Part 21

Augustus Trollopen veli, Anthony, on arvokkaimpia romaanikirjailijoita, jotka esittävät Englannin pienten kaupunkien elämää. Hänen viimeinenkin romaaninsa "Belton Estate" todistaa sitä. Niinkuin Augustuksen "Gemmassa" italialainen innostus vilahtelee jokaisesta rivistä, on Anthonyn "Belton Estate'ssa" englantilainen "respectability" omituisin tuntomerkki. "Belton Estate" on yksi noita vakavia, siveellisiä, pitkiä, arvokkaita romaaneja, joista Englannin kirjallisuus on niin rikas ja jotka kaikki ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että niitä tuskin voi toisistansa erottaa. Tuoresta, ravitsevaa, oivallista ruokaa, ei tavallista palttua, eikä mehukkaita hedelmiä. Trollope on kirkastanut päähenkilöänsä, jalomielistä Klaaraa, jotenkin sovinnaisella romaanitavalla; muutkin ihanteelliset henkilöt ovat jotenkin himmeitä. Mutta sitä vastoin ovat tavallisemmat ihmiset, niinkuin rehellinen maamies Belton, sorea upseeri Walton, tuo suuren maailman mies, ja eräs jumalinen täti, mrs Winterfeld, tekijältä oivallisesti onnistuneet.

Jos olisi totta, että se kansa, josta ihmiset eivät paljon puhu, on onnellisin, niin hollantilaiset olisivat epäilemättä luettavat Euroopan onnellisimpien kansojen joukkoon. Erittäinkin kirjallisuudessa Hollanti sangen harvoin vetää Euroopan lukevan yleisön huomiota puoleensa. Onko syy siihen Euroopan yleisössä vai Hollannin kirjallisuudessa, sitä emme uskalla ratkaista. Loistavan poikkeuksen tässä kohden teki kuitenkin viime vuonna hollantilainen romaanikirjailija van Lennep "Klaasse Zevenster" nimisellä romaanillaan. Jo hänen entisetkin romaaninsa (esim. "Jakoban von Holland", "Ruusu Dekamassa") otettiin ulkomaillakin jotenkin suosiollisesti vastaan, vaikka ne eivät kuitenkaan voineet Lennepiile antaa mitään etevämpää sijaa "runoniekkain tasavallassa". "Klaasse Zevenster" todistaa, että hänen runollinen taitonsa ei ole tavallinen. "Klaasse Zevenster" (saksalaisessa käännöksessä, jonka me olemme nähneet, on nimi käännetty "Hänschen Liebenstern") kuvailee Hollannin nykyistä yhteiskunnallista elämää. Kertomus on yksinkertainen ja mutkaton; mutta antaa Lennepiile tilaisuuden esittää eri säätyjen elämää, joista hän taitavasti tietää valita parhaat perikuvat romaaniinsa. Klaasse on köyhä löytölapsi, jonka eräs runollinen yliopistolaisseura, "Seitsentähtinen", on ottanut kasvatikseen. Kun hän tulee täysikasvuiseksi, niin ensin yksi hänen kasvatusisistänsä, rehellinen maapappi Boll, ottaa hänet luoksensa asumaan. Muuan nuori kreivi rakastuu siellä Klaasseen, joka ei kuitenkaan muistaessaan omaa alhaista ja kreivin korkeata säätyä, suostu hänen tarjoomukseensa. Hänen täytyy silloin jättää rauhallinen paratiisinsa Bollin talossa ja ottaa kotiopettajattaren paikka. Tässä hän saa kokea kaikenlaisia vastuksia, mutta tarkalla velvollisuudentunnollaan hän ne kaikki voittaa. Onneton sattumus vie hänen pahassa huudossa olevaan taloon; kaikki ihmiset luulevat häntä syylliseksi ja hän pannaan viralta pois. Se rohkea tapa, jolla Lennep tässä esittelee kuvaelmia suuren kaupungin haureellisesta elämästä, on Hollannissa nostanut suurta melua ja arvokkaat tarkastajat ovat ankarasti moittineet tätä kohtaa romaanissa siveydelle vaaralliseksi. Siinäpä he kuitenkin ovat väärässä; runoniekan ja erittäinkin yhteiskunnallisten olojen kuvailijan on lupa käyttää semmoisiakin aineita; pääasia on, kuinka niitä esitellään. Lennep kertoo arveluttavia kohtauksia, mutta hän ei ole sen tähden rivo; niinkuin Klaassenkin, pysyy hänen mielensä puhtaana tässä riettaassa seurassa. Ihmisten kovuus ja pilkallinen ylenkatse vie Klaassen äärimmäiseen epätoivoon; hänen puhdas omatuntonsa