Part 9

PAOLA. Mutta vaikka hyökkäisivätkin päällemme, miksi pelkäisimme? Eivätkö muurimme ole yhtä lujat, sotamiehiemme kädet yhtä vahvat kuin ennenkin?

LIONARDO. Vihollisella on liittolainen, yötä avuliaampi, aseita voimakkaampi, sotajoukkoja mahtavampi -- epäluulo, tuo näkymätön hiipivä kummitus, joka sotamieheltä katkaisee jännitetyn hermon, tekee tarkan silmän sokeaksi mutta pakenijan jalkoihin sitoo lentimet.

PAOLA. Epäluulo... meissäkö?

LIONARDO. Turmiollinen kulkupuhe on salaisesti levinnyt sotamiehiimme ja tehnyt heidät kunnottomiksi. Sanotaan että petos on tekeillä, että joku linnassa on salaisessa liitossa vihollisten kanssa.

NOORA. Petos? Kaikki pyhät varjelkoot!

PAOLA (purskahtaa ilkeään nauruun).

NOORA. Paola! Sinä olet hirmuinen.

PAOLA. Mahdollisuuden portit aukenivat minulle ja minä katsoin sen helvettiin.

NOORA. Voi minua, voi minua onnetonta!

PAOLA. Petosta! Petosta meissä, joiden ritarikilven kunnia on ollut nunnan rukousta puhtaampi! Kuulkaa, esi-isieni hahmot, kuule sinä, Giordano, esi-isäni, ankara ja jalo esi-isäni, jos on mahdollista, niin lähetä salama, joka polttaa meidät pois maasta, ettei nimemme maine, ettei linnamme rauniotkaan voisi todistaa häpeäämme.

LIONARDO. Alan aavistaa kauheita! Paola, onneton, oletko...

GORELLO (tulee). Angelo etsii teitä!

LIONARDO. Häntä vastaan! (ANGELO tulee.)

GORELLO. Tuossa hän on!

LIONARDO. Pian, Angelo, mitä tiedät?

ANGELO. Kahdelta puolelta ryntäävät päällemme! Suurin joukko hyökkää muureja vastaan ja pienempi itse linnassa karkaa selkäämme pikkuportin kautta, joka heille aukenee...

NOORA. Taivaan pyhät!

ANGELO. Ja sen portin avaa heille erään naisen häpeä.

PAOLA. Erään... naisen... häpeä...

ANGELO. Riettaalla ivalla he nauraen kertoilevat, että Manfred on houkutellut salaisen avaimen eräältä aatalta...

PAOLA (kimeästi kiljuen). Aatalta! Todellakin aatalta! Ja jos olisikin naista, niin kurjaa, niin hyljättyä, niin ilkeätä, että myisi isänmaansa vieraan himollisesta suudelmasta... niin olkoon hän kirottu! Ellei häntä rangaista, niin omalla kädelläni hänet...

NOORA. Paola!

PAOLA. Surmaan!

(Rumpuja, torvia ja sotamelskettä kuuluu.)

Kuulkaa pasuunoita! Maailman viimeinen päivä on tullut! Maailma on irtautunut saumoistaan ja eksyy säihkyvänä säkenenä avaruuteen, sillä täysi on Jumalan vihan malja; tullut on tuomion päivä.... tuomion ja koston!

GORELLO (tulee). Aseisiin! Vihollinen on täällä! Ryntää jo muureja vastaan! Lionardo! Giordano antoi sinulle miekkansa.

PAOLA (voimalla temmaten miekan GORELLON kädestä). Minulle miekka! Pois taisteluun! (Menee.)

KAIKKI. Pois taisteluun! (Seuraavat häntä.)

(Näyttämö on muutamia hetkiä tyhjänä; sotamelske ulkona kasvaa kasvamistaan.)

KUUDES KOHTAUS.

ALBERICO. SCHIO (tulevat miehineen salaportin kautta).

ALBERICO. Hiljaa! nyt olemme perillä! Nyt saamme omin silmin havaita todeksi kulkupuheen, joka sanoi salatien johtavan Brentasta linnaan.

SCHIO. Manfred-parka! Nyt hän varmaankin kahleissaan raivoo! Mutta emmekö jo astu eteenpäin?

ALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan tulee sotamiehiä salaportin kautta.)

SCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja pojan välillä.

ALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan Brentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä oli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi latelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta emme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä, mutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi Manfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta. Manfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet Ezzelinon, kun hän suuttuu! "Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon koskee?" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.

SCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan Manfredin hukkuneen.

ALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen kaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan kuuluvaksi.

SCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.

ALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa! (Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO miehineen seisoo siinä.)

GORELLO. Saat tuntea suden hampaat! (Pistää SCHION kuoliaaksi.)

ALBERICO. Haa! Petosta! Ezzelino ja keisari!

GORELLO. Moroni ja Italia! (Taistelevat. Ghibellinit kaatuvat taikka pakenevat.)

GORELLO. He ovat saaneet mitä heidän tuli saada.

LlONARDO (tulee). Gorello! Vihollinen ryntää suurin joukoin vallien yli! Joka mies, joka vaimo muureille!

KAIKKI. Muureille! (Menevät.)

(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Sotamelskettä jatkuu.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

PAOLA (tulee kuin haltioissaan). Mihin pakenen? Mitä tämä?... verta!... kuolleita!... Haa, nyt muistan! nyt on tuomion päivä... kuolleet nousevat haudoistansa ja avaavat sydämmensä Jumalan luettaviksi. Pian on Paolan vuoro... mutta hänen rinnassaan ei ole sydäntä, vaan kivi, ja Jumala on itkevä säälistä... Ja sitten... tulee... Manfred... avaa rintansa... hyi, siinä on sydämmen sijassa käärme, niin ilkeä, niin häijy, että taivaat kauhistuen kääntyvät pois ja Jumala vihassaan heittää koko maailman luomattoman tyhjyyden sisimpään pohjaan. Huu!

(Vaipuu kolkkoon liikkumattomuuteen.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

PAOLA. NOORA.

NOORA (tuskaisena). Paola, missä viivyt? Voi, kadotuksen päivää! Vihollinen on tunkeutunut linnaan, ja -- ole varullasi kuulemaan mitä pahinta.

PAOLA. Mitä pahinta... semmoista ei enää ole...

NOORA. Isäsi kaatui...

PAOLA. Isäni... (Melkein hymysuin.) Siis kuollut... niinkuin minäkin! (Eri tarkoituksella.) Pian hänet tapaan.

NOORA. Paola, olet hirmuinen! Etkö kuullut!... vihollinen on voittajana... Pois!

PAOLA. Odotan Manfredia! Hukkukoon maailma, tässä on paikkani!

NOORA. Vieläkö uskot hänen tulevan?

PAOLA. Vaikka hän piilisi kallio-lukkojenkin takana, vaikka hän jättiläis-voiminkin ponnistaisi vastaan... niin isäni kylmä käsi... veljeni veriset hahmot ajavat hänet tänne... elävänä taikka kuolleena!

NOORA. Kamala oli rakkautesi! Kamala on vihasi! Oi, kovan onnen lapsi! Kuule vielä kerta ääntäni! Katso harmaita hiuksiani! Muista rakkauttani sinuun! Paola! kadotus odottaa! (Hänen kaulassansa.) Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Itketkö sinä vielä? Vieläkö ihmistä on, joka Paolaa itkee? Äiti, armas, kultainen! (Suutelee häntä liikutettuna.) Jää hyvästi! Terveiset minulta isäni ruumiille, terveiset kaikille, mitkä minulle olivat kalliit! (Juhlallisen kolkosti.) Jää hyvästi!

NOORA (rukoillen). Lapseni! (Häntä kohtaa PAOLAN jääkylmä katse.) Jää hyvästi! (Menee.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

PAOLA, myöhemmin MANFRED.

PAOLA. Isäni kuollut! Noora poissa! Nyt on enää vain yksi lanka, jossa olemukseni riippuu! -- Vihako se on, vai rakkaus, vai hulluus? en tiedä... se on nämä kaikki yht'aikaa; se on Manfred! (Samassa kello kaukana lyö kaksitoista, PAOLA säikähtyy.)

MANFRED (tulee salaisesta portista, kasvot kalpeina, vaatteet märkänä, kahleenkatkomia yllä). Paola!

PAOLA. Haa! Vihdoinkin sinä tulit!

MANFRED. Pois! Pian pois! Aika on tärkeä. Paetkaamme! Rakas, armas, ikävöitty Paola, tule! Minä kaikki selitän. Oletko minua epäillyt?

PAOLA. Sinuako epäillyt? Niin, paetkaamme! (Ikään kuin osoittaen hautaa.) Jo morsius-kamari odottaa meitä. Tuolla on pappi... hän on kalpea... ja tuolla häävieraita... veljeni... ja isäni... heillä on punaiset häävaatteet.

