Part 27

"Det arabiske Pulver" ei ole Holbergin merkillisimpiä komedioja, vaikkei viimeisiäkään niiden joukossa. Itse aine -- viekas sukkeluus, joka peittää ahnasta typeryyttä -- on usein käytetty komedioissa Holbergin perästä; meidän suomalaisessa "Silmänkääntäjässä" esim. asian juoksu vie samaan suuntaan. Itse käännös on, niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty.

"Lea'llansa" on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihankuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seedrien ja Saaronin liljain kertoelma ja samassa tämä suloinen tarina käsittelee erästä ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näköala aukenee meille; Itämaan helottava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valon heijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon.

Draaman toiminta nojautuu puoleksi erääseen tunnettuun kertomukseen Uudessa Testamentissa -- historiaan Zakeuksen kääntymyksestä, -- puoleksi omatekoiseen taruun, joka taitavasti on tähän sovitettu. Tämä taru ei ole juuri uusi eikä alkuperäinen -- rikas, vaikka itara isä hylkii köyhää rehellistä kosiomiestä, jota hänen tyttärensä rakastaa, pakottaaksensa hänen menemään kavalalle ulkokullatulle puolisoksi, mutta joutuu tuntemaan tämän viheliäisyyden ja sovittaa entisen kovuutensa lempivien yhdistämisellä: onpa sitä kertomuksen juoksua useinkin draamoissa käytetty. Mutta tekijä on runollisella loihtuvoimalla tästä vähäpätöisestä aineesta kehittänyt merkillisiä draamallisia luonteita, jotka, vaikka kyllä selvästi ilmaantuen erityisinä ihmisinä, kuitenkin ovat ikäänkuin kasvaneet yleisellä historiallisella pohjalla ja perustalla. Zakeus, tuo vanha publikaani, on harmaantunut viheliäisissä töissä, hän ylenkatsoo ja kammoo kaikkea, mitä hän ei voi rahassa arvata, välistä viihdyttäen pistävää omaatuntoansa sillä, ettei hän muka ole muita pahempi, kunnes viimein uusi valo häneenkin leviää ja uudistaa koko hänen elämänsä; Joas, tuo paatunut fariseeus, joka luulee palvelevansa Jumalaa, mutta todella jumaloitsee ainoastaan omia himojansa ja omia mielitekojansa, vaikka julma, vakavasti juurtunut kansallisvihansa roomalaisia vastaan johonkin määrään häntäkin jalostaa; viimein Aram tuo miettivä filosofimainen saddusealainen, joka on irtautunut kansansa perinnäisestä uskosta, kun sen muoto näet ei enään voi tyydyttää hänen mieltään -- etsiäksensä totuuden valoa kreikkalaisesta sivistyksestä, kunnes hänenkin täytyy tunnustaa Jeesus Israelin voimalliseksi Messiaaksi, hän kun tekee semmoista, mitä "ei saata aikaan ihmisvoima". Nämät kolme henkilöä edustavat kolmea tärkeintä suuntaa juutalaisessa elämässä Kristuksen aikana ja onpa näiden vastakohtaisuus draamassa sen tähden yhtä merkillinen, kuin sen kehittäminen on tekijältä tyydyttävästi onnistunut.

