteritaloyhtiö voinut antaa ainoastaan siitä syystä, että se on saanut huojennusta valtiolle menevistä koronmaksuistaan. 25 markkaa kustakin näytäntövuoden 120 teatteri-illasta tekee 3,000 markkaa. Ovatko nämä 3,000 markkaa välillisenä apuna teatteriseurueyhdistykselle vai eivätkö ne ole? Totta kai -- harhaanjohtavia tietoja on siis antanut hra Beta emmekä me.

Hra Beta vakuuttaa edelleen, että orkesterin kannatussummaa ei saa laskea mukaan, koska se on annettu musiikin edistämiseksi. Kenen käsiin tämä määräraha on jätetty, teatteriyhtiönkö vai orkesteriyhtiön? Edellisen. Siis on tahdottu kannattaa etupäässä teatteria eikä musiikkia. Teatteri ei ole katsonutkaan siveelliseksi velvollisuudekseen erityisesti valvoa musiikin etuja. Vasta tänä vuonna on alettu harrastaa parempien laulukappaleiden esittämistä, näihin saakka on teatterin musikaalinen ohjelmisto ollut kokoonpantu keskinkertaisista, jopa, eikä niinkään harvoin, musikaalisesti turmelevista kappaleista. Ken vähänkään on seurannut maamme musiikkielämää, tietää että milloin orkesteria vain tarvitaan, pidetään huolta näyttämöllisestä eikä musikaalisesta edusta. Kun esim. tänä keväänä oli esitettävä yksi musiikkikirjallisuuden vuosisataisteoksia, Haydn'in "Vuodenajat", niin sen oli tyytyminen kahteen orkesteriharjoitukseen, sen sijaan että niitä tuolle musikaalisessa suhteessa ala-arvoiselle kappaleelle "Frihetsbröderna" uhrattiin kymmenkunta -- valvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Kun eräs uuden ajan oopperan huomattavimpia tuotteita, Verdin "Il trovatore" (Trubaduuri), oli esitettävä syksyllä 1870, ei orkesteria laisinkaan ollut saatavissa, koska teatterissa oli harjoitettava Offenbachin "En soiré hos Björkelund" -- valvottiinko silloin musiikin vai teatterin etuja? Kun musikaalisesti kerrassaan kykenemätön kapellimestari palkattiin näytäntövuodeksi 1868-69, vain siitä syystä että hänellä oli jonkunlainen teatteritottumus -- valvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Voisimme esittää tusinoittain tällaisia esimerkkejä, jotka todistavat, että orkesterin määrärahalla on kannatettu pääasiassa teatteria eikä musiikkia.

Hra Beta vannoo edelleen, että seurueen määräraha saadaan "senaatin käyttövaroista" eikä "valtionkassoista". Emme ole ikinä väittäneet niin eikä näin, meille on pääasia, että määräraha annetaan valtion varoista, vai luulotteleeko hra Beta ehkä, että käyttövarat ovat olemassa senaattorien yksityismenoja varten.

Edelleen hra Beta ihmettelee, että emme ole maininneet mitään niistä lukuisista avustuksista, joita Helsingin yleisö on antanut nykyiselle teatterille. Emme tiedä, miksi olisimme sen tehneet -- jokaisella on luonnollisesti oikeus sijoittaa rahansa, mihin hän tahtoo, ja kaikki moite siinä suhteessa olisi aiheeton. Saatoimme sitä vähemmin kajota tähän kohtaan, kun itse olemme kuuluneet näiden avustajien joukkoon ja sitä paitsi olemme vietelleet monta muuta henkilöä siihen, kaikki tyyni siinä varmassa toivossa, että tästä teatterista koituisi todellinen taidelaitos, toive, joka paha kyllä vuosi vuodelta on yhä enemmän haihtunut. Että muut ovat olleet sangviinisempia kuin me, sitä voimme mahdollisesti omasta puolestamme ihmetellä, mutta meillä ei ole sentään mitään oikeutta moittia heitä siitä.

