Part 1

KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET II

Tutkimukset ja arvostelut

Toim.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1908.

SISÄLLYS:

Alkulause.

I. Tutkimukset:

Historiallinen draama Saksassa (v. 1868). Heinrich Heine. Luonnekuva (v. 1864). Ranskan toinen keisarikausi ja sen kirjallisuus I-III (v. 1866). Karl Jonas Ludvig Almqvist (v. 1866). Ulkomaan kirjallisuutta. Uusia romaaneja (v. 1867). Neljä vuotta Suomen kirjallisuuden historiasta (v. 1870). Saksalaisesta draamasta 1870-71 (v. 1872).

II. Arvostelut (Kirjallisesta Kuukauslehdestä):

V. 1866: Hermann Paul, Finnische Dichtungen. K. Rosendahl, Ainamo, På Lemos strand, Sceniska monologer. Kapten Puff, Små berättelser och tidsbilder. Helmivyö suomalaista runoutta. V. 1867: Zach. Topelius, Läsning för barn. Album, utgifvet af Konstnärsgillet. Näytelmistö IV. Z. Topelius, Välskärin juttuja I. V. 1868: Stella, En qvinna af vår tid. Theodor Sederholm, 1 Finland. Karl Robert Malmström, Erik Fleming. Axet 1867. (G.. V. Antell) En natt i torpet. Näytelmäkirjallisuutta III. V. 1869: Karl Gustaf Estlander, De Bildande Konsternas Historia. Album, utgifvet af Nyländingar IV. A. Oksanen, Säkeniä II. (K. J. Gummerus) Rahvaan tytär. Biet Litterär kalender. Theaterikirjasto I-III. Näytelmiä II. (A. Andelin) Lyriska Dikter. Björnstjerne-Björnson, Kalatyttö. George Elliot, Silas Marner. Roderich Benedix, Kassan avain. A. Rahkonen, Laukkuryssä. Gabriel Lagus, Klubbhöfdingen. K.F. Eneberg. Dikter. (E. Nervander) Dikter, Honkain Tarinat. V, 1870: T. Hahnsson, Haapakallio. J.H. Erkko, Runoelmia. V. 1872: A. Kivi, Margareta.

III. Teatterioloistamme (v. 1872):

Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme. Vielä muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme I-III.

Viiteselitykset.

ALKULAUSE.

Kun täten toinen osa Kaarlo Bergbomin kirjoituksia tarjotaan yleisölle, annamme joitakuita tietoja niistä kynäntuotteista, jotka tähän on yhdistetty.

Laajin ja sentähden ensi sijan saanut tutkimus Historiallinen draama Saksassa ilmestyi 1868 akateemisena väitöskirjana lisensiaattiarvoa varten, ja tapahtui sen julkinen tarkastelu 30 p. toukok. s.v.; aikaisin Bergbomin kirjallishistoriallisista tutkimuksista on sitä vastoin toinen järjestyksessä, Heinrich Heine, esitelmä Pohjalaisen osakunnan Porthaninjuhlassa 9 p. marrask. 1864. Kaikki muut tutkielmat ovat ennen olleet painettuina Kirjallisessa Kuukauslehdessä niinä vuosina, jotka mainitaan niiden ohella. Niin on myöskin arvostelujen laita, jota vastoin ainoastaan ensimäinen kirjoitus nykyisistä teatterioloistamme on ollut luettavana mainitussa aikakauskirjassa. Toiset samaa ainetta käsittelevät kirjoitukset ovat ilmestyneet Morgonbladetissa, syystä kun tekijä niissä torjuu Helsingfors Dagbladissa esitettyjä vastaväitteitä, jotka tuo ensimäinen kirjoitus oli aiheuttanut, sitten kun se oli ruotsiksi painettu Morgonbladetiin.

Molemmat ensimäiset tutkimukset sekä viimeiset poleemiset kirjoitukset ovat alkuaan ruotsiksi kirjoitetut ja esiintyvät tässä maisteri V. Tarkiaisen suomentamina. Sama kirjailija on myöskin tarpeen mukaan korjannut muiden kirjoitusten kieltä ja hoitanut painatusta.