Itse runollinen päävaikutin Leassa on vaikeimpia, mitä näytelmäntekoa voi käyttää -- nimittäin ihmetyö, vieläpä ihmetyö, joka ei tule katsojain silmiin, vaan jota ainoastaan kertomuksessa esitellään. Ihmetyöt tietysti eivät voi vakuuttaa muita kuin niitä, joita ne koskevat; draamassa, jossa syyn ja seurauksen yhdenmukaisuus on välttämätön asia, näyttänee tuo jokseenkin heikolta vaikuttimelta. Mutta tekijä on runollisella älyllä tietänyt välttää aineen arveluttavia kohtia. Hän on itse henkilöiden luonteiden sielutieteellisessä kuvailemisessa osottanut ihmetyön mahdolliseksi, käsitettäväksi. Koko Lean hempeä olento ihankuin vapisee jumaluuden läheisyyttä, hänen kiihoittunut mielensä levittää kaikkiin innostuksen kirkastavaa valoa ja pyhä, sisällinen hehku ikäänkuin syö hänen sydäntänsä. Juuri Lean innokkaassa, profeetallisen syvässä luonteessa Kivi on käyttänyt värejä ja säveliä, niin heleöitä, ettei kukaan toinen Suomenmaan runoilija olisi keksinyt niiden vertaisia. Semmoisina aikoina, joina Leat ovat mahdolliset, ovat ihmetyötkin mahdollisia. Ja jos katsomme draaman muita henkilöitä, niin heidän kääntymyksensä näyttää ensin ihmetyön synnyttämältä; mutta heissä on sisällinen, siveellinen kehkeäminen jokaisen erinäistä luonnetta myöten; Kristuksen ruumiillinen ilmaantuminen ja puhe koskee suoraan tuohon maalliseen Zakeukseen: filosofillinen Aram käsittää uuden uskon totuuden nähdessänsä sen puhdistavan, siveellisen vaikutuksen; kristittyjen todellinen, nöyrä hurskaus taas hämmästyttää kylmää, jäykkää Joasta.

Vaikka näytelmä muuten on sangen taiteellisesti rakennettu, se kun tyydyttää ankarimmat esteettiset vaatimukset, täytyy meidän moittia Lean viimeistä kertomusta kokonaan epädraamalliseksi ja siis tarpeettomaksi. Siinä vivahtava, korkean ihana, lyyrillinen kauneus tekee kuitenkin tämän vian melkein ansioksi.

Niinkuin tietty on, näytettiin "Lea" -- ensimmäisenä suomalaisen kirjailijan teoksena -- viime keväänä varsin suurella menestyksellä Helsingin isossa teatterissa. Yleisössä silloin ilmestyvä ihastus antaa meidän toivoa, ettei se aika ole aivan kaukana, jolloin A. Kiven merkilliset teokset puhuvat suomalaisessa teatterissa suomalaisille sydämmille.

_Lyriska Dikter_ af Anttila (A. Andelin). I. 1869. 104 s. Hinta 1 mk. 50 p.

Nuori runoilija, joka tarjoo esikoisiaan yleisölle. Muutamat näistä ovat jo vuosia sitten olleet julkaistut ruotsalaisissa lehdissä "Barometern" ja "Papperslyktan", mutta luullaksemme lukevan yleisön muistosta kuolleet noiden lehtien kanssa. Emmekä luule nytkään näiden kokoiltujen runoelmain saaneen aivan paljon lukijoita, ei niinkään paljon, kuin todella ansaitsisivat. Aikamme reaalinen suunta tekee ihmiset taipumattomammiksi lyyrilliseen runouteen, kuin menneet vuosikymmenet olivat, jonka tähden nuoren runoilijan näyttää olevan vaikeampi tätä nykyä vetää yleisön huomiota puoleensa kuin ennen. Lisäksi tulee toinenkin seikka; se mitä nykyinen maku etupäässä kiittää runoudessa -- alkuperäisyyttä ja merkillisyyttä, puuttuu näiltä runoelmilta; sitä vastoin on tuo osanotto yleisöltä haihtunut, jolla aikoinaan lyyrillistä suloisuutta ja sivistynyttä muotoa ennen kaikkea ihasteltiin.

