Part 15

On sanottu meidän vuosisataamme vallankumouksien vuosisadaksi ja silloin pääasiallisesti ajateltu niitä valtiollisia mullistuksia, jotka sen kuluessa muuttivat Eurooppaa. Jos asiata tarkemmin katsomme, niin huomaamme, että tämä yleinen muodonmuutos on jokaisessa kansakunnassa ilmennyt luonteeltaan aivan erilaisena. Mitä erittäin tulee Saksanmaahan, voimme muutamin sanoin merkitä tämän uudistuksen siten, että kansallinen elämä muuttui kirjallis-runollisesta valtiollis-yhteiskunnalliseksi. Saksanmaan historia viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa ei laisinkaan ole niissä ulkonaisissa tai sisäisissä oloissa, jotka vallitsivat sen satalukuisten valtioiden kesken tai niiden suhteessa ulkovaltoihin, sen historia kuvastuu pääasiallisesti siinä suurenmoisessa tieteen ja taiteen kehityksessä, joka silloin kohotti Saksanmaan ennen tuskin aavistettuun korkeuteen; pyhän Rooman valtakunnan todellisena keisarina ei ollut se mitätön Habsburgilainen, jota maailma siksi luuli -- ei, se oli Goethe, suvereenisessa imperaattorirauhassaan hallitseva olympolainen; todellisena ministerinä ei ollut se mateleva itävaltalainen diplomaatti, joka uskotteli itselleen ja muille asian niin olevan, ei, se oli Hegel, joka filosofisilla säännöksillään asetti varmat ohjeet ihmisten uskolle. Tämän ulkonaisen ja sisäisen elämän välillä vallitsevan huutavan vastakohtaisuuden vuoksi on tahdottu tuomita koko tämä sivistys epäkansalliseksi, keinotekoiseksi, mutta samoinkuin historiassa tapahtuu, että joku kansa esiintyy poliittisessa suhteessa lujana ja voimakkaana, vaikka sen sivistys on ulkomainen, niin keskittyy tässä päinvastoin koko kansakunnan voima henkiselle alalle, niin että se kokonaan anastaa sen toimintatarmon. Totta on, että verraten harvoin näin tapahtuu -- ainoastaan yksi suurempi esimerkki Saksanmaan ulkopuolelta voidaan siitä mainita -- nimittäin Italia, jossa uuden ajan alussa huomaamme vallitsevan samanlaiset olot. Mutta kuinka suurenmoiseksi kehittyikään Saksanmaan henkinen voima; muinaisen Kreikan loistorikkaiden päivien mentyä on tuskin kertaakaan säteillyt seitsentähtinen, jonka olisivat muodostaneet niin mainehikkaat nimet kuin nämä seitsemän: -- Goethe, Schiller, Hegel, Fichte, A. von Humboldt, Mozart ja Beethoven. Mutta juuri sen vuoksi kun tämä korkea kultuurikanta oli niin vieras ulkonaiselle elämälle, oli se niin lyhytikäinen. Vuoden toisensa perästä tarvitsee majesteetillinen mänty kasvaakseen täyteen mittaansa, ruusupensas syntyy muutamassa kesässä, mutta kuihtuukin sitä nopeammin. Tämä vierauden suhde kehittyy vähitellen vihamielisyydeksi; kirjallisuutta ja varsinkin taidetta alettiin katsoa elämän ainoaksi päämääräksi, rehellistä kansalaista, hurskasta kristittyä ivaili esteettisesti sivistynyt, korkeammalla kehitysasteella seisova nero poroporvariksi. Muoto piti sisällystä vallassaan, joka lopulta vei taiturimaisesti haeskelemaan kaikista kaukaisinta ja oudointa, siinä mielessä että siten tavattaisiin mieltäkiinnittäviä puolia. Tämä oli sen suunnan pääasiallinen tunnusmerkki, johon Saksanmaan sivistys kallistui ja jota on hiukan epämääräisesti ja sopimattomasti nimitetty romanttisuudeksi. Uskonnossa haettiin etupäässä kristillistä mytologiaa; romantiikan kristillistä suuntaa ovat sen ystävät ylenmäärin vetäneet esiin, mutta tämä ylistys on rakettu jotenkin juoksevalle hiedalle. Kristillisyyttä sen protestanttisessa merkityksessä ajatteli