Part 19

Toisen keisarikauden näytelmäkirjallisuudessakin on sama muutos nähtävänä kuin romaanikirjallisuudessa. Suuret historialliset draamat, kirjoitetut V. Hugon ja A. Dumas's tekotapaan, eivät ole kokonaan hävinneet teatterista, mutta ne ovat muuttuneet paljaiksi huvituskeinoiksi uteliaalle sivistymättömälle yleisölle; niissä ovat nyt pääasiana loistavat dekoratsionit ja komeat vaatteet taikka hevoset ja kanuunat, ihmiset taas jäävät syrjäasiaksi, josta ei paljo huolita. Nämät näytelmät siis ovat kirjallisuuden kannalta ihan mitättömiä. Sitä vastoin tavallisesta elämästä saadut aiheet ovat tätä nykyä muodinmukaisia; yhteiskunnalliset draamat ovat tunkeutuneet historiallisten murhenäytelmien sijaan, saarnaavat komediat ovat työntäneet Scriben juonikomediat syrjään. Tragedia ja komedia tarkemmassa merkityksessä ovat viime aikoina tulleet yhä harvinaisemmiksi; tavallisesti nykyiset kirjailijat tekevät porvarillisia näytelmiä, joissa sattumus päättää, kääntyykö loppu murheelliseksi vai iloiseksi. Rikkautta keksinnössä, runollista intoa ja rohkeutta, jota suuressa määrässä oli 1830 ja 1840 vuosikymmenien näytelmissä, ei voida enään hakea viime ajan kirjallisista tuotteista; sitä vastoin näytelmäkirjailijat valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja taideopillisemmalla taidolla. Kaikissa näissä asioissa tämän ajan realistinen tarkoitus astuu näkyviin; nykyiset näytelmät ansaitsevat huomiota etenkin nykyisen Ranskan yhteiskunnan valokuvina. Valitettavasti nämä valokuvat eivät kykene muuhun kuin kuvaamaan nykyisiä Ranskan oloja niiden pahimmalta puolelta, useimmiten käytetään aineita joko tuosta huimaavaan korkeuteen nousseesta pörssikeinottelusta taikka niiden ihmisluokkien irstaisesta elämästä, joita Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "le demi-monde'ksi". Pahin seikka on, että näiden saarnaavien kirjailijain oma kanta on varsin epävakainen; he eivät voi käyttää aineitansa vapaasti, he ovat samain valheluulojen orjina, joita vastaan he sotivat. Niin esim. usein viime ajan näytelmissä vastustetaan kasvavaa rahanhimoa ja rahan jumaloimista, hyviä avuja ja puhdasta omaatuntoa selitetään rikkautta paremmaksi, mutta loppu kuitenkin aina on, että näytelmän hyvät henkilöt, tullaksensa oikein onnellisiksi, saavat jonkun miljonan kaupanpäällisiksi. Vielä vaarallisempi on asia "demi-monde"-kirjallisuudessa. Useat kirjailijat saarnaavat sitä ilotyttöjen vaikutusvoimaa vastaan, joka nykyisen keisarikauden aikana on tullut melkein mahdiksi, he osottavat pimeissä kuvauksissa, mitä vahingoita perhe-elämälle siitä syntyy, mutta hekin uskovat koko yhteiskunnan ainoastaan liikkuvan tuommoisten naisten keskipisteen ympäri; he soimaavat yleisten naisten elämää, mutta katsovat runollista ja kiihoittunutta rakkautta mahdolliseksi ainoastaan siinä; perhe-elämälle jää hyvät avut -- ja ikävyys. Mutta kaunottaret eivät mielellään oleskele porttojen seuroissa, ja nämät "demi-monde"-näytelmät eivät siis tyydytä runouden eikä siveyden kannalta. Kirjailija, joka