Tuo sangen kaunis ja mieluisa lyyrillinen muoto onkin tämän runokokoelman etevin ansio. Säkeet soivat soinnullisilta ja todistavat kaunista tajua sanasävelien muodostamisessa selväksi, lyyrilliseksi nuotiksi, mikä avu ei ole huonoina myötäjäisinä kirjailijan runottarelle. Eipä kuitenkaan tekijän sointuinen tarkoitus hairahdu mielettömään, helisevään kilinään, jossa kaikki tunteet ja kaikki ajatukset hukkuvat epävakaiseen, utuiseen hentoisuuteen; päinvastoin on jotenkin suuri muodostustaito runoniekan vallassa ja hän on antiikin runoilijoita tutkimalla sitä vielä kouluttanut. Näkyvätpä Byronin ja Tegnérin runottaret, joita tekijä ylistääkin innollisissa soneteissa, olleen johtavina esikuvina Anttilan runollisella tiellä. Tuo usein ilmaantuva syvänsalainen, katkera alakuloisuus, joka suloisimpiin säveleihin mielellään sekoittaa haikeita ääniä ja katsoo luonnon sekä yleviä että ihania kuvia peitettyinä ihmissydämmen "talvivarjoilla", todistaa Anttilan Byronilaisten jäljittelijäin runolliseksi heimolaiseksi. Sitä vastoin epäilemme, onko Tegnérin tuttavuus ollut tekijälle aivan terveellinen. Jospa Tegnér olisi antanut Anttilalle perinnöksi ainoastaan loistavia luonnonkuvia ja komeita vertauksia, ei se tosin olisi ollut haitaksi, mutta hän on myöskin jättänyt runoilijalle pseudoantiikkisuuden ja pseudoromantillisuuden sekoituksen, joka erittäin ilmestyy tuossa vanhamuotisessa kreikkalaisen ja skandinaavilaisen mytologian käytännössä, minkä Anttila lienee luullut oikein runolliseksi koristukseksi, se kun ilmenee melkein jok'ainoassa kappaleessa. Olemme sillä koskettaneet tekijän kipeimpään kohtaan, häneltä puuttuvaan alkuperäisyyteen. Moni hänen runoelmansa, vaikka suloinen ja kauniskin, ei osota tuota itsenäisyyden tarkkaa tunnusmerkkiä ja luontoa, joka onkin ainoa, mikä voi kuvastua lukijan muistossa. Välistä tekijä muistuttaa semmoisista soittajista, jotka osaavat aikaansaada mitä koreimpia toisintoja, vaikka heidän mielikuvituksensa ei jaksa synnyttää omia teemoja. Myöntää täytyy, että muutamissa parhaissa runoissa myös uusi ja viehättävä ajatus usein on pukeutunut omituiseen sopivaan muotoon, vaikka niissä jonkunlainen akatemiallinen vivahdus pistää silmiin.

_Kalatyttö_. Kirjoittanut Björnstjerne Björnson. Suomennos. 1869. 178 s. Hinta 2 mk. 25 p.

_Silas Marner_. Raveloen kankuri. Kirjoittanut George Elliot. Suomennos. 1869. 248 s. Hinta 3 mk.

Nämät novellit ovat molemmat ensin ilmestyneet Novellikirjastossa, vaikka ne nyt ovat erikseenkin painetut, ja kummassakin kohden ne oivallisesti täyttävät paikkansa. Muutamat, jotka romaaneissa ainoastaan, niinkuin valitettavasti monikin tekee, etsivät sensatsionihaluisen uteliaisuutensa tyydyttämistä eivätkä huoli muista romaanin avuista kuin kirjavasta aineellisuudesta, lienevät paljoa vähemmällä mielihyvällä nähneet nämät novellit otettuina Novellikirjastoon, kuin jonkun ranskalaisen ryöväriromaanin tai englantilaisen rikosjutun. Mutta jokainen runouden ystävä on kiittävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa siitä valinnasta, jonka se on tehnyt; sillä harva tuote myöhimmän romaanikirjallisuuden alalla vilkkaassa, alkuperäisessä, elähyttävässä runollisessa voimassa voittaa Björnstjerne Björnsonin "Fiskehjænten'in" tai Elliotin "Silas Marner'in".