kaikista romantikoista tuskin muut kuin yksi ainoa syvemmällä vakavuudella ja tämä ainoa mies oli vain puoleksi saksalainen -- Steffens. Että he kaikki lopulta päätyivät keskiaikaiseen katoliseen mystillisyyteen, vaikka olivatkin alkaneet helleenisestä taideuskonnosta, muinaisgermaanisesta panteismistä tai itämaisesta symboliikasta, oli luonnollista, kun mytologia oli kaiken etsimisen esineenä ja kun siitä löytyi ainakin jonkunlainen vastike kristilliselle mytologialle. Politiikassa täytyi romantiikan suosia taantumuksellisia pyrintöjä, sillä rikas ylimyskunta ja sivistynyt itsevaltius on otollisin maaperä, josta nerohenkinen taide-elämä, jota romantikot pitivät elämän päämääränä, saattoi versoa. Se välinpitämättömyys, jota koko tämä sivistys osotti kansan valtiollista ja kirkollista elämää kohtaan, oli vihdoin vienyt sellaiseen hajaannukseen, että taantumuksen täytyi pakosta tulla; tämä taantumus ilmeni isänmaallisina liikkeinä, jotka näihin aikoihin vieraan vallan sorron synnyttäminä, antoivat Saksanmaan elämälle uutta sisällystä. Nämä liikkeet olivat luonteeltaan jaloja, ne saivat aikaan vaikutuksia, joita saksalaiset aina ylpeydellä muistelevat; nuorekas, kuumeisen levoton jännitys ajoi kansakunnan rajusti karistamaan elämästään pois hajaannuksen, uusi ihanne luotiin, joka sillä hetkellä elähytti ja johon sillä hetkellä voitiin uskoa, mutta jota aikaa voittaen oli mahdoton toteuttaa. Pääsyynä, jonka vuoksi nämä liikkeet eivät pystyneet tekemään niin valtavaa vaikutusta kuin niiden suurenmoisesta alusta saattoi luulla, oli se, että niillä oli liian yksipuolisen kansallinen leima. Kuvaavaa on siinä suhteessa se, ettei pyritty herättämään uudestaan eloon uskonpuhdistuksen aikaa, vaan käännettiin aina katse Hohenstauffien aikoihin, jotka tosin enemmän mairittelivat kansallista turhamielisyyttä, mutta pohjaltaan olivat paljon vähempiarvoisia. Voidaan sanoa tätä suuntaa germaaniseksi. Ranskalaisen ylivallan painosta äärimmäisyyteen ajautuneena, täytyi tämän suunnan, voidakseen todella musertaa sen ikeen, suunnata vihansa myöskin kaikkia niitä suunnattomia vapauden ja valistuksen edistysaskeleita vastaan, jotka Ranska oli astunut; sen täytyi esiintyä vihamielisesti ei ainoastaan Napoleonia, vaan myös koko vallankumousta vastaan. Mutta siinä onkin tämä germaanisen suunnan Akilleen-kantapää, että kun se oli musertanut vieraan ylivallan, kun se oli taistellut suuren vapaudentaistelun, se ei enään tiennyt mitä se oikeastaan tahtoi, se eksyi turhanpäiväisiin unelmiin. Saksan kansan etujen hajaannus oli nyt suurempi kuin koskaan; aatteellinen elämä taiteen ja tieteen piirissä ei enää tyydyttänyt; yksinomainen germaanilaisuus oli 1815:n jälkeen menettänyt sisällyksensä -- sen murroksen, jonka täytyi koskea kaikkia tähän saakka vallinneita pyrintöjä, näemme olennoituneena Heinessä. Heine taistelee tietoisesti yksipuolista kansallistuntoa vastaan, mutta esittää samalla kertaa romantiikan rappeutumista -- hän on hengen maailmassa viimeinen noita kuninkaita jumalan armosta, jotka Herderistä alkaen olivat hallinneet Saksanmaan elämää. Hän tarjoo meille näyn, joka on harvinainen murrosaikoina, sillä kaikki saksalaisen siirtymisajan suunnat vuosien 1815 ja 1848 välillä ovat kertyneet hänessä ikäänkuin polttopisteeseen. Kuvaavaa Saksalle on, että semmoisen aikakauden edustajana on runoilija. Jyrkässä ristiriidassa ankarasti kansallisia harrastuksia vastaan, jotka olivat