Part 24

Viimeiseksi emme voi olla lausumatta joitakuita mietteitä, joita nämät tarinat, enemmän kuin Topeliuksen muut, ovat herättäneet. Ensiksikin sallittakoon meidän tehdä muistutus kielen suhteen; vaikka me ihastumme siihen taitoon, jolla Topelius valaisee kuviansa lasten piiristä ja kirkastaa tavallisimmat lauseet, täytyy meidän kuitenkin sanoa hänen vapautensa välistä menevän ylellisiin. Kun hän esim. antaa eräälle tytölle tämän kehoituksen: "ole niinkuin sokurikakku lakkahillon kanssa", niin hän jo vähäisen poikkee runollisuuden polulta. Toisessa kohdassa pelkäämme runoniekan lämpimän sydämmen pettäneen hänen terävää ymmärrystään; lasten viattomuus ja puhtaus ovat todella avuja, joiden ilmaantumiseen jokainen ihmisystävä voi ihastua, niin kauan kuin lapset itse eivät tiedä siitä mitään; mutta eivätkö runoniekan alinomaiset muistutukset lapsille: oh, mikä Jumalan puhdas enkeli sinä olet, kuinka suloinen viattomuutesi on y.m. voine synnyttää taipumusta farisealaisuuteen? -- Niinkuin luonnollista onkin, ovat Topeliuksen tarinat Ruotsissakin herättäneet yleisen suosion ja ihastuksen. Mutta se isänmaallinen henki, joka niissä ilmaantuu, on aina tekevä ne rakkaammiksi Suomenmaalle.

_Album_ utgifvet af Konstnärsgillet i Helsingfors. Helsingfors 1866. Hinta 12 mk.

Mikä on "Konstnärsgillet"? kysynee ehkä joku maaseutulainen, jolle kaupungin päiväjutut ovat vieraita. Konstnärsgillet, suomeksi taideseura, on eräs Helsingissä vuonna 1864 syntynyt yhdistys, joka on saanut nimensä siitä, että siihen kuuluu muutamia taiteilijoita sekä taiteen ystäviä ja -suosijoita. Tämän seuran jäsenet kokoontuvat tuon tuostakin huvittelemaan, pyytäen samalla antaa huvitukselleen jommoisenkin taiteellisen vivahduksen. Kahdesti vuodessa on suuri yleisökin päässyt ottamaan osaa seuran iltahuvituksiin ja useimmiten näistä pienistä, vaatimuksiltaan vähäisistä juhlista tuonut sen tunteen, että ilta on ollut hupainen. Tämä on rohkaissut seuraa, joka, ottaen tunnuslauseeksensa "ej blott för nöje" (ei ainoastaan huviksi), sen tähden on päättänyt astua sananvaihtoon koko maan yleisön, eikä ainoastaan Helsingin esteettisten salonkiseurain kanssa. Seura on lähettänyt julkisuuteen albumin, jossa se on pyytänyt näyttää yleisölle pieniä kokeita melkeinpä kaikissa taiteen haaroissa. Runous on osaltaan vähäpätöisin. Cygnaeuksen runoelma "Almqvist" ja eräs Topeliuksen ballaadi "Lang Matt" ovat ainoat kappaleet, jotka ansaitsevat huomiota. Musiikkiamme edustaa sen sijaan hyvästi kahdeksan kansan-tanssisävellystä, jotka eräs taitava käsi (K. Collan) on sovittanut pianon soitettaviksi. Kuvaavia taiteita edustaa viisi hyvin onnistunutta valokuvaa: Walter Runebergin veistokuva "Silenus seuralaisineen", Sjöstrandin "Kullervo lapsena", Löfgrenin runollinen maalaus "Erik XIV ja Kaarina Maununtytär", "Parvi pyitä" Magnus Wrightin hyvin tunnetusta kädestä, sekä "Yksityisen huonerakennus Helsingissä" H. Dahlströmiltä. Albumin taiteelliset osat antavat siis hyvin ilahuttavan kuvan seuran vaikutuksesta ja todistavat, että seuran tunnuslause "ei ainoastaan huviksi" ei olekkaan tyhjää kerskailua. Mutta kylläpä näyttääkin, esipuheesta päättäen, kuin ei seura suinkaan aikoisi panna kynttiläänsä vakan alle. Että seura asettaa tarkoitusperänsä korkealle, sitä ei tietysti sovi moittia. Mutta että seuran hupaisista iltakokouksista ja somasti toimeenpanemista juhlista uusi päivä katsotaan koittavaksi kansalliselle taiteelle -- kuten albumin esipuheessa vakuutetaan --, osottaa semmoista taiteen, kansan elämälle suuriarvoisen merkityksen halveksimista, jommoista ei voisi odottaa semmoisilta hengiltä, jotka sanoilla yhtenään dilettanttimaisesti saarnaavat taiteen taivaallista syntyperää.

