Part 13

"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan Kuin vartia korvin herkin, Kunis tykkien jyskehen kuulla saan Ja raikuvan rynnäkkömerkin.

Yli hautani keisari ratsastaa, Ma huomaan joukkojen ahdon; Taas haudasta nousen ja puolustaa Sua keisari, keisari tahdon."

Nämä lauseet ansaitsevat sitä enemmän huomiota, kuin ne kirjoitettiin heti Napoleonin kukistumisen jälkeen, aikana, jolloin Euroopassa jokaikinen kynällekykenevä nulikka ymmärsi herättää epäluuloja sitä kohtaan, ken puolueettomasti ihaili tätä uuden ajan Prometheusta. Niin suuresti kuin tämä kaatuneelle nerolle osotettu ihaileva kunnioitus koituukin Heinelle kunniaksi, vei se hänet sentään liian kauas, sillä se ennen kaikkea esti hänen ottamasta sydämmellään ja sielullaan osaa siihen isänmaalliseen innostukseen, joka ilmeni Saksan nuorisossa vapautussodan aikana -- ne harvat isänmaalliset laulut, jotka hän tällöin sepitti, ovat joltisenkin laihoja ja sisällyksettömiä. Bonnin yliopistossakin, jossa hän harjoitti opintojaan, hän pysytteli kokonaan erillään niistä "isänmaallisista vehkeilyistä" (Vaterländische Umtriebe), jotka olivat vallalla ylioppilaspiireissä ja jotka saivat ilmimuotonsa niin sanotuissa "Burschenschafteissä" (ylioppilasliitoissa). Sitä enemmän vetivät häntä puoleensa muut harrastukset, jotka vaikka silloin olivatkin mitä läheisimmässä yhteydessä isänmaallisen kanssa, kuitenkin olivat alkujaan aivan toiselta taholta ja jotka ennen pitkää niistä irtaantuivatkin -- nim. romanttiset harrastukset. Romanttisen koulun päämies, August Wilhelm Schlegel, oli silloin professorina Bonnissa ja oli yliopiston kaunistus ja kunnia. Jo ulkoasullaan -- hienolla maailmanmiehen käytöksellään ja likeisillä tuttavuussuhteillaan Euroopan kirjallisten sekä valtiollisten arvohenkilöiden kanssa -- hän vaikutti valtavasti sekä hurmaavasti oppilaihinsa. Heine oli niiden joukossa innokkaimpia. Vaikka isä oli määrännyt hänet lakimieheksi, ei hänen vilkas, haaveellinen luonteensa tuntenut siihen minkäänlaista kutsumusta; lakitieteelliset opintonsa hän löikin kokonaan laimin, sen sijaan hän kävi ahkerasti Schlegelin kollegioissa, sepitteli kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia ylen romanttiseen tyyliin ja tulkitsi lukuisissa soneteissaan mitä ylenpalttisinta ihastustaan itse Schlegeliä kohtaan. Romantikot johtivat Heinen keskiajan ihmeelliseen satumaailmaan, sillä ei feodaalielämän ritarillinen loisto, ei katolisen mystiikan kauhean kaunis syvyys häntä viehättänyt -- ei, vaan muinaisgermaanisen luonnonuskonnon muistot, jotka usein ovat keskiajan runojen ja satujen perustana, tuo eriskummaisen kammottava Blocksbergin maailma, tuo eriskummaisen vieno keijukaismaailma, ne ne häntä enimmän viehättivät. Romantikoilta hän lisäksi oppi -- jos semmoista voidaan oppia -- nuo kansanlaulun herttaiset tunteen-ilmaisut ja tuon likeisen tutustumisen luonnon salaisimpaan, herkimpään äänensävyyn, jotka ovat tunnusmerkillisiä useille hänen ballaadeilleen, varsinkin ihanalle "Loreleille". Tärkeätä oli lisäksi sekin, että Heinen nuoruuden ja lapsuuden vuodet kuluivat lähellä satujen ylistämää Reiniä, jonka rantamilla keskiaikaiset linnat ja tarut olivat säilyneet paremmin kuin muualla. Bonnista Heine siirtyi ensin Göttingeniin lakitieteellisten, sitten Berliniin filosofisten opintojensa vuoksi.

