Part 18

Hyväksi onneksi nousee nousemistaan joukko nuoria kirjailijoita (sillä eipä se vielä ole järjestetty puolue), jotka ovat saaneet ihankuin perinnöksi vanhojen "doktrinäärien" vapaudenyritykset. Nämät nuoret ovat, ihankuin vanha "juste milieu"-puoluekin, vihamielisiä nykyistä hallitusmuotoa kohtaan, mutta pohjaltaan heidän tarkoituksensa sopii varsin hyvin napoleonilaisuuden periaatteisiin, ja siinä onkin ero heidän ja "doktrinäärien" vastustuksen välillä. Jälkimäisten pääharrastus oli valtiollinen vapaus, heidän perikuvansa oli Englannin valtiojärjestys, heidän tunnussanansa valtiosäännöllinen parlamentti; edelliset taas saarnaavat yhteiskunnallisen vapauden välttämättömyyttä Ranskalle, ottavat paremmin esimerkkinsä Amerikasta; heidän tunnussanansa on keskityksen masentaminen. Mahdollista, jopa uskottavaakin on, että juuri tästä vastuksesta syntyy se hapatus, jonka tulee tunkeutua napoleonilaisuuteen ja antaa sille pysyviä voimia. Kaikki vapauden yritykset Ranskassa tähän asti ovat rauenneet turhiin, sillä liiallinen keskitys Parisissa on tehnyt maan vapauden mahdottomaksi. Ne, jotka pyrkivät masentamaan tätä liikaa keskitystä ja pelastamaan maalaisrahvasta hallituksen ja Parisin alinomaisesta holhouksesta, ovat siis oikeassa ja heidän yrityksensä ovat ihan ajanmukaisia. Mutta historia osottaa vielä, että Ranskan kansalle on tarpeen myös voimakas ja luja hallitus, joka voi mahtavasti ryhtyä Euroopan asioihin, minkä vaatimuksen napoleonilaisuus epäilemättä paraiten täyttää. Napoleonilaisuus nojautuu lisäksi enimmiten talonpoikaissäätyyn eikä voi siis perinpohjin olla vihollinen keskityksen rajoittamiselle. -- Näistä kirjailijoista, jotka enimmän ovat vastustaneet keskitystä, on kreivi Alexis Tocqueville etevin. Hän kun ymmärsi kansanvallan siksi tarkoitusperäksi, johon kaikki Euroopan kansat ja erittäinkin ranskalaiset pyrkivät, oli hän jo ennen (1835) kirjassaan "Kansanvalta Amerikassa" viisaustieteellisellä tarkkaälyisyydellä tutkinut kansanvallan olemusta, etuja ja vaaroja. Jo silloin hän osotti, että kansanvalta ja diktaattorivalta yhdessä liitossa ovat kaikista hallitusmuodoista se, joka väkevimmin tukehduttaa kaikki hyvät kansalaisavut. Tämän ajatuksen hän vielä selittää toisessa kirjallisessa pääteoksessaan "L'ancien regime et la revolution" (1856) (Vanha valtiojärjestys ja vallankumous). Eräs tarkastaja on väittänyt, että Tocquevillen ja vapauden välillä ei ole avioliitto rakennettu rakkaudesta, vaan ainoastaan sovinnollisuudesta, ja totta onkin, ettei hän jumaloi vallankumouksen vapautta eikä nykyistä kansanvaltaa, mutta hän ei toiselta puolen myöskään ota osaa legitimisti-kirjailijain harhaluuloihin. Heidän (esim. Carnén, Raudot'n, A. Tocquevillen oman isän y.m.) seassa on muuttunut melkein uskonkappaleeksi, että viime vuosisadan vallankumous on synnyttänyt keskityksen Ranskassa; ennen oli muka maalaisaatelisto vastapainona hallituksen ja Parisin ylelliselle