on erittäin tehnyt tämän "demi-monde"-kirjallisuuden mieluiseksi yleisölle ja antanut sille nimenkin, on Alexandre Dumas nuorempi, mainion romaanintekijän poika. Totta on, että jo V. Hugon "Marion de Lorme'ssa" ja "Angelo'ssa" julkiset ilonaiset ovat päähenkilöinä, mutta niissä hellitti historiallinen aine asian rohkeutta. A. Dumas on ensiksi uskaltanut (näytelmässään "La dame aux camélias") esitellä tuommoisen jokapäiväisestä elämästämme otetun naisen viehättävässä valossa; yleisö ensin hämmästyi, mutta kohta se tottui semmoisiin aineihin ja osotti viimein suurimman mieltymyksensä siihen. Tämä A. Dumas'n Marguerite Gautier ("La dame aux camélias'n" päähenkilö) tahtoo muutamilla hellätunteisilla sanoilla Jumalasta, rakkaudesta y.m. kuolinvuoteellaan sovittaa koko elämänsä synnit; tähän surkeaan kääntymykseen ei korkeampi siveys eikä taide voi suostua, sillä taide puolustaa innostuksessa syntyneitä rikoksia, mutta leppymättä se hylkää heikkouden pahuudet. Yhtä liukkaalta alalta kuin "La dame aux caméliassa", ovat aineet otetut A. Dumas'n muihinkin komedioihin ja näytelmiin ("La question d'argent", "Le fils naturel", "Le Demi-monde", "Le père prodigue" y.m.). Kaikissa ovat muutama taikka muutamat julkiset naiset päähenkilöinä, näytelmän muut jäsenet ovat joko itsekkäitä hekumoitsijoita taikka ikäviä, kylmiä, hyviä ihmisiä. Huvittava ei tuo seura, johon me astumme A. Dumas'n näytelmissä, suinkaan siis ole; henkilöt siinä ovat sekä pahoja että yksitoikkoisia. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee taideopillinen tekotapa A. Dumas'n teoksissa. Kirjailija tuntee ainoastaan ahtaan piirin, mutta hän tuntee sen perinpohjin; hän esittelee tavattomalla taidolla henkilöittensä sielullista kehkeämistä, hänen esityksensä on selvää, hänen kirjoituslaatunsa nerotonta, mutta myöskin tiivistä ja raitista. Myöskin täytyy myöntää, että A. Dumas jokseenkin sievästi peittää aineidensa vahingollisimmat kohdat; sattumukset hänen näytelmissään ovat aina siivompia kuin henkilöt. -- Tämä ei suinkaan ole tavallista V. Sardoun komedioissa; niissä päinvastoin aina on muutamia huvittavia kohtauksia, muita tekijä sitten valmistelee suurimmalla huolimattomuudella; sisällinen välttämättömyys puuttuu Sardoun sekä henkilöiltä että tapauksilta. Sardoun teokset eivät siis ole Dumas'n vertaisia taiteelliselta kannalta, mutta hänellä on voimakkaampi ilveilevä sukkeluus ja suurempi keksintökyky sivuhenkilöiden kuvailemisessa. Etevimmät Sardoun komedioista ovat: "Les pattes de mouche" (Kynätahrat), "Piccolino", "Les ganaches", "Les femmes fortes" (Urheat naiset), "Nos intimes" (Ystävämme), "Les vieux garçons" (Vanhat pojat), "La famille Benoiton" (Benoitonin perhe) y.m. V. Sardoun avut ja viat ovat myöskin T. Barrièren, vaikka hän on vielä hiukan raaempi ("Les filles des marbres", "Les faux bonhommes", "Les fausses bonnes femmes", "L'héritage de M:sr Plumet" y.m.) -- Ihan toisenlaatuinen kirjailija on Ponsard. Ranskalaiset pitävät tavallisesti ylellisessä kunniassa