"Kalatyttönsä" kautta Björnstjerne Björnson on astunut tärkeän askeleen kirjallisessa edistymisessään. Vaikka sekin kasvaa tuolla "kylähistorian" kentällä, jolla hänen entisetkin laakerinsa ovat syntyneet, eivät kylähistorian laatukuvat eepillisessä välittömyydessään tässä ole pääasiana, ne kun ovat liittyneet korkeamman sivistyselämän kysymyksiin. Novellin päähenkilö, Petra, on köyhä tyttö, joka, kasvaneena alhaisessa kalastajan töllissä, pyrkii eteenpäin tuntemattoman sisällisen ihanteensa perille ja viimein löytää tuon ihanteensa sekä elämänsä päämäärän näyttelijätaiteessa. Ennenkuin Petra pääsee tarkoituksensa perille, on hänellä monta vastusta ja erehdystä voitettavana; mutta hän voittaa ne kaikki vakavalla uskolla ja vilkkaalla uljuudella. Petra on kokonaan taiteellinen, esteettinen luonne; hänen olentonsa kaikkien puolien välillä ilmenee jonkunlainen sopusointuinen yhteys, joka ei salli sisällisten ristikohtausten syntyä; hän on kokonainen, eheä. Teatterissa ensi kerran käydessään Petra kohta näkee ihanteensa melkein aistillisessa selvyydessä edessään eikä sitten hetkeäkään horju mielessänsä, kun hänen täytyy yritystensä puolesta taistella niitä vastaan, jotka ylenkatsovat, milt'eivät kokonaan hylkäävät, näyttelijätaiteen. Sitä vastoin eetillisten, siveellisten luonteiden edustajan, rovastin, täytyy sisällisen mietinnän ja taistelun kautta päästä selville. Tämä suostuu taiteeseen, mutta tavallisen taikauskon epämukaisuudella katsoo näyttelijätaiteen epäsiveelliseksi. Kuitenkin, hänen silmänsä aukenevat, kun hän huomaa itse käyttäneensä samoja puolustusperusteita "heränneiden" kylmää abstraktista siveellisyyttä vastaan, joilla Petra häntä vastaan puolusti näyttelijätaiteen oikeutta. Björnstjerne Björnson on käyttänyt tuota nykyisessä, tanskalaisessa ja norjalaisessa kirjallisuudessa tavallista ristiriitaa "eetillisen" ja "esteettisen" ihanteen välillä, mutta hän on myöskin osottanut niiden sovituksen mahdolliseksi. Tuo ylenpalttinen siveellisyys tekee elämän pääsemättömäksi kuormaksi, tuo ylenpalttinen kaunotaiteisuus tekee elämän huolimattomaksi loikiksi; ainoastaan toisiansa elähdyttäen ne kantavat sivistyksen tuoreimpia hedelmiä.

George Elliot eli -- niinkuin hänen yhteiskunnallinen nimensä on -- Miss Evans, täyttää englantilaisessa kirjallisuudessa saman paikan, minkä B. Björnson norjalaisessa, Auerbach saksalaisessa -- hän on "kylähistorian" etevin edustaja, se, joka viehättävimmällä rakkaudella ja rikkaimmalla mielikuvituksella on esitellyt runollisia kohtia rahvaan elämästä. George Elliot valitsee jokapäiväisiä ihmisiä sankareiksensa, hän seuraa jonkun vähäpätöisen elämän mutkattomia vaiheita, mutta tuo kaikissa ilmaantuva lempeä vakavuus, harras ihmisrakkaus ja älykäs huumori valaisee niitä ikäänkuin lämpöisellä runollisuuden auringonpaisteella. Hän on ymmärtänyt työn, hiljaisen, vakavan, väsymättömän ahkeruuden rahvaan elähdyttäväksi hengeksi ja sen tähden Elliot kirkastaa työn voimaa innollisella vakaumuksella. Romaanin pääansio on etsittävä osittain noista oivallisista laatukuvista, jotka ovat sekä koomillista että totista lajia ja joissa pikkukylän erinäiset henkilöt ja omituiset tavat ihankuin elävinä astuvat silmiemme eteen, osittain itse päähenkilön luonteen kehkeämisessä. Harva muu kirjailija olisi voinut tuon taikauskoisen, yksinkertaisen, oppimattoman kankurin sielusta tavata kohtia, jotka vetäisivät huomiota, saatikka mieltymystä, hänen puoleensa. Mutta Silasin sydämmeen on salainen, syvä tunteellisuus kätkettynä, joka ylentää tuon köyhän kankurin ympäristöänsä paljoa ylemmäksi. Moitittava on tässä romaanissa ainoastaan liiaksi venynyt loppu. Lapsen ilmaantuminen Silasin tölliin ja siitä syntyvä muutos pettyneen kankurin elämässä, hänessä uudestaan syntyvä rakkaus ihmisiä kohtaan ja usko Jumalaan muodostavat romaanin runollisen lopun. Kaikissa sen perästä seuraavissa tapauksissa toiminnan juoksu liikkuu eteenpäin hitaasti, välistä milt'ei ikävästikin.