Vaikka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei ole suunnitellut tätä Kaarlo Bergbomin kirjoitusten julkaisua laajemmaksi kuin kaksiosaiseksi, jommoisena se nyt on valmis, huomautettakoon että ajateltavissa olisi vielä kolmaskin osa, käsittävä kokoelman vainajan kirjeitä. Nykyään olisi kuitenkin kirjeiden julkaiseminen tarpeeton ja ennenaikainen. Tarpeeton sentähden että Suomalaisen teatterin historiaan, josta kaksi osaa on ilmestynyt ja kaksi osaa lähimpinä vuosina on tulossa, on otettu mieltäkiinnittävin osa näitä kirjeitä, ja ennenaikainen sentähden että kirjeissä on kohtia, jotka eivät vielä sovi julkaistaviksi. Täydellisyyden vuoksi tahdomme mainita senkin, että teatterin historiassa myöskin on otteita musiikkiarvosteluista y.m. Bergbomin kirjoituksista niissä kahdessa ruotsinkielisessä sanomalehdessä, Helsingfors Tidningar ja Morgonbladet, joiden toimitukseen hän aikanaan oli osallinen.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.

I

TUTKIMUKSET

HISTORIALLINEN DRAAMA SAKSASSA.

Jos vertaamme tämän vuosisadan näytelmäkirjallisuutta edellisen vuosisadan näytelmäkirjallisuuteen, on se huomattava sija, joka tulee historiallisen draaman osaksi, sen silmiinpistävimpiä tunnusmerkkejä. Ihanteellinen humaanisuus samoinkuin realismin pyrkimys syventyä konkreettisiin oloihin, yleismaailmallisuus samoinkuin kansallinen isänmaallisuus tapaavat toisensa tässä pisteessä. Liian ahdas paikallis-isänmaallisuus samoinkuin liian avara oppinut dilettanttisuus ovat kumpikin erityisellä mieltymyksellä käyttäneet historiallista draamaa ylistääkseen itseänsä; kuinka moni runoilija onkaan tässä muodossa vedonnut yleisön valtiollisiin tai uskonnollisiin mielitekoihin. Mutta historiallinen draama ei ole ainoastaan paljoutensa vuoksi huomattava tällä vuosisadalla, myöskin taiteelliselta kannalta katsoen täytyy myöntää, että suurempi osa draamallista luomisvoimaa, minkä vuosisatamme sisältää, on puhjennut ilmoille historiallisen draaman muodossa. Ranskassa pakoittivat vallankumouksen ja ensimmäisen keisarikauden mahtavat näytelmät draamakirjailijoita valitsemaan runoilulleen korkeampia aiheita kuin ne, jotka saivat Ludvig XlV:nnen hovirunoilijat haltioitumaan; Chénier ja Lemercier yrittivät täydellä tahdolla, mutta puolinaisella menestyksellä esittää suuria historiallisia ristiriitoja, samalla kuitenkin peläten, etteivät vaan rikkoisi niitä talutusnuoria, jotka Boileau hyvän ma'un nimessä oli katsonut välttämättömiksi draamalliselle runoudelle. V. Hugo vaati sentään runoilijalle oikeutta ylenkatsoa kaikkia sääntöjä ja asetti historiallisen draaman sen täydessä, hillittömässä, kirjavassa vapaudessa runouden ja taiteen etunenään; saman hengen innostamina seurasivat häntä, toisen luokan suuruuksia lukuunottamatta, Dumas, Vitet, Mérimée ja (vaikka vastahakoisesti) Delavigne. Italiassa näemme käyvän samoin; ensin Alfierillä uusia aatteita, jotka väkinäisesti sovitetaan vanhoihin muotoihin, kunnes Manzoni ja Niccolin voitollisesti mursivat klassillisuuden kahleet. Espanjassa yrittävät Gil y Zarate ja Zorilla, Unkarissa Kisfaludy, Puolassa Mickiewicz, Tanskassa Oehlenschläger ja Hauch, Norjassa Björnstjerne Björnson, Ruotsissa Börjeson, Suomessa Cygnaeus joko suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä luoda kansallista historiallista draamaa. Englannissa on yleismaailmallisemmin kokeileva suunta ollut vallassa, mutta sielläkin ovat huomattavat runoilijat kuten Byron, Taylor, Sheridan, Knowles antautuneet historiallisen draaman palvelukseen. Tärkein on tässä suhteessa sentään Saksa. Tämän maan kirjallisuudella on ollut näytettävissä tähän asti kaikista klassillisin ilmaus tämän vuosisadan pyrkimyksistä historiallisen draaman alalla, nimittäin Schiller. Myöhempi romantiikka ja myöhäisin realismi ovat nekin Saksassa luoneet ytimekkäimmät ja luonteenomaisimmat tuotteensa, vaikkakin samat suunnat muissa maissa ovat synnyttäneet taiteen kannalta katsoen yhtä huomattavia draamoja. Saksan näytelmärunouden, varsinkin Schillerin, vaikutus on ollut seurauksista rikas muidenkin maiden kirjallisuudessa; varsinkin ovat dramatikot Europan pienempien kansakuntien keskuudessa saaneet virikettä etupäässä Saksan draamasta. Ja näin on käynyt historiallisen draaman alalla enemmän kuin muissa draamakirjallisuuden haaroissa. Yleiskatsaus Saksanmaan historiallisen draaman kehitykseen, etenkin Schilleristä alkaen, ei sen tähden liene mielenkiintoa vailla.