mahtavuudelle. Tocqueville osottaa tämän vastapainon olleen enemmän näennäistä kuin todellista, keskitys on hänestä yhtä hyvin Richelieun ja Ludvig XIV:nnen aikojen lapsi kuin vallankumouksen tuote. Tocquevillen teoksessa hänen vastahakoisuutensa pelkkiä teoreettisia perustelmia kohtaan on varsin suureksi ansioksi luettava, semminkin kun tämä ansio on niin harvinainen ranskalaisten valtioviisasten joukossa. Hänen tietonsa perustuvat aina syviin tutkimuksiin pienimmissäkin seikoissa. -- Muutkin taitavat kirjailijat ovat liittyneet Tocquevilleen ja vapauden nimessä väittäneet Ranskanmaan ja hallituksen onnetonta keskitystä vastaan, olipa tämä hallitus sitten kansanvaltainen tai ylenvaltainen: niin esim. Jules Simon ("Vapaudesta"), Duergier d'Hauranne ("Parlamentillisen hallituksen historia Ranskassa 1814-1840"), Lasteyrie ("Ranskan vapauden historia"), Remusat ("Vapaamielinen valtioviisaus") y.m. Englannin ja Pohjois-Amerikan vapaita valtiomuotoja kaikki nämä kirjailijat katsovat esikuviksi, mutta he koettavat kiertää vanhojen "doktrinäärien" erehdystä, jotka huolimatta kansojen eri tunteista tahtoivat orjallisesti jäljitellä Englannin valtiosäännöksiä. -- Suurta huhua ja suosiota on nostanut Laboulayen pilkkakirjoitus "Paris en Amerique" (Parisi Amerikassa). Terävällä älyllä kirjailija tässä pilkkaa ranskalaisten taipumusta kumarrella jokaista valtaa paitsi viisautta ja vapaata uskontoa; hänkin katsoo tämän taipumuksen samaten kuin enimmät muut pahat kohdat Ranskan kansan luonteessa ylellisestä keskityksestä syntyneeksi.

Jos nyt käännymme nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden puoleen, täytyy meidän ensiksikin myöntää se melkein köyhäksi. Lyyrillisiä runoniekkoja kyllä kasvaa kasvamistaan, uusia teatterihuoneita rakennetaan miltei joka ainoa vuosi, oikeita romaanitehtaita perustetaan, mutta henki ja voima on paennut tästä kirjallisuudesta -- se kantaa keinotekoisuuden eikä runollisuuden merkkiä. Totta on, ettei yleensä Euroopassa runollinen tuotteliaisuus tätä nykyä ole suuri, mutta Ranskassa asianlaita on kuitenkin pahempi kuin missään muussa maassa. Tämä huomataan paraiten nykyisen ranskalaisen kaunokirjallisuuden vähästä vaikutusvoimasta suureen eurooppalaiseen yleisöön, verrattuna siihen humuun, jonka Ranskan romaanit ja draamat herättivät 1830 ja 1848 vuosien välillä. Jokainen on moittinut "Monte Cristoa" ja "Parisin mysterioita" siveettömiksi, miltei viheliäisiksi kyhäyksiksi, mutta jokainen on niitä lukenut, kun sitä vastoin nuoremman polven runolliset aiturit, Baudelairet, Flaubertit, Feuilletit, Feydeauit ovat usein ihan tuntemattomia muussa Euroopassa. Lyyrillisessä runoudessa tämä suuri voipumus erittäinkin ilmautuu; siitä puuttuu sekä alkuperäisyyttä että taiteellista makua. Jokseenkin iso joukko näitä nuoria laulurunoilijoita jäljittelee V. Hugo'ta ja koettaa voittaa tämän runoniekan hänen pahoilta puoliltaan, ylenkatsoen hänen aatteidensa rikkautta ja hänen ihanteellista