Hegelin filosofian maine oli siihen aikaan korkeimmillaan; Hegelin nimi kohotti Berlinin tieteen pääkaupungiksi, sinne riensi kaikki kasvava sukupolvi ammentamaan viisauden sanoja hänen huuliltaan. Niin Heinekin. Kuitenkaan ei Heine ole koskaan varsinaisesti liittynyt Hegelin järjestelmän oppeihin, voidaanpa sanoa, ettei hän niitä ymmärtänyt. Jonkunlaisen dialektisen terävyyden, säälimättömän kritiikin, jotka olivat hänen vallassaan milloin hän vain niin tahtoi, hän oli kuitenkin omaksunut kuunnellessaan vanhaa mestaria. Vielä enemmän sentään kuin Hegelin kollegioissa käynti vaikutti häneen mieskohtainen yhteys Berlinin filosofis-kirjallisten piirien kanssa, joiden keskipisteenä oli nerokas ja jalo juutalaisnainen Rahel. Heine ei kuitenkaan ylipäänsä viihtynyt hyvin tässä seurassa. Samoinkuin aiemmin romantiikan hän sai nyt Hegelin filosofian aivan valmiina; hän ei ollut lainkaan ottanut osaa niihin suuriin hengen taisteluihin, joiden tuloksia ne olivat; näiden taistelujen suuret sankarit ja heidän etunenässään Goethe ja Hegel olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja katsoivat nyt jonkunlaisella haluttomuudella kaikkea, mikä rikkoi heidän rauhaansa; se sukupolvi, joka seurasi heidän jälkeensä, ei ulottunut edes sitä jalustaa korkeammalle, jolla he istuivat valtias-asennoissa kuin Olympian jumalten kuvat, he katsoivat sen vuoksi nuorten harrastusten huomattavia sekä kerrassaan arvottomia puolia yhtäläisellä välinpitämättömyydellä. Oli syntymäisillään henkinen muumiotila, jota vastaan Heine tunsi juutalaisen syntyperänsä, vallankumouksellisten lapsuuden muistojensa, vilkkaasti eteenpäin ponnistelevan henkensä olevan jyrkässä vastarinnassa. Seuraava pikku runo kuvastaa hyvin hänen silloista mielialaansa:

"On hajanaista elämä ja mailman meno mut mull' on sentään professori-eno. Hän taitaa elon yhteen taputella. kuroa kuntoon systemaattiseen, yömyssyillään ja viitan riekalella tuketa reiät mailmanrakenteen."

Heinen oppivuodet olivat nyt lopussa. Silloin sattui hänen elämässään tapaus, joka painoi hänen runottarensa tuotteihin sen omituisen sentimentaalisen leiman, joka niissä niin usein sen jälkeen näkyy: se on, niinkuin hän itse sanoo:

se on se vanha juttu ja uusi iäti; ken kohdaltaan sen koki, sydän häneltä halkesi.

