Part 17

Vallankumous tapasi George Sandin ihankuin Lamartinenkin hänen vaikutusvoimansa ja kunniansa korkeimmalla kukkulalla. Vaikkapa olikin nainen, heittäytyi "Indianan" ja "Lelian" kirjoittaja rohkeasti liikkeiden virtaan, toivoen niistä Ranskanmaan uudestasyntymistä yhteiskunnallisessa suhteessa, samaten kuin Lamartine toivoi tätä uudestasyntymistä valtiollisessa. Vaikkei George Sand juuri suoraan ottanut osaa tapauksiin, on kuitenkin tietty asia, että useat Ledru Rollinin ja Louis Blancin julistukset kansalle ovat lähteneet hänen kynästänsä. Muittenkin hän oli lujasti liittynyt tasavaltaiseen puolueeseen. Hänen täytyi siis myös niinkuin muidenkin nähdä toiveensa turhaan rauenneiksi ja ottaa osaa yleiseen alakuloisuuteen. Valtiokeikaus v. 1852 ei ole lähettänyt häntä maanpakoon, vaan, niinkuin hän itse sanoo, luonut erämaan hänen ympärillensä. Hänen kunniaksensa täytyy sanoa, ettei hänen henkensä jäntevyys ole tykkänään lauennut, niinkuin esim. Lamartinen -- päinvastoin George Sand on ymmärtänyt runollisen henkensä voimalla saada tuon erämaankin kukkia kasvamaan. Hänen viimeiset teoksensa eivät enään ota aineeksi yhteiskunnallisia kohtia eivätkä koeta kypsymättömillä mielijohteilla tehdä maailmaa onnelliseksi. Ne ovat selviä, mutkattomia novelleja ja romaaneja ilman opettavaa tarkoitusta; ne vain tahtovat viehättää puhtaalla runollisella sulollaan. Kuitenkin ne ovat toisen keisarikauden miltei virkeimmät ja pysyväisimmät tuotteet kirjallisuuden alalla. Näytelmienkin tekoon on George Sand näinä aikoina ruvennut ja vaikka tämä on hänen heikko puolensa, ei hän siinäkään kohden ole ansiotta, hän kun on ollut Ranskassa ensimmäinen, joka on tohtinut draamallisesti esittää talonpoikain elämää. Näytelmällisillä kyläkertomuksillaan hän on aukaissut rikkaan aarnion tuleville näytelmäntekijöille. Yleensä lämmin ihmisyys, tarkka havaintokyky ja vilpitön siveellisyys ilmaantuu kaikissa George Sandin myöhemmissä teoksissa. Hillitty on hänen ensimmäisen aikakautensa kiihkoinen hehku, joka antoi lumousvoiman "Indianalie" ja "Lelialle", mutta joka myöskin usein himmensi runoniekan katsetta ja vei hänen harhateille -- sitä vastoin on hänen elämännäkemyksensä tullut puhtaammaksi ja selvemmäksi. Tämän seikan pitäisi yksinäänkin kyllin todistaman, että George Sandin viholliset ovat väärässä, kun he eivät tahdo pitää häntä muuna kuin siveettömänä sofistina. Hänen pyrintönsä heittää entiset hairaukset on sitä ihmeteltävämpi ja hänen neronsa sitä enemmän arvossa pidettävä, kun näemme miten muut samalta ajalta ja samalla perustuksella olevat kirjailijat eivät ole jaksaneet päästä tähän sopusointuiseen selvyyteen. Onhan V. Hugo esimerkiksi päinvastoin hukkunut hukkumistaan pöyhkeilyyn, Lamartine hervottomuuteen. Sillä emme kuitenkaan tahdo sanoa kaikkia syytöksiä George Sandia vastaan perättömiksi. Valitettavasti on hänen viimeaikaisten teostensa joukossa yksi, joka yltäkyllin