Ensiksi silmäys historiallisen draaman aiempaan kehitykseen. Oikeastaan on vasta kristillisen kultuurin keskuudessa historiallinen draama käynyt mahdolliseksi. Antiikissa yhtyy historiallinen draama kokonaan mytologiseen. Että jumalille pyhitetyissä juhlissa, jommoisia näyttämölliset esitykset Kreikassa olivat, olisi näytelty ristiriitaisia kohtauksia pienten valtioiden ja puolueiden keskinäisistä taisteluista, se tuntui kreikkalaisten, yksinomaan ihanteellisuuteen tähtäävästä mielestä jonkunlaiselta pyhyyden pilkkaamiselta -- ainoastaan jumalten ja jumalsukuisten sankarien urotyöt kelpasivat taiteellisesti käsiteltäviksi. Yhdellä ainoalla tapauksella Kreikan historiassa oli niin yleiskansallinen leima, että se sai ikäänkuin uskonnollisen pyhityksen -- kreikkalaisten taistelulla barbaareja vastaan, persialaisia vastaan. Ainoassa historiallisessa draamassa, joka on meille Kreikan kirjallisuudesta säilynyt, Aiskyloon "Persialaisissa", käsitelläänkin tästä vapaudentaistelusta saatua aihetta. Aineen käsittely on sentään tässäkin kokonaan mytologinen.

Keskiajan ei onnistunut enemmän kuin antiikin luoda varsinaista historiallista draamaa. Kristinuskon alku ei tosin kuulu sadun piiriin, vaan historiaan; Jumala on tullut ihmiseksi määrättynä aikana. Ihmiskunnan lankeeminen Jumalasta ja sovitus Kristuksen kautta on ikäänkuin suuri maailmantragedia, jonka Jumala itse on sepittänyt historian lehdille, ja kaikki, mikä ei kohdistu tähän tapahtumaan, on arvotonta ja vähäpätöistä. Sen vuoksi olivatkin kaikki keskiajan draamatuotteet "mysterioita". Jumala, neitsyt Maria, Kristus, pyhimykset, saatana näyttelevät pääosia keskiajan draamakirjallisuudessa; ihmiset tyytyvät kainosti esittämään äärettömän vähäpätöisiä sivuhenkilöitä. Ihanteellisella ritarillisuudellakin oli maallinen mytologiansa, joka samaten jätti kokonaan huomioon ottamatta eri kansakuntien todelliset olot. Vielä vähemmin kuin munkkien legendoista saattoi ritarien turnajaisista ja rakkauden tuomioistuimista versoa historiallinen draama.