Se oli onneton rakkaus hänen kauniiseen serkkuunsa Eveline von Gelderniin, joka haaveiltuaan jonkun aikaa Heinen kanssa otti asian käytännölliseltä kannalta ja meni naimisiin rikkaalle pankkiirille, "tyhmimmälle kaikista tyhmyreistä", kuten Heine harmissaan hänestä sanoo. Kuin miekan lävistämänä vuoti runoilijan sydän verta, pisara pisaralta, ja jokaisesta tuskanhuudosta, minkä hän päästää, syntyi laulu. Onneton rakkaus ei ollut tosin mitään uutta runouden aikakirjoissa; tuhannet runoniekat olivat aiemminkin siitä laulaneet. Uutta sen sijaan oli Heinen lauluissa käsittelytapa, tuo intohimoinen tunteiden tulvinta, tuo oman tuskan panteistinen jumaloiminen, hän kun teki sydämmensä rikkinäisyydestä kuilun, joka armotta jakoi maailman kahtia. Tämä tuska on oikeutettu; se tunkeutuu jokaiseen jaloon rintaan, kun nuoruuden ihanteet murtuvat, se oli vielä oikeutetumpi siihen aikaan, kun Heinen "Buch der Lieder" syntyi. Vallankumous oli saanut nuorison sydämmen sykkimään vapauden ihanteen puolesta; Napoleonin kukistuessa näytti sen toteutumisen tieltä viimeinenkin este poistuneen -- restauratsioni saapui ja tämä ihanne osottautui vain pelkäksi kangastukseksi. Syvä alakuloinen harmi valtasi mielet -- eivätkö Heinen laulut olisi silloin tehonneet. Usein on moitittu näitä runoja siitä, että ne muka olivat vain hetken tuotteita, mutta se on pikemminkin niiden ansio. Juuri se, että ne ovat äkkiä yllättävän epätoivon ajatusten purkauksia, ajatusten, joita on mahdoton vastustaa tai välttää, vaikuttaa että niissä ilmenevä tuska ei koskaan tunnu hempeältä, naiselliselta. Mutta myöskin koska ne ovat hetken purkauksia, täytyy niiden vartoa meidän mielessämme samansuuntaista tunnelmaa kuin oli se, joka sai runoilijan haltioihinsa -- vasta silloin ne tempaavat meidät mukaansa. Meidän on mielessämme ikäänkuin mukailtava sen aiheen alkusoittoa, minkä Heinen sävelmä sisältää. Mutta kuinka vaihtelevia ovatkaan nämä sävelmät, huolimatta sen alan suppeudesta, jonka piirissä ne liikkuvat, -- surumielisestä huokauksesta aina epätoivon ivanauruun asti panee Heine kaikki tuskan soinnokset soimaan. Vuoroin ne ovat vienoja, sydämmellisiä, ruusut tuoksuvat, tuulet hyväilevät onnetonta ja orvokit kuiskaten rukoilevat

"älä siskollemme suo pahaa sa murheinen, kalvas mies" --

vuoroin hän taas valittaa katkerasti, että hänen laulunsa ovat myrkytetyt, sillä hän kantaa povessaan niin monta käärmettä ja ennen kaikkea rakastettunsa kuvaa. Selvimmin ilmenee tämä lohduttomuus runossa "Jumalten hämärä": On tullut toukokuu ja tuonut tullessaan auringon la vihreyden, se kutsuu kaikkia ihmisiä ulos luonnon helmaan, se koputtaa runoilijankin ovelle ja kutsuu ulos kalvasta uneksijaa, mutta tämä ei tahdo, hän ei voi iloita, sillä hän on nähnyt liian paljon:

"Oon läpinähnyt mailmanrakenteen ja liiaks nähnyt; poiss' on ilo multa, ikuiset tuskat sijaan saapuneet. Nään ihmisasumusten, ihmisrintain kivisen kuoren puhki syvemmälle, siell' asuu vilppi, viekkaus ja kurjuus; ja kasvoist' arvata voin inhat aikeet. Punastus kaino immen poskipäillä salaista himon kieltä hehkuin haastaa; pään ympär' ylvään, nuoren intomielen soi ilvehtien narrin tiukuin kuoro; ja irvikuvat vain ja kalvaat haamut maan piirin täyttävät, niin ettei tiedä, tää onko hourula vai sairastupa."

Omituisia ovat ne laulut, joissa Heine antaa koko luonnon puhua samaa tyydyttämättömän kaipauksen kieltä, joka soi hänen omassa rinnassaan. Juuri sen vuoksi kun näiden laulujen esineiltä puuttuu elämä ja kyky ilmaista ajatuksensa, ymmärtää runoilija niin hyvin tulkita niiden avulla sanattomia mielialoja. Niin runossa lotuskukasta, joka meren pohjaan kiinnikasvaneena katsoo sydämmellisellä rakkaudenkaipuulla kuuta, niin runossa kalalokista, joka leijailee taivaan ja maan välillä ja jota yhtä levoton kaipaus vetää niiden kummankin puoleen, niin tuossa kauniissa runossa:

"On Pohjan tunturilla erakko honkapuu. Se alla valkovaipan lumisna uneksuu etelän palmupuusta, mi päivän helteess' on ja vaiti yksin nääntyy reunassa aavikon."