kaikkia, jotka kirjoittavat runomittaan; kun nyt Ponsart aina kirjoittaa sekä murhenäytelmänsä että komediansakin virheettömillä, akateemisilla kuusmittasäkeillä, niin luulee yleisö häntä oivalliseksi runoniekaksi. Jos ihminen tulisi runoniekaksi hyvien tarkoituksien ja hyvien yrityksien kautta, voisi kiittää Ponsardia mitä parhaimmaksi kirjailijoiden joukossa, mutta valitettavasti tuo terve järki, joka on Ponsardin runollisena esikuvana, ei jaksa yksinään synnyttää korkeimpia taideteoksia, vaikka se tavallisessa elämässä voi olla mitä oivallisin. Ponsardin teokset eivät ole syntyneet luonnollisesta runollisesta luomisvaatimuksesta, -- päinvastoin on joku taiteellinen taikka siveellinen harmi pakoittanut häntä julkilausumaan hyvät ajatuksensa ja siihen hän on sattumalta valinnut draamallisen muodon. Niin hän nuoruudessaan vihastui V. Hugon ja muiden romanttisten runoniekkain kirjavaan muodottomuuteen; sen tähden hän murhenäytelmässään "Lucrèce" koetti aikaansaada kääntymyksen vanhoihin klassikoihin, Racineen ja Corneilleen päin. Yleisö oli silloin kyllästynyt pitkiin historiallisiin draamoihin ja Ponsardin koe onnistui. Mutta Ponsardin voimat olivat liian heikot ajan pitkään kannattamaan tätä uutta käännettä. Kun hänen draamansa "Ulysse" vuonna 1853 ei menestynyt "Théâtre français'ssä", sanoi hän jäähyväiset korkeammalle näytelmälle ja rupesi siveyttävään komediaan. Miehekkäästi hän saarnasi näytelmässä "L'honneur et l'argent" (Raha ja kunnia) ja "La bourse" (Pörssi) sitä rahan- ja nautinnonhimoa vastaan, jotka vievät kaikki siveelliset ja kunnialliset tunteet nykyiseltä miespolvelta. Yleisö oli kyllästynyt "demi-mondeen" ja vaati rehellisiä henkilöitä, jaloja ajatuksia, jonka tähden "L'honneur et l'argent" saavuttikin yleisön suosion. Tarkoitus Ponsardin komedioissa on siis kiitettävä eikä hänen kaunopuheiselta innostukseltansa puutu voimaa eikä loistavuutta, mutta hyviä näytelmiä nämät komediat eivät suinkaan ole; niissä ei ilmene keksintöä eikä sukkeluutta vähimmässäkään määrässä ja henkilöiden kuvaus on liika kuiva. Ponsardin viimeisten teosten laatuun ovat E. Serret ("Bonheur passe richesse", "Un mauvais riche" y.m.) ja M:me de Girardin ("L'école des journalistes", "Lady Tartuffe") kokonaan yhdistyneet.

Taitavin Ponsardin noudattajista on Emile Augier. Ponsardin uljuus ja rehevä käytös puuttuu hänen nuoremmalta kilpailijaltansa, sitä vastoin Augier'lla on jonkunlainen vilkkaus ja pontevuus, jotka ovat sangen tarpeellisia komediantekijälle, mutta joita turhaan etsitään Ponsardin komedioista. Toiminta Ponsardin draamoissa on mutkattomampi, Augier'n elävämpi; Ponsardin kirjoitustapa on puhtaampi, Augier'n tarkempi. Augier otti ensimmäisissä draamallisissa kokeissa ("La cigué", "Le jouer de flûte") aineensa vanhasta ajasta; sitten hän rupesi tekemään sielutieteellisiä kuvauksia perhe-elämästä ("Philiberte", "Gabrielle") ja historiasta ("Diane"); sitten demi-monde tuli muotiin ja Augierkin eksyi sen piiriin ("Le mariage d'Olympe", "Les lionnes