Keskiajan kultuuri rappeutuu vähitellen, -- abstraktinen spiritualismi kalvaa vähitellen itsensä kuoliaaksi. Sorrettu maallisuus purkautuu rajusti ilmoille osaksi uudenaikaisen valtion luomispuuhissa, osaksi niissä yrityksissä, joita tehdään antiikkisen, aistillisen-kauniin, kultuurin henkiin herättämiseksi. Näytti tuokion siltä, kuin olisivat kristinuskon päivät olleet luetut, mutta pian ilmenee uskonnollisella alalla vastavirtaus. Uskonpuhdistus rikkoi kokonaan suhteensa maallistuneeseen kirkkoon ja asetti raamatun ja omantunnon kritiikittömän perinnäisopin sijalle; uuskatolisuus (jesuiittalaisuus) katsoi uudistusta paremmaksi kuin kumousta ja yritti vuodattaa uutta, uskonintoista henkeä vanhoihin muotoihin. Ne kaksi maata, joissa uuden ajan henkiset liikkeet ilmenivät voimakkaimpina ja hedelmällisimpinä, olivat Italia ja Saksa. Ei kumpaisenkaan näistä maista onnistunut sulattaa eri kansallisuuksiaan valtiolliseksi yhteydeksi; molemmat niistä alkoivat silloin näytellä sitä poliittista alentumisosaansa, josta ne vasta viime aikoina ovat vapautuneet. Italian renesanssi ja Saksan uskonpuhdistus uuvutti niin perinpohjin näiden molempien kansojen luomisvoiman, ettei mitään jäänyt valtiollisen kehityksen hyväksi. Siitä saa kenties selityksensä se seikka, miksi Saksa ja Italia, vaikka ne olivatkin uusien aatteiden kehtoina, eivät kumpikaan pystyneet pukemaan näitä aatteita korkeimpaan runolliseen muotoon. Saksan luterilaisuus loi voimakkaan ja hartaan uskonnollisen lyriikan, Italian renesanssi ja uuskatolisuus mielikuvitusrikkaan ja muodoltaan loistavan epiikan; runouden korkeimpaan tehtävään, draamaan, ei luomisvoimia riittänyt. Toisin kävi sitä vastoin niissä maissa, missä uudet aatteet hedelmöittivät mahtavan ja väkevän kansallishengen, jonka oli onnistunut päästä valtaan poliittisessakin suhteessa. Saksan protestanttisuus levisi Englantiin ja synnytti englantilaisen draaman, jonka korkeimpana huippuna on Shakespeare, Italian uuskatolisuus juurtui Espanjaan ja synnytti espanjalaisen draaman, jonka korkeimpana huippuna on Calderon.

