Part 16

Victor Hugo on koko tämän ajan elänyt maanpakolaisena ja lujasti kieltäytynyt ottamasta vastaan keisarin monta kertaa tarjoomaa anteeksiantoa. Tasavaltalaisen puolueen nimessä hän on väsymättä ja leppymättä taistellut sitä hirmuista tyrannivaltaa vastaan, joka muka nyt sortaa Ranskan jaloa kansaa. Victor Hugo on maanpaossa kirjoittanut sekä lyyrillistä että satiirista runoutta, hän on yritellyt sekä maailman-epopeiaa että maailman-romaania. Kaikista näistä hänen teoksistaan huokuu miehekäs ja ylevä henki meitä vastaan, me ihailemme runoniekan neroa, ja kunnioitamme hänen mielensä innokkuutta, joka on pitänyt voimassa vanhan uskonsa vapauden aatteihin. Todella onkin hänen uskonsa luja, mutta se muuttuu valitettavasti kyllä usein taikauskoksi. Victor Hugon vakaumukset nojautuvat vähemmän vakaviin periaatteihin kuin määrättömiin, useimmiten taiteellisesta pohjasta lähteneihin tunteihin. Sen tähden ei hänessä olekkaan yhtään johdonmukaisuutta; hän jumaloi Napoleon I:tä ja kiroo Napoleon III:tta; hän kiihoittaa ranskalaisten sotilaallista kunnianhimoa ja hän saarnaa kansainvälisten sotien loppumista ja ja iankaikkisen rauhan alkua maailmassa. Lisäksi Victor Hugon runollinen voima on entistään heikompi. Useat paikat hänen tämän-aikuisissa kyhäyksissään muistuttavat vielä runoniekan jo ammoin menneestä, kauniimmasta lyyrillisestä ajasta, mutta hänen useinkin loistava kaunopuheisuutensa on muuttunut tyhjäksi sanasotkukai. Erittäinkin lentokirjassansa "Napoleon pieni" ja pilkkarunoissaan "Les châtiments" tämä sanarikas pöyhkeily on vienyt voiton sekä totuudesta että kauneudesta. Näissä molemmissa kirjoituksissa V. Hugo kaikin voimin koettaa häväistä nykyisen Ranskan oloja. Niitä voisi välistä verrata vallattomiin pilkkakirjoituksiin ensimmäisen vallankumouksen ajalta. Viha on tässä V. Hugolta vienyt ei ainoastaan älyn, mutta siveydenkin. Nämät kirjat sisältävät mitä ilkeimpiä herjauksia Napoleonia vastaan. Niiden laatu voidaan helposti arvata, kun esimerkiksi Napoleonia verrataan "sikaan, joka piehtaroi jalopeuran taljalla" -- ja semmoinen lause kuitenkin on lauhkeimpia. Mutta sen ohessa on näiden kirjain sisällys eloisaa, vaikka tuiki epätarkkaa vallankumouksen kirkastamista. Yleisen äänioikeuden V. Hugo katsoo valtiollisissa asioissa viisasten kiveksi, mutta hän unohtaa, että samassa kaikki hänen hyökkäyksensä ovat kadottaneet otansa; tulihan Napoleon juuri saman yleisen äänioikeuden kautta keisariksi. Suurin syy näiden pilkkakirjoitusten pikaiseen unohtumiseen on ollut se, että V. Hugo niissä osottautui huonoksi ennustajaksi. Kaikki mitä "Napoleon pienessä" ennustetaan, esim. että keisari joutuisi venäläisen valtiotaidon orjaksi, ei ole käynyt toteen. Paljoa tyydyttävämmän näyn tarjoo kokoelma lyyrillistä runoutta, "Les contemplations". Tämän kokoelman V. Hugo julkaisi 1856. Runolliselta kannalta tämä teos on V. Hugon etevin viime ajalta. Erittäinkin ne runoelmat, joissa kirjailija esittelee yksinomaisesti ranskalaisia aineita taikka