pauvres"); hän on myös kirjoittanut siveysopillisia näytelmiä, joissa hän saarnaa "kunniaa" "onnetonta rahaa" vastaan "(Le pierre de touche", "La ceinture dorée", "Maitre Guerin"), taikka porvarillisia avuja, aatelisia ilkeyksiä vastaan ("Le contagion"); muissa komedioissa hän taas puolustaa aateliston ylevämielisiä ajatuksia porvariston typeryyttä ja turhamaisuutta vastaan ("Le gendre de Mr. Poirier", "Les éffrontes"); kerran hän on rohjennut valtiolliseenkin aineeseen ("Le fils de Giboyer"), jossa kovia läjähdyksiä annetaan sekä porvaristolle että aatelis- ja paavilaispuolueille. Augier on siis ottanut osaa melkein kaikkiin nykyisiin näytelmäkirjallisuuden eri haaroihin. Älykäs käsitysvoima ja tarkka ihmistuntemus arvattavasti tarvitaan semmoiseen tuotteliaisuuteen; niitä ei Augier'lta puutukkaan. Muuten hän ei ole semmoinen kylmä epäilijä kuin A. Dumas. Vaikka hänen esityksensä on realistinen, hän kuitenkin pitää elämän ihanteelliset vallat arvossa, hän toivoo nuoruuden ja aatteiden voimasta parempaa tulevaisuutta Ranskan kansalle. Ja kuitenkaan ei Augier'n paremmatkaan näytelmät voi oikein meitä tyydyttää. Kirjailija tarkoittaa hyvää, mutta hänen ajatuksensa siitä eivät aina ole selviä; itse ristiriita, jonka ympäri näytelmän toiminta liikkuu, on usein väärä; ihmisten pahuudet ja turhuudet hän kuvailee sekä terävästi että sukkelasti; hänen hyvien ja ihanteellisten henkilöidensä luonteissa on useimmin joku välivaihe, joka antaa henkilöille ihan väärän muodon. Augier'lta puuttuu, samoinkuin muilta nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden edustajilta, riittävä sisällinen siveyden varasto. Puhtaalta runolliselta kannalta on Augier'n näytelmissä moittimisen syytä; nykyisen Ranskan yhteiskunnan kuvina ne sitä vastoin ovat pysyväiset. -- Sitä ei voida ennustaa O. Feuillet'n teoksille, vaikka tämä kirjailija on nykyisen yleisön ja erittäinkin naisten suuressa suosiossa ja vaikka hänen näytelmissään ilmaantuu paljo herkkätuntoista runoutta, paljo miellyttävää suloutta ja näppärää havaintoaistia. Tahtoessaan tehdä henkilönsä erinomaisiksi, O. Feuillet usein ainoastaan tekee ne teeskennellyiksi; ensin hänen suora ja hempeä kirjoitustapansa sekoittaa meitä ja vetää meidät puoleensa, mutta pian havaitsemme kivulloisen ja miedon hengen asuvan teoksissa. Valitettavasti tämäkin hellä kirjailija ottaa parhaimman runomahtinsa ("Dalilah" ja "La Rédemption") "demi-monden" arveluttavalta alalta. Jos hän sitä vastoin käyttää jonkun aineen säädyllisestä elämästä, on hänen innostuksensa ja runollinen voimansa heikompi ("Alix", "Le roman d'un jeune homme pauvre", "Monjoye", "La belle au bois dormante" y.m.). Oivallisia ovat O. Feuillet'n pienet draamalliset laatukuvat ("Le clé d'or", "Le pour et le contre", "Les cheveux blancs", "Le village", "Une fée" y.m.), joissa hänen soma ja miellyttävä taitonsa pääsee näyttäytymään täydessä vapaudessaan ilman sitä sielutieteellistä teeskenteleväisyyttä, joka haittaa hänen suurempia teoksiaan.

KARL JONAS LUDVIG ALMQVIST.

