Part 25

Jos luemme Sederholmin kertomukset Stellan romaanin perästä, astumme kokonaan toiseen maailmaan; siellä toiminta siirtyy välistä Englannista Amerikkaan, välistä Paratiisista Englantiin, täällä me aina liikumme vain kotinurkissa; siellä henkilöt olivat lordeja, ladyjä, parooneja tai muita ylimyksiä, Sederholmin sankarit ovat sitä vastoin yliopistolaisia ja mamselleja; Stellan ihmiset olivat haaveksivaisia ihanteita, jotka kenties asuvat pilvissä, Sederholmin ihmisiä tapaamme joka kadulla; Stellassa on paljo mielikuvitusta, mutta vähän ymmärrystä, Sederholmissa paljo ymmärrystä, mutta vähän mielikuvitusta. Tässä kertomuksien kolmannessa vihkossa on 10 juttua, kaikki lyhyitä ja suoria kuvaelmia, joilla ei ole ja jotka eivät tyydytä runollisia vaatimuksia, mutta joiden siveämielisyys ja keveä kirjoitustapa kaiketi on voittava yleisön suosiota. Tavallisesti Sederholm valitsee jonkun esikuvan jokapäiväisestä elämästä, esim. yliopistolaismatamin, onnettoman nuoren runoniekan, joka luulee itseänsä neroksi, saksalaisen kauppamatkustajan y.m. ja keksii sitten lyhyen jutun henkilöittensä selitettäväksi. Kiitettävää on, että tekijä on jättänyt tuon alinomaisen rakkauden hellätuntoisuuden, joka on ollut haitaksi kertomusten edellisissä vihkoissa; nämät jutut ovat enimmiten lystillisiä. Paraiten tekijä liikkuu keskimäisissä ja kaupunkien alhaisissa säädyissä; "Gretas ungdomsdrömmar" sitä vastoin todistaa, että henkilöt ja kohtaukset talonpoikaiselämästä eivät sovi tekijälle: tyttöraukat tölleissä puhuvat ja haaveksivat ikäänkuin he olisivat kasvatetut jossakin ylhäisessä kasvatuslaitoksessa.

_Erik Fleming_. Skådespel i 5 akter af Karl Robert Malmström. 1867. 128 s. Hinta 2 mk. 50 p.