MANFRED. Paola, rakkautesi tähden, katso minuun! Etkö tunne! minua?

PAOLA (lähestyy häntä). Ja tuossa on sulhaseni! Niin, paetkaamme! Mutta ensin tämä suudelma! (Halaa häntä.) Silmä vasten silmää, sielu vasten sielua! (Suutelee häntä ja pistää samassa tikarinsa Manfredin rintaan.) Kavaltaja!

MANFRED (kaatuen). Paola... älä... voi, hirmuista erehdystä... en ole... kavaltaja!

PAOLA (kauhistuen). Et ole kaval... (Ääni takertuu kurkkuun.)

MANFRED. Kuule, ennenkuin kuolema sulkee huuleni... Paola armaani... silmittömän vihan sumu on himmentänyt rakkautemme kirkkaan valon... Se avain...

PAOLA. Avain!

MANFRED. Väkivalta sen minulta tempasi!

PAOLA (tyrmistyneenä). Väkivalta!

MANFRED. Isäni... polvillani tunnustin hänelle rakkauteni... hän soimasi sinua riettaasti pilkaten... en sitä kärsinyt .. tartuin miekkaan... julmistuneena isäni pani minut kahleisiin... ja silloin löysivät avaimen...

PAOLA. Ja minä...

MANFRED. Epätoivosta mielettömänä näin yön lähestyvän... lupaukseni... rakkaus antoi voiman katkaista... kahleeni... ja minä tulin... (Innostuneena.) elävänä taikka kuollee... (Ryömii PAOLAN jalkoihin.)

PAOLA. Jumala, miksi rangaistuksesi salama viipyy... Rakas, armas!

MANFRED (heräten, autuaallinen hymy huulilla). Ethän vihaa minua, ethän epäile enää uskollisuuttani!... Tuo silmäys, se kuolemankin voittaa... Sano vielä kerta enkelin äänelläsi... (Vaipuu taas maahan.)

PAOLA (epätoivosta huudahtaen). Manfred!

MANFRED. Ah! (Kuolee. Äänettömyys.)

PAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties... (Koettelee hänen kättänsä.)... Voi! jääkylmä on kätesi! Voi! lakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen murhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut surmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun elämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet omani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan pelkäämättä suudella kalpeita huuliasi -- nyt, kun olet kuollut! (Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)

KYMMENES KOHTAUS.

EZZELINO. Sotamiehiä. NOORA vankina. Muita vankeja.

EZZELINO. Voitto on meidän! (Sotamiehille.) Minä annan teille linnan ryöstettäväksi. Kaikki omaisuus, tavarat, naiset on teidän.

SOTAMIEHET. Eläköön Ezzelino!

EZZELINO (katsoo vankeja päin). Missä on Giordanon tytär?

PAOLA (nousee). Tässä -- ja (osottaen Manfredia) tuossa on poikasi!

EZZELINO (vavisten). Manfred!

PAOLA. Rakkautemme hylkäsit! Nyt olemme vihityt, ja jos tahdot vainoasi jatkaa, niin seuraa meitä! (Pistää tikarin rintaansa.) Manfred! (Kuolee.)

EZZELINO. Poikani, rakas poikani!

NOORA. Jumalassa on oikeus! Nyt riemuitse voitostasi! (Vaipuu itkien PAOLAN ruumiin päälle.) Paola!

II

KERTOMUKSET

BELSAZARIN PIDOT.

Onko mitään komeampaa, kuin Babylon, tuo itämaiden ruhtinatar, joka kylpee jalkojaan hopeanhohtoisessa Eufrat-joessa? Maat ja meret maksavat hänelle veroa, sillä laivoillaan ja karavaaneillaan hän vallitsee kumpaakin. Onko ketään mahtavampaa, kuin sen hallitsija Belsazar, kuningasten kuningas, jonka silmäniskua Aasian ruhtinaat vapisevat ja jonka jalka tallaa sen kansoja kuin tomua? Vain yksi vihollinen vielä rohkenee uljaana Belsazaria vastustaa -- Kores, Persialaisten kuningas -- mutta pian Babylonin lukemattomat sotajoukot hänetkin ja hänen köyhän paimenkansansa kukistavat. Ja ylpeänä Belsazar valmistelee voittojuhlia ylimäisilleen, päälliköille ja sotureille.

Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia marmoriseiniä loikuivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit, ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä. Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa raakoja tovereitansa.

Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset orjattaret, niinkuin kevät-tuulen tuudittelemat kukat. Toisia tyttöjä seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin soihdut säihkyivät orjattarien silmät, -- enemmän kuin viinit ne kiihoittivat miesten mieliä.

Mutta salin perällä istui kultaistuimella itse kuningas. Tämä raivokas ilo miellytti häntä, vaikkei siitä jälkeäkään näkynyt hänen synkeässä muodossaan. Laihat kellertävät kasvot olivat niinkuin kamala arvoitus, eikä rohkeinkaan soturi tohtinut kohdata hänen terävän silmänsä leimausta.

Kuninkaan jalkain juuressa istui taivaankaunis tyttö; vankeuden lasten joukossa Zillah kasvoi äitinsä Juudan ilona ja vanhempansa Israelin lemmikkinä; silloin Belsazar näki hänet, ja Zillah unhotti isänsä, kansansa ja Jumalansa, seurataksensa heidän sortajaansa. Ja kuningas rakasti häntä niin kuin tulisoihtu rakastaa liipottelevia perhosia, joita ensin hurmaa ja sitten surmaa.

Kuninkaan vieressä oli Baalin kuva, sekin kulta-istuimella ja tehty kalliista santelipuusta ja kokonaan peitetty kiiltokivillä. Sen ympärillä olivat kaikki Kaldean Maagit ja viisaat. Belsazarin toisella puolella istui kuninkaita ja ruhtinaita, jotka Belsazar oli voittanut tai jotka vapaaehtoisesti olivat nöyristyneet hänen valtansa alle. Ja oli niitä luvulta kaksikymmentä. Joka puolella kuninkaallista salia oli komeita juhlasaleja. Ne olivat kuitenkin tyhjinä; ainoastaan sisimmäisessä näkyi kolme miestä. Jykevän keihään nojassa seisoi yksi niistä jättiläisen kokoisena, kirjavaan tiikeri-nahkaan puettuna. Se oli Arsakes, Skythalainen, sotajoukkojen ylimmäinen päämies, uljain uljaista, väkevin väkevistä ja hirmuisin hirmuisista. Toinen on viisas Boroses, Belsazarin ylimmäinen pappi, joka osaa tähdistä lukea jumalien tahdon. Heidän välillänsä seisoi viekas Harpagon, Koreksen lähettiläs; kavaluudellaan hän jo oli saattanut Medianmaan herransa vallan alle, nyt hänen liukas kielensä oli viehättävä Babylonin ylimyksiä. Ja Harpagon lausui: "kuinka te tahdotte orjina palvella, missä voisitte herroina hallita? Teidän vallassanne on Belsazarin voima -- jos luopuisitte hänestä, kukistuisi samalla hänen suuruutensa niinkuin maahan kaadettu puu. Ainoastaan sinun urhoollisuutesi kautta, o! uljas Arsakes, on Belsazar valloittanut puolen Aasiaa, ainoastaan sinun tähtesi, o! viisas Boroses, Jumalat antavat hänelle onnen ja voiton. Katsokaa -- sanomattomat rikkaudet ja Babylonin vallan lupaa Kores teille, jos tahdotte mennä hänen puolelleen."

Silloin Arsakes vastasi: "kiittämätön Belsazar on, mutta en kuitenkaan tahdo luopua hänestä. Ainoastaan uljaimman edessä Arsakes nöyristyy, ja Belsazar ei vielä milloinkaan ole pelännyt. Hän osaa musertaa, -- sentähden minä häntä tottelen. Koresta en tunne."

Ja Boroses sanoi: "kiittämätön on Belsazar, ja kuitenkin tahdon häntä palvella, sillä hänen Jumalansa on voimallisin kaikista ja hänellä on ikuisten valtain suosio. Koresta en tunne; siis, Persialainen mies, turhaan meitä houkuttelet."

Näin sanottuaan molemmat jättivät hämmästyneen Harpagonin ja astuivat taas loistavaan kuninkaansaliin. Riemu siellä oli käynyt myrskyistä myrskyisemmäksi, entistä hekumallisemmat olivat orjattarien tanssit ja yhä rajummin soivat symbaalien säveleet. Viinin kiihdyttäminä soturit lauloivat remastavia lauluja tai reuhoivat ilosta, kuullessaan verisiä sotatarinoita.