innostustaan. Théophile Gautier'n runoelmissa "Emaux et Camées" on V. Hugon vastakohtien himo kiihoitettu korkeimmalle kukkulalleen; kummallinen törkeyden ja pöyhkeyden sekasotku on Gautier'sta mitä kauneinta ja korkeinta runoudessa. Kootessaan adjektiiveja hän luulee tekevänsä runoutensa selväksi ja käsitettäväksi, mutta aistillinen materialismi on astunut selvyyden sijaan. Vaatteista, vartalomuodosta, huonekaluista hän puhuu leveästi; ihmisen sielusta ja sydämmestä hän ei tiedä mitään. Loistavien värien rikkautta ei voida kieltää ilmenevän Th. Gautier'n paraimmissa runoelmissa, vaikka nekään eivät ole oikeita kuvia, vaan pikemmin paletteja, joihin maalaaja on tahrannut monenkarvaisia, mielettömiä pilkkuja. Arsène Houssaye on myöskin jäljitellyt V. Hugon loistavaa ja välähtelevää kirjoitustapaa kuitenkin vähemmällä taidolla, mutta suuremmalla maulla kuin Th. Gautier. Samaan joukkoon kuuluu Th. Banville, joka etenkin osottaa taitonsa vaikeissa runomitoissa, oudoissa sanakäänteissä ja teeskennellyissä kuvissa. "Hän leikittelee säkeillänsä ihankuin intialainen nuorallatanssija leikittelee palloillansa". Hän on myöskin antanut suurimmalle runokokoelmallensa merkillisen nimen "Odes funambulesques" (nuorallatanssivat laulut). -- Toista puolta V. Hugon runoudessa on Charles Baudelaire ruvennut liioittelemalla jäljittelemään. V. Hugo on välistä ottanut käsitelläkseen aineita, jotka ilkeytensä ja rumuutensa tähden tuskin kuuluvat runouden alaan. Samanlainen pyrkimys rumuutta kohden on etevimpänä tunnusmerkkinä myös Charles Baudelairen runoelmissa. Kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä tämän ajan elämässä esitellään inhoittavalla julkeudella näissä runoelmissa, joille hän on antanut kummallisen nimen "Les fleurs de mal" (Pahuuden kukat). Tämä runokokoelma on herättänyt suurta huomiota, vaikka kyllä tämä huomio on ollut meluavan rähinän kaltainen. Ranskalainen yleisö hämmästyi näiden runoelmain omituisuudesta, jotka näyttivät ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuja delirium tremensissä ja kuitenkin sai sama yleisö tietää sensuurin pyyhkineen pahimmat kappaleet. Kun Baudelairen runotar ei irstaile eikä kiroo Jumalaa eikä pilkkaa maailmaa, niin se ottaa laulun esineeksi aineita, semmoisia kuin "käärme, joka tanssii", "vampyyri", "raato", "kalma", "spleen", "kuolon tanssi" y.m. Ja kuitenkin Baudelairessa on oikeankin runoniekan ominaisuuksia, sillä hänessä on sekä intoa että voimaa; mutta ulkomaailman samumtuuli on jo hänen hengestään polttanut runouden kukat -- ne olivatkin lakastuneita jo maailmaan syntyessään. -- Baudelairen täydellinen vastakohta on Laprade. Baudelaire on luonteeltaan rohkea, Laprade on lempeä, toisen runous on aineellista, toisen mystillistä; toisen uskonto on epäileväisyys, toisen kristillinen panteismi; toinen liittyy V. Hugon, toinen Lamartinen taikka oikeimmin Ballanchen seuraajoihin. Laprade on filosofinen runoniekka; hän näkee