Viime kuussa kuoli Bremenissä tämä yhtä nerokas kuin onneton ruotsalainen kirjailija kaukana isänmaastansa, yleisön vanhan rakkauden, jopa melkein vihankin unhottamana. Tuo hurja jumaloiminen, jota osa aikalaisia hänelle osotti, on ihan vaiennut, kateus ja herjaushimo ovat myöskin väsyneet tahraamasta hänen muistoansa; pitkä, viisitoistavuotinen maanpakolaisuus on sovittanut hänen rikoksensa ja hänen hautansa ääressä on yleisesti ainoastaan säälin ääni kaikunut. Almqvist ihmisenä ei rikoksellaan enään pimitä runoniekan loistavia ansioita, Almqvist runoniekkana voipi ainoastaan tulevaisuudessa saada lopullisen tuomionsa. -- Almqvist oli syntynyt Tukholmassa vuonna 1793. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1808 ja maisteriksi v. 1815. Hän oleskeli sitten muutamia vuosia Tukholmassa kanslistina kirkollistoimistossa. Kevytmielinen ja pintapuolinen henki, joka silloin vallitsi Tukholman sivistyneissä seuroissa, inhoitti nuorukaisen viehkeätä ja ihanteellista mieltä. Niinsanotut "göötit" Upsalassa olivat silloin Ruotsin kirjallisessa elämässä mahtavimmillaan. He kammosivat kaikkea ulkomaista henkeä sekä elämässä että kirjallisuudessa, tahtoivat tehdä tapansa umpikansallisiksi ja haaveksivat ainoastaan muinais-skandinavilaisia oloja, uljaita viikingejä, voimallisia odalmiehiä y.m. Suuri joukko nuorukaisia, (niinsanottu Manhemin liitto), johon Almqvistkin kuului, päätti toteuttaa nämä mietteet ja muutti sentähden Vermlannin sydänmaihin, ruvetaksensa siellä oikein talonpojiksi, oikein muinaisiksi uutisasukkaiksi. Tämä elämä näytti kuitenkin paljoa runollisemmalta nuorukaisten mielikuvituksissa kuin se todella oli. Heidän kiihkonsa oli palava, mutta voima oli tahtoa heikompi ja toinen toisensa perästä heistä kyllästyi pian tähän kansalliseen metsäidylliin ja pakeni Tukholmaan ja Upsalaan takaisin. Vaikka koko tämä koe oli jotenkin lapsellinen, se kuitenkin oli suureksi hyödyksi Almqvistin kirjalliselle kehitykselle. Silloin hän näet oppi tuntemaan ruotsalaisen rahvaan elämää ja havaitsemaan minkälaisia runollisuuden aarteita on köyhäin alhaisissa majoissa, jotka aarteet hän sitten käytti aineeksi Ruotsin kirjallisuuden kahteen kauneimpaan uuteloon: "Grimstahamns nybygge" ("Putkinotkon uutispaikka") ja "Kapellet" ("Kappeli").[44] Muutettuaan Vermlannista takaisin Tukholmaan, Almqvist rupesi pedagogiseen toimeen, ollen ensin opettajana Karlbergin sota-akatemiassa, sitten (1829) rehtorina Tukholman uudessa alkeiskoulussa. Tässä toimessa hän kirjoitti historiallisia, matemaattisia ja kieliopillisia oppikirjoja, jotka todistavat, kuinka monipuoliset hänen pyrintönsä ovat olleet, vaikka ne tässä oppikirjain sepittämisessä arvattavasti ovat kirjalliselta kannalta vähäpätöisiä. Parhaasta päästä hän kuitenkin antautui runouteen ja kaunokirjallisuuteen. Jo Upsalassa hän oli liittynyt romanttiseen kouluun ja kirjoittanut kaikenlaisia runollisia kokeita sen ajan kirjallisiin kalentereihin, mutta vasta 1830-luvulla hänen teoksensa alkoivat herättää suuren yleisön huomiota, erittäinkin nuo lyyrilliset, draamalliset ja eepilliset kappaleet, jotka tavataan kokoelmassa: "Törnrosens bok". Koko Ruotsi ihastui rikkaaseen mielikuvitukseen, plastilliseen voimaan ja värien loistoon, jotka yht'äkkiä ilmautuivat tässä teoksessa; Almqvistia kiitettiin milt'ei etevimmäksi ruotsalaisten runoniekkojen joukossa. Mutta tämä kunnia ei tyydyttänyt Almqvistin rauhatonta henkeä, hän ei tahtonut olla ainoastaan runouden, vaan myöskin yhteiskunnallisen elämän uudistaja. Hän kirjoitti mainion uutelonsa "Det går an", jossa hän puolustaa vapaan rakkauden oikeuksia kirkollista avioliittoa vastaan ja meni "Aftonbladet" lehden toimitukseen, jonka lehden jyrkät vapaamieliset siihen aikaan olivat korottaneet oikeaksi valtiolliseksi mahdiksi. Ulkonaisesti Almqvistin kirjallinen tila oli nyt loistava: hänen runolliset ystävänsä muodostivat suuren puolueen yleisön joukossa ja hänen sosialistiset yrityksensä kiihoittivat monessa ihastuksen innostukseksi; kirjallisena tarkastajana "Aftonbladetissa" hän hallitsi kirjallisuuden. Mutta toiselta puolen olivat juuri hänen harrastuksensa myöskin herättäneet vihaa; yhteiskunnalliset vastustajat liittyivät hänen runollisiin vihollisiinsa, ne todistivat hänen tarkoitustensa vaarallisuuden, ne syyttivät hänen teoksiansa epäkristillisiksi ja siveettömiksi, ja moni tahtoi tehdä hänen oman siveytensäkin epäluulon alaiseksi. Valitettavasti Almqvist itse antoi heille surkean tilaisuuden riemuitsemaan. Hän todistettiin näet syypääksi vekselinväärennykseen ja luultiin vielä, hyvinkin painavista syistä, myrkyttäjäksi. Välttääksensä rangaistusta hän pakeni salaa (1851) Ruotsista Amerikkaan, jossa hän sitten eleli aikansa viime vuoteen asti, jolloin hän muutti Bremeniin. Tarkkoja tietoja ei ole hänen elämästään tältä aikakaudelta, vaikka sanomalehdet välistä ovat hänestä jutelleet kaikenlaista perätöntä.