tunnustuksia omasta sydämmestään, "Mémoires d'une âme", ovat viehättävän suloisia. Niissä on kuvia runoniekan lapsuudesta ja kouluajasta, lemmenlauluja ja unelmia, muistoja kirjallisista taisteluista hänen nuoruudessaan, kaikki täynnä runollista voimaa ja suloa. Niissäkin runoelmissa, joissa hän jälittelee Sarny'ta ja viime vuosisadan rakkauden-runoilijoita, hän ymmärtää samalla ihanalla ja hehkuvalla viehkeydellä ylentää aistillisuutta. Mitä suloisin on vielä moni niistä runoelmista, jotka kuvaavat runoniekan harrasta yhteyttä luonnon kanssa. Eräässä esim. jutellaan, kuinka tämä huomaa metsässä perhosen halaavan kukkaa; ujostellen kukka tahtoo pistäytyä piiloon, mutta perhonen nuhtelee näin: "mitä vielä -- onhan tuo runoniekka ja hän kuuluu perheesemme". Mutta "Les contemplations'issa" on myös kipeitä kohtia, joilla V. Hugo jo niin runsaasti on edistänyt yleisön kauneudentunnon turmeltumista. Yhteiskunnan ilkeimpien haavojen lohdutonta kaivelemista ja inhottavain yksityisseikkojen kuvailemista tavataan tässäkin; mutta vaikuttimena tähän kirjoitustapaan ei ole halu synnyttää näistä matalista kohdista sen mahtavampaa sointua, vaan oikeana vaikuttimena näkyy olevan luonteenomainen taipumus rumaan ja outoon. Se on aina ollut Victor Hugon perisynti; mutta nuorena, tahtoessaan olla ainoastaan taideniekka, hän voitti runouden voimakkaalla muodolla, nyt sitä vastoin, pyrkiessään olemaan tietoviisas ja profeetta, hän leveästi saarnata paahtaa. Tuota vanhaa virttä työn epätasaisesta jaosta, rikasten kovuudesta köyhiä kohtaan, hallituksien hirmuvaltaisuudesta vingutetaan väsymättömästi. Pahinta kuitenkin on, että tämän kurjuuden runoileminen usein lähtee enemmin runoniekan mielikuvituksesta, joka etsimällä etsii mahtivaikutusta, kuin hellästä sydämmestä. Eräässä runoelmassa esim., "Chose vue un jour de printemps", V. Hugo kuvailee kaikenlaista surkeutta viheliäisten majassa -- alastomia lapsia, nälkää, vilua ja puutetta isää ja äitiä keskenään tappelemassa ja sen vastakohdaksi kevätaurinkoa, joka iloisesti loistaa ulkona, ihankuin tämä kurjuus olisi kevätauringon vika.

Korkealaatuisemman yrityksen V. Hugo teki "Légende des siècles'issä". Hänen tarkoituksensa tässä laajassa kertomarunossa on kuvailla, kuinka ihmiskunta on luomisestaan saakka edistynyt edistymistänsä. V. Hugo on usein tavallisella ujoudellaan verrannut itseänsä Danteen, ja siltä näyttääkin kuin hän tahtoisi "Légende des siècles'in" "Divina Comedian" vastineeksi. Vuosisatojen tarinan sankari ei ole mikään yksityinen mies -- se on ihminen yleisessä merkityksessään tai oikeammin ihmiskunta. Totta on, että tämä aine on ylevin, mitä runoudessa voidaan kuvailla, mutta se tunkeutuukin arveluttavalla tavalla historian ja filosofian aloille. Tähän runolajiin germaanilaisten miettivä luonne kuitenkin sopii paremmin kuin ranskalaisten. "Légende des siècles" ei siis olekkaan "Faust'in" veroinen. Mutta ranskalaiset itsekin ovat laatineet filosofisia runoelmia, joissa historia aukenee avarampiin