Saman tunnelman tuotteita ovat myös molemmat tragediat "Ratcliff" ja "Almanzor". "Ratcliff" ei oikeastaan ole muuta kuin draamaksi muodostettu ballaadi, jossa on kummitusmainen, kaamea sisällys ja harmaansynkkä skotlantilainen pilvivalaistus. Tärkeämpi on "Almanzor". Heinen murtunut tuska on saanut siinä tilaisuuden kääntää vihansa tiettyyn esineeseen; hän syyttää siinä kristinopin antaneen aihetta siihen rikkinäisyyteen, joka vallitsee elämässämme. Näytelmä tapahtuu heti Granadan kukistumisen jälkeen; niiden maurien joukossa, jotka silloin siirtyivät kristinuskoon, on myös Aly ja hänen tyttärensä Zuleima. Sitä vastoin säilyttää Zuleiman rakastaja, Almanzor, isiensä uskon vakaasti sydämmessään ja muhammettilaisuuden jouduttua perikatoon Espanjassa hän pakenee meren yli Afrikaan. Ikävä ajaa hänet kuitenkin takaisin morsiamensa luo, hän näkee tämän jälleen, he rakastavat toisiaan vieläkin, mutta usko erottaa heidät; Zuleima ei rohkene noudattaa sydämmensä luonnollista kehoitusta, hän näkee aina ankarakatseisen ristiinnaulitun kuvan sulkevan häneltä tien sydämmensä päämaaliin -- innokkaasti hän vaatii Almanzoria kääntymään uuteen uskoon, hän tahtoo vakuuttaa tälle, että kristittyjen elämä, että heidän jumalansa on rakkaus. Almanzor sen sijaan todistaa hänelle, että kristinusko on orjien uskonto, ihmishengen jaloimpien, luonnollisimpien tunteiden iankaikkinen itsemurha ja uhriveri sen ainoa oikea tunnuskuva. Zuleima tuntee sydämmessään Almanzorin olevan oikeassa, mutta pelkää helvettiä ja työntää hänen pois luotaan. Almanzor, joka raivoten huomaa rakkautensa esineen liukuvan pois käsistään, estää sen murhaamalla itsensä ja hänet. Kaikki ne synkät seuraukset, joihin kristillinen dualismi äärimmäisiin päätelmiinsä kehitettynä johtaa, kaikki luonnollisen tunteen vavahtelevat vastahakoisuuudet ristin ja kuoleman mysterioita kohtaan ovat esitetyt intohimoisella puolueellisuudella. Paitsi itse tendenssillään ahdistaa kappale lukuisilla pienillä suoranaisilla, usein joltisenkin tarpeettomilla hyökkäyksillä kristityitä. Niinpä esim. kun Almanzor, matkustajana, pyytää yösijaa Alyn linnassa, vastaa portinvartia vihaisesti: 'Ja mitä vieraanvaraisuuteen tulee, niin se on

Vain vanha tapa pakanuudenaikuinen, vapaaksi jost' on tää hurskas huone päässyt. Siis hyvästi!'

Heinen hyökkäykseltä kristinuskoa vastaan taittaa "Almanzorissa" kuitenkin kärjen se seikka, että kaikki tämän uskon tunnustajat, jotka kappaleessa esiintyvät, ovat uskonluopioita ja lähtevät siis pohjaltaan samoista edellytyksistä kuin ne, joita vastaan he taistelevat.

