Part 28

Molemmat nämät kirjailijat -- K.F. Eneberg ja Emlekyl -- ovat myöskin Topeliuksen runokoulua käyneet. Sillä emme suinkaan tahdo moittia heitä jäljittelijöiksi, jotka ilman sisäistä pakkoa laulavat vieraan mallin mukaan; päinvastoin ovat heidän runoelmansa, käyttääksemme runollista vertausta, syntyneet ikäänkuin heidän mielikuvituksensa ja sydämmensä todellisesta avioliitosta. He eivät ainoastaan ole Topeliuksen runollisia perillisiä; jos he täyttävät antamansa lupaukset, muodostavat he vielä Topeliuksen ihanteita ja katsantotapaa, kumpikin omalla tavallansa. Tietysti emme sillä tahdo sanoa heidän perineen Topeliuksen runollista neroa ja rikkautta, vaikka sanomme sisäisen heimolaisuuden heidän välillään olevan kieltämättömän. Kaikilla kolmella on tuo lempeä yhteys luonnon kanssa, joka ulkomaailmasta aina kuulee omien tuntojensa kaikua, näkee oman mielialansa kangastuksia, vieläpä tuo näppärä hienous kuvissa ja lauseissa, joka välttää pöyhkeyttä, tuo taipumus soitannolliseen suloäänisyyteen, joka hyvin riittää laulurunoihin, mutta jolta puuttuu tarpeellista pontevuutta oodeihin ja ballaadeihin.

Mutta muutoin havaitaan selvä muutos Topeliuksen runollisuuden suhteen näissä molemmissa nuorissa kirjailijoissa. Vaikka Topeliuskin paraasta päästä pyytää esitellä jokaisessa maiseman-, jokaisessa luonnonkuvauksessa ilmaantuvaa sisäistä mielen vivahdusta, eikä tyydy vanhain runoilijain paljaaseen deskriptiivisyyteen, on tuo hänelle omituinen loistavien värien ja salaisten sävelien rikkaus hänen milt'ei viehättävin avunsa. Emlekylin keksintövoima ei ole sinnepäinkään niin rikas kuin Topeliuksen; se on melkein köyhä; kuvaelmissaan hän sekä mielitekonsa että luonteensa vaikutuksesta säästää komeita värejä, mutta vaipuu niin täydellisellä hartaudella runoilijakuvissa vaihtelevaisiin luonnon värivärähdyksiin, että ainoastaan katselemme niiden suloisuutta, luullen niistä kaikkialta vanhastaan tunnetun äänen meille puhuvan. Semmoisia runoelmia, joissa tuo objektiivinen luonnonihastus varsin kauniisti ilmaantuu, ovat: "En Juninatt", "Afton i Österbotten", "En utsigt". Somia laatukuvia elämästä ovat: "Tjensteflickan", "Bondgossen" ja ne, joita tekijä nimittää "Finska epigrammer". Mutta niidenkin runoelmien joukossa, joissa tekijä itsenäisimmin kuvailee luontoa oman mielensä kuvastukseksi, on monta onnistunutta kappaletta, niinkuin esim. "O jag vet", "Stiltje", "Ett gulnadt blad"; ensimmäisessä lempeä, kesäinen tuuli humisee koivujen uneksivista latvoista ja toista lukeissamme ihankuin hiljainen, tukehduttava kuumuus ahdistaa rintaamme. Vähemmin tyydyttävät meitä ne tekijän runoelmat, joissa hän avaa sydämmensä ja suorastaan kuvailee sen taisteluja ja kipuja. Sillä tuota soinnullista rauhallisuutta, jota Emlekylin mielestä ilmenee luonnossa, hän melkein kokonaan kaipaa ihmiselämässä. Omituisin mieliala näissä kappaleissa on näet eräänlainen alakuloisuus, joka harvoin kohoaa katkeraksi epätoivoksi, useammin selvenee helläksi altistumiseksi. Mutta, vaikka emme tahdo sanoa tekijän surua teeskennellyksi, vaikka hän usein on keksinyt sille kauniin muodon, täytyy meidän arvata se runollisen vaikutuksensa puolesta vähäpätöisemmäksi, kuin tekijän luonnonihastusta. Että kaipaus ja huolet ovat laulun vanhemmat, ei ole suomalaiselle outoa, mutta olkoon sitten joku yleinen onnettomuus tekijän huolten esineenä tai pakottakoot kovat kärsimykset häntä valittamaan tai olkoon hänen mielensä niin synkeä, että hymyileminen käy hänelle mahdottomaksi. Mutta Emlekylin runollinen luonne näkyy päinvastoin oikeastaan olevan määrätty taiteelliseen, huolettomaan eheyteen, jonka tähden tuo alakuloisuuden epäsoinnullinen ääni hänen runoelmissaan vielä enemmin kummastuttaa. Kaikkein kauniimmalta soi tekijän surullisuus, kun muiden kärsimykset sen herättävät, niinkuin tuossa varsin jalossa runoelmassa "Lotila-sonen", jota melkein sopisi sanoa Runebergin vähäisemmän "Torpantytön" ("Sörjen Kandals dotter, sköna kinder" j.n.e.) runolliseksi vastineeksi. Mutta, paitsi luonnonihastusta, on toinenkin seikka, joka hajoittaa nuo tummat pilvet tekijän mielestä ja saattaa hänen ihanteensa kadoksissa olleen auringon jälleen loistamaan -- se on näet taide. Innokkaasti tekijä ylistää sen jalostavaa, sivistävää voimaa (laulu "Till Henrik Schradiek" on siinä suhteessa erittäin merkillinen); toivomme sen antavan hänelle tuota kirkasta rauhallisuutta, joka korottaa resignatsionin syvemmäksi, todellisemmaksi sovinnoksi elämän pakotuksen ja ihmisen vaatimuksien välillä.

Emlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin tarinain kertoilija ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa tietysti on sama kuin lauluissakin, niin sen omituisuus niissä melkein paremmin astuu näkyviin. Vaikka ne alkuaan ovat ruotsiksi kirjoitetut, on Emlekyl ne kuitenkin julkaissut suomeksi.[45] Näissä tarinoissa huomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, jota Emlekylin runoudessa muutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoilla suomalaisten "honkain" tarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen omatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä kaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut kansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka on onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla vaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme alkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee mielestämme "Hallayö" suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä älykäs, kuin tuo joka rivistä vivahtava isänmaallinen tunne on miellyttävä. Sen rinnalle panisimme "Suden jälkiä metsässä", jääkylmä, kolkko yökuva, ja "Siivet hän sai", joka on täynnä keväistä vireyttä ja suloista hellätuntoisuutta. "Kivi-siemen" ja "Suomen salossa" kertoilevat meille Suomen taiteen, Suomen runouden syntyä ja ennustavat hartahilla toiveilla niille kirkasta tulevaisuutta. Hyljättäviä ovat "Metsä on iäti vihanta" ja "Talvikärpänen", joista toinen on täynnä imelää saksalaista hentomielisyyttä, kun toisessa sitä vastoin ilmaantuu Andersenia tavoittelevaa, teeskenneltyä huumoria. Jos yleensä vertaamme näitä tarinoita oikeihin, Suomen kansan synnyttämiin satuihin, havaitsemme pian germanilaisen panteismin hienoimman tuoksun niistä leviävän; mutta emme sitä kuitenkaan katso viaksi. Kun maamme ruotsalainen kirjallisuus sulautuu sen suomalaisen kirjallisuuden kanssa yhteen, niinkuin välttämätöntä on, tuodaan tähän tietysti vieraitakin aineksia. Jos ne vain ovat hedelmöittäviä siemeniä, on sekin asia pikemmin katsottava hyödylliseksi kuin haitalliseksi.