Karl Robert Malmström on jo vuosia sitten hankkinut itselleen taitavan lyyrillisen runoilijan nimen. Sitä suuremmalla uteliaisuudella on yleisö odottanut tätä hänen ensimmäistä yritystänsä draamallisella alalla, erittäinkin kun huhu kävi, että Malmströmin näytelmä oli monivuotisen työn runollinen hedelmä. Menneen kuukauden loppupuolella Erik Fleming ensi kerta näytettiin Helsingin teatterissa; yleisö otti sen suosiollisesti vastaan, eikä mainittu teos kuitenkaan jaksanut anastaa pysyväistä sijaa näyttämöllä. Isänmaallinen aine, lyyrilliset lauselmat, historialliset muistot, komea kokoonpano, toiminnan vaihtelevaisuus miellyttivät yleisöä; mutta tekijän saamattomuus draaman tärkeimmissä kohdissa esti hänen näytelmänsä täydellisesti kuulijoita tyydyttämästä. Malmströmin tarkoitus on melkein aina hyvä, mutta usein hän tarkoittaa liian paljon ja se hänen pettää. Rikas, vaihteleva toiminta on epäilemättä draamassa tärkeä asia, mutta Erik Flemingissä juonten ja tapausten ylenmääräinen paljous usein väsyttää, kun tekijän aikomus on ollut jännittää lukijan mieltä. Tuo alinomainen korvaileminen esim. on jotenkin arveluttava keino panna draamallisen toiminnan vaiheet liikkeelle. Ulkonainen näyttämöllinen vaikutus ei ole tietysti moitittava seikka näytelmässä, mutta sitäkin on Erik Flemingin tekijä liiaksi käyttänyt ja siinäkin siis hairahtunut tarkoituksessaan. Ritareita, joita viedään mestauspaikkaan, tyttö, joka pojanvaatteissa pelastaa rakastettunsa, ritari munkiksi puettuna, nuori nainen, joka tahtoo surmata itsensä miekalla, ja toinen, joka todella myrkyttää itsensä, isä, joka kiroo poikansa, ja piispa, joka unelmissaan näkee tulevaisuutta, alinomaista aseiden kalsketta, valon kajastus palavasta Turusta, isänmaallisia lauluja -- siinä on miellytyskeinoja yltäkyllin, mutta osanottomme on liiaksi hajallaan; viehättävimmät kohtaukset tapaavat meitä aivan valmistamattomina, eivätkä siis voi meitä innostuttaa. Toiminta Erik Flemingissä on kokonaan romaanin-tapaista; Malmström on luullaksemme erehtynyt tehdessään aineestansa draaman; jos hän paremmin olisi tutkinut sitä aikaa, jossa hänen runoelmansa liikkuu, hän totta kaiketi olisi voinut Erik Flemingistä tehdä viehättävän romaanin. Muutamat kohtaukset ovat nytkin sekä runolliselta että draamalliselta kannalta oivallisia ja jalojakin -- niin esim. tuo vaikuttava paikka toisessa näytöksessä, jossa Tott, Banér ja Renhufvud hylkäävät tanskalaisen päällikön, Wolffin, tarjooman armon, tahtoen ennen kuolla kuin pettää isänmaatansa ja kuningastaan. Kaunis on myöskin samanlainen kohtaus kolmannessa näytöksessä, jossa Nils Westgöthe mestauspaikalle lähteissään sanoo jäähyväisensä Suomenmaalle. -- Henkilöitten joukossa on Wolff näytelmän viehättävin ilmiö, raaka, ylpeä ja tunnoton vouti, jota uskollisuus ja urhoollisuus kuitenkin jalostaa. Tarpeeton oli kenties hänen kirjurinsa Magnuksen surma, hän kun on liika hurja ja viheliäinen uhri. Erik Fleming itse ja Arvid Kurck ovat vaaleita kopioita loistavien historiallisten perikuvien rinnalla. Historian A. Kurck, jonka kanssa pakeneva katolinen aikakausi vaipuu aaltojen syvyyteen, on jalo traagillinen henkilö; näytelmän A. Kurck, joka munkin valhepuvussa kurjasti hiipii pois Turun linnasta, ihankuin pelkuri vakoilija, näyttää melkein koomilliselta. Näytelmän muut miespuoliset henkilöt ovat hyvin onnistuneet -- naiset sitä vastoin ovat kuvaillut tavallisen mallin mukaan, Walborg perkeleeksi, Hildur ja Hebla enkeleiksi. Huolellisemmalla, sielutieteellisellä perustelulla tekijä kuitenkin olisi voinut saada Walborgin uhkean, julman luonteen sangon merkilliseksi; mutta hän on tehnyt tehtävänsä liika helpoksi. -- Vuoropuhelu on vilkasta, voimakasta ja lyhyttä, välistä kenties liiankin lyhyttä; kiitettävää on, että tekijä on välttänyt noita pitkiä yksinpuheluita, jotka useimmiten ovat päävikana lyyrillisten runoilijain teoksissa. Kun korkeampaa lyyrillistä intoa tarvitaan, on kieli kaunista ja välistä ylevääkin; moitittava on ainoastaan tuo alinomainen "yleisön isänmaallisten tunteiden peijaileminen" ("ockrande på publikens fosterländska känslor"), jonka jo Snellman Litteraturbladissa huomasi tavallisessa näytelmäkirjallisuudessamme ja joka ei ainakaan sovi 15:nnen vuosisadan miehiin ja oloihin. Mutta toinenkin, paljoa arveluttavampi näytelmäkirjallisuutemme perisynti ilmaantuu Erik Flemingissä valitettavasti suuressa määrässä -- onneton kevytmielisyys toimivien ihmisten teoissa ja ajatuksissa. Historiamme tosin välistä osottaa tapauksia, jotka meille ilmaantuvat petoksen hämärässä, emmekä oikein tiedä, ovatko ne päivän vai yön tekoja, ja varsin luonnollista onkin, että näytelmäkirjailijat käyttävät semmoisia aineita; mutta, ellei henkilöiden traagillinen syyllisyys ole joutuva paljaaksi leikin asiaksi, täytyy rikokseen pakottavain vaikuttimien olla selvinä sekä tekijälle että kuulijoille. Eipä se kuitenkaan tavallisesti tapahdu meidän näytelmissämme. Regina von Emmeritz pettää uskolaisensa pelastaakseen rakastettunsa hengen; hyljätty rakkaus ja halu kostaa tuntemattoman isänsä kuolema, vie Daniel Hjortin pettämään puolueensa; myöskin Stöbernin petokseen isänmaata vastaan on syynä hyljätty rakkaus; kaikissa näissä ilmaantuu siis jotenkin itsekkäitä vähäpätöisiä vaikuttimia. Ja kuitenkin sekä Regina että Daniel Hjort ovat siveellisiä, eheitä sankareita Erik Flemingin suhteen. Tämä on kaksinkertainen kavaltaja ja vaihtaa tuntematta mitään sisällistä taistelua kaksi kertaa puoluettaan. Niinkuin alussa hänen ajattelematon liittymisensä kuningas Kristianin puolueeseen näyttää aivan lapsekkaalta, samoin tuo jesuiittalainen farisealaisuus, jolla hän lopulla itse ylistää kavalaa petostansa tanskalaisia vastaan, tuntuu kovin inhottavalta. Ja ihme kyllä, tekijäkin näkyy olevan ihan samaa mieltä, hän kun työn palkinnoksi Erikille suopi tuon rakastettavan tytön.