_Näytelmistö_. Kokous alkuperäisiä ja suomennettu Teatterinäytelmiä. IV. 1867. 288 s. Hinta 3 mk.

Tämän näytelmistön neljäs osa sisältää yhden alkuperäisen ja kaksi käännettyä kappaletta. Käännökset ovat molemmat Holbergin teoksista; osan suomalainen kappale on paraan näytelmäkirjailijamme, A. Kiven, tekemä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis katsonut soveliaimmaksi ottaa Näytelmistöönsä ainoastaan semmoisia teoksia, joiden taiteellinen arvo on epäilemätön ja jotka senkin tähden kartuttavat kirjallisuuttamme. Ja siinä on Seura mielestämme ihan oikeassa. Jotkut ovat pitäneet hyödyllisempänä, että Seura noiden pitkien mestariteosten sijaan antaisi kääntää kaikenlaisia pieniä, helppoja kappaleita, sopivia seuranäytelmiksi. Meidän mielestämme taas tämä varsin hyvin sopii heittää yksityisen yritteliäisyyden varaan, kun Kirjallisuuden Seuran asia on pukea suomalaiseen muotoon ainoastaan semmoisia teoksia, joilla on kirjallinenkin arvo. Molemmat komediat, jotka tavataan tässä Näytelmistön osassa, ovat Holbergin parhaita; niiden kääntäminen suomeksi on siis kiitettävä, semminkin kun molemmat suomennokset ovat taitavien miesten tekemät: herra Bäckvall on suomentanut "De Stundeslöse" (Ei ole aikaa), herra Gummerus "Don Ranudo de Colibrados eli köyhyys ja ylpeys". Kieli on molemmissa, kuten sopii toivoakkin, sujuva ja käännös tarkka. Kunnioittaen herra Bäckvallin suurta monivuotisessa kirjailijatoimessa osottamaa taitoa suomen kielen käyttämisessä, tahdomme kuitenkin tehdä pienen muistutuksen eräästä kohdasta. Hra Bäckvall käyttää keskustelukielessä usein sanoja "herra", "rouva", "mamselli" j.n.e., tiloissa, joissa suomalainen sanoo ainoastaan "te". Tämä ruotsalainen lausetapa, joka valitettavasti jo on alkanut hiipiä tavalliseen keskustelukieleen, on varsin moitittava; ensiksi se on epäsuomalainen, toiseksi se on ruma ja kolmanneksi se on kankea.