Espanja ja Englanti kohosivat pian, valtiollisessakin suhteessa, protestanttisuuden ja uudistetun katolisuuden tukipylväiksi. Italiassa päättyi herännyt uskoninto ennen pitkää hervottomaan kangistumiseen. Espanjan kansa sitä vastoin omisti itselleen kaikella sillä kiihkoisella tarmolla, joka on Pyreneitten kansoille ominaista, uuden mieteperäisen keskiaikaisen romantiikan ja onnistui tavallaan herättämään vanhat ihanteet uudestaan eloon. Nähtiin taas romantillismielisiä ritarillisia sankareita, jotka läksivät ristiretkelle uskottomia vastaan, esim. Don Juan d'Austria ja kuningas Sebastian; mahtavia ruhtinaita, jotka vaihtoivat kruunun munkinkaapuun, esim. keisari Kaarle; pyhimyksiä, joiden ihmetöitä voitiin verrata apostolien tekoihin, esim. Pyhä Teresia. Kirjallisuudessa sai tämä uusi romantiikka loistavimman ilmaisunsa draamassa, joka Lope de Vegan ja Calderonin neron avulla voitti itselleen huomattavan sijan runouden historiassa. Espanjan runouden yli leviää ihmeellinen, unelmantapainen, häikäisevä hohde, mutta se mielikuvituksen eloisuus, se suorituksen tarmokas hehku, jota huokuvat läpeensä esim. Calderonin tragediat, tempaa jokaisen lukijan ehdottomasti mukaansa. Johdonmukainen, mahtava, loistelias muoto onkin espanjalaisessa draamassa pääasia; sisällys on sivuseikka. Henkilöt toimivat ikäänkuin unissaan, heidän syyllisyytensä samoinkuin heidän sovituksensa on jätetty vieraiden, korkeampien, hämärien voimien käsiin. He rypevät mitä kauheimmissa rikoksissa, mutta suoriutuvat niistä aivan puhtaina ja tahrattomina, jos he vain sokeasti heittäytyvät armon syliin. Elämä on sarja yhteenliittymättömiä sattumia, jotka vain ihmeen kautta saavat korkeamman ja silloinkin ainoastaan vertauskuvallisen merkityksen. Tämä mietiskelyperäinen romantiikka kehitti keskiajan ihanteet äärimmäiseen huippuunsa ja teki niistä lujia, loukkaamattomia, pyhiä uskonkappaleita, jotka ovat järkähtämättöminä ohjeina draamallisten henkilöiden toiminnalle. Vapaa vasalliuskollisuus tehtiin sokeasti tottelevaksi alamaisen kuuliaisuudeksi, ritarillinen itseluottamus mitä ärtyisimmäksi arkatuntoisuudeksi kunniakysymyksissä, naiivi uskonnollinen vakavuus jumaluusopillis-katoliseksi uskonkiihkoksi, ritarimainen kunnioitus naisia kohtaan fantastisen haaveksivaksi kohteliaisuudeksi. Se luja dogmaattinen ryhti, jonka yleiset siveelliset voimat ottavat itselleen Espanjan runoudessa, on myös heidän historiallisen näytelmänsä tärkeimpiä tunnusmerkkejä. Siinäkin ovat aatteelliset historialliset voimat abstraktisia, elottomia, kehitykseen kykenemättömiä, ja luonteet sen vuoksi epävapaita. Siitä johtuu tuo, historialliselle draamalle haitallinen, espanjalaisten näytelmäkirjailijain kykenemättömyys perehtyä vieraiden aikojen ja maiden oloihin. Calderon antaa uhkarohkeiden ja ennakkoluulottomien vasallien keskiajan alkukaudelta puhua ja ajatella niinkuin Filipien hovin ahdasuskoiset lainkuuliaiset grandit. Vielä hullummin ovat tietysti asiat, milloin draaman aihe on otettu vieraan kansan historiasta.

Lope de Vegan historiallisista draamoista huomaamme, ettei uuskatolisuus silloin vielä ollut tunkeutunut niin syvälle Espanjan kansan ytimiin kuin Calderonin näytelmissä on laita; Lopen historialliset draamat liikkuvat vapaammassa ilmapiirissä eikä noissa narkoottisen huumaavissa kukkaistuoksuissa, joita tuulahtelee meitä vastaan hänen suuren kilpailijansa tuotteista. Lope katselee historiallista aihetta etupäässä romanttis-ritarilliselta kannalta. Mieltäkiinnittävimpiä ovat Lopella ne näytelmät, joihin hän on ottanut aiheen Espanjan historiasta, Calderon käsittelee yhtä suurella mieltymyksellä niin hyvin koti- kuin ulkomaisia aiheita, jos ne vain antavat tilaisuuden ylistää katolisuutta. Lope de Vega saattoikin helpommin kuvailla Espanjan keskiaikaa, sillä hän ehti maurilaisten viimeisessä onnistumattomassa kapinassa kristittyjä vastaan Filipin hallitessa ja arragonilaisten Cortesien viimeisessä onnistumattomassa taistelussa kastilialaista yksinvaltiutta vastaan vielä nähdä vanhan Espanjan viimeisen hengenvedon. Tavallisesti hän valitsee semmoisia tapauksia Espanjan historiasta, joita jo kansan mielikuvitus on runollisesti käsitellyt romansseissa ja ballaadeissa; alkaen draamasta "Il rey Wamba" (Kuningas Wamba), joka esittää muuatta niistä eripuraisuuksista, joista länsigoottien valtakunta niin usein joutui kärsimään, aina näytelmään "La vittoria del Marques de Santa Cruz" (Markiisi Santa Cruzin voitto), johon Lope itse nuorukaisena oli ottanut osaa, hän ylistää loistavin värein lukuisia ritarillisen rohkeuden näytteitä, uhrautuvaa uskollisuutta ja intohimoista rakkaudenhaaveilua. Mutta sen kautta, ettei Lope de Vega anna uskonnollisen mystillisyyden tunkeutua niin terävästi kaikkialle historiaan, hän on jättänyt satunnaisuudelle liian suuren sijan näytelmissään. Sulamattomia eepillisiä aineksia jää niihin usein milloin yhteenkuulumattomina episoodeina, milloin pitkinä kertomuksina. Toisin Calderonilla. Tämä valitsee aina määrätyn uskonnollisen opinkappaleen tai määrätyn lauseen espanjalaisesta kunnian laista ja ottaa sitten historiallisen aiheen sille jonkunlaiseksi kuvalliseksi selitykseksi. Todellisuus on hänelle vain unennäköä, valhetta, valokajastusta. Hän ei kaihda raaimpiakaan johtopäätöksiä, joihin romantiikka mahdollisesti saattaa viedä. Mutta siten käykin mahdolliseksi tuo upea, loistava, samalla kertaa rehevä ja yksinkertainen, kukkaistuoksuinen ja vesikirkas muoto, joka tekee Calderonin draamallisen runouden kaikista klassillisimmaksi ilmaukseksi, minkä uuden ajan katolinen mielikuvitus on tähän asti itsellensä luonut.