todistaa, että vaikka voidaan merkitä useat hänen hairauksensa tämän vuosisadan laskuun, jää muitakin jäljelle, joita tuskin millään voi puolustaa. Tämä kirja ei ole oikea romaani, vaan romaanintapainen kertomus kirjailijan omasta elämästä "L'histoire de ma vie". Julkaisemalla sen George Sand toivoi voivansa kumota nuo pahat kulkupuheet itsestään, jotka yleisössä olivat liikkeellä, mutta hän unohti, ettei naisen elämässä kovinkaan parjaus tee niin suurta vaikutusta kuin puolustus, joka loukkaa häveliäisyyttä. Hän ei juuri selitä näitä kulkupuheita ihan perättömiksi, mutta hän lykkää kaikki vikansa kasvatuksensa ja läheistensä syyksi. Omasta elämästänsä hän ei puhu paljoa, ja peittää erittäin monet lemmenseikkansa hämärään -- sitä laajemmin hän esittelee äitinsä törkeätä himollisuutta, äidinäitinsä irstasta uskottomuutta ja miehensä typerää yksinkertaisuutta. Vaikka George Sandin kuvaus kyllä voi olla mitä todenmukaisin ja vaikka totta lieneekin, etteivät hänen likimmäisensä ole vaikuttaneet häneen hyvin, on tämä pyhimpien tunteiden loukkaaminen kuitenkin inhottava. -- Kun George Sandin romaaneja ja novelleja näiltä viime vuosilta on melkein epälukuinen joukko, on tarpeetonta tutkia jokaista niistä erittäin. Eräs "Mademoiselle de la Quintinie" -niminen mainittakoon kuitenkin. Tämä romaani on George Sandin myöhempien teosten joukossa ainoa, jossa hän uskaltaa astua vanhaan valtakuntaansa, yhteiskunnallisten kysymysten alalle. Pimeillä väreillä tekijä kuvailee ristiriitoja katolisessa perhe-elämässä, jotka syntyvät pappien aviottomuudesta ja heidän vaarallisesta vallastaan erittäinkin naisväkeen; innokkaasti hän varoittaa Ranskan kansaa paavinpuolueen ja roomalaisen tekojumalisuuden kasvavasta vaikutusvoimasta. George Sandin kuvaus on sitä enemmän mieleen koskeva, kun paavinpuolueen edustajia ei esitetä tavallisiksi viekkaiksi teatterijesuiitoiksi -- päinvastoin on romaanin päähenkilö, nuori pappi Moreali, jalomielinen, vaikka heikko ja horjuva. Katolinen kirkko on antavinaan suuremman pyhyyden avioliitolle, tehden sen sakramentiksi, mutta todellisuudessa on tämän kirkon mielestä avioliitto välttämätön paha, naimattomuus ja luostari ovat sitä vastoin muka pyhemmät kuin avioliitto ja perhe. Nuoruudessaan Georg Sandkin, vaikkei ollutkaan oikeauskoinen katolinen, puolusti luostarien tarpeellisuutta erittäinkin naisille, he kun muka olivat liika arkatunteiset miespuolen raakuudelle; nyt hän "Mademoiselle de la Quintiniessä" päinvastoin osottaa, mihin vaarallisiin ristiriitoihin tämä luostarien innokas, kiihoittunut hartaus, jossa hengellisyys ja himokkuus kummallisesti sekaantuu, usein viepi, ja kuinka ihmisen siveellinen kasvatus on mahdollinen ainoastaan perhe-elämässä. -- Puhtaalta runolliselta kannalta on tämä romaani kiitettävä. Erittäin kuvaillaan sitä luontoa, jossa kertoelman tapaukset ovat liikkuvinaan -- mainio Chamounix-laakso Savoyenissä -- ihmeellisellä voimalla.