* * * * *

Samaan aikaan kuin "Buch der Liederin" (Laulujen kirjan) kirjoitti Heine teoksen, joka hetkellisesti herätti vielä suurempaa huomiota ja toi ilmi toisen puolen hänen luonteestaan. Se oli hänen teoksensa "Reisebilder" (Matkakuvia). Nuorekkaan vapaa, jopa vallaton sävy on näille matkakertomuksille ominainen, mutta yleisöstä tuntui niin miellyttävältä tehdä nuoren ja rakastettavan ylioppilaan seurassa pienoinen kiertomatka ympäri Saksanmaata, Englantia ja Italiaa; hän lausui huomautuksensa niin kainostelematta kaikesta, hänellä oli aina sukkelia päähänpistoja, hän tunsi niin hyvin vanhat tarinat ja hän kuvasi niin ihanasti Pohjanmerta suurenmoisissa meritauluissa. Toisinaan hänen leikinlaskunsa tosin oli melkoisen vapaata ja välistä hän saattoi yleisön sangen arveluttaviin seuroihin, mutta se annettiin hänelle halusta anteeksi hänen rakastettavuutensa ja hyväkuntoisuutensa vuoksi. Iloinen ylioppilas paha kyllä huomasi sen kuitenkin ja antoi ylimielisyytensä vietellä itsensä liian usein kutittamaan yleisön heikkoja puolia. Paljon on valitettu sitä, etteivät Heinen päähänpistot säästä mitään, ettei ole mitään hänessä itsessään eikä muissa, jota hän pitäisi pyhänä. Mitä "Matkakuviin" tulee, on tämä valitus kuitenkin useimmittain väärä. On pidettävä mielessä, mihin aikaan ne ilmestyivät -- tuona restauratsionin tukehduttavana, painostavana ja valheellisena aikakautena, jolloin vallassa oleva ylimystö liitti monien vanhojen syntiensä lisäksi viimeisen ja suurimman -- ulkokultaisuuden. Kun Heine sen vuoksi koomillisella paatoksella kertoo, että ennen oli hänen ihanteenansa olleet omenakakut, mutta nyt muka rakkaus, vapaus, totuus ja krapukeitto, niin se tosin kuuluu ankaralta, mutta ne ihanteet, joita silloin sanottiin vapaudeksi, totuudeksi ja rakkaudeksi olivat vain tyhjiä puheenparsia, naamioita, jotka peittivät kuolleiden kasvoja, eivätkä siis arvokkaampia kuin krapukeitto tai omenakakut. Ne kaksi sananpartta, joilla aika varsinkin ylvästeli, olivat saksalainen isänmaallisuus ja uskonnollinen hurskaus. Isänmaallisuus oli tyhjä korusana, sillä se tahdottiin itsekkäiden etujen vuoksi kytkeä kiinni oloihin, jotka meidän aikanamme ovat mahdottomat, joiden tarkoituksena oli palauttaa keskiaikaiset laitokset ja keskiajan henki, lyhyesti sanoen: samalla kun siitä pidettiin suurinta melua, tunnettiin sitä todellisuudessa kaikista vähimmin. Uskonnollinen hurskas oli myös tyhjä korusana, sillä siinä ei ollut yhtään voimaa; ylimystön hermot olivat heikontuneet vanhojen irstailujen ja vallankumouksen järkytysten vuoksi, se haki nyt lepopaikakseen hiljaista luostarikappelia, johon valo virtasi hillittynä, jossa hymisi uneen tuudittava urkujen soitto ja pyhimysten kuvat seisoivat hiutuvina komeroissaan -- kauranliemihoitoa heikoille vatsoille, jolle Heinen nuorekas voima oli oikeutettu nauramaan. -- Mutta tästäkin ajasta tuli loppu. Liian monta epäterveellistä höyryä oli kokoontunut, liian monta painostavaa pilveä kertynyt yhteen, silloin välähti salama, joka pani valtaistuimet vapisemaan, Heinäkuun vallankumous puhkesi ilmi ja vapaat raikkaat tuulahdukset kiertelivät taas ylt'ympäri Eurooppaa. Heine tervehti innostuneena näitä tapahtumia, hän selitti, että nyt oli hetki lyönyt, jolloin 18:n vuosisadan rikkinäisyys sovitettaisiin, nyt oli Eurooppa vihkiytyvä morsiamensa vapauden kanssa ja hänen laulunsa olivat tilaisuutta varten sepitettyjä häähymnejä. Hän tunsi Saksanmaan liian ahtaaksi ja matkusti Parisiin. Ryhmä kirjailijoita muodosti piirin hänen ympärilleen, jotka samojen aatteiden elähyttäminä piirsivät uudenaikaisen vapaamielisyyden lippuunsa. He sanoivat itseään "nuoreksi Saksaksi". Heine oli heidän lipunkantajansa ja profeettansa. Ne kirjoitukset, jotka hän näiden vaikutusten alaisena sepitti, eivät yleensä tarjoa kovinkaan virkistävää näkyä, ne ovat sisällykseltään pääasiallisesti tieteellisiä ja valtiollisia, ja kuuluvat siihen kirjallisuusalaan, joka pakosta Heinelle epäonnistui, koska häneltä puuttui varmoja periaatteita ja historiallista silmää. Ne ovat kirjoitetut loistavalla suorasanaisella tyylillä, joka siroudessa ja taipuvaisuudessa hakee vertaistansa, musertavalla älyn terävyydellä, mutta kuten aina on laita kirjoitusten, joita häiritsevät yllämainitut Heinen tapaiset virheet, on niissä onnistunutta ainoastaan se mikä on kielteistä, poleemista laatua; mitä positiivista niissä sen sijaan on, se on tavallisesti tyhjää jaaritusta. Heine ei voi näissä kirjoituksissaan koskaan pidättyä päähänpistoista, olivatpa ne kuinka kyynillisiä, kuinka sopimattomia, kuinka loukkaavia tahansa, mutta juuri sen vuoksi että hän ei pysty teeskentelemään, ei hänen kykynsä koskaan häikäise eikä saa lahjotuksi arvostelukykyämme, vaan antaa meille tilaisuuden itse punnita asioita. Heinen poleemiset sukkeluudet olivat tähdätyt, voidaan sanoa, koko silloista Saksanmaata vastaan. Ne olivat suunnatut vapautussotien nuorisoa vastaan, joka nyt oli ehtinyt varttua mies-ikään ja astunut hallitsemaan yleistä ajatustapaa. Ne olivat rehellisiä, isänmaallisia, hurskaita kunnon miehiä, mutta niin ahdasmielisiä, että se himmensi kaikki nämä heidän hyvät ominaisuutensa ja oikeutti Heinen hyökkäykset, niin hävyttömiä ja vastenmielisiä kuin ne olivatkin. He eivät olleet samanlaisia kuin ylimyksellinen seurapiiri ennen vuotta 1830, ei, heidän hurskautensa oli vilpitöntä, heidän isänmaallisuutensa lämmintä, heidän siveellisyytensä korutonta, mutta he seisoivat kivettyneinä vuoden 1815 kannalla eivätkä käsittäneet, että aika oli vierähtänyt eteenpäin. Mieletön viha kaikkea ranskalaista ja ylenkatse kaikkea ei-germaanista vastaan, epäluulo kaikkea uskonnollista valistusta kohtaan, oikea säädyllisyydenraivo ne olivat välttämättömiä ominaisuuksia jokaiselle, ken heidän silmissään tahtoi käydä tosisaksalaisesta. Tämä oli Don Quixottemaisuutta ja Heine oli sen Cervantes. Ero on vain siinä, että Cervantes todella seisoo kuvattavansa yläpuolella ja levittää sen vuoksi kaunista, sovittavaa valoa surullisen ritarinsa yli, Heine sitä vastoin taistelee poleemisella, epäkauniilla katkeruudella.