vihamielisiä ulkomaista kohtaan, katsoi Heine yleismaailmallista liberalismia ainoaksi aatteeksi, jolla oli nykyisin oikeutuksensa, ja Saksan perinnäissuuntaa voitetuksi kannaksi, josta olisi Ranskan esimerkkiä noudattaen irrottauduttava. Mutta samalla kertaa sai Saksan esteettinen kultuuri hänessä äärimmäisimmän, johdonmukaisimman ilmaisunsa. Sen viimeinen kehitys -- romantiikka -- oli lopulta mennyt niin pitkälle, että se nerohenkisellä ironialla kohteli kaikkea elämän siveellistä vakavuutta. Heinessä se vihdoin käänsi tämän ironian omaa itseään vastaan ja, kuten sfinksi, se oli hukassa heti kun sen arvoitus selitettiin. Romantiikka oli etsinyt kaikille ajoille yhteistä mystillistä uskontoa, ymmärrettävää ainoastaan salaisuuteen vihityille, korkeimmille sieluille, jota erilaiset, alinomaa vaihtelevat mytologiat vertauskuvallisesti ilmaisivat. Paitsi että Heine rikastutti tätä jumal-laumaa uudella, jakobiinimyssyyn ja tanssijattarenpukuun puetulla järjenjumalattarella -- "la déesse de la raison'illa" -- koki hän osottaa, että tämä kansalaumalta salattu uskonto, joka oli kuulunut neroille ihmiskunnan historiassa, oli ollut semmoinen, -- ettei heillä ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan. Ja juuri tämä uskonnollisen vakaumuksen perinpohjainen olemattomuus oli Heinen usko. Yksityisenä henkilönä hän oli sydämmeltään juutalainen, hänen yksilölliset sympatiansa olivat pysyväisesti kiinni hänen lapsuudenuskonsa muistoissa, mutta hänen todellinen käsityksensä oli kaukana juutalaisuuden ankarasta yksijumalaisuudesta; protestanttisuuteen hän kuului ulkonaisen uskontunnustuksen puolesta -- hän oli Berlinissä siirtynyt uuteen uskoon voittaakseen etuja virkauralla -- mutta oli kokonaan vieras sen sisäiselle olemukselle -- aivan samasta syystä kuin romantikotkin -- katolisuutta kohtaan hän "tunnustuksissaan" väittää tunteneensa erityistä mieltymystä, mutta häntä viehätti vain sen taiteellinen puoli, johon kaikilla runoilijaluonteilla on sydämmessä jonkunlaista taipumusta -- mitään syvempää vakavuutta ei näissä Heinen katolisissa sympatioissa ollut.

Toinen kohta, jossa Heine esittää historiallisen seurauksen aiemman kultuurin yksipuolisesti kirjallis-taiteellisesta suunnasta, on se neron itsensä-jumaloiminen ja itsensä-kuvastaminen, joka on niin suuressa määrin kuvaavaa Heinelle. Jokainen murros, joka ylenkatseellisesti rikkoo suhteensa perinnäisen kanssa, on vastenmielinen, mutta kaksin kerroin, jos se tapahtuu röyhkeän nerokkaan subjektiivisuuden nimessä. Kukaan ei ole kai kiemaillut tunteillaan ja mieliteoillaan yleisön edessä niinkuin Heine, kukaan ei ole kai niin suvereenisen julkeasti ylvästellyt omalla suuruudellaan ja merkityksellään. Kukaan ei ole kai riisunut saksalaisten "göttliche Grobheit'ia" (jumalallista karkeutta) kynäsodassa vastustajien kanssa niin putipuhtaaksi kaikesta totuudentunnosta. Mutta samalla kuin Heine osottaa itsessään seuraukset Saksanmaan aiemmasta kultuurista, hän esittää myös sen hajaantumisen. Hän oli tietoinen siitä, että sisäisen henkisen elämän yksipuolinen oikeutus nyt oli lopussa, taiteilija huomasi, että taide, siinä merkityksessä kuin sitä oli näihin saakka käytetty, ei enää pystynyt osaansa suorittamaan. Juuri siitä hajaannuksesta, kun vakaumus runoilijan jumalallisesta tehtävästä ja tuskallinen tietoisuus, ettei hän enää ollut kutsuttu sitä suorittamaan, menivät ristiin, sai Heinen "maailmantuska" alkunsa.