Viehättävin ja merkittävin kaikista draamoista tässä osassa on kuitenkin A. Kiven "Karkurit". Se ei ainoastaan vie vähäpätöistä draamallisuuttamme tärkeän askeleen eteenpäin, se on luettava maamme kirjallisuuden parhaimpien tuotteiden joukkoon. Näinä aikoina, jolloin valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset erittäin täyttävät kansan mieltä, on varsin vaikeata alkaville runoniekoille vetää yleisön huomiota teoksiinsa; Kivi on onnistunut siinä paremmin kuin muut; hänen jokaista uutta teostaan odotetaan sekä uteliaisuudella että toivolla. Tavallisesti tämä toivo ei olekkaan tähän asti pettynyt. Hänen "Kullervossaan" eri osat ihastuttivat enemmän kuin teos kokonaisena; päähenkilön synkeä, uhkea, kamalan traagillinen luonne, useat kohtaukset, joissa raivokas, mutta innostunut ja voimakas draamallinen mielikuvitus ilmaantuu, ja erittäinkin kirjoitustapa, joka on yhtä suora kuin runollinen, yhtä rohkea kuin alkuperäinen, viehättävät runouden ystäviä; sitä vastoin on arvostelu syystä moittinut aineesta poikkeavaa liika eepillisyyttä niinkuin myöskin liika huolettomuutta kielen suhteen. Nämät viat ovat paljoa vähemmässä määrässä huomattavina Kiven toisessa draamassa: "Nummisuutarit", joka epäilemättä on paras komedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut. Moni oudoksui kyllä kuvauksen erinomaista luonnollisuutta, eikä tahtonut myöntää sitä runollisuudeksi, mutta yleisesti tämä näytelmä on hyvinkin päässyt yleisön suosioon. Runoniekan lämmin rakkaus ihmisiä ja oloja kohtaan, jotka hän esittelee, antaa hänen kuvauksilleen kauniimman ihanteisen valon, kuin mitä hentomielisimmät korupuheet olisivat jaksaneet. "Nummisuutarit" on Kiven rikkahin ja vaihtelevin teos: hänen mielikuvituksensa voima ilmaantuu siinä korkeimmillaan. Hänen muita teoksiaan heikompi on sitä vastoin "Kanervala" niminen lyyrillisten runoelmien kokoelma, josta tarkastus jo on ollut tässä lehdessä luettavana. Jos "Nummisuutarit" onkin Kiven neron mahtavin tuote, on taas "Karkurit" hänen valmistunein ja ehein näytelmänsä. Sekä draamallisen toiminnan että runollisen kirjoitustavan puolesta on "Karkurit" vanhempia sisariansa taiteellisempi ja kirkkaampi. Runoniekan taito on siis tässäkin teoksessa edistynyt ilahuttavalla tavalla ja antanut kauniit ennustukset tulevaisuudesta.

Onko aine "Karkureihin" otettu eräästä vanhasta tarusta vai onko se tekijän oma keksimä, sitä emme tiedä, vaikka viimeinen kohta näyttää meistä mitä luultavimmalta. Kivi on tässä jättänyt sekä Kalevalan jumalaistarulliset että jokapäiväisen talonpoikaiselämän olot, joiden tarkka kuvaileminen antoi semmoisen viehätysvoiman "Kullervolle" ja "Nummisuutareille"; hän on koettanut tehdä pelkän sielunkuvauksen, jossa draamalliset ristiriidat ilmaantuvat ainoastaan toimivien ihmisten sisällä. Semmoiset täydellisen ihanteiset aineet tarjoovat arvattavasti paljo vastuksia niin reaaliselle kirjailijalle kuin Kivi on, mutta hänelle on onnistunut voimakkaasti voittaa enimmät vaikeudet. Vaikkei vuosisata, eikä seutu, missä näytelmä on tapahtuvinaan, ole määrätty; vaikka saamme varsin vähän selkoa oloista, joissa draaman henkilöt elävät, on koko runoelman väritys niin omituinen, niin selkeä, että me, samalla lailla kuin Shakespearen "Kuningas Learissa" tai "Macbethissa", mielikuvituksessamme ajattelemme siihen historiallista pohjaa. Sillä emme ole sanoneet, ettei runoniekka yhtä hyvin olisi voinut asettaa näytelmänsä toimintaa määrättyyn aikakauteen ja määrättyihin oloihin; muutamat perustelmat (motiivit) olisivat kenties silloin joutuneet selvemmiksi kuin nyt: esim. tuo valtiollisista syistä syntynyt viha Markuksen ja Maunon välillä. Siinä kohdassa Kivi olisi voinut ottaa hyviä opetuksia Shakespearen "Romeosta ja Juliasta" tai W. Scottin teoksesta "Lammermoorin morsian", joissa esitetään samaa vihan ja rakkauden ristiriitaa kuin "Karkureissakin". Yleensä ovat koko maailman runoilijat harvoin käsittäneet mitään ainetta tai ristiriitaa niin innollisesti, joko sitten onnellisesti tai onnettomasti, kuin juuri tämän -- ja ylpeydellä voimme lukea "Karkurit" onnistuneimpien joukkoon. Kivi on muodostanut aineensa jalon traagilliseksi ja vaikka (niinkuin useimmiten semmoisissa aineissa tapahtuu) sattumuksen osa on muutamissa paikoissa ottanut melkein liika tärkeän sijan, niin päähenkilöiden omat luonteet kuitenkin pääasiassa määräävät toiminnan kehityksen.

