Part 23

Saksan draamakirjallisuuden alalla ei viimeisen sota-ajan isänmaallinen mieliala ole niin silmiinpistävä kuin esim. lyyrillisyydessä. Hetken innostus voi synnyttää jonkun kelvollisen ja ihanankin runoelman; mutta kelvolliseen draamaan se ei ole riittävä, siihen tarvitaan välttämättömästi muodostavaa mielikuvitusta ja vahvat traditsionit, jotka syntyvät vasta vakaantuneista oloista. Epälukuisia isänmaallisia näytelmiä on kirjoitettu viime sodan aikana; mutta ne olivat tavallisesti ainoastaan hetken lapsia, aiotut teatterin käytännöllisiä tarpeita varten, jonka palkeilla ne elivät ja kuolivat. Paremmat draamat ovat olleet historiallista laatua. Näissä ilmenee melkein kaikissa harrastus sulattaa yhteen Schillerin aatteellinen katsantotapa ja nykyinen realismi. Merkillinen on siinä kohden H. Kruse, joka äsken on ilmaantunut runoniekkain joukkoon, toimitettuaan monta vuotta Saksan parasta valtiollista lehteä "Kölnische Zeitung", jonka hän on tehnyt oikein eurooppalaiseksi mahdiksi. Hänen draamansa todistavatkin valtiollisiin seikkoihin tottunutta henkeä; hänen henkilöiltään puuttuu kaikki väärä kirkastus; ne nojautuvat aina historialliseen olevaisuuteen. Hänen tyylinsä on ytimekästä eikä osota tuota saksalaisessa draamakirjallisuudessa ivallista Schillerin-näköisyyttä. "Die Gräfin" kuvailee friisiläisen ruhtinasperheen sammumista 15:nnen vuosisadan loppupuolella. Aine on otettu vanhoista friisiläisistä ballaadeista ja kronikoista. Kreivinna Teda hallitsee maatansa miehuullisella jäntevyydellä, masentaa ylpeätä aatelistoa, hävittää merirosvojen pesiä ja tekee pienen valtakuntansa kukoistavaksi; mutta sama järkähtämätön lujuus, joka kukistaa maan viholliset, tekee hänen kovaksi äidiksi; hän särkee lapsiensa onnen ja jää yksin Niobena elämään kaikkien lapsiensa kuoltua. "Wullenweberissä" esitellään tuota uljasta lyybekkiläistä demagogia, joka yritti tehdä Hansaliiton jälleen siksi, mitä se mahtavuutensa aikana oli ollut, Pohjan ensimmäiseksi vallaksi; -- yritys kuitenkin musertui skandinaavisten maitten herännyttä kansallishenkeä ja saksalaisten ruhtinasten kateutta vastaan. "Erik XIV" kuvaa Kustaa Vaasan onnettoman pojan onnetonta loppua. -- A. Lindner herätti kuusi, seitsemän vuotta takaperin huomiota Preussin kuninkaan palkitsemalla näytelmällänsä "Brutus ja Collatinus". Nyt hän on taas kirjoittanut kaksi uutta historiallista draamaa: "Die Bluthochzeit" ja "Katarina II". Hän on sivistynyt, paljon lukenut kirjailija, joka ymmärtää taiteensa; hän panee voimakkaasti toiminnan kokoon, hän kirjoittaa tuota oikeata kivikirjoitusta, joka erottaa draamallisen runoniekan lyyrillisestä. Mutta hänen alkuperäisyytensä ei ole yhtä kiitettävä; välistä kuulemme Shakespearen mehukasta huumoria, välistä huomaamme Schillerin aatteellisen vapaudenhengen innostuttaneen tekijää, välistä kohtaamme tuttuja V. Hugon tapaisia väkivaltaisia ristiriitoja. Myöskin Lindnerin historiallinen asettelu on jotenkin