Ne luonteeltaan hajoittavat ja mullistavat suunnat, joiden olennoitunut ilmestys Heine oli, ovat olleet sangen tärkeitä Saksan kansan henkiselle elämälle. Voidaanpa melkein vuodelleen merkitä, minkä ajan ne olivat vallitsevina. Vuoden 1815 restauratsionin herättäminä, ne osottautuivat tehokkaiksi vasta Heinäkuun vallankumouksessa 1830, jonka jälkeen ne pysyivät ylinnä aina vuoden 1848 vallankumoukseen asti; nykyisin on niiden valta, vaikkei vielä niiden vaikutus, melkein mennyttään. Heineläisyys ei näet esiintynyt suinkaan yksinomaan kirjallisuuden alalla, vaan skeptillinen nuorhegeliläisyys uskonnollisella, yleismaailmallinen liberalismi valtiollisella alalla olivat ilmiöitä, jotka olivat alkuisin samasta lähteestä. Pistosanansa koko tämä puolue lainasi Heineltä, mutta mikä hänellä kävi sukkelasta mieleenjuohtumasta tai kauniista vertauksesta, sitä kehiteltiin dogmaattisella vakavuudella, kuten syviä filosofisia ongelmia ainakin. Miten tärkeäksi onkaan esim. kohotettu Heinen hullunkurinen oikku jakaa kaikki historian kansat ja henkilöt lihaviin ja laihoihin, tai millaista vallattomuutta onkaan harjoitettu hänen kauniilla vertauksellaan, että pyhän hengen ritarit muka ovat meidän aikamme todellisia profeettoja ja pappeja. Mainitsimme jo, että koko tämä suunta oli kriitillistä, kielteistä laatua, että se vaikutti vanhaa hävittäen, voimatta oikeastaan rakentaa mitään uutta sijaan; kun sen vuoksi uusi, voimakas kansallishenki alkoi liikkua Saksan kansan taajoissa kerroksissa, ei enää niinkuin vuosisadan alussa nuorekkaana unelmana, vaan varmana päämäärältään ja varmana sisällykseltään, silloin kalpenivat skeptillisyyden himmeät tähdet, vaikka ne olivat loistaneet yön pimeydessä, sentään uuden vakaumuksen auringon kohotessa. Kansallinen yhteys, ei ainoastaan valtion, vaan myös elämän ja tiedon aloilla, on sen puolueen tunnussana, joka ennen pitkää on sulkeva piiriinsä koko kansan. Kaikenkaltaiset hajoittavat ainekset, joita on niin ylenpalttisesti Saksassa, taistelevat sitä vastaan -- taistelua on kestänyt kauan, sitä kestää vieläkin, ja ken tietää kuinka kauan sitä on kestävä. Jo vuosien 1847 ja 1848 vallankumouksissa näytteli liberaalinen nuori Saksa taatusti nolointa osaa niiden kolmen harrastuksen joukossa, jotka olivat synnyttäneet näiden vuosien vallankumouksen, nim. sosialistisen, liberaalisen ja kansallisen. Että heineläisyys oli häviävä, sikäli kuin nämä myöhemmät tendenssit voittavat jalansijaa, sen tunsi suunnan alkuunpanija ja hän vainosi niitä sen vuoksi mitä katkerimmalla vihalla. Kuvaavaa on siinä suhteessa se syvä, voitaisiinpa sanoa vaistomainen katkeruus, jolla Heine taisteli protestanttisuutta ja Preussia vastaan. Hän menetteli siinä uupumattoman johdonmukaisesti kaiken ikänsä, antamatta oikkujen tai personallisten mielihalujen johtaa itseänsä harhaan, jotka muuten niin helposti saivat hänen horjumaan. Että jäykkä oikeaoppisuus, jonka muodossa edellinen, ja brutaalinen patukkavalta, jonka muodossa jälkimäinen esiintyi, välttämättömästi herätti hänessä oikeutettua suuttumusta, että tämä suuttumus purkautui kaikella sukkeluuden ja tulisuuden voimalla, kun ei näillä kummallakaan seikalla ollut yhtään rakastettavaa tai runollista puolta, joka olisi voinut lauhduttaa häntä, se oli luonnollista; mutta toiselta puolen hän tunsi myös salaa vavisten, että protestanttisuuden ja Preussin pääperiaatteista oli tuleva Saksa helpoimmin kehittyvä ja hän vihasi niitä sen vuoksi kaksin verroin, tosin vaistomaisesti.