Osaksi samanlainen kehitys kuin Espanjalla oli Ranskallakin; ranskalainen draama on sen vuoksi sangen läheisessä suhteessa espanjalaiseen. Tällä ei tarkoiteta ainoastaan sitä suoranaista vaikutusta, mikä Espanjan draamoilla oli 17:nnen vuosisadan alussa ranskalaisiin, vaan pikemmin sisäistä sukulaisuutta. Että semmoista on olemassa, siihen on joskus viitattu (esim. E. Quinet, J. Schmidt), mutta tavallisesti pidetään, saksalaisten esteetikkojen esimerkkiä noudattaen, Ranskan klassillista tragediaa vain teennäisenä, oppineena antiikin jäljittelynä. Silloin kiinnytään etupäässä yksityiskohtiin, antiikkisiin aiheisiin, Boileau'hon, kolmeen yhteyteen j.n.e. Pääasia on että ne ihanteet, jotka innostuttavat espanjalaisia runoilijoita, ovat olennaisesti samat kuin ne, joille ranskalaiset dramatikot ovat antaneet elävän ja havainnollisen muodon. Kunnia, rakkaus, kuuliaisuus ruhtinasta kohtaan ja harras usko (vaikka verraten harvoin) ovat Corneillella ja Racinella johtavina, ihanteellisina voimina ja niiden välillä syntyvät ristiriidat muodostavat vaikuttimen esiintyvien henkilöiden toimintatavalle, samoinkuin Lope de Vegalla ja Calderonilla. Nämä ihanteet eivät esiinny niin kansallisen ja oikeauskoisen röyhkeänä äärimmäisyytenä kuin väliin espanjalaisilla, ne ovat yleisinhimillisempiä, värittömämpiä, mutta tuskin saattaa sanoa, että ne ovat syvempiä. Ulkonaiset siveyskäskyt ja velvollisuudet ne ne tässäkin törmäävät yhteen, traagillisten henkilöiden syyllisyys ei ole tässäkään pantu heidän omaan rintaansa, sovinnaisten muotojen ylivalta tekee tässäkin luonteet epävapaiksi. Samoin on ranskalaisilla muoto tärkeämpi kuin sisällys, ja runoilijat panevat enemmän painoa siihen, että tämä muoto kehitetään korkeimpaan taiteelliseen loistoonsa ja ulkonaiseen kiiltoonsa kuin siihen, että sitä laajennettaisiin uuden sisällyksen avulla. Erotus on vain siinä, että ranskalaiset olivat liian sivistyneitä, liian alttiita myös vieraille vaikutuksille eivätkä sen vuoksi voineet käyttää niin johdonmukaisen yksipuolista tarmoa saadakseen aikaan jotakin semmoista kuin Espanjan runous ja taide. Onneksi kyllä! Ranska ei ole pystynyt synnyttämään yhtään Calderonia eikä yhtään Murilloa, mutta se ei ole sen tähden myöskään pystynyt synnyttämään espanjalaista inkvisitsionia. Syynä tähän on kai pääasiallisesti se seikka, että vaikka Ranskan monarkistinen itsevaltius keskitti itseensä kaikki kansakunnan edut, se ei ainakaan, niinkuin Espanjassa, väkisin tukahduttanut muita kansallisia suuntia. Päinvastoin tekivät Ranskassa eri aatesuunnat jonkunlaisen sovinnon, vaikkakin se, niinkuin Ranskan vallankumous sitten osotti, oli pikemmin näennäinen kuin todellinen.