Sanoimme "Karkurit" taiteellisemmaksi kuin Kiven entiset näytelmät; sitä voi erittäin havaita toiminnan suhteen. "Kullervossa" ja "Nummisuutareissa" vuoropuhelun laveus ja väliseikkojen paljous alinomaisesti tyrehdytti tapausten tulvaa. "Karkureissa" on kirjoitustapa paljoa tärkimpi ja ainoastaan harvoin on tekijä käyttänyt tarpeettomia sivuseikkoja (esim. tuon vanhan akan ennustukset ensimmäisessä näytöksessä, Paulin ja Hannan rakkaus, joista lukija hyvin voisi päästä j.n.e.). Toiminta etenee jatkuvasti nousten näytöksestä näytökseen ja herättää lukijassa tuon mielenjännityksen, joka on mitä ilahuttavin merkki jokaiselle näytelmälliselle teokselle. Eikä ole tämä mielenkiintomme ainoastaan paljasta teatterillista uteliaisuutta, semmoista, jolla esim. katsomme A. Dumas'n näytelmiä, vaan oikea draamallinen jännitys, joka aina todistaa runollista voimaa tekijässä. Samaa kiitosta ei kuitenkaan luullaksemme ulkonainen juoni ansaitse; siinä kohden ovat muutamat paikat joko liika tavallisia taikka liika tavattomia. Tykon valepukemus esim. lienee tuskin todenmukainen; Elman unijuoma taas sopisi myöskin paremmin ranskalaiseen melodraamaan à la Victor Hugo, kuin suomalaiseen tragediaan. Vielä vähemmin tahtoisimme kiittää tuota onnetonta avioliiton välikirjaa, jonka kirjoittaminen kyllä antaa tilan viehättävälle kohtaukselle, mutta joka kuitenkin olisi ollut vältettävä. Kun tuota naimistapaa ei milloinkaan ole käytetty Suomenmaassa, niin on sen käyttäminen näytelmässä, joka on Suomessa tapahtuvinaan, melkein liikanainen licentia poetica (runollinen vapaus).

Kaikista Kiven entisissä näytelmissä tavattavista ansioista tuo sieluopillinen ja reaalinen kaavaustaito, jolla hän osasi kuvailla ihmisten luonteita eläviksi, kenties enimmin on saavuttanut hänelle yleisön mielisuosion. Erittäin sisälsi "Nummisuutarit" kokonaisen gallerian omituisia kuvia, jotka pian ja selvästi tarttuivat lukijan muistoon; esm. Esko, Sepeteus, Topias, Karri, Teemu j.n.e. eivät suinkaan aivan pian haihdu mielestä ja muistosta. "Nummisuutareissa" vallitsi luonnonmukaisin, tarkin huolellisuus eri osien suhteen, joka muistutti alankomaalaisten maalarien laatukuvista. "Karkureissa" runoniekka on kuvannut henkilöitänsä paljoa leveämmällä siveltimellä. Henkilöt ovat siten ehkä kadottaneet hiukan suoraa välittömyyttänsä, mutta jo ainekin vaatii hiukan suuremman ihanteisuuden ja runoniekka on myös sen kautta välttänyt paljon epädraamallista sieluopillista vähäpätöisyyttä ja turhamaisuutta. Varsinkin Elma "Karkureissa" ilmoittaa ihan uutta kohtaa runoniekan voimassa kuvailla naisten luonteita. Tähän asti kaikki Kiven naishenkilöt (paitsi Kullervon äiti, jonka hän sai Kalevalasta) ovat olleet vähäpätöisiä -- Elma taas on "Karkurien" miltei viehättävin ja loistavin henkilö. Elma on omituinen ilmaus maamme runoudessa; tavallisesti runoniekkamme kuvailevat rakastavaa, suomalaista tyttöä Runebergin "Torpantytön" mukaan, jossa rakkaus ja alistuminen ovat sisarina; Elma sitä vastoin on uhkea, innokas nainen, jonka rakkaus palaa tulena ja jonka sielussa ei ole vähintäkään tilaa laakealle malttavaisuudelle. Semmoinen luonne voisi kenties näyttää enemmän italialaiselta kuin suomalaiselta, mutta Elman haaveksivainen ikävöitseminen antaa kuitenkin hänen luonteelleen pohjoismaisen ihanteisen vivahduksen. Tyko on Elman vastine miehenä, voimakas, ylpeä, raivokaskin, mutta myöskin jalo ja luja; hän on oikea ritari, sans peur et sans reproche (peloton ja nuhteeton), joka ansaitsee Elman rakkauden. Kuvaillessaan näiden nuorten onnettomien lempeä, on Kivi keksinyt säveliä niin suloisia, niin innostuneita, niin hehkuvia ja kuitenkin helliä, että tämä kohta epäilemättä on näytelmän silmiinpistävin ansio. Draaman muiden henkilöiden joukossa ovat viholliset isät, Markus ja Mauno, onnistuneet tekijältä paraiten; Markuksen jäykkä, ynseä luonne on sopivin vastakohta Maunon ihmisystävälliselle, vaikka heikolle julkitotisuudelle. Lyhyesti, mutta oikein mestarillisella tavalla on vanha Martti esitelty. Pauli, Hanna ja Yrjö ovat sivuhenkilöltä, joista ei voi sanoa hyvää eikä pahaa. Sitä vastoin tekijä itse myöntänee Niilonsa kelvottomaksi draamalliseksi henkilöksi. Hänen kavaluutensa, hänen kiittämättömyytensä, hänen himollisuutensa ovat niin alhaisia, niin häpeällisiä, että hän innoittaa eikä kauhistuta meitä. Hän on konna joko liian paljon tai liian vähän.