Hra Beta ihmettelee edelleen, ettemme ole maininneet mitään nykyisen johtokunnan yrityksestä luoda kotimainen ooppera palkkaamalla "meidän oloihimme katsoen lukuisan kotimaisen köörin". Tuo suloinen kuvittelu, että "Marthassa" esiintynyt kotimainen kööri olisi ollut oloihimme katsoen lukuisa, on niin herttaisen naiivi, ettemme saata mitenkään uskoa sen olevan peräisin muulta taholta kuin Dagbladetin teatteriselostajan aivokopasta, joka on valmistanut meille samoinkuin luultavasti kaikille musiikinystäville oikean naurujuhlan viattomalla luulottelullaan, että musiikki Nicolain kansantajuisessa ja ylimielisen hilpeässä kappaleessa "Lustige Weiber" muka on "vakavaa" ja "vaikeata". Jos hra Beta joskus olisi pistäytynyt konsertissa, niin hän myöskin tietäisi, ettei 40-50 henkilön suuruinen kööri suinkaan ole mikään harvinaisuus Helsingissä, kun taas tuohon kotimaiseen kööriin "Marthassa" kuului korkeintaan kymmenkunnan henkeä. Onpa Suomalaisen seurankin draamallisiin esityksiin ottanut osaa kööri, johon on kuulunut 60:kin henkeä.

Hra Beta vaikeroi edelleen, että me vaatiessamme kansallista näyttämöä olemme tarkoittaneet milloin suomenkielistä näyttämöä, milloin taas kotimaista ylipäänsä, sekä sanoo tätä menettelyämme epäjohdonmukaiseksi. Eräät lauseemme saattavat tosin, temmattuina irti oikeasta yhteydestään, näyttää vähemmin täsmällisiltä, mutta jos ken ottaa vaivakseen lukea läpi kysymyksenalaiset kohdat kokonaisuudessaan, niin hän on helposti huomaava, mitä me tarkoitamme, ja jos hänen käsityskykynsä riittää niin pitkälle, että hän jaksaa lukea kirjoituksen järjestään alusta loppuun, ei pitäisi syntyä minkäänlaista epäilystä tarkoituksistamme. Että me etupäässä puolustamme puhtaasti suomalaista näyttämöä suomalaisen draamallisen taiteen korkeimmaksi ilmaukseksi, käy selville koko kirjoituksestamme. Mutta yhtä selvää on, että katsomme ruotsalaissuomalaisen näyttämön täällä, nykyisissä oloissamme, kansalliseksi ja siis kannatusta ja työtä ansaitsevaksi. Ett'emme ainoastaan passiivisesti suo muiden työskennellä tämän muotoisen kansallisen näyttämön hyväksi, siitä olisi hra Betan voinut saada vakuutetuksi esim. eräs Dagbladetissakin julkaistu ilmoitus, jonka mukaan meidän johtamamme oppilaskoulu aiotaan avata täällä kaksiosastoisena: suomen- ja ruotsinkielisenä.

Ainoa todistus, minkä hra Beta on vetänyt kirjoituksestamme tueksi arvelullensa, että me puhumme kotimaisesta näyttämöstä, mutta todellisuudessa tarkoitamme ainoastaan suomenkielistä näyttämöä, on se, että me olemme sanoneet: "suomalaisella näyttämöllä tulee suomen kielen kaikua". Siis -- pakisee hra Beta -- täytyy "ruotsin kieli" ja "ruotsalainen sivistys" karkoittaa siitä pois. Kuka sen on sanonut? Hra Beta on niin vihan vallassa kansallista työtä kohtaan, ettei hän edes näytä voivan kuvitella mielessään, että joku voisi harrastaa semmoisia asioita, jotka eivät ensi sijassa ole hänen omiansa. Hra Beta arvelee, että se vaino, jota eräät ruotsalaisen näyttämön ystävät virkansa puolesta ovat katsoneet velvollisuudekseen osottaa suomalaisia teatteriharrastuksia kohtaan, on niin päivän selvä, että suomen kielen ystävien taholta välttämättömästi täytyy osottaa samanlaista katsantotapaa ruotsin kieltä kohtaan. Voimme tyynesti ja avoimesti vakuuttaa hänelle asian olevan päinvastoin; ei viha mitään oikeutettua harrastusta kohtaan johda toimintaamme, ja milloin vihaammekin latteata kosmopoliittisuutta, itsekästä ahdasmielisyyttä, voimme sanoa niinkuin Katri "Daniel Hjortissa": "mä vihaan rakkaudesta".