Koko tämä Saksanmaan kehitys tällä vuosisadalla tarjoo meille suomalaisille sangen mieltäkiinnittäviä aineita tarkastettavaksi. Vaikkakin ne esteet, jotka ovat näyttäneet sulkevan tien meidän kehitykseltämme kansallisella pohjalla, eivät olekkaan samaa laatua kuin Saksan oloissa, on niissä kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että voimme niistä oppia, ellemme ehkä niin paljon mitä meidän on tehtävä, niin ainakin mitä meidän on vältettävä. Voimme omassa maassamme huomata niiden neljän suunnan rinnakkaisvirtauksia, joita olen koettanut esittää Saksanmaan elämää kuvaavina tällä vuosisadalla. Ja samoinkuin varmasti uskomme, että tulevaisuus on meille luova niin hyvin kieleltään kuin sivistykseltään todella suomalaisen Suomen, tahdomme myös mielellämme toivoa, että alinomaa kasvava ja vahvistuva kansallishenki on liittävä tämän suuren saksalaisen sivistyskansan yhdeksi kokonaisuudeksi, johon he pyrkivät -- niin pimeältä kuin moni seikka tällä hetkellä näyttäneekin.

RANSKAN TOINEN KEISARIKAUSI JA SEN KIRJALLISUUS I-III.

I.

Kun vallankumous viime vuosisadan lopulla viskasi kumoon kaikki Ranskanmaan olevat olot, näytti siltä kuin olisi yksi kohta jäänyt koskematta. Tämä oli kirjallisuus. Kuninkaanvalta oli kukistettu, aatelisto maasta paennut, ja kuitenkaan ei kieli eikä runous voinut päästä niistä siteistä, joihin 17:s vuosisata, juuri kuninkaanvallan ja aateliston loistoaika, oli ne pakoittanut. Eikä kumma; valtiolliset myrskyt ottivat kansan mielessä liiaksi tilaa, että kirjallisuus ja taide, jotka varsinkin vaativat rauhaa, olisivat voineet kukoistaa. Napoleonin valta kukistui ja restauratsionin mukana rauhakin palasi ja kirjallisuus sai uutta eloa. Mutta kehitys vanhasta uuteen ei tapahtunut vähitellen, vaan äkillisesti ja rajusti. Kirjallisuudessakin uudistui nyt sama näytelmä kuin ennen valtiollisella alalla. Klassillinen kirjallisuus syöstiin vallastansa yhtä helposti ja yhtä nopeasti kuin ennen kuningas istuimeltansa; kirjallisuudessakin valtapuolueet pian saivat voiton. -- Chateaubriandin ja Béranger'n tekemät välitysyritykset onnistuivat yhtä vähän kuin Lafayetten ja Mirabeaun vallankumouksen aikana. Kumoava onkin koko tämä romanttinen kirjallisuus -- kuten sitä kutsuttiin klassillisen vastakohtana. Siinä on yltäkyllin aatteita, uljaita, usein yleviäkin, vaikka kuohuvia ja sekaisia, vieläpä siinä on havaittavana enemmän tarkoitusta kuin tekoa, väkeviä intoja ja varsin vähän mieltä, kiihottunutta spiritualismia (henkisyyttä) ja törkeätä materialismia (aineellisuutta) -- kaikki kumoavan aikakauden tunnusmerkkejä. Eheitä, suuria taideteoksia tämä kirjallisuus on synnyttänyt ainoastaan harvoja, mutta voimaa ja henkeä ei voi kieltää siinä olevan. Klassikot olivat etenkin pyrkineet ilmilausumaan yleisiä tunteita ja perusteita selvässä, miltei kaunopuheisessa muodossa, romantikot päinvastoin etsivät tahallansa outoja, jopa ihaillakin aineita, jotka he sitten pukivat hehkuvaan muotoon; klassikot tahtoivat tunnustaa kauneutta ainoastaan somatekoisessa, romantikot päinvastoin asettivat ohjeeksensa "le beau c'est le laid" (kauneus on rumuus); edellisten perusajatus oli sopusointu, jälkimäisten vastakohta; edellisten pääansio oli järjestys, jälkimäisten loistava