_Axet_. Diktsamling med bidrag af Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck, Topelius, m.fl. 1867. 112 s. Hinta 2 mk.

Tämä kalenteri ilmestyi jo ennen joulua ja julkaistiin hädänalaisten hyväksi. Ensimmäinen painos myytiin muutamain päivien kuluessa kirjakaupasta ja toinen on jo toimitettu. Ne jalomieliset miehet, jotka kalenteriin ovat antaneet apuansa, ovat siis saaneet iloita onnellisimmasta menestyksestä ja kalenteri on kunnollisesti täyttänyt tarkoituksensa. Mutta Runebergin, Topeliuksen, Cygnaeuksen ja Stenbäckin nimet takaavat, että kalenteri kirjalliseltakin kannalta kunnollisesti täyttää tarkoituksensa. Jo semmoinenkin runoelma yksistään kuin Runebergin "skizzi" "Fästningsfångarne" ylentää tätä kalenteria mahdottomasti yli tuon tavallisen alan, jolla esim. ruotsalaiset joulukalenterit liikkuvat. Koko kappale täyttää ainoastaan 3 lehteä ja kuitenkin tämä suorasanainen "skizzi" sisältää enemmän jaloa runollisuutta, enemmän traagillista syvyyttä, kuin koko joukko eteviä runollisia murhenäytelmiä. Itse esitystapaan on sanomaton, hiljainen, salainen voima kätketty, joka ihankuin lumouksella kiinnittää liikutettua mieltämme kertomuksen juoksuun. Se on kolkko, synkkä syksy-yön kuvaelma; sen taivas on pilviä täynnä, ainoastaan yksi pieni rakkauden tähti loistaa toisinaan himmentyneillä säteillä hattarien välistä; kaukainen tulipalo valaisee muutamia paikkoja kamalalla, himmeällä valolla. Ja kuitenkin moni taiteellisempikin runoelma on vaipuva kirjastojen tomuun, ennenkuin ihmiset unohtavat onnettoman pahantekijän kysymyksen: "vet du, barn, hur ett sinne är som älskar?" ja hänen kauniin vastauksensa. -- Tämän ensimmäisen helmen rinnalla Topeliuksen "Septembernatten" ja Cygnaeuksen "De bästes nyårsönskan" ovat kalenterin etevimmät kaunistukset. Taiteelliselta kannalta Topelius harvoin on kirjoittanut mitään komeampaa ja täydellisempää kuin "Septembernatten"; innokas, palava rukous "Illassa", loistavat luonnonkuvaukset ja vanhatestamentillinen uhkaus "Yössä", sekä kärsiväinen, harras, kristillinen nöyryys "Aamussa" ovat puetut rikkahimpaan muotoon, suloisimpiin, soinnullisimpiin säkeihin. Moitittu on, ja kenties syystäkin, että tämä värien rikkaus, tämä kuvaelmien suloisuus välistä pakoittaa Topeliusta ylenkatsomaan ajatustensa keskinäistä yhteyttä; "Septembernattenissa" on kappaleita, joiden sisällys näyttää selvältä, mutta joita lukiessa kuitenkin epäilemme, olemmeko oikein ymmärtäneet runoniekan mieltä. -- Cygnaeuksen "De bästes nyårsönskan" tyydyttää meitä sekä runollisella kauneudellaan, että lämpimällä isänmaallisella mielellään; Cygnaeuksen mielikuvitus ei ole niin kirjava ja vilkas kuin Topeliuksen, mutta hänen tarkoituksensa on syvempi, hänen tuntonsa innostuneempi. -- Lars Stenbäck on kirjoittanut "Finland i nöd", hartaan, lämpimän rukouksen, josta runoniekan ystävät löytävät hänen vanhaa voimakasta runollisuuttansa. Fredrika Runeberg on antanut neljä kappaletta, joiden joukossa runoelma "Bittrast" meitä enimmin miellyttää. W. Nordströmin runoelmat ovat somia, niinkuin ainakin; T. Lindh sitä vastoin ei ole tällä kertaa lähettänyt paraita tuotteitansa. Gl (Gabriel Lagus) on kirjoittanut liikuttavan, suoran ballaadin "Karin", jossa ainoastaan eräs teeskentelevä yksinkertaisuus lausetavassa on haitaksi. Nuoremmista, vähemmin tunnetuista runoniekoista, jotka tähän kirjaan ovat antaneet teoksiansa, herättää K.F.E. meidän mielestämme toiveita. Hänen runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä surumielisyys on tunnollisen sydämmen synnyttämä; se on oikea, alkuperäinen, suomalainen, eikä muiden runoniekkain nuottien mukaan viritetty.