Harvoin on elänyt niin monipuolinen nero kuin Almqvist. Hän on harrastanut monenlaisia pyrintöjä, hän on ollut osallisena kaikissa huomattavimmissa liikkeissä, jotka ovat tällä vuosisadalla kirjallisuuden alalla koskeneet Ruotsia. Kummallisinta kuitenkin on, ettei Almqvist milloinkaan ole koettanut ottaa välittävää asemaa puolueiden kesken, hänellä kun oli niin paljon liittymäkohtia kaikkien kanssa; päinvastoin hän on kirjoituksissaan melkein aina vienyt joka puolueen omituisuudet äärimmäisyyteen. Hän on, ihankuin vanhan taruston Proteus, aina ollut sekä uusi että samanlainen joka muodossa. Jos likemmin tarkastamme, mitkä henkiset sytykkeet pääasiallisimmasti ovat vaikuttaneet Almqvistin teosten sisälliseen henkeen ja muotoon, niin näemme siinä kohden etenkin kolme: saksalais-ruotsalainen romanttisuus, ranskalais-ruotsalainen vapaamielisyys ja kansanvaltainen ruotsalaisuus. Almqvistin romanttiset runoelmat ovat milt'ei enimmin hankkineet hänelle tavallisen yleisön suosiota. Näissä runoelmissa tavattava värien loistavuus, kukkien ja koristuksien rikkaus, suloinen, puoleksi peitetty hempeämielisyys ja haaveellinen eriskummaisuus vaikutti erittäin nuorison viehkeisiin sydämmiin. Niissä on unelmien valta; mielikuvitus ja mielenväreet hallitsevat siinä itsevaltiaina kuningattarina, joita sekä sisällys että muoto palvelevat orjina. Nämät runoelmat ovat suureksi osaksi pieniä lyyrillisiä kappaleita, joissa hempeä hentomielisyys on etevin avu; mutta tavallisesti ne ovat myöskin niin epäselviä muodoltaan, että ne kyllä jaksavat herättää, vaikk'eivät tyydyttää tunteitamme; ne tekevät meihin soitannollisen eikä runollista vaikutusta. Molemmat suuret ballaadit "Schems-el-Nikar" ja "Arthurs jagt" ovat kuitenkin siinä kohden poikkeuksena, ne ovat kauneimpia, mitä on ruotsiksi kirjoitettu. Almqvistin romanttisissa draamoissa ilmaantuu hänen runollinen voimansa vielä kirkkaampana; melkein kaikissa on kohtia (tavallisesti kuitenkin lyyrillisiä), jotka voisivat olla Goethen tai Shakespearen kirjoittamia; mutta täydellisesti eivät nekään meitä tyydytä. Draamassa näet kärsimme vielä vähemmin kuin lyyrillisessä runoudessa mielikuvituksen rajatonta omavaltaisuutta; emme ainoastaan tahdo tietää "mitä", mutta myöskin "miksi", ja Almqvistin draamoissa "punctum satiens" on aina hämärässä. Etevimmiksi näistä draamoista voidaan katsoa "Svangrottan i Ipsara" ja "Ramido Marinesco", josta runoilijamme Runeberg on kirjoittanut nerokkaan tarkastelman.