väärä; Medicin Katarina on hänestä ainoastaan tavallinen myrkyttäjätär, joka vain huviksensa murhaa, Venäjän ylpeä Katarina II ilkiö, joka ei kammo mitään rikoksia. -- Gutzkow on kirjoittaessaan "Der Gefangene von Metz" luultavasti tahtonut uhrata roponsa hänkin isänmaallisen runouden alttarille; draaman elähyttävä ristiriita saksalaisen protestanttisen uskollisuuden ja ranskalaisen katolisen viekkauden välillä on ehkä vanhan runoniekan aivoissa muodostunut sangen vaikuttavaksi, mutta hänen teeskennelty kirjoitustapansa ja hajallinen tekniikkansa muistuttavat varsin vähän "Uriel Acostan" mainiosta tekijästä. Onnistuneempi on R. Gottschall, joka myös on hakenut historiasta soveliaita aineita anti-ranskalaiseen, saksalais-kiihkoiseen näytelmään. Teoksessaan "Herzog Bernhard von Weimar" Gottschall tekee tämän miehen protestanttisuuden ja saksalaisen yhteysaatteen kannattajaksi, jonka tähden Richelieu viekkaasti houkuttelee häntä pauloihinsa ja jesuiitat myrkyttävät hänen. Viime aikojen saksalais-ranskalaisiin oloihin viittaavat lauselmat tarjoutuvat tietysti itsestään; mutta myöntää täytyy, ettei runoniekan isänmaallinen tarkoitus pöyhkeile liika sopimattomasti. Gottschallin retorinen pontevuus on usein hyvin vaikuttava. Jos "Bernhard von Weimar" on tämän vuoden tärkein tendenssinäytelmä valtiollisella alalla, niin on kirkollisella tämä sija annettava Anzengruberin teokselle "Der Pfarrer von Kirchfeld". Se on tietysti kirjoitettu Döllingerin, vanhoilliskatolisen suunnan hengessä ja saarnaa erittäin pappien naimattomuutta vastaan. Itävallassa ja Etelä-Saksassa, jossa tämä on päivän kysymyksiä, on Anzengruberin näytelmä herättänyt yleistä ihastusta; mutta kylmempi Pohjois-Saksa on tarkastellut sitä tylymmillä silmillä. Se ei juuri tyydytäkkään liika ankaria taiteellisia vaatimuksia, mutta yksinkertaisena kansannäytelmänä se ei ole hyljättävä. Onpa kaksi Itävallan runoniekkaa äsken rikastuttanut saksalaista draamakirjallisuutta. Mosenthalin "Marynassa" on tuon Venäjän historiassa mainion väärän Demetrion leski päähenkilönä; kostaaksensa Demetrion surman, hän julistaa erään tavallisen petturin, kerjäläisen Ivanin, Demetrioksi ja tekee hänen puolisokseen. Tällä rikoksellaan hän ansaitsee traagillisen surman, joka kohtaa häntä Ivanin riettauden ja taitamattomuuden kautta. J. Weilenin teokseen "Graf Horn" on aine otettu kuuluisan raha-asioitsijan Lawin ajoilta. Kaksi vastakkaista henkilöä senaikuisesta seuraelämästä on Weilen kuvannut varsin taitavasti; kreivi Horn on köyhtynyt aatelismies, joka ylenkatsoo työntekoa ja tuhlaa elämänsä velttoihin unelmiin, vaikka hän mielenjaloudessaan osottautuu oikeaksi aatelismieheksi; häntä vastassa seisoo Michel Bourdon, hänen entinen orjansa, kostonhimoinen, raaka, mutta täynnä tuota sitkeää jäntevyyttä, joka tekee hänestä tulevaisuuden miehen. Weilenin draaman kolme ensimmäistä näytöstä on varsin mahtavasti sepitetty, mutta näytelmän loppupuolella vaikutus laimenee.