_En natt i torpet_. Scen från Finland. (Kirjoittanut G.V. Antell) Helsingfors, Finska Litteratursällskapets tryckeri. 1868. 40 s. Hinta 1 mk.

Tämä tuntemattoman nuoren runoilijan ensimmäinen koelma runouden alalla on ainoastaan sattumalta puettu draamalliseen muotoon. Vaihteleva toiminnan kehittäminen ja selvien luonteiden kuvaileminen siinä ei ole onnistunut eikä mitään semmoista ole yritettykään. Lyyrillinen mieliala on pääasia ja pääansio tässä pienessä kappaleessa. Tämä "kohtaus Suomenmaasta" on otettu noista epälukuisista kamaloista murhenäytelmistä, joita nälkä ja kurjuus tätä nykyä ovat esitelleet niin monessa suomalaisessa töllissä ja joissa kansamme vahva ja jalomielinen rehellisyys sangen usein on ilmaantunut kauneimmassa valossa. Nuori runoilija on kuitenkin vähemmän tapauksissa kuvaillut tätä sisällisen urhoollisuuden ja ulkonaisen kurjuuden taistelua kuin selittänyt mietteitä ja tunteita, jotka tästä taistelusta ovat syntyneet hänen sydämmessään. Ja se suuri innollinen rakkaus kansaamme, se syvä sääliväisyys sen onnettomuudesta, joka kaikuu runoelman jokaisesta rivistä, pakoittaa lukijan unhottamaan tässä kirjassa esiintyviä runollisia vikoja ja tyytyväisellä mielellä sen loppuun lukemaan. Kiitettävää on myöskin, että runoelman tekijä ei ole tahtonut oikeuttaa isänmaanrakkauttansa koreilla lauselmilla maamme luonnonkauneudesta, tuhansista järvistämme, kirkkaista kesäöistämme j.n.e. niinkuin maamme ruotsalaiset runoilijat tavallisesti tekevät; kansa itse on silminnähtävästi innostuttanut hänen runottarensa tunteita. Vaikka mahdotonta olisi tekijälle ennustaa runollista tulevaisuutta tästä lyhyestä, vähäpätöisestä yrityksestä, on hänen ensimmäinen koelmansa kuitenkin ylipäänsä voittanut yleisön suosiota.

_Näytelmäkirjallisuutta III_. Kukka kultain kuusistossa. Komedia 1:dessä näytöksessä. Ruotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut A. Rahkonen. Helsingissä, Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa. 1868. 60 s. -- Hinta 75 p.