Ne muistutukset, jotka tähän asti olemme tehneet hra Betan väitteitä vastaan, perustuvat siihen, että hra Beta osittain on väärin ymmärtänyt meitä, osittain tietämättömyydestä erehtynyt. Mutta paha kyllä, hra Beta ei ole säästänyt meitä siitä vastenmielisestä tehtävästä, että meidän on pakko oikaista hänen tahallisia valheitaan, joiden emme parhaimmallakaan tahdolla voi otaksua johtuvan muusta lähteestä kuin pahasta tahdosta. Niinpä hra Beta mainitsee meidän sanoneen niitä ruotsalaisia näyttelijöitä, jotka toimivat nykyisessä teatterissamme "hyödyttömiksi muukalaisiksi". Meitä todella ihmetyttää hra Betan julkeus vierittää niskoillemme katsantotapa, jota juuri olemme vastustaneet siinä kohdassa, missä mainitut sanat esiintyvät kirjoituksessamme. Ja omituista on, että meillä tätä vastalausetta paperille kirjoittaessamme melkoisessa määrin oli silmiemme edessä Dagbladetin teatterireferentti ja hänen hengenheimolaisensa, joiden, he kun juuri teroittavat mieliin, että teatteri on olemassa vain hetken huvitusta varten, ja siis ylellisyystavara, luonnollisesti täytyy katsoa niitä henkilöitä, joiden koko elämän tarkoituksena on vain väsähtyneen permantoyleisön huvittaminen, "tarpeettomiksi." Olemme niin hyvin yllämainitussa paikassa kuin koko ajatusten-kulussamme ylipäänsä katsoneet teatterin merkitystä suuremmaksi. Mutta mitä huolii hra Beta siitä. Hän on nähnyt sanat "hyödyttömät ulkomaalaiset" kirjoituksessamme ja toivoen, että hänen silmänkääntäjätemppunsa jää yleisöltä huomaamatta, hän lykkää tämän katsantotavan meidän niskoillemme. Tässä on väärinymmärrys mahdoton. Hra Beta on siis yksinkertaisesti valehdellut.

Toinen asia -- asettaakseen mitä edullisimpaan valoon teatterinjohtokunnan välinpitämättömyyden, kun huomattava kotimainen laulajatar olisi kiinnitettävä teatteriimme, verrattuna sen halukkaisuuteen palkata samanlaisissa oloissa keskinkertainen ruotsalainen, hra Beta päästää kynästään kokonaista kaksi pikku valhetta. Hän nimittäin ilmoittaa, ettei nti Basilierilla nyt Tukholmassa ole sen suurempi palkka kuin minkä johtokunta oli tarjonnut hänelle täällä. Todellisuudessa nti Basilier nauttii niinä kuukausina, jotka hän on ollut Ruotsin kuninkaallisen oopperan palveluksessa, kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minkä johtokunta täällä katsoi hänen ansaitsevan saada. Hän on näet näytellyt keskimäärin 500 riksin kuukauspalkasta, joka, jos lasketaan 100 riksiä vapaisiin pukutarpeisiin, joita hän ei olisi täällä saanut, tekee 600 riksiä tai noin 900 markkaa, siis kolme kertaa enemmän kuin ne 300, joihin hänen olisi Dagbladetin mielestä pitänyt tyytyä. Sitä vastoin hra Beta ilmoittaa mainitsemamme ruotsalaisen laulajattaren palkan 200 markaksi kuukaudessa. Tämä ei ole totta -- teatterin rahastonhoitajalta olisi hra Beta voinut saada tietää, että hänen palkkansa on 265 markkaa kuukaudessa. Me emme olleenkaan kiinnittäisi huomiota moisiin turhanpäiväisiin seikkoihin, ellei tarkoitusperäinen väritys tässä olisi niin tuntuva.