ja mahtavampiin näköaloihin kuin V. Hugon tarinassa, esim. E. Quinet'n Ahasveruksessa ja Prometheuksessa. Merkittävä on, että historian suuria miehiä ja tapauksia harvoin kuvaillaan tässä V. Hugon epopeiassa; tavallisesti runoniekka on valinnut jonkun vähäpätöisen tarinan, johon hän sitten yrittää panna yleisemmän merkityksen. Myönnettävä on, että moni niistä kappaleista, jotka ovat "Légende des siècles'issä", on pieni mestariteos rohkean runollisuutensa puolesta. Mahdikkaita vastakohtia, ihanteellista väriloistoa, kaikuvia säkeitä on myöskin runsaasti tässä niinkuin V. Hugon muissa runoelmissa. Vähemmän onnistuneita ovat kuvaukset raamatusta ja vanhan ajan historiasta. Rooman perikatoa, jonka toki pitäisi oleman selvän V. Hugolle, joka ennen niin voimakkaasti on esittänyt "Neron pidot" ja "Gladiaattorien tappelun arenalla", ei kuvailla, mutta ennustetaan loppumattoman sanavirran juoksuttamisella. Tultuaan keskiaikaan V. Hugon runous luontuu paljoa selvemmäksi ja tarkemmaksi. Kaarle Suuren harhailevat ritarit ja paladiinit, jotka yöt päivät huviksensa tappelevat keskenänsä, kuvataan sekä lämpimästi että humoristisesti -- vaikka kyllä yleisillä piirteillä. V. Hugo ei kuitenkaan mieltymyksestä keskiaikaan unohda läänitysvallan pimeätä puolta. Julmat keskinäiset metelit, täynnä surmaa ja hävitystä, antavat tilaisuutta kamalain taulujen esittämiseen. Astuessaan keskiajasta V. Hugo taas kadottaa asiain johdon. Semmoisten kappaleiden rinnalla, joiden yhteyttä sen aikakauden kanssa, jota ne ovat edustavinaan, ei voi parhaimmallakaan tahdolla käsittää, on muita, joissa aikakauden suuntaa kuvaillaan niin epäselvillä vertauskuvilla, että lukija ihan hämmentyy. Mitä oivallisimpia ovat sitä vastoin runoelmat nykyajasta. "Les pauvres gens" ja "le crapaud" nimiset kappaleet voidaan ihanan suoruutensa tähden hyvin verrata Runebergin tai Béranger'n kauneimpiin laatukuviin. Tässä V. Hugo oikein osottautuu köyhän kansan runoilijaksi; tästä nähdään paremmin kuin kaikista hänen sosiaalisista kaunolauseistaan, että kansaa hellivä sydän sykkii hänen runossansa. Melkein harmillinen vastakohta näille suorille ja teeskentelemättömille runoelmille on epopeian viimeinen kappale, jonka aineena on kahdeskymmenes vuosisata. Silloin hätä, murhe, kurjuus muka katoavat maailmasta ja ilo, rauha ja varallisuus pääsee silloin vallalle. Kaikki tämä autuus saadaan aikaan -- ilmalaivan keksimisen kautta, joka merkillinen keksintö on sallittu kahdennenkymmenennen vuosisadan tehdä. Tuota ilmalaivaa V. Hugo ei käsitä vertauskuvalliselta kannalta, vaan sitä kuvaillaan teknillisellä tarkkuudella, luultavasti tulevain rakentajien hyödyksi. Tuommoisten hahmostusten perästä ei kukaan liene utelias tuntemaan niitä filosofisia, vielä tekemättömiä runoelmia, joissa V. Hugo tarkoittaa siirtää aineensa ajasta iankaikkisuuteen ja niin täydentää vuosisatain tarinan -- erittäinkin kun näille runoelmille on luvattu niin pimikköisiä nimiä kuin "Le fin de Satan" (Pirun loppu) ja "Dieu" (Jumala).