Michelet'n elämässä on Napoleonin valtiokeikaus ja uusi keisarikausi aikaansaanut vielä katkeramman muutoksen kuin George Sandin elämänvaiheissa. George Sand oli kiivaimmissakin valtiollisissa seikoissa aina parhaasta päästä taideniekka ja sen tähden hän jaksoi paeta niistä oikeaan isänmaahansa, runouden luvattuun maahan. Michelet taas oli, yliopiston joutuessa riitaan papiston ja jesuiitain kanssa, astunut valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain markkinoilla liiaksi esille, että hän eheänä olisi voinut palata tieteen rauhalliseen pyhäkköön. Jo v. 1851 kielsi hallitus Michelet'ä pitämästä luentoja College de Francessa, niiden uljaan vapaamielisyyden tähden, ja kosk'ei Michlet 1852 vuoden joulukuun tapausten jälkeen tahtonut vannoa uskollisuuden valaa keisarille, erotettiin hän virastansa ja hänen täytyi kokonaan vetäytyä yleisistä harrastuksista yksityiselämään. Väsyneenä monesta pettyneestä toivosta alakuloisena nähdessään vastakohdan oman vapaudenihanteensa ja todellisuuden välillä Michelet on heittänyt valtiollisten taistelujen tanteren. Intoa-sytyttävään historiaan, joka ensin vei hänen tälle tanterelle, hän näkyy kyllästyneen -- saadaksensa täydellisen rauhan, hän on kiintynyt luonnontieteeseen. Michelet, sama joka ennen rohkeimmilla piirroksilla kuvaili Rooman maailman-valloittavia sankareja tai oman isänmaansa loistavaa historiaa, tarkastelee nyt hellimmällä hartaudella runollisia kohtia lintujen ja hyönteisten elämässä. Onhan tämä vaikuttanut Micheletiin hyvääkin -- hän on nuortunut, vaikka melkein liiaksi. Voisihan luulla näiden Michelet'n luonnontieteellisten tuotteiden syntyneen nuoren runoniekan mielikuvituksessa eikä suinkaan uskoa niitä vanhan, koetellun tieteilijän tekemiksi. Tämä käänne Michelet'n kirjoituslaadussa ei suinkaan ole merkityksetön eikä liian kummallinen. Ihan niinkuin Michelet on heittäytynyt luonnontieteesen, ihan niinkuin George Sand ryhtynyt suoraan mutkattomaan kertomustapaan, molemmat jättäen yhteiskunnalliset yrityksensä sikseen, on koko kirjallisuuskin herännyt entisestä ihanteellisesta hourauksestaan nykyiseen kuivaan, innottomaan realismiin. Tämä asianlaita on melkein välttämätön ja se onkin aina toipumuksen merkki. Ihminen ei kuitenkaan voi kokonaan kieltää entisyyttään; tarkastellessamme näitä Michelet'n viimeisiä teoksia, löydämme niistä entisen Michelet'n sekä avut että viat, edelliset kuitenkin vähemmässä, jälkimäiset suuremmassa määrässä. kaikissa ("Hyönteinen", "Lintu", "Perhonen", "Meri", "Rakkaus", "Nainen") ilmenee Michelet'n vanha kuvarikas ja loistoisa lausetapa, hänen rikkautensa ylevistä aatteista, hänen taitonsa käyttää vähäpätöisimpiäkin tarinoita painavain asiain selvittämiseksi, mutta myöskin tuo vanha sekoitus jumalisuutta ja irstaisuutta, runollisuutta ja tiedettä, mystillisyyttä ja aineellisuutta. Erittäinkin "Rakkaus" ja "Nainen" soivat milloin viehkeän dityrambin, milloin anatomillisen lääkärin-luennon tavoin. Muuten tuo naisen jumaloiminen molemmissa näissä kirjoissa on herättänyt enemmän naurua kuin ihastusta.