todistaa hänet syyttömäksi, vaikka ihmiset tuomitsevat hänet häpeään. Viimein hänen asiansa kuitenkin selvenevät; hän löytää äitinsä, hänen viattomuutensa todistetaan ja hänen vanha rakastajansa, kreivi Eilar, uudistaa tarjoomuksensa. Kovat kärsimykset ovat kuitenkin murtaneet hänen mielensä; Klaasse kesti onnettomuutensa; onneaan hän ei voi kestää, hän kuolee. -- Toiminta Lennepin romaanissa on sivuseikka; sen pääansiona ovat oivallisesti ja elävästi kuvatut ihmiset. Mikä runsaus ja samassa mikä totuus! Korkeimmat ja alhaisimmat, hyvät ja huonot, ihanteelliset ja jokapäiväiset astuvat silmiemme eteen. Kuinka suloinen on ensimmäisen osan idylli Bollin talossa ja kuinka tyhjältä, vaikka samassa naurettavaltakin näyttää "arvokkaan" kauppamiehen Zirikin talo Amsterdamissa! Vaikk'emme milloinkaan ole nähneet hollantilaista elämää, ovat kaikki henkilöt meille kuin vanhoja tuttuja. Ja tosiaan he eivät ole vieraita kenellekään, joka kerran on nähnyt jonkun Teniersin tai Östaden tauluista; niissä kuvatut ihmiset ovat samaa henkeä ja samaa lihaa kuin nämätkin. Sitä vastaan Lennep ei ollenkaan tunne voimakkaamman innostuksen säveliä; "demoninen" Drenkele on jotenkin koomillinen ja "jalomielisessä, haaveksivaisessa, taikauskoisessa Bettyssä" kirjailijan tarkoitus on ollut viehättävämpi kuin mitä hän on voinut aikaan saada. Lennepin kirjoitustapa on selvä, alkuperäinen, hyvässä merkityksessä realistinen vaikka toiselta puolen lavea, välistä myöskin liika hempeätuntoinen ja saarnaava.

II.

Saksalainen romaanikirjallisuus on viime aikoina osottanut semmoista tuotteliaisuutta ja pontevuutta, jommoista ei tätä nykyä missään muualla ilmaannu. Erittäinkin useat hyvät yhteiskunnalliset romaanit todistavat sitä intoa, jolla ryhdytään valtiollisiin kysymyksiin tässä kansassa, jonka haaveksivainen, toimeton mielenlaatu ennen oli naapurikansojen alinomaisena pilkkana. Kaikkialla nykyisessä saksalaisessa kirjallisuudessa havaitaan kiitettäviä yrityksiä runoniekkain puolelta olevia oloja käsittämään ja runollisesti kirkastamaan kansan elämää ja pyrintöjä, eikä omia unelmiaan. Etevät runolliset taideteokset, niinkuin Freytagin "Die verlorene Handschrift" (1864) ja Auerbachin "Auf der Höhe" (1865) todistavat heidän olevan oikealla tiellä. Vuosina 1866 ja 1867 ilmestyneiden romaanien joukossa ei tosin ole ainoatakaan, jota voisi pitää näiden mestariteosten vertaisina; mutta muutamat niistäkin ovat sekä viehättäviä että merkillisiä nykyajan tuotteita. Ensimmäisellä sijalla on Spielhagenin "In Reihe und Glied". Tässäkin romaanissansa Spielhagen osottaa tavallista loistavaa kertomistaitoaan, joka muuten on harvinainen saksalaisilla romaanikirjailijoilla; tässäkin romaanissa siro sujuva kieli, kirjava ja huomiota jännittävä toiminta, selkeästi kuvaillut henkilöt viehättävät lukijan mieltä. Valitettavasti Spielhagenin tarkkuus ja huolenpito teoksestaan ei ole karttunut samassa määrässä kuin hänen tuotteliaisuutensa; hänen ensimmäinen romaaninsa "Problematische Naturen" on jäänyt myös parhaaksi. Tähänkin viimeiseen romaaniinsa "In Reihe und Glied" Spielhagen on valinnut päähenkilönsä tuolta "epätietoisten luonteiden" alalta, joka saksalaisessa kaunokirjallisuudessa on yhtä tärkeä kuin "demi-monde" ranskalaisessa ja joka todistaa kipeää kohtaa saksalaisessa elämässä yhtä hyvin kuin "demi-monde" ranskalaisessa. Niinkuin monen muun nykyajan kirjailijan, niin Spielhageninkin silmä on paljoa terävämpi havaitsemaan ja hänen kätensä paljoa taitavampi kuvailemaan elämän kehnoja, kuin sen hyviä puolia. Mikä keksinnön rikkaus, mikä muotojen elävyys ilmaantuu kaikissa Spielhagenin "epätietoisissa luonteissa", noissa