"Légende des siècles'issä" osotti V. Hugo runolliset ajatuksensa ihmiskunnan historiasta; hän tahtoi samalla lailla "Les misérables'issa" antaa täydellisen kuvauksen nykyajan elämästä. Tämä romaani on valokuva nykyisestä Parisista, ihankuin "Notre-Dame" romaani loihti keskiaikaisen Parisin lukijan eteen. Runolliselta kannalta tämä uusi romaani ei kuitenkaan vedä vertoja runoniekan nuoruuden teokselle. Taiteellinen puoli ja kirjailijan sosiaalinen tarkoitus eivät ole elimellisessä yhteydessä, vaan seisovat yhteen sulamatta rinnakkain -- ja siitä koituu haittaa romaanin sekä laatimukselle että henkilöille. Moni näistä, esim. Jean Valjean, Gravoche, Javert y.m., on perustukseltansa merkillinen, ja useinkin runoilijan kuvitusvoima on tehnyt heidät lumoavan selviksi, mutta yhtäkkiä hän muistaa näiden henkilöiden myöskin olevan aatteiden edustajina; Jean Valjean esim. edustaa rahvasta, Javert lakia j.n.e. Nytpä heitä peitetään semmoiseen filosofiseen himmeyteen, että on mahdoton käsittää heidän oikeata muotoansa. Esipuheessa V. Hugo mainitsee kolme koinhaavaa meidän aikamme pahimmiksi -- miehen halventumisen proletaarisuuden kautta, naisen hukkumisen haureuteen ja lapsen pimentymisen taidottomuuden kautta; mutta turha olisi itse romaanista etsiä ajatusjohtoinen selitys, mistä juuresta nämät koinhaavat saavat syntynsä. Omissa mietteissään V. Hugo kyllä syyttää siitä lakien kovuutta, mutta hänen henkilöissänsä taas ilmaantuu ainoastaan tavallisia, ihan yksityisiä tunteiden ristiriitoja. Ainoa varmaperäinen, terve mieliperuste, jota voitaisiin hakea koko "Les misérables'ista", on V. Hugon jalo into kansan opetuksen ja kansan sivistyksen hyväksi. Tätä kiitettävää intoa hän ilmottaa ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan myös hartahimmilla lauseilla kirjassaan Shakespearesta. Sitä vastoin runoniekka kansan jumaloitsijana ("la sainte canaille") on yhtä epäselvässä kuin väärässäkin. Tuosta rauhallisesta, vakaasta, ahkerasta kansasta, johon valtakunnan kulmakivet nojaavat ja joka senkin tähden viimeiseen asti epäilee järkyttää näitä kulmakiviä, ei Victor Hugo pidä lukua, vaan Parisin levoton, kevytmielinen roistoväki edustaa kansaa. Mitä luonnollisintahan on, että tasavaltainen vuodelta 1848 puolustaa vallankumousta, mutta kummalliselta kuitenkin soipi, kun Victor Hugo asettaa kapinan ja vapauden samalle kannalle. Pahin seikka tässäkin kohdassa on, ettei runoilijan tarkoitus ja teko käy käsitysten. Mariossa hän esim. selvästi tarkoittaa kuvailla sen jalon nuorison esikuvaa, jolle tulevaisuus kuuluu, ja kuitenkin sama Mario on miedoimpia, voimattomimpia henkilöitä. Samalla tavalla ovat muut nuoret vallankumoojat "Les misérables'issa" väärän idealismin tuottamia. Usein, lukiessamme heidän urotöistään, muistuu Don Quixote mieleemme. Viehättäviä ja raittiita sitä vastoin ovat enimmiten ne paikat, joissa V. Hugo ilman valtiollista tarkoitusta kuvailee Parisin kansan elämää. V. Hugo tuntee joka nurkan suuressa Ranskan pääkaupungissa ja hän osaa myöskin tehdä kaikki lukijalle silminnähtäväksi -- kadut, huoneet, historialliset muistomerkit tulevat ihankuin eläviksi ja seisovat Ranskan historian tapausten todistajina. Hän tuntee vielä ihmisetkin ja heidän luonteensa; me näemme elävässä kuvauksessa tuon rauhattoman, irstaan parisilaisen poikaveitikan, "le gamin de Paris", joka harrastaa kahta tointa: "hallituksen kumoamista ja housujensa paikkailemista"; näemme koko sen säätyluokan, jonka sankari tämä "gamin" on, sekä tavallisessa elämässä että suurissa kohtauksissa, ja näemme hänen jokaisesta liikunnostaan, että edessämme liikkuu oikeita ihmisiä eikä aatteisia valekuvia, niinkuin Mario tai Javert. Kokonaisuutena "Les misérables" kyllä ei ole mikään romaanin esikuva, mutta siinä on paikkoja, ja useitakin, joita ainoastaan oikea runoilija ja vain suuri runoilija on osannut kirjoittaa.