Vaikka A. Rahkonen sanoo näytelmänsä mukailluksi ruotsista, alkuperäinen kappale kuitenkin on saksalainen Müller v. Königswinterin "Sie hat ihr Herz entdeckt". -- Kilpinen, entinen kapteeni, on kovasta onnestaan niin vihastunut koko ihmiskuntaan, että hän pakenee syvään erämaahan eikä pidä yhteyttä kenenkään kanssa. Hänen ihana tyttärensä tytär, Anna, on vielä täysikasvuisenakin ihankuin lapsi, hän kun ei milloinkaan ole nähnyt muita ihmisiä kuin vaarinsa ja hänen emännöitsijänsä, vanhan Liisan. Hän ei kuitenkaan tahdo uskoa maailmaa niin ilkeäksi kuin hänen iso-isänsä sanoo; vanhus vartioitsee häntä huolellisesti, ettei tyttö millään muotoa pääsisi ulos; varsinkaan ei tytölle saa hiiskahtaa sanaakaan lemmestä, joka muka on ihmisten suurin onnettomuus. Mutta missä ihmiset ovat ääneti, siinä koko luonto puhuu, kevät tulee, linnut laulavat ja ruusut tuoksuvat lempeä. Anna kohtaa nuoren metsästäjän kuusistossa ja lapsi muuttuu rakastavaksi immeksi. Vanha vaari nurisee ensin, mutta antaa viimein suostumuksensa, saatuaan tietää, että nuori Lauri on hänen vanhan nuoruuden-ystävänsä poika. Toiminta on siis vallan suora eikä juuri juonikas; välistä jonkunlainen epäiltäväisyys tapauksissa, välistä jonkunlainen teeskennelty lapsellisuus tunteissa on haitaksi, mutta yleisesti ilmaantuu viehättävää runollista suloisuutta, erittäin niissä kohtauksissa, joissa Annan tietämätön lempi ensin herää. Tämä pieni kappale on paraita yksinäytöksisiä komedioja, mitä on kirjoitettu. Suomalainen mukaelma on alkuperäistä teosta vielä runollisempi ja onnistuneempi; sillä A. Rahkosen kauniit, sujuvat ja somat säkeet koristavat suuressa määrässä draamallista vuoropuhelua. A. Rahkonen on jo "Sääskiensä" kautta tuttu parasten runoniekkojemme joukossa ja "Kukka kultain kuusistossa" on ainoastaan enentävä hänen ansiotansa suomalaisessa runoudessamme. Muutamia muistutuksia tahdomme kuitenkin tehdä: siv. 6 ja 12 sanaa surkiasti on käytetty oudossa merkityksessä, siv. 11 (riv. 11 ja 12), siv. 12 (r. 5 alh.), siv. 53 (r. 4 alh.) on jotenkin hämäriä lauseita; välistä on runomitta väärä, niinkuin siv. 16 (r. 5) ja siv. 23 (r. 18 ja 19).

Vuodelta 1869.

_De Bildande Konsternas Historia från slutet af Adertonde Århundradet till våra dagar_ af Karl Gustaf Estlander. Stockholm. 1867. 598 s.