Yht'äkkiä Belsazar korotti äänensä, ja kaikki vaikenivat kuninkaan puhuessa. Ja hän sanoi: "tietäköön maailma, että kuninkaansa nyt iloitsee, airueita menköön kaikkiin kansoihin käskemään heidän riemuita, sillä heidän hallitsijansa on tänä iltana armias." Polvillaan palvelijat kuulivat kuninkaan sanat ja katosivat. Silloin Belsazarin silmä tapasi Zillahin ja hän lausui: "viekää käsky myöskin vankeuden lapsille", ja hän lisäsi pilkaten: "käskekää heidän veisata Jumalansa kunniaksi, joka niin ihmeellisesti aina heitä auttaa; muuten tuo uppiniskainen kansa ei voisi riemuita. Laulakoot juhlavirsiä Zionista ja Israelin Jumalasta."

Ja kuninkaan lempi-orja Bagoas läksi joutuisasti toimittamaan hänen käskyjänsä. Mutta Zillahin mieli kävi murheelliseksi, ja peloissaan hän aikoi anoa armoa, mutta Belsazarin vihainen katse säikäytti häntä.

Mutta ilosta kaukana istuivat Israelin lapset pimeissä majoissaan virran vieremillä. Päätettyään päivän orjantyöt, he nyt olivat kokoontuneet yhdessä muistelemaan ja suremaan. Miesten päät vaipuivat väsymyksestä rinnoille -- vaimot peittivät käsillään kyyneleiset silmänsä -- ukkojen äänet vapisivat itkusta, heidän laulaessaan Zionin virsiä, ja impien silmät seurasivat ikävöiden länteen päin rientäviä pilviä. Ja kaikki valittivat: "oi, Zionin linnaa! oi, isäin hautoja! oi, muistojemme sydäntä, Jerusalemia --, josta nyt tuskin on rauniotakaan jälellä. Sieluni halajaa aina kuolemaan asti teitä ja silmäni hukkuvat kyyneleihin murehtiessani teitä. Huuhkajat huutavat, missä Taavetin ääni ennen kaikui, ja sakaalit hiipivät, missä Israelin tyttäret ennen liihottelivat -- mutta kuitenkin mieleni ikävöiden halajaa vaihtaa komean Babylonin kivienne soraan. Oi, Herra Zebaoth! oletko sinäkin hyljännyt meidät? Niinkuin äidittömät lapset, niinkuin paimenettomat lampaat, niinkuin morsiamet, joilta sulhaset on surmattu, kuljemme jumalattomien nauruna ja pakanoitten pilkkana. Niinkuin setripuu Libanonissa ja palmupuu erämaassa Israel viheriöitsi, mutta myrsky tuli ja mursi setripuun; nyt se kuivettuu, jos ei sinun armosi auta meitä. Oi, Herra, eikö huoliemme mitta jo ole kyllin täysi, emmekö jo tarpeeksi ole nääntyneet vitsauksiesi alla, eikö Babylonin palo pian ole loistava meille vapauden aamuruskona, eikö tulipatsaasi toista kertaa ole johdattava meitä vankeuden erämaasta?"

Niin nuot valittivat. Silloin Belsazarin orja Bagoas astui sisään ilkkuvin muodoin ja irvisuin. Ynseästi ivaten hän lausui: "näin käskee Belsazar, teidän kuninkaanne -- vankeuden lapset riemuitkoot ja viettäkööt juhlallisesti tämän yön, laulakoot symbaalilla Zionista ja veisatkoot psalttarilla mahtavasta Jumalasta, joka niin ihmeellisesti on heitä auttanut." Niin hän lausui, eikä taivaasta nuoli singonnut eikä maan povi auennut hukuttamaan herjaajaa. Ja Israelin lapset särkivät symbaalinsa ja psalttarinsa, repivät hiuksiansa ja vaipuivat vaikeroiden maahan, huutaen: "voi meitä! Jumala on hyljännyt kansansa, kun meidän täytyy veisata hänestä pakanoitten nauruksi."

Mutta Bagoas palasi kuninkaalliseen linnaan ja kertoi Belsazarille mitä tapahtunut oli. Kauhistavalla hymyllä kuningas häntä kuunteli, ja soturit pilkkasivat Israelin lapsia ja joivat irstaisesti Jerusalemin temppelin pyhistä astioista.