II

ARVOSTELUT

(Kirjallisesta Kuukausilehdestä)

Vuodelta 1866.

_Finnische Dichtungen_, ins Deutsche übertragen von Hermann Paul. 1866. 130 s. Hinta 2 Rmk.

Puhumatta Kalevalasta ja osaksi myöskin Runebergin teoksista, on koko suomalainen runous melkein kokonaan "terra incognita" eurooppalaiselle yleisölle. Skandinaavian maissa kyllä tunnetaan ja rakastetaan niitä runoilijoitamme, jotka käyttävät ruotsin kieltä, muissa maissa taas Topeliuksemme, Cygnaeuksemme ovat outoja nimiä. Myöskin moni runoutta harrastava mies, erittäinkin Saksassa, on oppinut ihailemaan Kantelettaren lauluja ja koettanut sovitella niitä omaan kieleensä, mutta ei yhtään suurempaa ja vielä vähemmin täydellistä kokoelmaa suomalaisia kansanlauluja ole vieraissa maissa vielä ilmaantunut. Jokainen onnistunut koe tuoda maamme runolliset aarteet piilostaan esiin suurille eurooppalaisille markkinoille on siis kiitosta ansaitseva, ja me toivomme, että hra Paulin "Finnische Dichtungen" tulevat saamaan ihan lavean yleisön Saksassa.