kaikissa luonnon ja elämän ilmiöissä ainoastaan korkeimpien perikuvien heijastuksia. Mielellään hän myöskin etsii pyhiä salaisuuksia vanhain kreikkalaisten jumaltaruista. Ensin hänen selityksensä olivatkin yleisesti ihmisellisiä (Eleusis, Psyche, Cybele, Hermes y.m.), nyt erittäin kristillinen tarkoitus on niissä nähtävänä ("Poëmes évangéliques", "Symphonies", "Idylles héroiques"). Yleisesti Laprade on jokseenkin vieras nykyiselle Ranskan yleisölle; sivistyneet antavat hänelle mitä ranskalaiset sanovat "succès d'éstime'ksi", suuri joukko moittii häntä liian oppineeksi, lyhyesti sanoen: ikäväksi. Myöntää täytyykin, että Lapraden tarkoitus on hänen taitoansa suurempi, hän usein joutuu hämäryyteen ja teeskenteleväisyyteen. Vanhan ranskalaisuuden etevimmät avut, äly, keskitys ja kaavaustaito puuttuvat Lapradelta melkein kokonaan. Nämät avut puuttuvat vielä enemmän toiselta runoniekalta, E. Grenier'ltä. joka ihankuin Laprade, mutta rohkeammin, mielellään valitsee mystillisiä aineita (esim. vaeltavan juutalaisen kuolema, Prometheuksen pelastus y.m.). -- Lecomte de Lisle ei ainoastaan ota aineitansa vanhasta Kreikasta kuten Laprade, hän myöskin tarkoittaa kreikkalaisesta runoudesta saada jotakin vastaponnahdusta nykyisen runollisuuden muotoa vastaan. "Poëmes antiques" (Muinaisaikaiset runoelmat) nimisen runokokoelman esipuheessa hän sanoo: "Homeron, Sofokleen ja Aiskylon jäljestä on rappeutuminen tavannut ihmiskunnan henkeä... Shakespeare, Dante ja Milton ovat barbaareja... koko kristillinen runous on barbaarinen." Valitettavasti Mr. Lecomte de Lisle ei liene määrätty tekemään nykyistä aikaa sivistyneemmäksi, sillä hänen kykynsä ei ole hänen itseluottamuksensa vertainen. Lecomte de Lislen "Poëmes et poësies", "Poëmes antiques" ovat kylmiä akateemisia luentoja kreikkalaisesta tai intialaisesta tarustosta virheettömissä säkeissä. Jos Lecomte de Lisle toivoo runouden uudestasyntymistä vanhasta Kreikasta, niin Maxime du Camp ("Les chants modernes", "L'eunuque", "Mes convictions") toivoo sitä luonnontieteistä. Hän on suuttunut meidän vuosisatamme runoniekkoihin: "höyrylaivat keksitään ja he laulavat -- Venuksesta, aaltojen tyttärestä; sähkö keksitään ja he laulavat -- Bacchuksesta, viinimarjan ystävästä." Runouden tarkoitus Du Campin mielestä on "auttaa tiedettä", "ohjata teollisuutta" (eräässä Du Campin runoelmassa, jota hänen ihailijansa kiittävät hänen miltei parhaakseen, hän laulaa -- "koron vapaudesta"), sillä tämä vuosisata on näet "koneiden" eikä "unelmien" aika. Tähän asti ei ole kuitenkaan tämä rautateiden ja koneiden runollisuus tuottanut muuta kuin kuivia selityksiä taikka teeskenneltyjä allegorioja. Yleensä onkin kuvaileva runous varsin muodinmukainen nykyisessä Ranskassa (niinkuin ainakin häviön aikoina). Siinä laadussa Autran, joka idylleissään ("Les paysans", "Les laboureurs et les soldats", "La vie rurale" y.m.) kuvailee Provencen luonnon suloisuuksia, on saavuttanut suurimman suosion.