Kaikki kirjailijat, joista tähän asti on ollut puhe, vihaavat sydämmensä pohjasta Ranskan nykyisiä hallitusoloja, he joko käyvät julkista sotaa bonapartelaisuutta vastaan, niinkuin V. Hugo, taikka välttävät, niinkuin Michelet, vähintäkin yhteyttä sen kanssa. Kääntykäämme nyt katsastamaan vastakkaista puoluetta -- bonapartelaista. Vaikk'ei heidän seassaan aivan monta loistoisaa kirjaniekannimeä kohtaakkaan, ovat hekin aivan merkittävät varsinkin sen vuoksi, että he ovat nyt ranskalaisen yleisön johtajina, että he ovat viime ajan miehiä. Etevimpänä heistä on epäilemättä mainittava keisari Napoleon itse. Keisari näet luetaan ei ainoastaan valtiolliselta kannalta ensimmäiseksi nykyajan ranskalaiseksi älyniekaksi; myöskin kirjalliselta kannalta hän voittaa kaikki muut nykyisen bonapartelaisuuden päämiehet. Totta on, että enin osa hänen teoksiansa on kirjoitettu ennen vallankumousta 1848 eikä siis juuri kuulu tähän, mutta nämätkin teokset ovat vasta keisarikauden aikana herättäneet yleisössä suuremman huomion. Se tapahtui erittäinkin v. 1858, jolloin kokoelma kaikista Napoleonin kirjoituksista toimitettiin painosta. Napoleonin vapaamieliset ja varsinkin hänen tasavaltaiset vastustajansa ottivat kuin ottivatkin tilaisuudesta vaarin selvästi muka osottaaksensa erotuksen maanpakolaisen kiehtojan sanojen ja voitolle päässeen keisarin tekojen välillä -- josta sitten hyvä syy parkuen soimaamaan häntä kavaltajaksi ja viekastelijaksi. Kun tasapuolisesti tarkastelemme näiden syytösten pontta ja perää, huomaamme tuskin ollenkaan tai ainoastaan vähäpätöisissä asioissa vastakohdan entisten ja nykyisten mielipiteiden välillä -- päinvastoin, jos erotamme nuot julistuksissa ja lentokirjoissa välttämättömät valtiolliset korupuheet, julistavat "L'idée Napoleonienne" (ilmestynyt 1840) ja kirjanen "1680 et 1830" (ilmestynyt 1841) selvästi nykyisenkin bonapartelaisuuden ohjelmaa. "L'idée Napoleoniennessä" hän esimerkiksi selittää; kuinka joka valtakunnassa on tarpeen joko aatelisvalta taikka perinnäinen hallitsijasuku edustamaan kansan pysyväisiä etuja; kun nyt muka aatelistoa Ranskassa ei ole eikä semmoista milloinkaan siellä voi syntyä vallankumouksen jälkeen, onkin Napoleon I:n tarkoitus perustaa vahva perintövalta oikea jopa tarpeellinenkin. Samaten puhui keisari jo maanpakolaisena prinssinä jokseenkin ylimielisesti monesta valtiosäännön perusteesta; esim. ministerien vastuunalaisuus Ranskassa on hänestä paljasta mielettömyyttä. Jo silloin (1843) oli siis koko nykyaikainen liberalismi hänelle vastenmielinen. -- Kaikki Napoleonin kirjoitukset saavat milt'ei suuremman mieltäkiinnittävän voiman siitä ihmeellisen voimakkaasta johdonmukaisuudesta, jonka ne todistavat aina hänessä olleen. Tuskallisimmassakaan tilassa hän ei milloinkaan kadota järkähtämätöntä luottamusta historiallisen tehtävänsä välttämättömyyteen. Jos luetaan mikä hyvänsä hänen teostensa joukosta, esim. kirjeet äidille sen jälkeen kun hänen yrityksensä Strassburgissa oli rauennut tyhjäksi tai luennot, jotka hän vankina kirjoitti Hamissa, tai hänen puolustuksensa peerikamarin edessä -- ei missään ole horjuvaisuuden tai epäilyksen jälkeä. Tämä luja usko antaa koko miehelle runollisen loihtuvaikutuksen ja hänen kunnianhimollensa ihanteellisen voiman, joka