Täydellistä katsausta maamme runolliseen kirjallisuuteen hra Paulin kirja ei kuitenkaan tarjoo eikä pyydäkkään tarjota. Stenbäck esim. ja moni muu runoniekka ei ole ensinkään saanut siinä sijaa, samaten ei myöskään ole näytteitä kaikista suomalaisen kansanlaulurunouden lajeista. Kun hra Paul kuitenkin esipuheessa sanoo antavansa "den geringen Bruchtheil" (pienen murto-osan) suomalaista runoutta, ei voida katsoa tätä vaillinaisuutta miksikään viaksi.

Pahempi on, etteivät valitut näytteet aina ole runoniekkojen paraita. Vaikka esim. Topeliukselta on otettu 9 kappaletta, saapi lukija kuitenkin jokseenkin epävakaiset ajatukset hänen runottarensa luonteesta. Kypsymättömät nuoruuden kokeet (niinkuin "Vid tjugu år") tai tilapäiset runoelmat (niinkuin "Nikolai Alexandrovitsch") voivat saada saksalaisen lukijan pitämään suloista runoilijaamme liian alhaisessa arvossa. Paremmin on hra Paul valinnut viisi käännöstään Cygnaeuksen teoksista ja kolme käännöstään Ahlqvistin (Oksasen) runoelmista ("Silloin saisi Tuoni tulla", "Tuopa tuopi tuiman tunnon" ja "Miksikä aina suret?"). Runebergiltä on hra Paul kääntänyt ainoastaan yhden kappaleen, joka seikka kuitenkin on luonnollinen, kun näet Runebergin teokset jo ovat saatavina saksaksi. Nervanderin lyyrillisiä runoelmia hra Paulin kirja sisältää kaksi. Viimein antaa kymmenen Kantelettaren ihaninta valiohelmeä tälle teokselle suurimman kaunistuksen. -- Yleensä voi kiittää itse käännöstä hyväksi. Vaikka tämä tarkoin seuraa alkutekstiä, ei siinä kuitenkaan ole nähtävänä mitään kankeutta tai sekaisuutta; kieli on sujuvaa ja ainoastaan harvoin kirjailija käyttää säkeissä vapautta semmoista, jonka tarkempi runomitta-oppi hylkää. Muutamissa runoelmissa (esim. Topeliuksen "Respolskassa") on käännös ihan mestarillinen.

_Ainamo_. Skådespel med sång i 4 akter och 1 tablå af K. Rosendahl. 1866. 88 s. Hinta 2 mk.

_På Lemos strand_. Dramatisk idyll med sång i 2 tablåer af K. Rosendahl. 1866. 53 s. Hinta 1 mk. 20 p.

_Sceniska monologer_ af K. Rosendahl. 1866. 32 s. Hinta 75 p.