vaikutus. Valtioelämässä tämä uusi kirjallisuus anastaa paljoa mahtavamman sijan kuin vanha; sen etevimmät edustajat, niinkuin Chateaubriand, B. Constant, Guizot, Thiers, Lamartine, Montalembert, olivat myöskin hallituksen ja puolueiden päämiehiä. Mutta valtiollisissakaan asioissa ei tämä kirjallisuus voinut kieltää kumouksellista luonnettansa. Alussa, Bourbonien aikana, romantikot kyllä olivat kuninkaallisempia kuin hallitus, mutta pääasiallisesti vastenmielisyydestä Napoleon I:n valtaa vastaan. Vuoden 1830 vallankumous muutti asiain laidan ja lopetti heidän sekä rakkautensa että vihansa. Pienin osa kirjailijoita, "doktrinääri"-nimiset, antoi suorastaan tukea Ludvig Filipin vallalle, suurin osa, erittäinkin runoniekkoja, kuului vastustuspuolueihin ja heittäytyikin viimein hurjaan sosialismiin. On kummallista nähdä, kuinka samat miehet nuoruudessaan 1820 pauhasivat kaikkea vastaan, mitä vallankumouksen aika oli tuottanut, ja 1840 taas katsoivat kaiken autuuden mahdottomaksi samaisen vallankumouksen ulkopuolella; niin esim. Lamennais, Lamartine, Michelet, Quinet y.m. Totta on, etteivät nämät kirjailijat ole synnyttäneet vuoden 1848 vallankumousta, yhtä vähän kuin Voltaire ja Rousseau olivat synnyttäneet viime vuosisadan vallankumouksen, mutta heidän retorinen kaunopuheisuutensa on osaltaan paljon virittänyt ja sekoittanut kansan mieltä. Runolliset ja suorasanaiset kirjailijat riemuitsivat, kun vallankumous oli syttynyt; nyt muka ahdasmielisen porvaristovallan kaaduttua jokainen väärin halveksittu älyniekka voisi vapaasti puhua ja profeteerata kansan edessä, tuon vapaan, jalomielisen kansan edessä. Vallankumouksen ensimmäinen hetki olikin aatteen miesten, pian toiminnan sankarit tunkivat heidät syrjään. Lamartine esim., joka 1848 oli vallankumouksen pääjohtaja, pääsi 1849 töin tuskin lainsäätäjä-kokoukseenkaan. Mutta ei siinä kyllin. Runoilijat saivat lisäksi nähdä vallankumouksen kallistuvan ihan toiseen suuntaan, kuin heidän ihanteelliset toiveensa olivat ennustaneet -- se loppui sotilasvaltiuteen. Mihin nyt jäivät ne kultaiset sadot, joita toivottiin vallankumouksesta? Runoilijat olivat leikitelleet ihankuin lapset tulen kanssa ja seisoivat, sittenkun tupa oli palanut tuhaksi, saamattomina, alakuloisina. Uudesta tuvasta, joka rakennettiin vanhan sijaan, heidät sysättiin pois tai otettiin siihen vastaan armoille. Vuoden 1848 vallankumouksen tauottua, oli koko tämä romanttinen kirjallisuus -- sillä romanttinen se vielä muotonsa puolesta oli, vaikka sen sisällys oli muuttunut -- tehnyt tehtävänsä. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että se pyrintöinensä, harrastuksinensa ei olisi vaikuttanut mitään tulevaisuuteen. Tulevan onnellisemman kirjallisuuden on nouseminen siitä maasta, jota tämä on perannut, tulevan kirjallisuuden on omistaminen tämän romanttisen avut, ihankuin ennen Ranskan klassillinen kirjallisuus Ludvig XIV:nnen aikana selveni renesanssin jaloista, vaikka himmeistä aatteista; Mutta Ludvig XIV:nnen hallituksen ja renesanssin välillä on aikakausi -- Richelieu'n, Mazarin'in ja Hôtel de Rambouillet'n, -- jona kansan henki ihankuin seisahtui hetkeksi kootaksensa uusia voimia. Samalla tavalla toinen keisarikausi kirjallisuuteen katsoen näyttää levon ja valmistuksen ajalta.