myöskin kuvastuu kirjoituksissa. Napoleonin vihamiehet ovat kyllä selittäneet hänen rohkeutensa uskalikon röyhkeydeksi, mutta senpä keisarin tunnettu terävä ymmärrys ja harkitseva viisaus kumoo. Kaikissa keisarin arveluissa ja ajatuksissa ilmenee raitis ja tarkka mieli; erittäinkin vierasten kansojen suhteen hän osottaa tasapuolisuutta, jota harvoin Ranskan miehellä tapaa. Tutkiessaan Englannin ja Saksanmaan oloja, hän kuitenkin aina pitää silmällä Ranskan yleisön ja omaa suhdettansa Ranskan kansaan. Voihan sanoa kaikki Napoleonin kirjalliset teokset alusta pitäen hänen omien valtiollisten yritystensä ja tekojensa puolustukseksi. Kuvaillessaan vallankumousta Englannissa v. 1688 hän silminnähtävästi tarkoittaa ei Jaakko II:ta, vaan Ludvig Filippiä, ei Vilhelm Oranilaista, vaan itseänsä. -- Semmoinen puolustuskirja suurinta kokoa on todellisuudessa myöskin Napoleonin kirjallinen pääteos, hänen historiansa Caesarin elämästä ("La vie de Caesar"), johon hän viime aikoina on ryhtynyt. Tähän asti on siitä ilmestynyt kaksi osaa, toinen menneenä, toinen tänä vuonna. Kun tämä teos ei siis vielä ole lopussa, olisi lopullinen arvostelu siitä liian aikainen, mutta jo esipuheesta ja johdatuksesta näkyy kirjoittajan tarkoitus jokseenkin selvästi. Yleisesti Rooman tasavallan viimeiset ja keisarikauden ensimmäiset ajat tarjoovat monta kohtaa, joita sopisi verrata tämän vuosisadan tapauksiin erittäin Ranskassa -- ja jos onkin Napoleon III:nnen elämä paremmin Augustuksen kuin Caesarin, antaa Pharsalilaisen voittajan nimi kirjalle ihankuin suuremman merkityksen. "La vie de Caesar" on kirjoitettu historioitsijan rauhalliseen kirjoitustapaan; kirjoittajan arvelut nojautuvat hyviin tietoihin eikä omaperäisiin mielipiteisiin, suoria viittauksia nykyisiin oloihin ei siinä ole, ja kuitenkin kirjoittajan tarkoitukset siinä kohden ovat silmiinpistävät. Niin esimerkiksi "doktrinäärit" vuodelta 1830 ja kaunopuhujat vuodelta 1848 voivat ottaa itselleen runsaan osan tuosta melkein ylenkatseellisesta hylkäystuomiosta joka "La vie de Caesar'issa" kohtaa Ciceroa ja Catoa. Sekä kirjan että kirjailijan sankari on sitä vastoin Caesar; Napoleon ei ainoastaan kuvaile tätä urosta lämpimällä ihastuksella, vaan osottaa myöskin, että Caesarin kansanvaltainen yksinhallitus yksinään on voinut pelastaa Rooman perikadosta vieläpä antaa sille uusia voimia pysyä pystyssä muutamia vuosisatoja. Tämä ajatus, joka tosin kovin eroaa entisestä tavallisesta Rooman keisarikauden käsittämisestä, onkin meidän aikanamme saavuttanut jokseenkin yleisen suostumuksen. Mainio saksalainen Rooman historioitsija, Mommsen, jonka tutkimuksiin Napoleon muutenkin usein nojautuu, on samaa mieltä; Ranskassakin ovat St. Priest ja Mérimée jo ennen nykyistä keisarikautta lausuneet samanlaisia ajatuksia. -- Vielä on moni tarkastaja, tyytymätönnä Caesarin ylistämiseen syyttänyt Napoleonia mielettömästä neron jumaloimisen suosimisesta. Siihen on muistaminen Napoleonin omat sanat "L'idée Napoleoniennessä" sedästänsä; mitkä sanat yhtä hyvin sopivat Caesariin ja häneen itseensäkin: "Kovin se erehtyisi, joka luulisi suuren miehen kaikkivaltiaaksi ja hänen luovan voimansa ainoastaan itsestään; keksiminen, käyttäminen, johtaminen, ne ovat etevän hengen ensimmäiset avut."