nerokkaissa, vaikka saamattomissa ihmisissä, jotka eivät milloinkaan tiedä, mitä tahtovat, eivätkä tahdo, mitä tietävät, joiden sydämmessä ei ole mitään siveellistä keskustaa, vaikka heidän toimensa usein voivat olla jotenkin innokkaat ja joita Spielhagen valtiollisen elämän kannalta sangen sukkelasti nimittää "catilinarische Existenzen". Kuinka paljon semmoisia "epätietoisia luonteita" ilmaantui Saksassa vuoden 1848 vallankumouksessa sekä valtaistuimilla että töllien asukkaissa, sekä aatelistossa että porvaristossa, sekä virkamiesten että yliopistolaisten joukossa, sitä todistavat Spielhagenin romaanitkin, joiden aineet tavallisesti kuvailevat mainittua aikaa. Yleensä Spielhagenin mielipiteet eivät ole yhtämukaisia; valtiollisilta mietteiltään hän on aina vapaamielisen keskipuolueen edustaja; runoilijana hän kuitenkin ylistää jyrkintä kansanvaltaista puoluetta. Eräässä kohdassa molemmat tarkoitukset käyvät yhteen -- kirjailijan vihassa aatelistoa ja junkkerivaltaa vastaan. Onpa viha rakkauttakin mahtavampi Spielhagenin mielessä; sillä hänen rakkautensa synnyttämät ihanteet näyttävät jotenkin kuivilta ja vaaleilta niiden loistavien taulujen rinnalla, jotka kuvailevat preussilaista junkkerimaailmaa, jossa ulkonainen sivistys ja sisäinen raakuus, ulkonainen jumalisuus ja sisäinen turmelus yhtyvät. -- "In Reihe und Glied" vie meitä kommunististen liikkeiden keskelle, jotka vuosina 1847 ja 1848 häiritsivät Eurooppaa. Kirjan päähenkilö, Leo Gutman, on ruvennut sosialististen aatteiden kiihkoiseksi puolustajaksi ja, vaikka on vielä melkein lapsi, ottanut osaa tehtaan työmiesten kapinaan omaa kasvatusisäänsä, parooni Tuchheimia vastaan. Koko kapina raukee kuitenkin tyhjiin ja Leon täytyy paeta. Seitsemän vuoden perästä hän kuitenkin tulee takaisin ja joutuu sattumalta kuninkaan ystäväksi; kuningas on tietysti yksinvaltias ja puhdasuskoinen ajatuksiltaan, mutta oikea "epätietoinen luonne"; hän taipuu vastakkaisimpiinkin mietteihin, jos nerokkaat ihmiset vain ymmärtävät niillä viehättää hänen mielikuvitustaan. Sepä innostuneelle Leolle täydellisesti onnistuukin ja kuningas perustaa Leon johdolla teollisuussiirtokunnan tehtaantyömiehille Leon kotipaikalla, Tuchheimissa. Nerokas ja innostunut Leo osottaa kuitenkin pian mitä suurinta saamattomuutta näissäkin, omien yrityksiensä synnyttämissä oloissa. Neuvottomuudessaan hän heittäytyy toisesta yrityksestä toiseen; hänen tehtaansa eivät onnistu saamaan työmiesten tilaa paremmaksi; vastukset enenevät samassa määrässä kuin Leon epävakaisuus. Hän jättää morsiamensa Sylvian, jota hän kuitenkin rakastaa, kihlatakseen erään korkeasukuisen virnakan. Hän koettaa itsevaltaisen ja pietistisen puolueen avulla säilyttää horjuvaa asemaansa, mutta ne käyttävät häntä ainoastaan välikappaleena omia tarkoituksiansa varten. Yht'äkkiä kuningas kuolee ja Leo hukkuu kokonaan. Leon vastakohtana romaanissa ilmaantuu hänen ystävänsä Walther yhdistymisaatteen puolustajana. Leo, vaikka hän on vimmattu kansanvaltainen, toivoo kuitenkin ainoastaan hallituksen avulla pelastavansa työmiehen; Walther odottaa kansan pelastusta itse kansalta. Muuten on Leo Waltheria paljoa viehättävämpi, edellinen kun aina vain saarnaa eikä tee mitään. Riettaat kohtaukset hovissa ja korkeissa seuroissa ovat tässäkin Spielhagenin romaanissa oivallisia; harvoin perkelettä naisen haamussa on kuvailtu niin mestarillisesti kuin Sarassa, kuninkaan vanhassa jalkavaimossa. Mutta romaanissa ilmaantuu jalojakin ihmisiä, jotka eivät sen tähden ole verettömiä haamuja, niinkuin Walther; esim. Leon setä, rehellinen, vakava metsänhoitaja Gutman ja hänen tyttärensä, urhea, jalomielinen ja uskollinen Sylvia.