Yltiögermaanisen suunnan pääedustaja kirjallisuudessa oli niin sanottu "Schwabilainen koulu", ja Menzelin toimittama Stuttgartin "Litteraturblatt" sen äänenkannattaja. Tässä lehdessä nostettiin nyt kova huuto, Saksanmaa julistettiin olevan vaarassa, koska sitä uhkasi Heinen ja koko nuoren Saksan salaliitto uskontoa, siveellisyyttä ja isänmaata vastaan. Jos olisi pysytty kirjallisen polemiikin rajoissa, ei luonnollisesti olisi ollut mitään muistuttamista, mutta salaisilla viittauksilla saatiin liittokokous 1835 julkaisemaan Heineä ja hänen mukanaan seuraavia kirjailijoita: Gutzkowia, Wienbargia, Laubea, Kühneä ja Mundtia vastaan käsky, että heidän kirjoituksensa epäuskonnollisina ja epäsiveellisinä kiellettäisiin; eikä vielä siihenkään tyydytty -- vaan harjoitettiin ennakkosensuuria ja ulotettiin sama kielto niihinkin kirjoituksiin, joita nämä kirjailijat mahdollisesti vastaisuudessa aikoivat julkaista. Kajottiinpa heihin mieskohtaisestikin. Heine ja Laube olivat Parisissa, heitä ei sen vuoksi voitu saada käsiin, mutta Gutzkow ja Kühne pantiin vankeuteen. Että kaikki tämä paljon enemmän hyödytti kuin vahingoitti Heineä, oli luonnollista, se martyyrinosa, minkä nämä tapahtumat hänelle määräsivät, sai yleisön mielen kääntymään kokonaan hänen puolellensa ja hänen vihamiehensä himmensivät häpeällisellä menettelytavallaan omien aatteidensa puhtautta. Liittokokouksen päätös herätti kaikkialla niin suurta tyytymättömyyttä, ettei sitä voitu toimeenpanna, vaan se oli muutaman vuoden kuluttua peruutettava.