Kirjallisella Kuukauslehdellä on täysi syy sekä tekijältä että lukijalta pyytää anteeksi pitkää viivyttelemistään tämän teoksen ilmoittamisessa, joka viivytteleminen on sitä ikävämpi, kun herra Estlanderin kirja kieltämättä on ansiollisimpia ja viehättävimpiä tieteellisiä teoksia mitä näinä viime vuosina Suomessa on ilmestynyt. Onpa maamme ruotsalainen lukijakunta sen mitä suurimmalla suosiolla vastaan ottanut, onpa se vielä ulkomailla herättänyt ansaittua huomiota. Estlanderin kirja ei ole mikään kansantajuinen käsikirja, johon tekijä olisi kokoillut muiden mielipiteitä, sopikoot nämä yhteen taikka olkoot sopimatta; se on kypsynyt, eheä teos, tekijän omain tutkintoin, omain havaintoin, oman ahkeruuden ja oman aistin hedelmä, mikä ansio juuri esteettisessä kirjallisuudessa, joka tätä nykyä oikein on tyhjän, kerskailevan dilettantismin mielikenttä, on sangen kiitettävä. Herra Estlander on oikea tiedemies, hän on perinpohjin käsittänyt aineensa; hänen tutkimuksensa ovat sekä laveat että vakavat; joka kohdassa hän tekee itselleen tiliä siitä, kuinka kauas hänen tietonsa ulottuu, eikä sitten milloinkaan koeta kaunopuheisilla koristeilla taikka runollisilla, taiteen ihanuutta ylistävillä dithyrambeilla voittaa lukijaa. Hänen teoksensa joka rivissä ilmaantuu huolellisin tarkkuus, hänen väitteensä nojautuvat aina vakaviin syihin eikä omavaltaisiin mielipiteisiin. Taiteellisuuden puolesta hänen kantansa on eräänlainen esteettinen juste milieu. Hän tahtoo niin paljon kuin mahdollista tehdä kaikille oikeutta, käsittää ja osottaa, miten kaikki harrastukset edes johonkin määrin ovat oikeutetut. Muutamissa Ranskan maalaustaidetta koskevissa kohdissa pistää ikäänkuin hieman akatemiallisen suunnan hyväilemistä silmään; mutta se rakkaus, jolla tekijä esim. seuraa muutamia englantilaisia neroja heidän eriskummallisimpaan innostukseensa, todistaa hänen täydellistä tasapuolisuuttansa; ainapa hän kuitenkin löytää kovempia sanoja liika törkeätä luonnonmukaisuutta kuin liiallista kuollutta virheettömyyttä vastaan. Tämmöinen kohtuullinen juste milieu-kanta vaatii terävää, tyventä, kylmää tarkastusvoimaa sangen suuressa määrässä; semmoinen onkin tekijälle alttiina. Päivän ja huhun jumaloitsemat sankarit eivät voita häntä puolellensa; hän aina ensin kysyy, onko heidän maineensa muodin vai nerollisuuden tuottama. Ettei tuo kylmä, arveluttava tieteellisyys estä tekijää runollisella innolla ihastumasta, missä hän tapaa jaloutta ja kauneutta, sitä moni paikka hänen teoksessaan kylläksi todistaa. Tällä me vähemmin tarkoitamme noita lyyrillisiä ihastuksenlauselmia, joilla tekijä ylistää lempimaalareitaan, esim. Hippolyte Flandrinia, mutta enemmin tuota syvää, lämmintä, todellakin kaunista hartautta, jolla Thorvaldsenin ylevää kuvaa esitellään, joka epäilemättä on koko teoksen loistokohta ja joka välttämättömästi koskee lukijan mieleen. Thonvaldsenia on usein kuvailtu, mutta harvoin olemme nähneet hänen suoran, jalon, voimakkaan luonteensa, jossa pohjoismainen sydämmellisyys ja muinaiskreikkalainen rauhallisuus ihmeellisesti yhteen sulaantuivat, niin elävänä, niin selvänä edessämme kuin tässä Estlanderin kuvauksessa. Kiitettävä on vielä tekijän vakaamielisyys ja siveydellisyys; hekumallisuus taiteen valepuvussa taikka irstaisuuteen alentuva taide saavat hänestä ankaran tuomarin; hänen siveellinen tajunsa on yhtä tarkka kuin hänen esteettinen aistinsakin. Estlanderin esitystapa on suoraa, sujuvaa, selvää; mutta muiden tarkastajain ylistykseen, jotka ovat selittäneet hänen kielensä mallikieleksi, emme voi yhtyä; myönnämme mieluisesti sen puhtaaksi, miellyttäväksi ja nerokkaaksi, mutta eipä sillä ole tarpeellisessa määrässä tuota omituista, alkuperäistä virkeyttä ja aistillista loistetta, jonka puute taidetta koskevassa kirjallisuudessa aina tuntuu meistä ikävältä. Lieneekö tähän syynä hänen taitonsa rajoitus vai ainoastaan liika varovaisuus ylellisyyden karttamisessa, sitä emme voi ratkaista.