"Les misérables'in" perästä Victor Hugo ei ole kirjoittanut mitään merkittävää. Laajuudeltaan hänen Shakespearen juhlaksi julkaisema kirjansa runoilijain kuninkaasta on suurimpia, mutta siinäkin on paljoa enemmän kaunolauseita kuin ajatuksia -- muutamia täysipainoisia kultarakeita keksitään kuitenkin runsaan hiekan seasta. Shakespearesta Victor Hugo puhuu tässä kirjassaan varsin vähän, sitä enemmän -- itsestänsä. Muun muassa saadaan siitä tietää V. Hugon olevan Ranskan vallankumouksen runoniekan; V. Hugon käsityksen mukaan seisoo näet historiassa aina jokaisessa ajankäänteessä kaksi miestä toistensa rinnalla, toinen teon ja toinen ajatuksen, toinen voiman ja toinen hengen; Lutherin rinnalla seisoo Shakespeare, Cromvellin rinnalla Milton, Richelieun rinnalla Corneille ja Napoleon Suuren rinnalla seisoo -- V. Hugo itse. Samalla tavalla kuin V. Hugon "Shakespeare", näyttää myös hänen ihan uusi kokoelmansa lyyrillisiä runoelmia antavan enemmän syytä moittimiseen kuin ylistämiseen.

Jos jätämme V. Hugon sikseen, eivät nuo vanhat tasavaltaiset vuodelta 1848, jotka ovat pysyneet entiselle vakaumuksellensa uskollisina ja sen tähden elävät maanpakolaisina, ole jaksaneet kirjallisuudenkaan alalla säilyttää yleisön vanhaa suosiota. Tavallisesti ranskalaiset eivät voi pysyttää mielensä jäntevyyttä maanpakolaisuudessa; heiltä puuttuu silloin malttia ja kärsivällisyyttä. Samaten kuin Antheus kreikkalaisessa tarinassa koskemalla maata, joka oli hänet synnyttänyt, sai uusia voimia, tarvitsevat ranskalaiset kirjailijat Parisin ilmaa virkistyäksensä. Tässä kohden nämät tasavaltaiset maanpakolaiset muistuttavat ensimmäisen vallankumouksen siirtolaisista, jotka myöskin vieraissa maissa niin vieraantuivat omasta isänmaastansa, että tämä viimein ei ymmärtänyt heitä ensinkään. Samalla lailla nämät tasavaltaiset kirjailijat ovat ihankuin kangistuneet vanhoihin aatteisiinsa, eivätkä havaitse saarnaavansa kuuroille tai kylmäkiskoisille. Niin on maanpakolaisuus tehnyt paremmat ahdasmielisiksi ja yksipuolisiksi ja lisännyt huonompien vanhaa taipumusta pintapuolisuuteen. Runoilijain joukossa seisoo E. Quinet V. Hugota lähinnä sekä runollisen älynsä puolesta että vihatessaan nykyisiä Ranskan oloja. Ihankuin V. Hugokin on E. Quinet väsymättä runollisesti ja suorasanaisesti näinäkin aikoina ylistänyt vallankumousta ja houkutellut sen uudistusta. V. Hugon neroa E. Quinet'llä ei ole, mutta hän on paljoa aatteellisempi ja johdonmukaisempi. V. Hugon tekemät kokeet todistaa vallankumouksen välttämättömyyttä pilkkaavat jokaista ajatusoppia, E. Quinet'n ovat myöskin usein mielettömiä, mutta niiden kanssa voi kumminkin sovittelemalla tulla toimeen. Hänen paras teoksensa tältä viime ajalta on näytelmällinen runoelma "Les esclaves" (orjat), jonka päähenkilö on Rooman historiassa mainio gladiaattori (miekkailijaorja) Spartacus. Näytelmätaiteelliselta kannalta katsottuna tämä runoelma on täynnänsä vikoja, mutta siinä ilmenevä jalojen ajatuksien ja tunteiden rikkaus melkein peittää toiminnan köyhyyden. Alexandre Dumas on myöskin vallankumouksen jäljestä asunut Ranskan ulkopuolella, eikä tahtonut muka kärsiä Napoleonin hirmuhallitusta. Hänen huonoja varojansa syytetään kuitenkin oikeaksi vaikuttimeksi