Romaanikirjallisuuden alalla ei ole tuotteliaisuus nykyaikana Ranskassa paljoa suurempi kuin lyyrillisessä runoudessa, ja kuitenkin on toisen keisarikauden aikana ilmestynyt suurempi joukko kelvollisia romaaneja kuin kelvollisia lyyrillisiä runokokoelmia. Ainoastaan terveet tunteet, ainoastaan aatteellinen kuvitus, synnyttävät voimakkaan lyyrillisen runouden -- tämä miespolvi Ranskassa on tämmöisen runouden synnyttämiseksi liian kyllästynyt kaikkiin aatteihin, jopa liian väsynyt. Terävä havaintokyky, kekseliäisyys ja sukkeluus (mitkä avut eivät milloinkaan ole ranskalaisilta puuttuneet) jaksavat sitä vastoin yksinäänkin synnyttää jokseenkin hyviä uuteloita ja romaanejakin. Alexandre Dumas'n, Balzac'in, Sue'n näennäistä mielikuvituksen rikkautta ei ole nykyisissä romaaninkirjoittajissa; sitä vastoin he valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja tiedolla. Olemme jo ennen sanoneet kaunokirjallisuuden toisen keisarikauden aikana realistiseksi ja se onkin sanottu enemmän romaanikirjallisuudesta kuin mistään muusta runoudenlajista. Mutta nykyisten romaaninkirjoittajienkin seassa on pieni joukko kirjailijoita, joita kutsutaan realisteiksi, he kun ovat ylimmilleen saattaneet tarkoituksen orjallisesti kuvata luontoa. Vaikka nämät kirjailijat eivät tahdo tunnustaa yhtään esikuvaa kirjallisuudessa sanoen luonnon ainoaksi mestarikseen, näkyy kuitenkin heidän teoksistaan selvästi, että he ovat lukeneet Balzac'in romaaneja. Itsenäisin ja etevinkin tästä joukosta on kieltämättä "Madame Bovary'n" tekijä, G. Flaubert. Tämä romaani ja tämä kirjailija jakoivat ilmautuessaan arvostelijat kahteen vastakkaiseen viholliseen leiriin. Toiset (esim. vanha St. Beuve) ennustivat "Madame Bovary'sta" uuden käänteen Ranskan romaanikirjallisuudessa, toiset lukivat sen kehnoon kirjallisuuteen. Totta onkin, ettei tämä romaani tarjoo paljon runollista nautintoa; se on kolkko, törkeä kuvaus, jonka yli ihanteen aurinko ei luo yhtään sovinnon sädettä. Kirjailijan siveellinen kanta voipi antaa epäilykselle sijaa; Flaubert ei suinkaan ihannoi pahuutta ja himollisuutta, hän päinvastoin kuvailee niitä mitä ilkeimmiksi, mutta tuo melkein anatominen tarkkuus, jolla raaimman himollisuuden syttymistä esitellään, on kuitenkin aina loukkaava. Ja vaikka kaikki nämät syytökset ovat todenperäisiä, on tämän romaanin vaikutusvoima kuitenkin mitä suurin; jos suutummekin kirjailijaan vaikka kuinka, on meille kuitenkin mahdoton olla lukematta hänen teostansa loppuun asti. Kirjan henkilöt eivät ole lainkaan viehättäviä ihmisiä, heidän riettautensa on ainoastaan heidän kurjuutensa vertainen, ja kuitenkin me seuraamme heidän elämänvaiheitaan säälillä ja pelolla -- sillä he elävät, he ovat lihaamme ja vertamme. Vielä suuremmalla taidolla (vaikka useinkin sopimattomalla laajuudella) Flaubert kuvailee elotonta luontoa, esim. vaatteita, huoneita, huonekaluja y.m.; ne näyttävät meistä vanhoilta tutuilta. -- Toisessa "Salammbo" nimisessä romaanissaan Gustave Flaubert on muuttunut varsin kauvaksi pois nykyisestä Ranskasta, sekä ajan että paikan suhteen. Aine on otettu kreikkalaiselta historioitsijalta Polybiolta; "Salammbossa" kuvaillaan näet sotaa, jota Kartaago kävi vieraita palkkasoturejansa vastaan. Flaubert on ahkerasti tutkinut kaikkia lähteitä, jotka koskevat Kartaagon hämärää historiaa; oppineet itämaisten kielten ja olojen tutkijat (esim. Renan) ovat kiittäneet hänen kuvauksiansa varsin tarkoiksi. Ja kuitenkaan ei "Salammbo" ole suinkaan juuri huvittava; se on