Spielhagenin romaanien tarkoitus oli optimistinen; kuvaelmat siinä ovat sitä vastoin enimmästään mustia. Niin on Alfred Meissnerinkin laita vielä korkeammassa määrässä. Hän lausuu välistä jonkun lohduttavan sanan vapaudesta, tulevaisuudesta j.n.e., mutta olevissa oloissa hän todella näkee ainoastaan kurjuutta ja turmelusta. Eipä kuitenkaan ala, jolla nämä molemmat kirjailijat liikkuvat, ole ihan sama. Spielhagenin "In Reihe und Glied" kuvailee Pohjois-Saksan yhteiskunnallisia, Alfred Meissnerin viimeiset romaanit ("Schwarz-gelb" ja "Babel") Itävallan valtiollisia oloja. "Schwarz-gelb" (musta ja kelta ovat Itävallan värit) on tapahtuvinaan vallankumouksen aikana 1848, "Babel" Italian sodan aikana 1859; mutta koska samat henkilöt ilmaantuvat kummassakin romaanissa, muodostavat ne yhden teoksen. A. Meissner tuntee Itävallan olot perinpohjin; hän vie heitä kaikenlaisiin seuroihin ja aina hän on kuin kotonaan -- armeijassa, sanomakirjallisuudessa, luostareissa, vankihuoneissa, ministerien etukamareissa ja ylimysrouvien sakissa. Välistä nykyajan historia aukenee avarammaksi ja mahtavammaksi näköalaksi; keisari Napoleon ilmaantuu vaikka ainoastaan kerran, ikäänkuin mystillisessä hämärässä; Magentan tappelua kuvaillaan, toiminta liikkuu Saksanmaalla ja Unkarissa, Parisissa ja Roomassa, mutta Wien on kuitenkin aina romaanin henkinen keskus. Sangen rikkaita, vaikka kyllä kirjavia aineita! Itävallan aateliston ylpeä ja ahdas poliisivaltioviisaus, ultramonttaanien tyhmä suvaitsemattomuus, sanomakirjallisuuden kaupanalaisuus, sotapäällikköjen raakuus ja varasteleminen -- kaikista on siinä kuvia, joita tuskin voisi kutsua imarteleviksi. Kun lisäksi tulee runollinen taito ja se, mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla esprit, täytyy myöntää "Schwarz-gelb" ja "Babel" tavallista viehättävämmiksi romaaneiksi. Mutta ei muistossamme kuitenkaan juuri paljon niistä pysy, kun olemme lukeneet nämä Meissnerin teokset. Muutamat lyyrilliset kuvaelmat, muutamat varsin runolliset sivuhenkilöt (erittäinkin naisten joukossa), muutamat humoristiset välikertomukset -- siinä kaikki. A. Meissner on oivallinen lyyrillinen runoniekka, mutta hänen mielikuvituksensa on liika ahdashenkinen pitkään valtiolliseen romaaniin. Hänen valtiollinen havaintovoimansa ei myöskään ole merkillisimpiä. Hänen vapaamieliset huokauksensa ja saarnansa ovat tuota tavallista tusinalaatua, jota täällä Suomessakin yltäkyllin on saarnattu ja veisattu; kun hän sitä vastoin koskee Itävallan kipeimpään kohtaan, eri kansallisuuskysymyksiin, näyttävät hänen käsityksensä jotenkin hämäriltä ja ristiriitaisilta.