K.F. Eneberg on niinkuin Emlekylkin lähtenyt Topeliuksen kannalta, niinkuin Emlekylkin muodostanut Topeliuksen runollisia traditsioneja. Tuo Topeliuksen viaton välittömyys, joka riemuiten laulaa sydämmen kyllyydestä, on molemmilta hukkunut, molemmille on runollisuus enemmin tuskaksi kuin iloksi. Mutta kun luonnon- ja taiteenihastus on se vapauttava voima, joka pelastaa Emlekylin elämän tuskista, on K.F. Eneborg jumalisuudessa ja uskossaan tavannut pohjan, johon hän taitaa ankkurinsa laskea. Tämä usko ei ole Topeliuksen lapsellinen luottamus; se on monen sisäisen taistelun ja tuskan hedelmä. Erittäinkin kokoelman neljä viimeistä runoelmaa ("Här är jag", "Bön", "Psalm", "Korset") on siinä kohden merkillisiä; niissä on avain, jonka avulla runoniekan koko sydämmen arvoitus selvenee. Ilman näitä kolmea kappaletta tekijän alinomainen synkkämielisyys, joka elämässä näkee ainoastaan rauenneita toiveita, turhia harrastuksia, meitä kyllä voisi viehättää, vaan tuntuisi kuitenkin väsyttävältä, hentomieliseltä; mutta nuot kappaleet levittävät muihinkin runoelmiin kirkastavaa valoaan. Erittäinkin "Rukous" on ikäänkuin runollinen kivikirjoitus, jonka jokainen sana mahtavasti kiintyy lukijan mieleen. Tämä painava, ytimellinen kirjoitustapa kaunistaa muutamia muitakin runoelmia (niin esim. "Öknen" ja "Yrsnön"); eräissä toisissa tekijä päinvastoin ei kylläksi ole välttänyt tarpeettomia toistamisia ja aineen liiallista venyttämistä, jota olisi täytynyt sitä enemmän karttaa, kun tuo maailma, jossa tekijän mielikuvitus, ajatukset ja tunteet liikkuvat, ei ole avara eikä vaihtelevainen. Kuitenkin on semmoisia kappaleita, eikä niitä ole harvassa, joissa ei ainoastaan sanat, vaan ajatuksetkin ovat muodostuneet säveliköksi, mikä selvästi edistyy edistymistään; esim. "Ensam är smärtornas son" ja soma "Serenad". Edellinen on varsin onnistunut mukaelma Propertiuksesta, niinkuin yleisesti Eneberg näkyy ahkeralla antiikin runoilijain tutkimisella itsellensä hankkineen tuota tarkkaa, syvää tajua runollisen ulkomuodon käyttämisessä, joka ei suinkaan ole hänen runoelmiensa vähäisimpiä ansioita.

Vuodelta 1870.

_Haapakallio_. Idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta. Kertoellut T. H(ahnsson). 1869. 53 s. Hinta 75 p.

Ei missään kirjallisuuden haarassa ole runouden korkeimmille kukkuloille pääseminen niin vaikeata kuin romaanissa, kun toiselta puolen taas on helppo vähäisemmilläkin lahjoilla luoda edes jommoistakin. Jokapäiväisen huvikirjallisuuden merkitys onkin sen tähden suurempi romaanin kuin lyyrillisyyden taikka draaman alalla. Kuinka usein historiallinen aine taikka yhteiskunnalliset mietteet ovat pelastaneet kuivimmankin romaanin, mikä lyyrillisessä runoudessa tuskin on mahdollista, ja mielihyvällä voimme välistä lukea jonkun pienemmän kertomuksen, jonka ainoana ansiona on soma esitystapa, kun draamassa sen lisäksi vielä vaadimme toimintaa ja luonteiden kuvausta. Erittäinkin lyhyiden kertomuksien ja novellien suhteen on yleisö tottunut suureen suvaitsevaisuuteen.

Tämä "idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta" on juuri näitä somia kertomuksia, joita suosiolla luetaan, mutta joiden muisto kirjan lopetettuamme pian haihtuu mielestämme. Erittäinkin tekijän kirjoituslaatu on miellyttävä ja ansaitsee kiitosta; se on soma, teeskentelemätön ja sujuva. Henkilöitä tekijä on kuvaillut suurimmalla rakkaudella; luulemme, että vähemmänkin siinä kohden olisi riittänyt. Tekijä on näet koettanut tehdä kaikki mitä suloisimmiksi, ja seurauksena on ollut, ettei heidän välillään ole mitään erotusta. Nämät suloiset, rakastettavat, jalot henkilöt saavat, niinkuin hyvin järjestetyssä romaanissa sopii arvata, tietysti avuistansa palkinnon, ja kun avioliitto idyllintapaisissa romaaneissa on epäilemätön keino saada ihmiset onnellisiksi, lopettaa tekijä kirjansa kolminkertaisilla häillä.