Ettei toisen keisarikauden kirjallisuus tarjoo mitään rehottavaa eikä viehättävää näkyä, voi siis kyllä käsittää. Uusia aatteita ei ole, sitä vähemmin uutta runouden muotoa; mutta vanhojakin aatteita, jotka ennen olivat synnyttäneet Ranskan kansassa ylpeyttä ja voimaa, halveksitaan nyt ja katsotaan epäilyksen silmillä. Vapautta, joka vei kumoukseen, kammoksutaan, uskontoa, joka vei tekojumalisuuteen, pelätään, runous, joka asetti tarkoitusperänsä korkeammalle, kuin mitä sitten voitiin toteuttaa, hyljätään. Vanhan ylenpalttisuuden ja kiihkomielisyyden sijaan ovat jäykkämielisyys ja pahastelemus tunkeutuneet; nautinnon halu ja huimaavat rahapuuhat ovat vähitellen vieneet voiton aatteellisista pyrinnöistä. Yhtä nurja kuin väärä olisi kuitenkin katsoa tämä masentuminen koko toisen keisarikauden varmaksi tunnusmerkiksi taikka, niinkuin sentään monikin tekee, sanoa keisari siihen syyksi, sillä onhan tämä keisarikauden ensimmäinen aikakausi, jona se kokoo voimiansa ja oppii tuntemaan asiain tilan. Sen asema Euroopan politiikassa on jo vakautunut -- sitä todistaa itämainen ja Italian sota. Sisällisten asiain hoidossa hallitus sitä vastoin horjuu erilaisten periaatteiden välillä, tai oikeimmin sanottuna, sen ainoa periaate näkyy olevan pitää kaikki puolueet kurissa. Kirjallisuudessa vallitsee nyt sama saamattomuus ja nerottomuus kuin valtioelämässäkin. Runoilijatkin epäilevät ihanteitansa ja kiintyvät ikäänkuin epätoivossa oleviin oloihin.

Tässä on kuitenkin oikea vaisto ohjeena. Terve realismi on murrosaikoina sekä luonnollisin että helpoin muoto, jossa kirjallisuus voi saada aikaan jotakin ansiokasta. Tämä käytännöllinen suunta on kuitenkin valitettavasti toiselta puolen suuresti lisännyt keinotekoista kirjallisuutta, niinkuin vielä moni oikeakin taideniekka luulee ruokottomuuden olevan samaa kuin realismin.

Mutta tämä yleinen kuva ei käsitä kokonaan tämän ajan ranskalaisen kirjallisuuden ominaisuutta, vaikka se osottaa viimeisen miespolven luonnetta. Onhan vielä olemassa kirjailijoita, joiden pääteokset ja mieli ovat yhteydessä menneen aikakauden kanssa, mutta jotka vielä näinäkin aikoina jatkavat kirjailijatointaan. Nämät kirjailijat kyllä eivät anna tämän aikakauden kirjallisuudelle sen varsinaista muotoa; mutta ensinnäkin nuo vanhat ovat sankareita nuorten maatiaisten rinnalla, ja toiseksi heidän tuotteensa ovat runolliselta kannalta melkein etevimmät. Nykyisten Ranskan olojen suhteen nämät miehet ovat asettuneet eri kannalle. Toiset ovat, vallankumouksen tyhjään rauettua, kadottaneet ryhtinsä, heidän voimansa on kukistettu ja he horjuvat harhaluulon ja epäluulon välillä. Toiset ovat vetäytyneet pois asioiden johdosta, kun vallankumouksen antamat katkerat kokemukset ovat heihin kipeästi sattuneet. Kuitenkaan ei heidän luottamuksensa aatteihinsa ole hävinnyt. Toiset taas eivät ole mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, toivovat vielä kaikkea hyvää kumouksesta eivätkä sano millään tavalla suostuvansa nykyiseen Ranskan halaukseen. Heidän päämiehensä on Victor Hugo.