Näiden kahden novellin kieli on jotenkin eri laatua. "Kalatytön" suomennoksessa se on sujuvaa ja rikasta; "Silas Mannerin" käännöksessä valitettavasti usein ilmaantuu huolimattomuutta ja kankeutta.

_Kassan avain_. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä. Suomentanut Teno Heimo. 1869. 23 s. Hinta 30 p.

_Laukkuryssä_. Laulunsekainen ilveilys yhdessä näytöksessä. Tanskalaisen teoksen mietteen mukaan kirjoittanut A. Rahkonen. 1869. 64 s. Hinta 1 mk.

Ei kirjalliselta eikä draamalliseltakaan kannalta näillä pikkutuotteilla ole mainittavaa arvoa. Ne ovat runollisia päivänkorentoja, jotka jonkun illan liehuvat teatterivalaistuksessa, mutta kuolevat katsojan muistossa, niin pian kuin hän on teatterin jättänyt. Maamme pikku kaupungeissa ne kuitenkin yhtä hyvin ja paremminkin täyttäisivät paikkansa seuranäytelmän ohjelmistossa, kuin enin osa noita ruotsalaisia renttukomedioja, joita tavallisesti on tarjona. Ne ovat viattomia ja helposti näyteltäviä.

N:o 1 esittää nuoren miehen, joka aina on ollut akkavallan alaisena, ensin tätiensä, sitten vaimonsa hallittavana. Vaimo pitää kokonaan huolta taloudesta, hänellä kun on kassan avain. Mies parka tahtoo välistä ottaa osaa muiden miesten huvituksiin, mutta joskus sen tehtyänsä täytyy hänen aina valheilla salata sitä vaimoltansa. Vaimo luulee noiden valheiden peittävän jotakin aviollista uskottomuutta, mutta, erehdyksensä havaittuaan, hän antaa miehelleen kassan avaimen ja täyden luvan käydä miesten seuroissa niin usein kuin tahtoo. Itse aine on siis jokseenkin tyhjänpäiväinen eikä juontakaan juuri ole sitä tajukkaammin sovitettu. Suomennoksessa on valitettavasti pahoja virheitä.

N:o 2 on tehty Heibergin "Kong Salomo og Jörgen Hattemager'in" mukaan. Eräs köyhä juutalainen tulee muutamaan tanskalaiseen pikkukaupunkiin, jonka asukkaat luulevat häntä rikkaaksi pankkiiriksi Hampurista, josta sitten kaikenlaisia ilveellisiä sekaannuksia syntyy. Herra Rahkonen on muuttanut näyttämön Tanskanmaalta Käkisalmeen ja tehnyt juutalaisesta kiertelevän laukkuryssän. Tätä keksintöä täytyy kiittää jotenkin sukkelaksi. Mutta muissa kohden tämä mukaelma ei ole yhtä hyvin onnistunut. Sivujuttu eräästä ylioppilaasta, joka rakkaudesta on tuhlannut rahansa hattuihin (hän on näet rakastunut hatuntekijän tyttäreen) ja sen tähden joutuu kovaan pulaan, kunnes onnellinen sattumus hänen pelastaa, on jo alkuteoksessa jotenkin vähäpätöinen ja suomalaisessa mukaelmassa vielä ikävämpi. Sen olisi varsin hyvin voinut joko jättää pois taikka edes lyhentää. Sitä vastoin sekä laukkuryssän että Käkisalmen porvarien osat sopivat oivallisesti hyville koomillisille näyttelijöille.

_Klubbhöfdingen_. Skådespel i 5 akter af Gabriel Lagus. 1869. 101 s. Hinta 2 mk.