Kieli on paljoa tarkempaa, ylevämpää ja oikeampaa kuin "Kullervossa", vaikkei yhtä alkuperäistä. Kirjoitustavassa vaihtelee runomittainen ja suorasanainen esitys; sitä vastaan ei ole mitään sanomista, päinvastoin pidämme tätä vaihtelua sekä luonnollisena että noudatettavana, mutta Kivi vuorottelee suoraa puhetta ja runomittaista usein ilman pienintäkään syytä aineen puolesta. Runomittainen esitys on yleensä rikasta, loistavaa ja sujuvaakin, ainoastaan harvoin paikoin kovaa, kankeata tai viallista. -- Toivomme että kummallinen taipumus kaikenlaisiin outoihin houreisiin, joka on huomattava syrjäseikoissa Kiven teosten sekä sisällyksen että muodon suhteen, katoo katoomistaan; tämä saattaa olla vähäpätöistä, se on totta, mutta se loukkaa välistä sivistynyttä makua. Vikoja ei ole vaikea löytää Kiven runoudesta, mutta ne painavat vähän ansioiden rinnalla. Hän on oikea runoniekka, hän on oikea draamallinen runoniekka ja hän on oikea suomalainen draamankirjoittaja. Nuorempain eurooppalaisten runoilijain joukossa, jotka näinä 15 viimeisenä vuonna ovat ryhtyneet näytelmien tekoon, emme muista yhtään, jonka varmuudella voisimme sanoa Kiveä etevämmäksi ja ainoastaan kaksi (Björnstjerne Björnson Norjassa ja Otto Ludvig Saksanmaalla), jotka asettaisimme täydelleen hänen rinnallensa. Lukiessamme "Karkurit" tuntuu meistä suomalaisen teatterin puute mitä katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin vaatimuksien mukaan.

_Välskäärin juttuja_. Kertonut Z. Topelius. Suoment, K.G. Levander. I. Kuninkaan sormus. 1867. -- Hinta 1 mk.

Z. Topelius on maamme tuotteliaimpia kirjailijoita ja epäilemättä tuotteliain runoilija. Sitä kummemmaksi on katsottava, että nyt vasta suomalainenkin kirjallisuus on ruvennut omistamaan niitä aarteita, jotka Topeliuksen runousvoima on saattanut ilmi ruotsinkielisten ihastukseksi. Ja kuitenkin Topelius ansaitsisi olla kansan eikä ainoastaan ruotsinkielisen herrassäädyn runoniekkana. Useat hänen lauluistansa on Suomen oma runotar kuiskuttanut hänelle korvaan ja uuteloissaan hän on elävällä tarkkuudella kuvaillut suomalaista luontoa ja suomalaisia henkilöitä. Suomalaiselle kirjallisuudelle ja kielellekin olisi suuri hyöty saada Topeliuksen teokset suomalaiseen pukuun, sillä kirjakieleltämme enimmältään puuttuu tuo nerokas, sorea kirjoituslaatu, joka on Topeliuksen oma.