Ne kirjoitukset, jotka Heine tähän aikaan, s.o. heti Heinäkuun vallankumouksen jälkeen julkaisi, ovat koottuina sarjassa nimeltä "Der Salon". Ensimmäisenä on novelli "herra Schnabelewopskin muistelmia", kirjoitettu vielä matkakuvien tyyliin, mutta sen sisällyksen ruokottomat kohdat ovat paljoa tahallisemmin tarkoitettuja. Näkyy kuinka Heine iloitsee sydämmestään keksittyään jotakin, joka saattaa oikein herättää suuttumusta säädyllisellä taholla, tai niinkuin hän itse sanoo, kuinka pikkukäärmeet hänen rinnassaan mielihyvästä purivat toinen toistansa pyrstöön. Jos jätetään eräät todella koomilliset kohdat lukuunottamatta, laskee lukija kirjan kädestään tuntematta tyydytystä. Aivan toisenlainen on tunne lukiessa läpi toista novellia "Der Rabbi von Bacharach", legendaa keskiajan juutalaisvainoista. Omituinen on tämän runoelman kohtalo, ainoan todella ehytmuotoisen, mikä on Heinen kynästä lähtenyt -- se on keskeneräinen, mutta se ei ole runoilijan omaa saattia, vaan siihen on syynä aivan satunnainen onnettomuus. Koko loppupuoli käsikirjoitusta joutui näet liekkien uhriksi eräässä tulipalossa Berlinissä.

Vielä huomattavampia ovat seuraavat teokset, joiden pohjatarkoituksena on liittää Saksanmaa ja Ranska lähemmin yhteen. Se on tärkein positiivinen saavutus, mikä Heinen toiminnalla tähän aikaan on ollut, että hän asiallisesti poisti sen tyhmän-ylpeän epäluulon, joka vallitsi Saksassa läntistä naapuria kohtaan, samoinkuin hän yritti esittää ranskalaisille, että heillä oli sangen vähän käsitystä kaikesta siitä, mitä suurta sittenkin oli hänen isänmaassaan. Hän julkaisi ranskaksi teoksensa "de l'Allemagne", jossa hän omalta kannaltaan johti ranskalaisen yleisön Saksan filosofian ja romantiikan koukerteleviin labyrinttipuistoihin. Mitään varsinaista karakteristiikkaa niistä filosofeista, joista Heine puhuu, ei siitä käy hakeminen, hän kertoo esim. naiivin avomielisesti Jakob Böhmestä, että se on ikävä mies, jota hän ei ole viitsinyt koskaan lukea, Paracelsuksesta hän ei mainitse juuri muuta kuin että tämän oli tapana käyttää tulipunaisia housuja, hän puhuu laveasti siitä, mitä naiset luulivat Fichten "Ichin" olevan ja sen semmoista. Nämä pikkuseikat ovat tympäisseet useimpia vakavia lukijoita ja saaneet heidän jättämään tärkeät seikat huomaamatta. Heinen "de l'Allemagne" oli varsinaisesti tähdätty Madame Staëlin samannimisen kirjan käsitystapaa vastaan. Tämä kirjailijatar oli katsonut kaikkia Saksan oloja silmälasien läpi, jotka hän oli lainannut romanttiselta ystävältään A.W. von Schlegeliltä; sen vuoksi oltiin hänen esityksensä mukaan vakuutettuja siitä, ettei Saksanmaan filosofiassa ja runoudessa ollut muuta kuin mystiikkaa ja symboliikkaa, sinikukkia ja herttaista yksinkertaisuutta. Heinen päätarkoituksena sitä vastoin oli todistaa, ettei koko filosofia alkaen Kantista ja Hegel lukuun otettuna ollut muuta kuin taistelua elämästä ja kuolemasta oikeaoppisuutta vastaan, että poliittisen vallankumouksen opit Ranskassa olivat olleet vain idyllimäistä leikkiä verrattuina Saksan filosofian vallankumousoppeihin. Ja tässä suhteessa täytyy ihailla Heinen tietäjäsilmää, sillä ei Strauss, Feuerbach eikä B. Bauer ollut silloin vielä esiintynyt, jotka toiminnallaan todistivat, että Hegelin filosofia historiallisesti vei näihin johtopäätöksiin.