Herra Estlanderin teos alkaa lyhyellä katsahduksella kuvaamataiteiden rappiotilaan viime vuosisadan alkupuolella, jolloin taide oli vaipunut halvimpaan teeskentelemiseen ja mitättömyyteen, jommoisena se Ranskanmaalta levisi yli koko Euroopan. Mutta Ranskanmaalla uusikin aika ensin syntyi ja taiteiden toisen uudistumisen (renaissance'n) etevimmät edustajat astuivat ensin Ranskanmaalla esiin. Tämän johdannon perästä tekijä esittää Englannin taiteen vaiheita, joka osa tieteelliseltä kannalta katsoen epäilemättä on teoksen sekä vaikein että huvittavin, koska Britannian taide on jotenkin tuntematon Euroopan mannermaalla ja tällä alalla oli suuri puute kelvollisista alkuteoksista. Varsin luonnollinen on se mieltymys, jolla kirjantekijä esittää Ranskan maalaustaiteen historian, koska tämä meidän vuosisadalla on vaikuttanut koko Euroopan taiteeseen enemmän kuin muiden maiden maalaustaide. Tekijän ihanne on H. Mandrin, sitä vastoin hän säälimättä tuo mainion H. Vernet'n heikot puolet esiin, mikä ankaruus paljaalta esteettiseltä kannalta kenties onkin oikea. Lyhyen katsahduksen perästä Belgian, Hollannin ja Sweitsin taiteeseen tekijä lähtee Italiaan, ikuiseen Rooman kaupunkiin ja kuvailee tuota kosmopoliittista, muinaisajan mukaista kuvanveistotaidetta, joka ihanasti kukoisti Sergelin, Canovan ja erittäinkin Thorwaldsenin johdolla viime vuosisadan lopussa ja tämän alkupuolella. Tekijä toivoo kuitenkin, että Italian vapauttamisen perästä vierasten valta taiteessakin on raukeneva ja omintakeinen kuvaamataide uudestaan ylenevä Rafaelin ja Michel Angelon isänmaassa. Sieltä tekijä tulee Saksaan, jossa hänen työnsä taas on käynyt sangen vaivaloiseksi, koska taidetta hallitsevat koulut ja niiden teokset eivät ole siellä niinkuin esim. Ranskassa kootut yhteen paikkaan, vaan ovat haettavat milloin Roomasta, milloin Münchenistä, milloin Düsseldorfista ja Berlinistä. Tekijän suosio on silminnähtävästi suurempi ranskalaista kuin saksalaista taidetta kohtaan, mutta vaikka tämä kenties on vaikuttanut hänen esitykseensä, ei se kuitenkaan ole vienyt häntä vääryyteen. Sitä viehättävämpi on tekijä taas, käydessään käsiksi pohjoisiin kansoihin, erittäinkin norjalaisiin ja tanskalaisiin, joissa taiteelliset ja kansalliset harrastukset ovat useimmissa kohdin kulkeneet ihan samaa tietä. Ruotsiin jouduttua, teos tarkoitukseltaan muuttuu yleisestä historiasta erityiseksi; vieläpä hän siellä alkaa jo uskonpuhdistuksen aikakaudesta. Ruotsi täyttää melkein kolmannen osan Estlanderin kirjasta, vaikka tämä maa esteettisen merkityksensä vuoksi on ollut vähäpätöisimpiä nykyajan taiteen historiassa. Tämä laveus ei meitä kummastuta, jos muistamme tekijän tarkoittaneen teoksensa Ruotsissakin luettavaksi (kirja onkin painettu Tukholmassa); mutta kirjalliselta kannalta täytyy aina katsoa epäkohdaksi, että tekijä puhuu yhtä laveasti esim. Hilleströmistä tahi Westinistä kuin Delarochesta ja Corneliuksesta. Me olemme siis samaa mieltä kuin ne, jotka arvelevat tämän ruotsalaisen osan paremmin sopivan erityiseksi teokseksi. Viimein tekijä lyhyesti kuvailee, miten meidän maassa on yritetty taidetta henkiin herättää, kuinka Ruotsinvallan viime aikoina kaunis alku tehtiin, joka jo saattoi osottaa nimet: Finnberg, Bossi ja Lauraeus, jonka tekijä kuitenkin kummallisesti kyllä kokonaan lukee Ruotsin taiteeseen, kuinka sitten kaikki taiteelliset harrastukset melkein kokonaan vaipuivat uneen, jolla hämäryydenajalla ainoastaan Engelin nimi loistaa näkyviin, kuinka taide, niinkuin muukin elämämme taas virkistyi vuoden 1840 perästä, kuinka taideyhdistys perustettiin ja kuinka sitten Gyldén, Topelius ja Cygnaeus kirjallisesti ja Ekman, Magnus ja Ferdinand v. Wright, Godenhjelm, Mathilda Rotkirch, W. Holmberg, Löfgren, Becker, Alexandra Frosterus, Lindholm ja Munsterhjelm käytännöllisesti ovat harrastaneet ja työskennelleet saadaksensa suomalaisen maalaustaiteen virkoamaan.