_Runoelmia_. Koelmoinut Erkko. 1870. 79 s. Hinta 1 mk. 25 p.

Tällä koelmalla astuu eräs nuori runoilija suomalaiseen laulutarhaan, jossa toivomme tulevaisuudessa vielä usein häntä tapaavamme. Nuorien runoilijain tuotteista on sangen usein vaikea ennakolta sanoa, ovatko niissä ilmaantuvat runollisuuden siemenet viljakasvien vai rikkaruohojen, mutta emme luule pettyvämme ennustaessa Erkon oraasta kauniita hedelmiä.

Miellyttävin avu Erkon runottaressa on sen soma, alkuperäinen naiivisuus, joka rakkaudessaan vapaana kaikesta imelästä hellätuntoisuudesta muistuttaa Kantelettaren suloisista ja samalla raikkaista äänistä. Tämä ilmaantuu erittäinkin paimenlauluissa, jotka epäilemättä ovat tämän runokokoelman paras osa. Ne ovat välistä somia laatukuvia paimenelämästä, välistä lyyrillisiä lauselmia, jotka päättyvät näppärään epigrammalliseen "huippuun", välistä paljaita lauluja, joissa runoilija kaiuttaa mielensä iloisia ja surullisia säveliä ilman määrättyä tarkoitusta. Monta näistä tahdomme sulkea soittoniekkain suosioon, koska ne usein ihankuin vaativat nuottia. Jos lausumme, että lukiessamme Erkon pieniä lauluja, usein on mieleemme johtunut Runebergin "Idyll och Epigram", emme ole lausuneet mitään moitetta, sillä näistä kuitenkin tuoksahtaa omituinen henki ja juuri Runebergin idylleissä ja epigrammeissa ilmenee suuressa määrässä hänen runottarensa suomalaisimmat ominaisuudet, jonka tähden ne mitä parahina malleina tarjoutuivatkin alkavalle suomalaiselle runoilijalle.

Vähemmäksi on tekijän runollinen voima arvosteltava niissä kappaleissa, joissa hän ryhtyy suurempiin aineihin, lausuu korkeampia tunteita. Niin esim. tavataan melkoinen joukko isänmaallisia lauluja, joissa tahto on tekoa paljon etevämpi. Korvissamme yhä soipi vieraita muistoja ja välistä näkyy tekijä kirjoittaneen kaava edessään. Välistä hän myöskin juuri niissä vaipuu jonkunmoiseen retoriseen luettelorunollisuuteen, joka kaikeksi onneksi jo on alkanut tulla vanhamuotiseksi. Sillä emme ensinkään ole kehoittaneet tekijää luopumaan lyyrillisyyden korkeimmista lajeista; hänen isänmaalliset tunteensa ovat silminnähtävästi puhdasta metallia, hänen innostuksensa harras ja lämmin. Olemme ainoastaan muistuttaneet, että suurempiin aineihin tarvitaan voimallisempi ääni ja ettei tekijä vielä ole löytänyt tuota pontevaa alkuperäisyyttä, joka ihankuin kivikirjoituksessa ilmoittaisi hänen isänmaallisia harrastuksiansa.

Tekijän kieli ei ole rikasta ja mehukasta, mutta varsin selvää ja miellyttävää. Selvästi näkyy, että se on hänelle rakas tuttu lapsuudesta asti; niin tarjoutuu hänelle aina sovelias sana jokaiseen ajatukseen.

Vuodelta 1872.

_Margareta_. Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi. 1871.

Ihmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä tätä pientä kirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä uljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita hänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa parasta, mitä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta katsoen oli Aleksis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin hän antoi isänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitä rikkahimmat olisivat voineet antaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä "Margareta".

Tämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun "Lea" keväällä 1869 näyteltiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon kauniiseen taitoon, jolla näyttelijätär Charlotte Raa antoi muodon päähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää taiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti pienen "Alma" nimisen näytelmän, joka oli aiottu näytellä syksyllä v. 1870. Pian kuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti kaunis, oli kokonaan epädraamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään vaikutusta näyttämön palkeilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa jotakin uutta samassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka odotti häntä, oli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimia. Katkerassa tuskassa hän valitti eräälle ystävälleen ja pyysi jonkun valmiin aineen. Tämä kertoi hänelle suunnitelman erääseen 4-näytöksiseen draamaan, jonka runoniekkamme Emlekyl oli nuoruudessaan kirjoittanut; tämä draama oli kypsymätön, mutta sen pohja-ajatus oli kaunis ja sopiva; vielä tarjousi sama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin näytelmän. Siitä Kivi ei huolinut. Hän tahtoi vain tukevan luurangon draamallensa -- muodon, vartalon, kasvot, hengen hän tunsi itse paraiten osaavansa antaa. Niin syntyi "Margareta", runoniekan ottolapsi, mutta kasvatettu samalla rakkaudella, samalla huolella, kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Toiminnan ytimenä on tuo onneton ristiriita uskollisuuden ja kavaluuden välillä, josta isänmaamme epävapaa historiallinen asema tekee historiamme traagillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman valansa, rikkoman tuota lainkuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on sotilaan ensimmäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota sisällistä ääntä rinnassaan, joka käskee hänen pelastaa Viaporin sekä vihollisesta että päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa laillisen järjestyksen käskyjä, niin hän loukkaa isänmaallisuuden korkeimpia vaatimuksia; hän tulee osalliseksi maankavalluksen kamalasta rikoksesta. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osottaa hänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän saa kuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija on tässä kuvaillut taistelua sen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon korkeamman rakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä; kyynel ja hymy, ikävöitseminen ja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka on puoleksi huokaus, puoleksi sana.

Viehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on runoniekka esitellyt rakkauden ristiriidan, ihanteen ja todellisuuden taistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon -- rakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan -- sitä ei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen sydämmensä -- ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei lausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.

Näytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisällys sulkeutuu yhteen ainoaan näytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ettei semmoisessa pienessä draamassa toiminta, vaan situatsioni on se runoelman keskus, johon mielenliikutus soveltuu. Siihen tarvittava, omituinen runollinen valaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen hänen "Leassansa". Mutta samassa kuinka erilainen on väri "Leassa" ja "Margaretassa"! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan maisema, jota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni viileä pohjan yö humisevine kuusistoineen kuutamon kelmeässä valossa. Tuolla elämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltäymys, tuolla rakkauden onni, täällä rakkauden epätoivo!

Olemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän avuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme heitämme muille tuon herostraattisen huvituksen onkia virheitä sekä kieliopillisessa että esteettisessä suhteessa, joita tavataan tässä teoksessa, niinkuin jokaisessa ihmisteossa. Mahdollista on, että heidän saaliinsa on vähän runsaampi, kuin se oli Kiven eheämmissä, aikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka, mutta -- toinen siipi on ammuttu.

III

TEATTERIOLOISTAMME

(1872)

MUUTAMIA SANOJA NYKYISISTÄ TEATTERIOLOISTAMME.

Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin, jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt, todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat niin. Mutta useat muutkin -- tasamieliset, sivistyneet ihmiset -- eivät talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita, joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyä kohtaan, jota epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen tuntemukseen.

Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä syyt säädyn anomukseen.

Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen valtiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen synnyttämiseksi.

Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen -- onko kohtuullista, että suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: -- tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme siis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osottaa niiden perättömyyden.

Yksi näistä väitteistä on se, ettei ole olemassa mitään suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja siis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat espanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat suomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin luullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä piireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta, se tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on kääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat näytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät pääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä puuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö Suomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan semmoista dramatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kun suuren mestarin, Runebergin, kantele on vaiennut "Salaminin kuninkaissa", ei ole ruotsin kielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi "Nummisuutarien" taikka "Lean" vertainen -- eipä koko ruotsalaisessa kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa komediaa kuin "Nummisuutarit". Jos vielä lisätään useampia osittain hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan, jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella teatterilla, silloin kun Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista teosta kuin "Nummisuutarit". Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä, kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä, semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.

Tahdomme tässä antaa luettelon niistä draamallisista teoksista, sekä alkuperäisistä että käännöksistä, jotka tietääksemme suomen kielellä ovat olemassa.