Maamme ruotsalaisessa kirjallisuudessa on joukko runoilijoita, jotka, vaikka iältään vanhat, aina kuitenkin pysyvät alottelijoina. Mikään aatteellinen into ei pakoita heitä laulamaan; ruotsin kielen helppo soveltuminen retoriseen loistavuuteen ja kaikuvaiseen runorakennukseen viehättää heidät sepittämään riimejä -- valitettavasti usein ilman sisällystä. Kun lisäksi tulee, että näiden kirjailijain henkinen näköala tavallisesti ei juuri ole liioin avara, täytyy tunnustaa heidän sijansa maamme sivistyselämässä jokseenkin alhaiseksi. Tähän joukkoon näkyy hra Rosendahlkin kuuluvan. Hän on jo tehnyt monta yritystä draamallisen runouden alalla, mutta aina osottanut kykenemättömyyden päästä kaikista koulupoikamaisimmasta runokäsityksestä. Etevin hra Rosendahlin tuotteista on kieltämättä satunäytelmä "Ainamo". joka yleisön suureksi suosioksi näyteltiinkin viime vuonna keväällä Helsingin teatterissa. Tämä suosio ei juuri kuitenkaan koskenut itse näytelmää, vaan oivallista ja kaunista soitantoa, jonka nerokas sävelniekkamme P. von Schantz-vainaja laati hra Rosendahlin teokseen. Painettuna ja siis ilman soitannon apua, on "Ainamo" kadottanut suurimman viehätyksensä. -- Näytelmän aine nojautuu germanilaisessa tarustossa tavattavaan uskoon, että alkuaineiden haltiattarilla ei ole sielua, jos ne eivät voi saavuttaa jonkun maallisen nuorukaisen rakkautta. Tämä aine sopisi kyllä hyvin satunäytelmään, mutta hra Rosendahl on ihan sopimattomasti asettanut tarinan näyttämön Suomeen, vaikka koko usko on niin peräti germanilainen eikä koko tarustossamme tavata yhtään muistomerkkiä, johon se voisi liittyä. Toiminnan puolesta hra Rosendahl on enimmiten seurannut Andersenin satua: "Pieni merenneito", jossa myöskin on käytetty samaa ainetta kuin "Ainamossa"; mitä hän siihen itse on lisännyt, ei juuri todista suurta keksimiskykyä. Kielen puolesta on kirjailija onnistunut paremmin. Puhtaasti lyyrilliset paikat "Ainamossa", varsinkin missä kirjailija antautuu hentomieliseen kirjoituslaatuun, soivat useinkin somilta ja sujuvilta, vaikka niissäkin kyllä suurempi alkuperäisyys olisi suotava.

"Lemun rannalla" on pieni draamallinen idylli, joka teeskentelemättömyytensä ja isänmaallisen tarkoituksensa tähden sopii varsin hyvin seuranäytelmäksi. Kirjallista ja draamallista arvoa sillä on vielä vähemmin kuin "Ainamolla". -- Ihan vähäpätöisiä ovat hra Rosendahlin "näyttämölliset yksinpuheet": "Kukkaisten myyjätär" ja "Vastaleivottu ylioppilas" (En nybakad student).

_Små berättelser och tidsbilder_ af Kapten Puff. 1866. 192 s. Hinta 2 mk.

Kun tulevaisuudessa joku historioitsija ryhtyy kuvailemaan nykyistä sivistyselämää maassamme, on hän löytävä N. Pinellon nimen liittyneenä kaikkiin harrastuksiin ja yrityksiin, jotka meidän aikanamme ovat koskeneet taiteen edistymistä ja viljelemistä Turussa. Hän on varmaankin pitävä arvossa sitä lämmintä intoa, joka ilmaantuu hra Pinellon taideharrastuksissa, jos hän ei voikkaan aina kiittää näiden harrastusten johtopäätöksiä parahiksi. Hän taitaa arvattavasti löytää tästäkin pienestä kirjasta yhtä ja toista, joka voipi valaista Turun iloista seuraelämää, ennenkuin yliopisto muutettiin sieltä Helsinkiin. Suurta kirjallista merkitystä näillä "kertomuksilla" ei suinkaan ole -- eikä ole toiselta puolelta niillä suuria vaatimuksiakaan. Ne ovat yksinkertaisia jutelmia sekä tutuista että tuntemattomista, mutta aina todellisista ihmisistä, joita kirjailija on nähnyt ja tuntenut. Näiden ihmisten elämänvaiheet eivät juuri aina ole olleet niin merkillisiä eivätkä ihmiset itse niin eteviä, mutta kirjailijan suora ja hyväntahtoinen, mieli tekee hänen tuttunsa meidän omiksemme ja me annamme mielellämme anteeksi, jos kirjailija välistä puheliaan vanhuksen tavoin juttelee melkein liian paljon jokapäiväistä hokua. Vielä lisäksi voivat uuteloiden kirjoittajat näistä "ajankuvista" saada huvittavia aineita, ja sekin lisää kirjan arvoa, että siinä tavataan tietoja kaikista suomalaisista miehistä ja naisista, jotka ovat antautuneet näytelmätaiteen palvelukseen.

_Helmivyö suomalaista runoutta_. Helsinki 1866. 287 s. Hinta 3 mk.