tähän tasavaltaiseen päätökseen. Hänen kynänsä on yhtä toimelias kuin ennen, mutta aineet ja aatteet jo rupeevat puuttumaan. Sytyttääksensä mielikuvitustansa hän on kirjallisena huijarina kuljeksinut ympäri koko Euroopan -- Suomessakin hän oli 1860 -- ja ottanut osaa kaikenlaisiin yrityksiin. Niin A. Dumas 1859 seurasi Garibaldia ja kirjoitti hänen muistokirjansa "Mémoires de Garibaldi", joka kirja on yhtä huono kuin valheellinen. Hänen viimeaikuisista romaaneistansa on "Isaac Laquedem" nostanut jonkunmoista huhua; A. Dumas tahtoi tässä jättiläisromaanissa esittää koko historian Kristuksesta uskonpuhdistuksen aikaan asti. Onneksi hän väsyi jo keisari Neron aikana. E, Sue'n on vielä vähemmin kuin A. Dumas'n onnistunut pysyä ranskalaisen yleisön suosiollisessa muistossa. Sveitsistä käsin, jossa hän asui 1851 vuodesta kuolemaansa (1857) saakka, hän melkein joka vuosi julkaisi uusia romaaneja, mutta niissä ei ole kipinääkään hänen entistä taitoansa; ne olivat kuolleita jo syntyessään.

II.

Ainoastaan vähin osa kirjailijoita, jotka vuoden 1848 vallankumouksessa taistelivat tasavaltaisen puolueen rintamassa, on vielä keisarikaudenkin aikana rohjennut, niinkuin V. Hugo ja E. Quinet, pysyä niin kiinteästi vanhassa vakaumuksessaan, että mieluummin kärsivät maanpakolaisuutta kuin mukautuvat nykyisiin oloihin -- enemmistö joko jäi Ranskaan tai palasi sinne kohta saatuansa anteeksiannon. Muutamat ovat sitten lujamielisellä jäykkyydellä vetäytyneet asioista, odottaen parempia aikoja, muutamat ovat muuttuneet keisariuden parhaimmiksi ystäviksi ja tungeskelevat nyt virallisten sanomalehtien toimituksissa. Kovin onni on tavannut vallankumouksen etevintä johtajaa, Lamartinea. Hänen on täytynyt nähdä kaikki vapaudentoiveensa rauenneiksi sekä myöskin havaita, kuinka kansassa nousee nousemistaan ääniä, jotka syyttävät juuri Lamartinea ja hänen vertaisiansa siitä, että vallankumous on tyhjiin supistunut, vieläpä syyttävät heitä nykyisestä diktatuurista. He tahtovat nähdä Lamartinen koko elämässä sekä kirjoituksissa vain turhamielisyyttä ja pintapuolista haaveilua. Tämä vastaponnahdus Lamartinen entistä jumaloitsemista vastaan on kyllä itse perusteeltaan luonnollinen ja oikea, mutta vihamielinen arvostelu on kuitenkin mennyt liiallisuuksiin. Ennen ihailtiin Lamartinea valtiomiehenä ja puhujana runollisuutensa tähden -- nyt etsitään hänessä runoniekkanakin valtiomiehen vikoja. Lisäksi ei Lamartinen ole näinä viime aikoina suotu tyvenellä äänettömyydellä välttää arvostelijain soimauksia. Kova onni pakoittaa häntä päinvastoin melkein joka vuosi uusilla kirjallisilla teoksilla ikäänkuin houkuttelemaan vihollisiansa esiin. Asianlaita on näet niin, että Lamartine pramean retkensä vuoksi Itämaihin ja ollen tuhlaavainen tavallisessakin elämässään on joutunut täydelliseen taloudelliseen häviöön; hyvittääksensä velkojiansa hänen on nyt täytynyt käyttää kynäänsä kaikenlaisiin kirjallisiin keinotteluihin, joissa hänen lisäksi on täytynyt taivuttaa mielensä monenkaltaisiin nöyrtymisiin. Ranskan kansa "heittää roponsa runoniekan rikki lyötyyn kanteleesen ja kulkee ohi pää poispäin käännettynä." Kova olisi asiain näin ollen moittia häntä kirjailijana siitä, että hän ihmisenä koettaa täyttää