kylmä, miltei ikävä kertomus. Suureen historialliseen romaniin Flaubortin voima on liian heikko; hän ei ole jaksanut antaa henkeä vanhan Kartaagon kiviraunioille. Samoin ovat ihmiset tässä romaanissa ainoastaan lihamöhkäleitä, joita saamme nähdä verenhimossa taikka törkeän hekumallisuuden hommassa; heidän sielujensa tunteet ja ajatukset ovat meille vieraita ja tuntemattomia. -- G. Flaubertin rinnalla mainitaan usein Ernest Feydeau, joka myöskin on liittynyt liiallisen realismin edustajiin. Tällä kirjailijalla on kuitenkin kaikki Flaubertin viat, vaikka tämän taito häneltä puuttuu. Feydeaun ihmiset, jotka enimmiten kuuluvat "le beau mondeen" (ylimyspiireihin), sen sijaan kuin Flaubert paremmin liikkuu alhaisissa ja keskisäädyissä, eivät ole tavallisia ihmisiä niinkuin Madame Bovary; he päinvastoin rupeevat isotteleviin vaatimuksiin, maailma muka ei ymmärrä heitä, he ovat kaikki Byron'eja ja George Sand'eja pienoiskoossa, he ovat ihanteita, mutta pahuuden ja siveettömyyden ihanteita. Kaikista Feydeaun romaaneista ("Fanny", "Daniel", "Catherine Overmeier" y.m.) tuulahtaa meitä vastaan kummallinen hajuveden ja loan sekoitus. -- Champfleurytä pidetään usein Ranskassa realistien runoilijakunnan päämiehenä, vaikka hän itse suoraan kieltäytyy tästä kunniasta. Champfleury ei ryhdy erinäisyyksiin semmoisiin kuin Flaubert ja Feydeau, hän ei huoli muusta kuin yksinkertaisimman todellisuuden valokuvaamisesta. Lausetavan tarkkuus, keksintö, taiteellinen muoto ovat hänestä joutavia; pitkillä sivuilla hän voi kuvailla jotakin lakkia taikka hametta.

Nämät ovat varsinaisten realistien etevimmät edustajat. Mutta onhan muitakin kirjailijoita, jotka myöskin sekä tarkkuudella että rakkaudella noudattavat luontoa, vaikkeivät pöyhkeile suurenlaisilla vaatimuksilla, ja jotka siis ovat realisteja puhtaammassa merkityksessä. He kirjoittavat enimmiten uuteloita, suoria lyhyitä kertomuksia, ja siinä he tekevätkin hyvin. Lavea, suuri romaani on näet englantilaisten ala, ei ranskalaisten luonto eikä kieli siihen sovellu; mutta suorassa, selvässä kertomuksessa he ovat Euroopan muita kansoja etevämmät. Vielä nytkin on enemmän kuin voisi uskoa semmoisia uuteloita, joissa selvä keskitys, keksintö ja sukkela havaintovoima ovat suuressakin määrässä nähtävinä. Näiden tämmöisten tekijöistä mainittakoon esim. Jules Sandeau, jonka kuvaukset korkeimmista säädyistä ovat ihan merkittäviä ("Mlle de la Leiglière", "Sacs et parchemins" y.m.); Murger sitä vastoin ottaa aineita somiin uuteloihin parisilaisten ylioppilaiden ja taiturien mustalaiselämästä, siitä alasta, joka Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "la bohème'ksi"; Edmond About, joka kuitenkin usein on mielitellyt yleisön huonoa makua (esim. "Madelon'issa"); Assolant, joka on paras sukkelissa piirroksissaan Amerikasta; V. Cherbuliez; O. Feuillet, joka kuitenkin on etevämpi näytelmissään; Fromentin y.m. Näihin kuuluvat myöskin novellien kirjoittajat Erckmann ja Chatrian, jotka viime vuosina ovat suuressa määrässä vetäneet puoleensa yleisön huomiota teostensa sekä hyvän sisällyksen että tarkoituksenkin tähden. Novelleissaan ("Waterloo", "Le conscrit de 1808") he esittävät aineita Napoleon I:n sodista; tummankolkoilla väreillä he kuvailevat näiden sotain onnettomia tapauksia; he osottavat kaikille, mikä verenhimoinen epäjumala tuo ranskalaisten "la gloire" (kunnia) on, josta ahkera, rauhallinen, alhainen kansa ei huoli ensinkään, vaikka sen kuitenkin tämän hyväksi täytyy uhrata viimeinen veripisaransakin.