"Välskäärin jutut", joiden ensimmäisen osan hra Levander nyt on suomentanut kiitettävällä tavalla, ovat kokoelma historiallisia uuteloita, jotka kuitenkin ovat yhdistyneet toisiinsa yhdeksi pitkäksi romaaniksi. Romaanin toiminta alkaa Kustaa Aadolfin aikana eikä ole vielä loppunut Kustaa III:nnenkaan hallituksen aikaan. Kertomuksessa ei voi siis olla yksi päähenkilö, vaan koko Bertelsköldin suku ja sen vaiheet ovat tarinain aineena. Yhteyttä, tuota välttämätöntä asiaa jokaisessa taidetuotteessa, ei ole kuitenkaan täydellisesti säilytetty, semminkin kun toiminnan paikka muuttuu sangen usein kaukaisiin maihinkin, niinkuin jo ensimmäisessä kertomuksessa Eteläsaksaan. Parantaakseen tätä yhteyden puutetta, on Topelius keksinyt arveluttavan keinon -- tuon kuninkaan sormuksen, joka kulkee polvesta polveen, mieheltä miehelle ja joka taikavoimallaan aina ensin saattaa omistajilleen mahtavuutta ja onnea, sitten syöstäkseen heidät onnettomuuteen ja surmaan. Jos sitä vastoin jokaista juttua tarkastetaan erikseen, niin useimmissa ilmenevä rikas mielikuvitus, jalo henki ja miellyttävä esitystapa karkoittaa kaikki moittimisaikeet; nautitaan eikä tutkita. Runoniekan tärkein ehto, muodostusvoima, esiintyy korkeassa määrässä, romaaninkirjoittajan tärkein ehto, eloisa kertomistaito, korkeimmassa määrässä Välskäärin jutuissa. Verrattomalta näyttää Topeliuksen nero erittäinkin semmoisissa kohdissa, missä historiallisia laatukuvia esitellään. Kuvatessaan historian suuria sankareita tai mahtavia ristiriitoja, on hänen siveltimensä välistä melkein liika hieno, mutta kuka voisi maalata historiallista "Stillebeniä" niin oivallisesti kuin Topelius? Kun valtiolliset seikat ottavat suuren tilan "Juttujen" ensimmäisessä, suomennetussa osassa, ei tämä olekkaan niin merkillinen kuin esim. molemmat seuraavat osat "Miekka ja aura" ja "Tuli ja vesi". Toivomme sen tähden, ettei herra Levander ole kyllästynyt kiitettävään työhönsä, vaan antaa, niin pian kuin mahdollista, Suomen kansalle Juttujen seuraavatkin osat. Tämä nyt ilmestynyt vihko käsittää noin puolet "Kuninkaan sormus" nimistä ensimmäistä osaa. Suomennos on hyvin taitavasti tehty, vaikka kyllä olisi ollut toivottavaa, että suomentaja enemmän olisi karttanut siellä täällä esiintyviä outoja murteellisia sanoja, jotka tekevät kirjan ymmärtämisen vaikeammaksi.

Vuodelta 1868.

_En qvinna af vår tid_. Karaktersteckning af Stella. 1867. 272 s. Hinta 3 mk. 50 p.