velvollisuutensa, ja vielä kovempi olisi arvostella hänen runollista voimaansa viime ajan heikkojen tuotteiden mukaan, vaikka kyllä on myönnettävä, ettei näitä teoksia huomattaisikaan, jos niissä ei olisi Lamartinen nimeä. Lamartinen kirjoitustapa on tosin sama kuin ennenkin, mutta hänen entinen kuvarikas puheensa on vähitellen kangistunut teeskenneltyyn tekotapaan -- hänen runoelmansa viime ajoilta ovat syyskukkia monenkarvaisia, vaikka ilman tuoksua. Hänen novelliensa joukosta on mainitseminen kaksi parasta, "Geneviève" ja "Kivenhakkaaja St. Pointista", jotka ovat voittaneet yleisön suosion liikuttavalla sisällyksellänsä. Kummassakin kuvaillaan köyhien, näköjään jokapäiväisten työmiesten jalomielisyyttä. Suurten historiallisten teosten joukosta viime ajalta on "Restauratsionin historia" ainoa, jossa sentään johonkin määrin ilmenee Lamartinen kyky esitellä historian tapauksia elävästi ja draamallisesti. "Restauratsionin historia" on henkilökuvaustensa puolesta etävämpi mainiota "Girondistein historiaakin", jolla Lamartine ensin ja parhaiten perusti maineensa historioitsijana; juonikkaat diplomaatit Bourbonien hovijunkkarien joukosta sopivat Lamartinen luonteelle paremmin kuin vallankumouksen tylymmät, vaikka suurisuuntaisemmat sankarit. "Restauratsionin historia" ei siis ole ansioton, ja kuitenkin se todistaa, että Lamartinen historiankirjoituksen alalta leikkaama laakeri on pian lakastuva. "Restauratsionin historia" on näet ilmestynyt herättämättä suurempaa huomiota yleisössä, joka asia näyttää kummalliselta, muistaessamme mihin ihastukseen "Girondistein historia" saattoi koko Ranskanmaan. Näiden teosten ero johtuu kuitenkin vain siitä, että ne ovat ilmestyneet eri aikoina. Se on myöskin vaikuttanut teosten eri kohtalon; "Girondistein historia" (1847) oli kipinä ruutihuoneessa, koska Lamartine siinä ymmärsi mukautua silmänräpäyksen vaatimuksiin ja saarnata tasavaltaisuuden ylevyyttä; "Restauratsionin historia" vastaanotettiin kylmästi, sillä sen tarkoitus ei soveltunut yleisön mielipiteihin sinä hetkenä, jona tämä historia julkaistiin. Tämä vuosi oli 1852, juuri sama vuosi, jona Napoleon III kansan yleisellä suostumuksella valtansa viimeiseksi vahvistukseksi otti keisarin nimen ja arvon. "Restauratsionin historiassa" taas on perusajatuksena viha Napoleonin hallitusjärjestystä vastaan, joka muka muuttaa valtion koneeksi. Olivatpa Lamartinen mielipiteet muuten vaikka kuinka erilaiset ja vastakkaiset -- tässä vihassa ne kaikki yhtyvät; hänen legitimistiset nuoruutensa muistot ja tasavaltaisuutensa, taiteellinen jumalisuutensa ja filosofis-runollinen valistuksensa sulavat tässä yhteen. -- Paitsi "Restauratsionin historiaa" on myöskin mainitseminen "Vuoden 1848 vallankumouksen historia", kuitenkin enemmin kirjan aineen kuin itse teoksen tähden. Vaikka nimi lupaa koko vallankumouksen historian, esittää itse kirja kuitenkin ainoastaan Lamartinen ajatuksia, puheita ja tekoja tässä vallankumouksessa. Tuleville runoniekoille, maalareille ja näyttelijöille, jotka ehkä tahtovat esittää Lamartinen mielenlaatua ja kuvaa, tämä historia voi tarjota paljon viehättävää, mutta puhtaalta historialliselta kannalta tutkimus on jokseenkin yksimielisesti tuominnut sen kuoleman omaksi.