Gabriel Lagus, jonka eepilliset kokeet "Baco" ja "Riddar Unos Söner" herättivät melkoista huomiota, on julkaistessaan tämän murhenäytelmän laskenut ensimmäisen draamallisen tuotteensa kirjallisen tarkastuksen alaiseksi. Viime keväänä tekijä koetti draamansa teatterivaikutusta Helsingin teatterin näyttämöllä, vaikk'ei hänelle kuitenkaan siitä tullut muuta, kuin mitä ranskalaiset kutsuvat "succés d'estime". Osittain on se seikka syynä tuohon vaillinaiseen menestykseen, että "Nuijapäällikkö" näyteltiin varsin heikonpuolisesti; sillä tämä näytelmä on ylipäätään hyvin sovitettu teatterin käytännöllisiin vaatimuksiin. Esipuheessaan tekijä sanoo näytelmäänsä nuoruuden teokseksi ja viittaa siihen, että se draamallinen perustus, jolle tämä runoelma on rakennettu, on hänelle "voitettu kanta". Jos katsomme asiaa samalta kannalta, pitäen enemmän lukua tekijän lupauksista kuin teoksen eheydestä, täytyy meidän myöntää sen olevan mitä onnellisimpia enteitä tulevaisuuden suhteen. Tekijä on voimakkaalla kädellä tarttunut aineeseensa, erinäisten osien ja juonten ulkonaista sointuisuutta sopii kiittää varsin onnistuneeksi ja toiminta edistyy oikein draamallisella jännityksellä. Noudattaen Horatiuksen neuvoa, tekijä aina vie meidät "in medias res" ja hänen kielensä on sekä alkuperäistä että mehukasta. Muutamat kohtaukset, erittäinkin kolmessa ensimmäisessä näytöksessä, ovat elävästi ja voimakkaasti esitetyt ja tuo muutamissa henkilöissä ilmaantuva vilkas ja naurattava huumori tekee mitä virkistävimmän vaikutuksen lukijan mieleen. Tuo ennen sotamiehenä ollut, kiivas ja rehellinen kappalainen Matts latinaa lukevan, hiljaisen veljensä kanssa on historiallinen laatukuva, joka paraalta puolelta osottaa hra Laguksen runollista mielikuvitusta.

Vaikka me siis näiden ansioiden tähden taidamme tekijästä toivoa hyvää, katsoen häntä vasta-alkajaksi draamallisuudessa, on meidän kuitenkin myöntäminen, että itse teoksen viat tekevät sen jotenkin köykäiseksi, jos se taiteellisuuden ja kansalliskirjallisuuden vaa'alla punnitaan. Itse draamallinen pohja on varsin merkillinen ja tekijän runollinen tarkoitus on melkein aina hyvä, mutta itse suorituksessa on aina jotakin, mikä vääristää hänen paraat tarkoituksensa. Aine on, niinkuin jo näytelmän nimestä sopii arvata, otettu tuosta merkillisestä sodasta aateliston ja talonpoikien välillä 16:nnen vuosisadan loppupuolella, mikä tärkeä historiallinen tapaus jo on antanut runoilijoillemme runsaita aineita ("Klas Flemings tider", "Daniel Hjort", "Sigrid Liljeholm", "Salojärven kukka" y.m.). Erittäin Cygnaeus on mainiossa murhenäytelmässä "Klas Flemings tider" ottanut esitettäväksi melkein saman historiallisen ristiriidan, jonka herra Laguskin esittää. Onpa tämä kuitenkin säilyttänyt alkuperäisyytensä, muuttaen draaman keskuksen Flemingin linnasta talonpoikien leiriin. Mikään mieltymys talonpoikiin ja heidän harrastuksiensa historialliseen oikeuteen ei ole kuitenkaan syynä tuohon muutokseen, tekijä kun näet melkein kilpailee Shakespearen Coriolanuksen kanssa haukkuessansa rahvasta tyhmäksi, raa'aksi, itsekkääksi joukkioksi. Koko tuon viholaispesän yli kohoaa mahtava mies, talonpoika Ilkka. Hänessä on noiden eri joukkojen sisällinen yhdistys, hän elähyttää heitä urhoudellaan, hän vie heitä taisteluun ja voittoon. Hän tuntee itsensä Jumalan aseeksi, luulee itsensä lähetetyksi kostamaan kaikki vääryydet ja kaiken häpeän, minkä talonpojat ikänä ovat kärsineet, ja että hänellä vielä on yksityistä kostettavaa Flemingille se tietysti enentää hänen traagillista mahtavuuttansa. Mutta valitettavasti tekijä on vienyt tämän, draamansa viehättävimmän päähenkilön ristikohtaukseen, jonka vertaista tuskin lienee sopimattomuudessa. Ilkka luopuu tehtävästänsä, hän ylenkatsoo toverejansa, hän antaa kylmäverisesti poikansa kuolla, vaikka voisi hänen pelastaa, hän joutuu salamurhaajaksi, hän särkee tyttärensä onnen, hän tappaa uskollisimman palvelijansa -- ja miksi? Kaarlo herttua on näet luvannut hänelle aatelisnimen ja -kilven ja tuo toivo hämmentää ukko parkaa niin, ettei hän hurjassa pöyhkeydessään tiedä, mitä tekee. Jossakin komediassa olisi moinen vaikutin -- hallitus antaa pauhaajalle jonkun tähden tai jonkun viran ja hän vaikenee -- varsin sopiva; mutta tokkohan murhenäytelmässä? historiallisessa murhenäytelmässä? Jos tekijä välttämättömästi tahtoi esittää rahvaan sankaria, jota tottumaton menestys vie hurjuuteen, olisi hän voinut ulkomailta hakea kuvailtavansa; hän olisi esim. voinut ottaa Masaniellon, Cola di Eienzin, Wullenweberin traagilliseksi päähenkilöksi. Mutta Ilkka? Mutta nuijamiehet?