A. Schopenhauerin filosofia on viime aikoina ollut tärkeänä aineena saksalaisessa sivistyselämässä; hänen synkkä katsomustapansa sointuikin hyvin siihen alakuloisuuteen, joka vuoden 1848 perästä hallitsi ihmisten mieliä. Kuinka aika on tullut, että nuorison pitäisi pyrkimän pois tästä Schopenhauerin pessimismistä ja työn voimalla etsimän sovitusta maailman kanssa, pyytää Max Ring osottaa viimeisessä romaanissaan: "Ein verlorenes Geschlecht". Arveluttava asia kuitenkin on, ettei tämä tarkoitus juuri ole missään henkisessä yhteydessä toiminnan pääkertomuksen kanssa. Se on näet tosin mieltäjännittävä, mutta myöskin törkeä rikosjuttu jotenkin tavallista laatua (vanha ruhtinatar, joka ylpeästä vihasta myrkyttää halpasukuisen miniänsä). Tämä kamala yökuvaelma kyllä meihin vaikuttaa; mutta vaikutus on aina aineellinen eikä runollinen. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee romaanin kolmas kohta, tapainkuvaukset pohjois-schlesialaisista vuoripiirikunnista. Tämänkään kuvauksen värit eivät ole kirkkaita, ne ovat tummia, niinkuin koko sen seudun köyhälistön elämä, mutta henkilöissä ja heidän kohtaloissaan ilmaantuva asiain ja luonnon kolkko traagillisuus kohottaa ne tavallista sensatsionikirjallisuutta paljoa korkeammalle.

Max Ring on Spielhagenin hengenheimolainen; molemmissa on samat hyvät avut (Spielhagenissa kuitenkin suuremmassa määrässä) ja samat viat; molemmilla on optimistinen tarkoitus, mutta todellisuudessa he kuvailevat saksalaista elämää sen kehnoimmalta puolelta; molemmat saarnaavat siveellistä eheyttä ja kuitenkin heidän sydämmensä salainen taipumus aina vie heitä semmoisiin aineihin kuin "Problematische Naturen" tai "Ein verlorenes Geschlecht". Viime vuoden sota ja sen perästä seuraavat tapaukset todistavat saksalaisissa oloissa olevan paljoa enemmän terveyttä, kuin mitä näistä romaaneista päättäen voisi luulla. Itse romaanikirjallisuudessa on teoksia, jotka esittelevät asioita paremmassa valossa kuin "In Reihe und Glied" tai "Ein verlorenes Geschlecht", esim. Hermann Grimmin uusi romaani "Unüberwindliche Mächte". H. Grimm on hyvin tunnettu taidehistorioitsijana ("Leben Michel-Angelo's") ja uuteloiden tekijänä; tämä on hänen ensimmäinen suurempi romaaninsa. Onko aatelisuus todella "voittamaton voima" 19:nnen vuosisadan lapselle? -- tämä kysymys on hänen romaaninsa periaate. Arthur, romaanin päähenkilö, on nuori kreivi ikivanhaa sukua, joka kuitenkin aikojen kuluessa on köyhtynyt. Maksaakseen isänsä velkoja täytyy Arthurin myydä sukutalonsakin. Hän on liian ylpeä ruvetakseen tavalliseen porvarilliseen työhön jossakin alhaisessa virassa; mutta hänen mieltänsä karvastelee, kun hän havaitsee elämänsä tyhjyyden. Välistä hän rehellisesti koettaa ottaa osaa nykyisen ajan pyrintöihin; mutta joka askeleella olevat olot sotivat hänen sukuylpeytensä turhia luuloja vastaan ja hän vetäytyy loukkautuneena entiseen tyytymättömään toimettomuuteensa. Innokkaasti ja totisesti hän rakastaa erästä nuorta amerikkalaista tyttöä, Emmy Forsteria, mutta ylpeytensä kiihoituksesta hän loukkaavalla ylenkatseella hylkää tämän rakastettavan tytön, kun tämä näet ei ole aatelissukua. Hän tosin sitä katuu ja pyytää tekoansa anteeksi, mutta Emmyn äiti antaa kieltävän