Niinkuin lukijamme jo tietää, on ansiokas kuvalehtemme "Maiden ja Merien takaa" tänä kesänä kuollut samaan tautiin, jota melkein kaikki kirjalliset yritykset meidän maassa sairastavat, nimittäin suosivan yleisön ja tilaajain puutteeseen. Kaksi seikkaa kuitenkin voinee vähäisen lievittää niitä surkeita ajatuksia, jotka tämä tapaus välttämättömästi jokaisessa synnyttää: ensiksi lienee varma, että "Maiden ja Merien takaa" jonkun ajan perästä taas virkoo eloon ja toiseksi toimitus on antanut tilaajoilleen mitä kauniimman palkinnon tuosta kesken vuotta lopetetusta lehdestä, nimittäin kokoelman etevimpiä suomalaisia runoelmia! Runoniekkamme eivät tavallisesti ole olleet aivan tuotteliaita, harvat ovat ne, jotka olisivat voineet saada runoistansa kokoon erinäisen vihkon, tavallisesti heidän teoksensa ovat painetut sanomalehtiin ja siellä arvattavasti joutuneet yleisöltä unhotuksiin. Varsin kiitettävä on siis tämä kokoelma, jonka tarkoitukseksi hra J. Krohn (Suonio), kirjan toimittaja, sanoo "että saataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielisiä runoelmia löytyy hajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen, niin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden harvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi". Mutta tämä hra Krohnin yritys ei ansaitse ainoastaan suuren yleisön tähden runsasta kiitosta, vaan se on myöskin suureksi hyödyksi kaikille nuorille, alkaville runoilijoille. Sillä emme tahdo sanoa, että lyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt klassillisen täydellisyytensä perille sekä kieliopillisen tarkkuuden että muotojen rikkauden puolesta, mutta todistaahan tämä kokoelma, että lyyrillisellä runoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa runollinen kieli on muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ettei se enään pane esteitä taitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa. -- 52 on niiden suomalaisten runoniekkain luku, joiden teoksien joukosta näytteitä on otettu tähän "Helmivyöhön"; ja vielä lisäksi on siinä 8 tuntemattoman runoelmia. Kirjailijat ovat kirjassa saaneet sijansa ajanluvullisessa järjestyksessä, alkaen vanhasta Hemmingistä, joka jo ennen vuotta 1614 toimitti virsikirjansa, nuorimpiin kirjailijoihin asti, jotka viime vuosina ovat tuoneet runottarensa esikoistuotteet kirjallisuuden markkinoille. Tavallisesti on otettu noin 3 näytettä kunkin kirjailijan edustajaksi, mutta on niitäkin, joilta saalis on ollut paljoa runsaampi, samaten kuin toisia, joiden jälkeenjättämistä runoelmista ainoastaan 1 tai 2 kappaletta on otettu. Jokaisen kirjailijan nimeen on liitetty elämäkerrallisia tietoja, jotka kuitenkin toimituksen olisi sopinut tehdä vähän laveammiksi. Että oikeinkirjoitus vanhojen kirjailijain runoelmissa on muutettu nykyaikaiseksi, ei sovi muuta kuin kiittää. Muitakaan korjauksia vastaan ei voi syyllä mitään muistuttaa, kun ne silminnähtävästi ovat tehdyt "varovalla kädellä". Yleisesti kaikki kirjaan otetut runoelmat pitävät paikkansa; melkein jokaisella kappaleella on joko runollinen taikka kirjallisuushistoriallinen ansionsa ja toimittajan taiteellinen maku on melkein aina saattanut hänen valitsemaan parasta. Emme kuitenkaan tässä kohden voi olla joitakuita muistutuksia tekemättä. Tämä kokoelma olisi ensinkin kyllä sopinut olla vähän laveampi. Minkä tähden esim. kaikki virret, jotka muodostavat suurimman osan lyyrillistä runoutta menneinä vuosisatoina, ovat heitetyt pois? Totta on, ettei virsien tarkoitus juuri ole taiteellinen, vaan uskonopillinen, mutta voidaanhan katsoa niitä, yhtä hyvin kuin muita hengellisiä runoja, runolliseltakin kannalta, ja voihan siis niiden sija olla ei ainoastaan virsikirjassa, vaan myöskin runokokoelmassa. Nyt kun virret ovat pois suljettuina, on suuri epäsuhtaisuus kahden viimeisen ja tämän vuosisadan välillä; 17:nneltä ja 18:nnelta vuosisadalta on otettu ainoastaan 12, 19:nneltä 40 runoilijaa. Vielä on usein liika vähän parasten runoilijaimme tekemiä. Oksasen runoelmista on esim. valittu ainoastaan 3, Suonion runoelmista 3, Puhakan runoista 2, Kymäläisen runoista 2; Kiven lyyrillisiä runoja ei ole nimeksikään. Nähtävästi toimittaja on pitänyt Suonion ja Oksasen runoelmia niin tuttuina yleisölle, kun ne jo ovat kootut eri vihkoihin, että jokaisella lukijalla on tilaisuus lukea niitä muutenkin, mutta siinäpä kohden "Koskenlaskijan morsiamet" ja "Suksimiesten laulu", vaikka kauniimpia, olivat sopimattomia tähän uuteen kokoelmaan painattaa, sillä ne ovat jo painetut niin monta kertaa, että ne näyttävät joutuneen välttämättömiksi kaikissa runokokoelmissa ja lukemistoissa. -- Lisäksi toimittaja kyllä olisi voinut ottaa mukaan näytteitä eräiden nuorimpien teoksista; runolliselta kannalta ovat esim. "Runoja Herkules uroosta" nimisen runoelman tekijä Dalberg tai uuteloiden kirjoittaja Gummerus yhtä tärkeitä kirjallisuudessamme kuin useat tähän kokoelmaan otetut kirjailijat. Mutta toimittaja on, ollessaan liika niukka tässä kohden, toisessa kohden osottautunut sangen anteliaaksi; tässä vyössä on näet melkein liika paljon vieraita, ulkomaalaisia "helmiä", tässä suomalaisessa runokokoelmassa melkein liika paljo käännöksiä. Myönnämme, että etevien ulkomaalaisten teosten käännökset useimmiten hyödyttävät alkavaa kirjallisuutta enemmän kuin jokapäiväiset alkuperäiset kyhäykset, myönnämme, että moni kirjailijamme on runollisempi käännöksissään kuin omissa teoksissaan, myönnämme, että tämä kokoelma näyttäisi nykyistä jotenkin köyhemmältä ilman käännöksiä, ja kuitenkin on varmaa, että tämä vierasten runojen paljous on osittain antanut vieraan vivahduksenkin koko teokselle. Tavataanpa siinä esim. 6 kirjailijaa, joilta on otettu ainoastaan käännöksiä, vaikka he ovat kirjoittaneet alkuperäisiäkin runoja. Vaikeata, miltei mahdotonta, olisi asettaa tarkkoja sääntöjä tämän asian suhteen, sillä ei kukaan voine määrätä, missä kääntäminen loppuu ja missä mukaileminen alkaa, emmekä puolusta perkauskiihkoa tässä kohden; olisimme ainoastaan tahtoneet toimittajan siinä vähäistä varovammaksi.