Muihinkin syihin katsoen olisi kenties ollut parempi, ettei tekijä olisi asettanut draamaansa Suomenmaahan. Tuon muuten näytelmäkirjallisuudessa tavallisen "yleisön isänmaallisten tunteiden peijailemisen" sijaan on tässä astunut jonkunlainen tylyys ja kylmäkiskoisuus isänmaallista ainetta vastaan, jota ei sovi jättää mainitsematta. Siitä, että tekijä on muuttanut muutamia historiallisia tapauksia draamallisessa tarkoituksessa, ei ole mitään sanomista, sillä runoniekka ei ole mikään historioitsija. Semmoinen "lapsus'kin" kuin esim. se, että tekijä antaa pietarsaarelaisten ottaa osaa Ilkan kapinaan, olkoon menneeksi. Mutta tekijä antaa suomalaisten ilmajokelaisten tanssia ruotsalaisten "Simon Sälleä", se on suomalaiselta huolimattomuutta; hän ei edes kirjoita päähenkilönsä nimeä oikein (Ilka eikä Ilkka). Pahin seikka kuitenkin on, että tekijä ilman syyttä ja aivan tarpeettomasti on vääristänyt historiallisten ihmisten luonteita, joka on vielä moitittavampi kuin heidän nimiensä vääristäminen. Hän kuvailee Juhana Flemingiä riettaaksi naisten-houkuttelijaksi ja Pentti Pouttua ilkeäksi teatterikavaltajaksi -- ja siinä on raja, jonka yli ei vapaimmankaan suomalaisen mielikuvituksen ole lupa astua.

_Dikter_ af K.F. Eneberg. Hinta 1. mk. 50 p.

_Dikter_ af Emlekyl. (E. Nervander) I. Hinta 2 mk.

_Honkain Tarinat_. Kertoellut Emlekyl. (E. Nervander) 1869. 90 s. Hinta 1 mk. 50 p.

Jos kysytään, mikä runoilijoistamme enimmän vaikuttanee lyyrilliseen runouteemme sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, ei se ole Runeberg, vaan Topelius. Melkein jokaisessa kalenterissa, jokaisessa albumissa tavataan alottelevain runoilijain kokeista Topeliuksen lauseparsia ja vertauskuvia, ja korvissamme kaikuvat yhäti Topeliuksen sävelet, vaikka tekijät niihin ovat sovittaneet eri säestyksiä. Eipä kummaa, että Topelius monessa kohden on nuorison mielirunoilija; sillä ei tosiaan ole maailmassa monta muuta kirjailijaa, joka niin runollisesti ja niin täydellisesti edustaisi tuota välittömän lyyrillisen mietteettömyyden kantaa. Topelius antautuu hartahimmalla luottamuksella kokonaan luonnon haltuun; niinkuin lapsi, hän katsoo kaikki maailmassa leikin esineeksi. Topelius näkee ympärillään ainoastaan runollisuutta, hän noudattaa ilman epäilystä, ilman taistelua runollisesti jalostavia ihanteitaan, luonnon innostustaan ja teeskentelemätöntä jumalisuuttansa.