vastauksen ja vie tyttärensä kotia Amerikkaan. Arthur seuraa heitä lepyttääksensä rakastettuaan, mutta turhaan. Arthur on hukkumaisillaan epätoivoon ja kurjuuteen; eräs ystävä pelastaa hänen kuitenkin ja hän alkaa Amerikassa ihan uuden elämän. Siellä hänen kreivinarvonsa ei ole mikään voittamaton voima, hän oppii tekemään työtä, elämään vapaana vapaiden kansalaisten joukossa. Viime vuoden sota Preussin ja Itävallan välillä syttyy; Arthur palaa Eurooppaan takaisin, ottaakseen osaa isänmaansa taisteluihin. Sadowan tappelussa hän tulee havaitsemaan, että hänkin on yhteydessä nykyisen Saksan kanssa, että hänelläkin voi olla tila isänmaansa nykyisessä historiassa. Monen taistelun perästä ylpeää sydäntänsä vastaan hän viimein onnistuu saamaan rauhan; Emmykin suostuu tulemaan hänen morsiamekseen ja hän on kokonaan tehnyt sovinnon aikansa kanssa. Romaanin traagillinen loppu on kokonaan hyljättävä; eräs Arthurin äpärä veli näet, josta itse romaanissa ei juuri ole puhuttu mitään, ilmaantuu yht'äkkiä ja ampuu hänen kuoliaaksi ja Emmy kuolee muutaman vuoden perästä suruun ja keuhkotautiin. -- H. Grimm ei ole niitä mahtavia runoniekkoja, jotka ihankuin salaisella lumousvoimalla kiinnittävät teoksiinsa lukijan mielen, vastoin hänen tahtoansa; hän on suloinen, terävä, sivistynyt kirjailija, joka terävällä havaintotajullaan ja runollisella aistillaan tavallisimmistakin aineista ja vähäpätöisimmistäkin asioista löytää viehättäviä kohtia ja osaa niitä käyttää. Hänen mietteensä ovat aina tarkkoja, usein merkillisiä, välistä nerollisiakin; hänen kirjoitustapansa muistuttaa klassillisen puhtautensa puolesta Goethen ja Tieckin romaaneista. Kuitenkin H. Grimm, luullaksemme, on erehtynyt ruvetessaan romaanikirjailijaksi. Hänen pienet novellinsa ovat ihastuttavia; romaaneissa muuten taitavalta kirjailijalta melkein puuttuu runollista syvyyttä.

Kun nuorin romaaninkirjoittajien polvi enimmiten ottaa aineeksensa nykyajan kysymyksiä, tämän yhteiskunnallisen romaanin isä, Karl Gutzkow, nyt koettaa voimiansa historiallisessa aineessa. Samoinkuin Gutzkow entisissä jättiläisromaaneissaan ("Die Ritter vom Geiste" ja "Der Zauberer von Rom") tahtoi antaa täydellisen nykyajan kuvan, on hän uusimmassa "Hohenschwangen" nimisessä teoksessaan valinnut uskonpuhdistuksen ajan samanlaiseen runolliseen tarkoitukseen. Koska kuitenkin ainoastaan romaanin alku on ilmestynyt, taitaa olla liika varhaista sanoa, lieneekö hän onnistunut tässä vaikeassa yrityksessään. Kaksi ensimmäistä nidosta ennustaa todella etevää runollista tuotetta, jos Gutzkow vain jaksaa säilyttää taiteellista eheyttä siinä henkilöiden, puolueiden, vehkeiden ja seutujen kohinassa, joka jo romaanin alussa ilmaantuu. Samoinkuin Gutzkow, niin toinenkin vanhojen "nuorsaksalaisten" päämiehistä, H. Laube, paraillaan kirjoittaa pitkää historiallista romaania "Der deutsche Krieg", joka ei myöskään vielä ole lopetettu. Muuten historiallinen romaanikirjallisuus Saksassa on ollut köyhä näinä kahtena vuonna, ei juuri laajuudeltaan, vaan laadultaan. Luettavimpia ovat Brachvogel'in "Hamlet, ein Shakespeare-Roman" (kuningatar Elisabethin onneton lemmitty Essex on muka Hamlet) ja Uechtritzin "Eleazar", kertomus juutalaisten elämästä vanhana aikana.