Toinen tieto, joka samoin nähtävästi on annettu yleisön eksyttämiseksi, on tähdellisempää laatua ja seuraava. Kun hra Beta koettaa puolustaa teatterin johtokunnan nurjaa menettelyä niitä yrityksiä kohtaan, joita on tehty suomalaisen teatterin aikaansaamiseksi, niin hän sanoo, että meillä on sitä vähemmän syytä valittaa, kun teatterin johtokunta syksyllä 1870 tarjosi meille tilaisuuden yhteistyöhön ruotsalaisen pysyväisen teatterin kanssa. Voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjouksia on teatterin johtokunnan taholta tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myös keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterin johtokunta -- jos on luottamista sen omiin selityksiin -- ei ole toivonut mitään niin suuresti kuin palvella suomalaista teatteria, mutta se ei pahaksi onneksi ole keksinyt koskaan mitään sopivampaa muotoa tälle osanotolleen kuin vaatia melkoista osaa tuloista. Siihen suuntaan kävi sekin neuvottelu, jonka teatterin johtokunta alotti kanssamme syksyllä 1870. Asiain kulku oli seuraava. Muutamia suomenkielisiä näytäntöjä oli jo menestyksellä pantu toimeen, kiitos olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen, odotettiin "Trubaduurin" esitystä. Sitä vastoin oli suuressa teatterissa hra ja rouva Raan eroaminen aikaansaanut ohjelmistossa hämmennyksen, joka tuotti johtokunnalle paljon vaikeuksia. Silloin teki niin hyvin teatterinjohtokunnan toimeenpaneva tirehtööri kuin myöskin sen kirjallinen johtaja meille eräitä tarjouksia molempien teatterihankkeiden yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin ihmetyksellä otimme vastaan nämä tarjoumukset, sillä osaksi liikutti meitä johtokunnan muuttunut mieliala, osaksi oli toivo saada näytellä kauniissa, valoisassa, tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin. Mutta pian herätettiin meidät kuitenkin harhakuvittelustamme, sillä me huomasimme paha kyllä, että taaskin pääasiallisesti oli kysymys tavallisesta rahakeinottelusta. Tehtiin esitys, että yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen kappale näyteltäisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia puhekappaleita ei sillä hetkellä ollut käsillä ja yleensä epäilimme, miellyttäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisöä. Sen sijaan tarjosimme silloin harjoitetut laulukappaleet "Jeannetten häät" ja toisen näytöksen "Noita-ampujasta" (Friskytten). Voitto olisi jaettava niin, että siitä tulisi puolet kummankin teatterin osalle. Nämä laulukappaleet eivät miellyttäneet, "sillä ne olivat jo esitetyt" ("Noita-ampujan" toinen näytös oli esitetty kerran Arkadiateatterissa). Sitä vastoin arveli johtokunta, että "Trubaduuri" ruotsalaisen alkajaiskappaleen yhteydessä olisi sopiva näytännöllinen yhteensulatus. Verdin pitkä, 8 kuvaelmaa sisältävä ooppera alkajaiskappaleen kanssa! Tämä olisi ehdottomasti ollut enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Teatterinjohtokunta vaati siis puolet tuloista semmoisesta näytännöstä, josta vain me olemme nähneet vaivan ja suorittaneet kustannukset, hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkan. "Trubaduuri" tuotti neljä kertaa esitettynä Arkadiateatterissa noin 5,000 markkaa, joka kai vastaa 6,000 kiviteatterissa. Se olisi, jos me olisimme saaneet huoneuston, vetänyt ainakin pari täyttä huonetta -- otaksukaamme à 1,000 markkaa kumpikin, yhteensä siis 8,000 markkaa. Ja siitä tahtoi johtokunta, ottamatta laisinkaan osaa työhön, tekemättä mitään uhrauksia (sillä semmoiseksi emme tosiaankaan lue ruotsalaisen alkajaiskappaleen esitystä) ottaa itselleen puolet. 4,000 markkaa ihan ilmaiseksi -- emme tosiaan epäile, ettei mikä johtokunta tahansa suostuisi semmoiseen "yhteistyöhön". Selitykseksi voimme vielä lisätä, että olosuhteet näyttivät jonkun aikaa niin pakottavilta, että me eräänä tuokiona päätimme suostua johtokunnan tarjoukseen, joka sillä välin oli kohonnut, niin että vaadittiin 850 markkaa kerralta (ilman alkajaiskappaletta). Mukana-näyttelijät, loukkautuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, niin että asian täytyi raueta.

Ei mikään olisi suomalaisen teatterin ystäville mieluisempaa kuin kulkea käsi kädessä täkäläisen ruotsalaisen näyttämön kanssa, osaksi koska tällä tavoin vältettäisiin kaikki riitaisuudet, osaksi koska ruotsalainen näyttämö voisi auttaa suomalaista suuremmalla kokemuksellaan.

Mutta älköön teatterin johtokunta silloin käyttäkö sitä tapaa, jota tähän asti, älköön se käyttäkö lainopillisia oikeuksia tehdäkseen kansallisia vääryyksiä, älköön se tuon kauniin "yhteistyö"-sanan varjoon peittäkö rahakeinotteluja. (Tätä "yhteistyötä" ei meidän ole tänä keväänä edes suurien rahauhrauksien avulla onnistunut aikaansaada). Kaksi maamme etevintä teatterinystävää -- hra Beta tuntee kyllä ne molemmat -- on kehoittanut meitä kerrassaan hylkäämään nykyisen teatterisysteemin, sillä se on "auttamaton". Valitamme, että niin ovat asiat, mutta mielestämme olisi ollut tunnotonta raukkamaisuutta, jos olisimme kätkeneet totuuden, vaikkapa hra Beta katsookin sitä "vastenmieliseksi".

II.