Jos kirjallisuudesta voisi päättää, mikä valtiollinen mielipide Ranskan yleisössä vallitsee, ei se olisi suinkaan bonapartelaisuus niin kansanmielinen kuin se todellakin on. Senaatissa, lainsäätäjäkokouksessa, vieläpä sanomalehdissäkin on valta bonapartelaisten käsissä; kirjallisuudessa he taas ovat vähemmistöpuolueena, jos ei paljoudeltaan, niin kuitenkin laadultaan. Jokseenkin suuri joukko bonapartelaisia kuuluu taantumuksellisten riviin, jotka johonkin määrään ovat ottaneet osaa keisarikauden valtiollisiin asioihin varsinkin Italian sotaan asti. Kirjallisuudessa he usein viljelevät vallankumouksen historiaa, mutta näkevät siinä tavallisesti ainoastaan Ludvig XVI:nnen teloituslavat. Aatteet 1789:stä, joiden kuitenkin aina pitäisi olla Ranskan ylpeytenä ja Ranskan valtion kulmakivinä, ovat heistä syynä kaikkiin vahinkoihin. Vallankumousta vastustava korupuheisuus on tullut muodin ja keinottelun asiaksi, ihankuin sosiaalinen retorisuus oli ennen. Nämät kirjailijat eivät suinkaan varo epämieluisia väitelmiä. Niin esim. Granier de Cassagnac, puolueen etevin tukipylväs senaatissa, eräässä kirjassaan väittää, että vallankumous v. 1789 syttyi siitä syystä, kun Ludvig XVI tahtoi tehdä viimeisetkin orjat vapaiksi. -- Toisen lahkon edustajana kirjallisten bonapartelaisten seassa on Romieu. Tämä rietas, vaikka taitava, kirjailija on julkeasti selittänyt Ranskan kansan siveellisen voiman tyhjentyneeksi; nyt on sen tähden muka ruumiillisen väkivaltaisuuden ja Caesarin aika tullut. Nautinnonhimo ja rahakeinottelut, jotka toisen keisarikauden aikana ovat kasvaneet kasvamistaan, antavat Romieu'n sofismille totuuden näyn, mutta kumma kuitenkin, että tämä väite tehdään juuri bonapartelaisten joukosta. -- Halvannäköinen, vaikka kyllä tärkeä on La Guéronnièren sija keisarillisessa kirjallisuudessa. Kaikki etevimmät lentokirjat, joilla keisari on selittänyt taikka puolustanut valtiollista tilaa, erittäinkin ulkomaan suhteen, pidetään La Guéronnièren tekeminä, niin esim. "Napoleon III ja Englanti", "Napoleon III ja Italia", "Paavi ja kongressi" y.m. -- Muiden muassa jotka ovat kirjallisuudessa astuneet bonapartelaisten puolelle, on mainitseminen: Nisard, St. Beuve, Demogeot, T. Gautier, O. Feuillet, E. About, puhumatta koko joukosta tilapäisiä runoilijoita ja sanomalehtikirjoittajia.

III.

Olemme ennen sanoneet, ettei kirjallisuudessa ja yleensä Ranskan kansan kirjallisessa osassa ollut paljon napoleonilaisuuden puolustajia ja ystäviä; olemme myöskin jo maininneet etevimpien tasavaltaisten kirjailijain käytöksen nykyistä keisarikuntaa kohtaan. Nämät vuoden 1848 tasavaltaiset kuitenkin ovat vastustuspuolueen keveänä ratsuväkenä, pääväkenä keskirintamassa ovat kohtuulliset vapauden puolustajat, jotka sivistyksen ja edistyksen nimessä kiistävät sortavien tapausten voimaa vastaan. Ranskan akatemiassa on tämä antibonapartelainen vastustus saanut oikean pesäpaikkansa; tämä ei milloinkaan unohda, ei puheissaan eikä vaaleissaan, osottaa millä karsaudella sen johtavat jäsenet katsovat keisaria ja hänen vapaudenlupauksiansa. Suurin osa näitä akatemian vastustusmiehiä on vanhoja orleanisteja ja Ludvig Filipin miehiä, niinkuin Guizot, Thiers, Villemain, Cousin y.m., mutta kohtuulliset legitimistitkin, niinkuin Berryer, ja vapaamieliset paavinpuoluelaisetkin, niinkuin Montalembert ja Lacordaire, ovat myöskin yhtyneet liittoon näiden kanssa. Erittäin viimeisen Italian sodan jäljestä, kun näet eripuraisuus Napoleonin ja paavin välillä ensin syntyi, on kirkollisen puolueen vaikutus akatemiassa kasvanut. Myöskin Guizot, vaikka protestantti, ja Thiers