Niin sanotun klassillisen aikakauden historiallisessa draamassa on Ranskassa nähtävissä samat viat ja ansiopuolet kuin espanjalaisessakin. Ranskan draamakirjailijat pitävätkin historiallista aihetta ainoastaan välikappaleena, jonka avulla saattaa runollisessa muodossa ilmaista valtiollisia, uskonnollisia tai yleisinhimillisiä lauselmia. Yleisö ja kirjailijat ovat aivan yksimielisiä esteettis-siveellisessä sovinnaisuudessaan, runoilijat tulkitsevat jalossa ja sivistyneessä muodossa niitä tunteita, jotka todella innostavat kansakuntaa. Pääasiana on sivistynyt muoto! Siitä tuo runoilijain täydellinen haluttomuus ottaa aiheita raakalaisuutensa vuoksi kammotusta keskiajasta, kun he sen sijaan erityisellä mielihyvällä käyvät käsiksi Rooman ja Kreikan historiaan, koska vanhan ajan historioitsijat jo ovat esittäneet sen tapahtumia klassillisen sivistyneessä muodossa. Sen sisäisen sukulaisuuden vuoksi, joka on olemassa Augustuksen ja Ludvig XIV:nnen aikakausien välillä, on Rooman keisarikauden ja tasavallan viimeisten tapahtumain kuvaus kiitollinen ala viimeisille historiallisten tragediain kirjoittajille. Mutta vaikkapa ihastus itsevaltiaaseen monarkismiin oli pääaiheena, joka innosti klassillisia tragediankirjoittajia, niin oli Ranskan elämä sentään muidenkin harrastusten puolesta niin sisällysrikas, että runoilijat saattoivat ilmaista päinvastaisiakin valtiollisia aatteita. Varsinkin Corneille, joka Fronde-kapinassa näki keskiajan romantiikan viimeistä kertaa ponnistelevan päästäkseen valtaan, ymmärsi pontevasti tulkita Rooman tasavaltalaisten vapaudenintoa. Racine sitä vastoin tuskin tunteekaan elämää hovin linnanpihan ulkopuolella; ruhtinaan tai ainakin jonkun ruhtinaanpojan pyhitetyn olemuksen ympärillä kieppuu kaikki, olipa hänen nimensä sitten Aleksanteri, Mitridates, Ahasverus, Titus, Britannicus, Bajazet t.m.s. Nero ja Mitridates osottavat kuitenkin, miten loistavia historiallisia muotokuvia Racinen sivellin pystyi luomaan, huolimatta sen piirin ahtaudesta, jossa hänen mielikuvituksensa liikkui. Voltairessa näkyy niiden ihanteiden rappeutuminen, jotka olivat täyttäneet Ludvig XIV:nnen aikakauden. Hän huomasi edelläkävijäinsä runoudessa ristiriidan romanttisen hengen läpitunkeman sisällyksen ja renesanssin kautta kehittyneen muodon välillä, mutta hänen mietiskelevä, epäilevä neronsa oli liian voimaton, liian kylmä voidakseen saada näistä vastakohdista aikaan jotakin uutta sopusointuista. Hänen onnistui laajentaa sitä aatepiiriä, jossa edelliset tragediankirjoittajat olivat liikkuneet, mutta sitä muuttamaan ja toiseksi värittämään hän ei pystynyt. Tämä aatepiirin avartuminen vaikutti sentään hedelmöittävästi historialliseen draamaan. Ne Voltairen tragediat, joihin aiheet ovat otetut Rooman tasavallan puoluetaisteluista, ovatkin historiallisen draaman alalla kieltämättä mieltäkiinnittävimpiä tuotteita, mitä Ranskan klassillinen kirjallisuus pystyy meille näyttämään.