Kirjan ulkoasu ansaitsee kiitosta sekä paperin että painon puolesta, eikä ole hinta korkeampi kuin 3 markkaa ostajille. Kirjan nimi "Helmivyö" ei juuri ole kaikista soveliaimpia. Tiedämme kyllä, että tuommoiset nimet "Skogsstjernor", "Sandperlor", "Blüthen und Perlen" ovat mitä tavallisimpia muodinmukaisessa kalenterirunoudessa, mutta ne ovat teeskenneltyjä ja sopimattomia korkeammalle teokselle. Kumma kyllä enimmät runolliset kirjailijamme ovat noudattaneet tätä mautonta muotia, ottaessaan kirjansa nimen sekä eläin- että kasvikunnasta, niinkuin "Sääskiä", "Talvikukkasia", "Muiden maiden marjoja" y.m.

Vuodelta 1867.

_Läsning för barn_ af Zach. Topelius. Andra Boken. Visor och Sagor. Stockholm 1866. -- Pris 3 mk. 75 p.

Eräs sangen viehättävä merkki eurooppalaisissa kirjallisuuksissa viime aikoina on se into ja lempi, jolla elämän ja luonnon ulkonäöltään vähäpätöisiä kohtia tarkastellaan ja esitellään. Ihmiset ovat huomanneet, että luonnon synnyttävä voima ilmaantuu yhtä hyvin pienen ruohon kasvamisessa, kuin jaloimmassa ukonnuolessa, että lapsien leikeissä ja unelmissa on usein enemmän runollisuutta kuin ritarien sankariteoissa. Jokaisessa eri kansassa tämä into on kirjallisuudessa ja taiteessa synnyttänyt erilaisia tuotteita eri kansojen luonteen mukaan; Englannissa kirjailijat varsinkin sepittävät oivallisia siveellisiä kertomuksia lapsille, Saksanmaalla ovat lasten laulut erittäin merkittäviä, kun näet nerokkaat sävelniekat, niinkuin Mendelssohn, Schumann, Taubert y.m. ovat niihin sovittaneet melkein paraita nuottejansa; Tanskanmaalla loistavat muiden edellä Andersenin ihanat tarinat. Myöskin meidän maamme kirjallisuudessa on tämä pyrintö nähtävä; Z. Topelius on tässä kohden parasten ulkomaalaisten runoniekkojen vertainen. Tämän runoniekan avut ilmaantuvat viehättävimmässä muodossaan hänen tarinoissaan ja muissa kirjoituksissaan lapsille; Topeliuksen lyyrillisten runojen soma suloisuus, hellä tunteellisuus, kuvien rikkaus, hänen uuteloittensa kekseliäs mielikuvitus ja elävä kertomustapa ovat hänen tarinoissaan sointuneet yhteen. Mahdollista lienee, että Andersen on antanut ensimmäisen herätyksen Topeliuksen tarinoille, mutta jos niin olisikin, on suomalainen runoniekkamme kuitenkin ihan itsenäinen; häntä voisi sanoa Andersenin kilpailijaksi eikä jäljittelijäksi. Runollinen havaintovoima on suurimmassa määrässä molemmille yhteinen; molemmat ovat lämpimällä hartaudella tutkineet runollisia kohtia eläinten, kukkien ja kivien elämässä ja kuvailevat niitä ihmeellisellä taidolla, molemmat onnistuvat yhtä hyvin ilostelevissa kuin murheellisissakin aineissa, molemmissa on kristillinen siveellinen henki elävä. Mutta heidän välillänsä on myöskin eroavaisuuksia; Andersen on tanskalainen: hän on sävyisämpi, Topelius on suomalainen: hän on vakaamielisempi; Andersen välttää paremmin liikanaista hellätuntoisuutta, Topelius paremmin liikanaista puheliaisuutta, Andersen on vilppaampi, Topelius taiteellisempi; Topelius ei olisi voinut kirjoittaa Andersenin paraita laatukuvia jokapäiväisestä elämästä, Andersen ei olisi voinut kohottaa mielikuvitustansa semmoiseen jaloon innostukseen, kuin minkä Topelius ilmaisee tarinassaan "Kaikkein pyhäin yö". -- Maamme ruotsinkielisissä perheissä ovat Topeliuksen, lapsille aiotut kirjoitelmat aina olleet rakkaita tuttavia, käännöksinä niitä luetaan ja nautitaan myöskin monessa semmoisessa perheessä, jossa suomen kieltä käytetään. Lavea selitys niiden ansioista olisi siis yhtä turha kuin, käyttääksemme kreikkalaista sananlaskua, "pöllöjen tuominen Athenaan", senkin tähden kun tämä uusi kokoelma, joka nyt ilmoitetaan, ei juuri ole ihan uusi. Kaikki tai vähintään melkein kaikki kappaleet ovat jo muutamia vuosia sitten olleet painettuina "Eos" nimisessä lasten-sanomalehdessä. Topeliuksen parahimpina tarinoina emme juuri saata pitää näitä, päinvastoin on moni tässä kokoelmassa esiintyvä tarina hänen heikompiansa, mutta tässäkin suuret ansiot melkein kokonansa peittävät viat ja moni tarina on oikea mestarin teos. Tahdomme muiden seasta mainita esim. "Verna Rosa", "Adalminas perla", "Fästningen Hjelteborg", "När man sofver på rosor", "Hvitsippan", "Vårt land" j.n.e.