Tällä uudella romaanilla on ihan yksinäinen sija maamme kirjallisuudessa; se todistaa tekijässään kokonaan muukalaista sivistystä. Ulkomaan kirjailijat ovat kaiketi ennenkin vaikuttaneet runoniekkoihimme ja tavallansa siinä ei ole mitään moitittavaa; mutta tämä Stellan romaani olisi voinut ilmestyä missä muualla Euroopassa tahansa yhtä hyvin kuin Suomessa. Kirja on kosmopoliittinen tarkoituksen, ajatusten ja kirjoituslaadun puolesta; kosmopoliittinen siinäkin, että vaikka toiminta on tapahtuvinaan Englannissa, kaikki sen henkilöt ja tavat osottavat varsin vähän englantilaista luontoa. Itse päähenkilö, Lucy, esim. muistuttaa paljoa enemmän ranskalaisista ja saksalaisista perikuvista (esm. George Sandin Quintilia Cavalcantista tai Ida Hahn-Hahnin Iida Schönholmista), kuin englantilaisen tai suomalaisen kirjallisuuden naisihanteista. Romaanin tarkoitus johtaa myöskin mieleen mainittuja naiskirjailijoita ja kuuluu siis vanhamuotiseen kirjallisuuden aikakauteen; se on samalla aristokraattinen ja vallankumouksellinen, se saarnaa nerokkaan ylimysnaisen olevan oikeassa, jos hän ylenkatsoo yhteiskunnallisen elämän vaatimuksia, hän kun on syntynyt johonkin korkeampaan kuin ahtaaseen perhe-elämään. Tässä kohdassa Stella jäljittelee 1820:n ja 1830:n naiskirjoittajia; nykyiset kirjailijattaret päinvastoin ovat tavallisesti konservatiivisia ja kansanvaltaisia. -- Tämä kenties on syy, jonka tähden Stellan romaani on ilmestynyt Suomessa. Ihankuin tyhjä liberaalisuus alkoi kummitella meissä, kun se jo oli melkein kokonaan tehnyt tehtävänsä muualla Euroopassa, niin kysymys nerokkaan naisen "emansipatsionista" kenties tulee muotiin Suomessa, kun se jo kauan on ollut vanhamuotista ulkomailla. Olisipa yhtä tarpeetonta kuin turhaakin, jos todella rupeaisimme Stellan tarkoitusta vääräksi näyttämään. Uutelossa tai lyhyessä romaanissa voi paradoksikin pitää paikkansa, jos sitä vaan nerolla ja taidolla käytetään. Valitettavasti Stella ei ole tyytynyt tapauksia suorasti kertomaan; hän romaanissaan pakoittaa sekä itsensä että kertomuksensa henkilötkin alinomaa miettimään Jumalaa ja ihmistä, rakkautta ja velvollisuutta, Cervantes'ia ja Virgiliota y.m. Välistä näemme kirjan tekijässä nerokkaan, suuren maailman naisen, välistä luulisimme jonkun viisastelevan yliopistolaisen romaanin kirjoittaneen. Niin esim. moni pieni kuvaelma, moni sielutieteellinen havainto! moni sivuhenkilö (esim. lapsellinen Elvine ja suloinen Alice) on Stellalta oivallisesti onnistunut, mutta hän on jotenkin heikko juuri siinä kohdassa, jossa hän itse silminnähtävästi on luullut käyttäneensä suurinta runollista voimaansa, s.o. kuvaillessaan Lucyn luonnetta ja ajatuksia. Stella vakuuttaa sangen usein Lucyn olevan kovin nerokkaan, viehättävän ja oppineen. Lucyn teoissa emme juuri saa nähdä mitään siitä; mutta kun kaikki romaanin henkilöt, jotka arvattavasti tuntevat häntä paremmin, veisaavat samaa virttä, täytyy meidänkin heitä uskoa; vaan tavalliselle ymmärrykselle tämä jumalallinen nainen näyttää -- lyhyesti sanoen -- ikävältä. Kaikissa elämän kohdissa antaa Stella päähenkilönsä tehdä juuri mitä tavallinen järkevä nainen ei tekisi. Sitä vastoin Lucyn isä. vanha, epäluuloinen, kova ja juonikas Lord Suffridge, sangen viehättävä eikä juuri tavallinen romaanisankari, todistaa Stellassa olevan kyllin runollista keksintövoimaa mainittavampienkin luonteiden sielutieteelliseen kuvaamiseen. Stellan kirjoituslaatu ansaitsee suurimman kiitoksen; hänen kertomustapansa on sujuvaa ja selvää, ja kieli, jos se ei olekkaan rikasta, on ainakin puhdasta ja somaa. Me olemme hänen kanssansa aina sivistyneessä seurassa, joka ei aina tapahdu lukiessamme tavallisten kirjailijattarien romaaneja. Epälukuiset mietteet, ajatukset ja lyyrilliset huokaukset kirjassa ovat usein oikeita, usein kauniita, usein nerokkaita; mutta ne ovat varsin harvoin uusia. Ne ovat painettuja kukkia, jotka eivät vielä ole kadottaneet tuoksuansa, mutta joiden tuoreus on poissa.

_I Finland_. Berättelser af Theodor Sederholm. III. 1867. 163 s. Hinta 2 mk.