sekä Villemain, vaikka ovatkin vanhoja voltairelaisia, ovat ruvenneet paavin ja hänen maallisen valtansa puolustajiksi. Eräs Cousinin lause on ikäänkuin avaimena tähän arvoitukseen, hän näet sanoi: "Puolustan paavia, koska rakastan spiritualismia, sillä hän on ainoa henkisyyden edustaja maailmassa nykyistä aistillisuutta vastaan, joka uhkaa meidät niellä; paavin valta on sielujen ainoa valo. Olkoot ajatuksemme muuten vaikka kuinka erilaiset, meidän sekä kirkollismielisten että filosofien pitää kuitenkin liittymän yhdeksi puolueeksi tässä kohdassa." Ylipäänsä on tämä Ranskan akatemian tarkoitus yhdistää kaikki vanhat puolueet nuorta bonapartelaisuutta vastaan muutenkin näkyvä; niin esimerkiksi neuvoo Guizot keskisäätyä sopimaan vanhan aateliston ja legitimistien kanssa, sillä "ne (keskisäädyt) eivät yksinään jaksa kantaa vahvaa hallitusta"; niinpä Prévost de Paradol kirjassaan "Les anciens partis" selittää, että "vanhat" puolueet, legitimistit, orleanistit, tasavaltaiset, ovat oikeastaan uudet, joiden pitää liittyä yhteen itsevaltaista keisariutta vastaan, kun muka tämä nykyinen ylenvaltiuden ja kansanvaltaisuuden liitto jo vanhastaan aina on tuottanut Ranskalle onnettomuutta. Tämä uppiniskaisuus arvattavasti ei ole Napoleonin mieleen, mutta kun akatemia on vapaa laitos, ei hän ole voinut estää sen jäseniä julki lausumasta, mitä tahtovat. Muuten tämä vastustus ei ole erittäin vaarallinen keisarille, sillä se pysyy enimmiten ainoastaan kirjallisuuden rajain sisällä eikä pyri eikä uskalla valtiolliselle alalle. Tältä alalta ovat kaikki nekin akatemian johtajat, jotka Ludvig Filipin aikana olivat asiain etunenässä, melkein kokonaan vetäytyneet syrjään; he ovat enimmiten ryhtyneet nuoruutensa kirjallisiin teoksiin, jotka valtiollisten toimiensa tähden olivat jättäneet lopettamatta. Niin on esim. Guizot näinä viime aikoina jatkanut Englannin vallankumouksen historiaansa aina Kaarlo I:n surmasta Stuartien palaamiseen asti; Thiers on lopettanut konsulaatin ja ensimmäisen keisarikauden historiansa; Cousin on entisiin lisännyt uusia elämäkertoja mainioista rouvista XVII:nnellä vuosisadalla (esim. M:lle de la Fayette, M:lle de Hautefort, Herttuatar Chevreuse, M:lle Scudéry y.m.). Kaikki nämä teokset siis ajan suhteen kyllä ovat osaltaan toisen keisarikauden synnyttämiä, mutta hengeltään ne kokonaan kuuluvat 1830 ja 1840 vuosikymmenien kirjallisuuteen. Samanlainen on Guizot'nkin muistelmain laita, joiden julkaisemiseen hän myös näinä viime vuosina on ryhtynyt. Guizot'n vihamiehet ovat näistä muistelmista ottaneet syytä osottaaksensa, ettei Guizot ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, ja kummallista onkin nähdä, kuinka jäykästi hän vielä nytkin pysyy kaikissa vanhoissa mielipiteissään, vaikka vallankumous 1848 ja tapaukset sen jäljestä todistavat hänen useinkin olleen väärässä. Mutta jos hänen monenlaisia ja suuria ansioitansa vertaillaan harvoihin, vaikka valitettavasti paljon onnettomuutta tuottaneihin vikoihinsa, kylläpä silloin saadaan miehestä meidän vuosisatamme jaloimpia. Mutta tämän hetken miehiä Guizot ei ole yhtä vähän kuin kaikki vanhat "doktrinäärit" ja yleensä kaikki vastustukseen kuuluvat akatemialaiset. Tämä "juste milieu"-puolue on nytkin vaikuttanut hyvää; se on suojellut ranskalaisen sivistyksen muistojäljet tunkeutuvasta barbaarisuudesta, mutta päätarkoitukseen -- kaikkien vanhain puolueiden liittoutumiseen bonapartelaisuuden kumoamiseksi -- ovat sen voimat olleet liian heikot; siihen ei muutamat korupuheet akatemiassa eikä joku keskustelemus Bourbonin ja Orleansin perheitten välillä riitä.