Ja Belsazar täytti pyhän uhrimaljan tulisella viinillä ja vieden sen huulilleen virkkoi: "Juokaatte Belsazarin, _Maailman Herran_ onneksi! Niin kauvas kuin maa viheriöitsee, niin kauvas kuin meri aaltoilee, niin kauvas on myöskin valtani ulottuva. Tästä hetkestä älköön maailmassa kukaan muu kuin minä tohtiko sanoa 'minä tahdon' vaan 'minä tottelen'." Ja tyhjentäessään maljan hän kädellään viittasi orjilleen ja samassa noiden kahdenkymmenen kuninkaan päät vierivät katkaistuina maahan. Ääretön ihastus-huuto kaikui kaikkialla: "Terve Belsazar, maailman herra!"

Ja taas Belsazar täytti maljansa ja puhui: "Juokaatte Belsazarin, _maailman Jumalan,_ onneksi! Ei Baalille, vaan minulle ovat maailman alkuaineet alamaisina ja tähdissä kunniani on kirjoitettuna loistavilla kirjaimilla. Kah! kumpi on väkevämpi, minäkö vai Baal?" Samassa kuningas tempasi miekkansa ja särki Baalin kuvan. Voimattomina pirstat vierivät kuninkaan jalkojen juureen. Uudestaan riemuhuuto kaikui soturien joukosta: "Terve Belsazar, maailman Jumala!"

Ja kolmannen kerran kuningas käski täyttää uhrimaljan. Hän nousi pystyyn koko pituudelleen, hänen huulensa vapisivat suuttumuksesta ja hänen säihkyvät tiikerinsilmänsä paloivat, niinkuin olisi hän nähnyt vihamiehensä edessään. "Sinuakaan -- sinua, jolla ei ole ruumista, eikä kuvaa, eikä nimeäkään, Juutalaisten Zebaoth -- sinuakaan minä en pelkää, tule näkyviin että saisin voittaa sinut; mutta et uskalla, pelkurina peittäydyt minulta näkymättömyyteen. Belsazar sinua ylenkatsoo."

Ja kolmannen kerran kuningas oli viedä maljan huulilleen, ja kolmannen kerran soturien riemupauhina oli alkaa, -- mutta katso! -- yhtäkkiä maa järisi, taivas pimeni ja tulikäsi kirjoitti leimuavat kirjaimet marmoriseinään ja katosi. Tähdet peittivät silmänsä ikivalon voiman edessä ja soihdut sammuivat ja aika seisahtui hetkeksi, peläten ijankaikkisuuden läsnä-oloa. Ja nauru mykistyi ja riemu muuttui kauhuksi ja Belsazar vaipui kuolonkalpeana kuninkaalliseen istuimeensa. Hetki kului toisensa perästä. -- Aina vielä kuningas istui kalpeana kasvoiltaan -- katse maahan kiinnitettynä. Ja Kaldean viisaat astuivat esiin lukemaan kirjoitusta ja tietäjät selittämään sitä -- mutta tässä heidän viisautensa oli kuin pimeys pimeässä, ja peläten he sanoivat: "tämä on korkeampaa, kuin mitä me voimme ymmärtää."

Mutta Zillah tunsi Jumalan sormen ja hän kuiskasi Belsazarille: "kutsuta, herra kuningas, joku minun kansastani; ainoastaan Israelin lapsi voi selittää tämän, sillä meidän Jumala tuo on, joka julmistui." Ääneti Belsazar istui vielä, mutta kädellään hän viittasi käskyn orjille ja Bagoas läksi sitä toimittamaan. Hetken kuluttua hän palasi, mukanaan viisain Israelin lapsista, kirjanoppinut Daniel, jolle Jumala oli antanut profeettain pyhää voimaa. Ja Daniel tuli, muodoltaan murheellisena ja silmät maahan luotuina, sillä hän luuli olevansa kutsuttuna pakanoitten pilkattavaksi. Silloin kuningas osotti tulikirjoitusta seinällä. Daniel katsoi -- ja hänen silmänsä kirkastuivat toivosta ja hänen muotonsa jalostui innostuksesta; haltioissaan hän ojensi kätensä ja hänen äänensä soi niinkuin myrsky setrimetsässä: "Näin sanoo Herra -- kirottu sinä Babylon, -- kolmesti kirottu sinä itämaiden ylpeä ruhtinatar, joka olet juopuneena pyhien kyyneleistä ja viattomien verestä; -- sinunkin kostopäiväsi on tuleva. Ei puhdasta impeä, ei tutisevaa ukkoa, eikä viatonta rintalasta säästetä. Minä olen laskenut sinun syntisi ja yhtä lukemattomat kuin ne ovat, yhtä ankara on myöskin minun rangaistukseni oleva."

"Ja taas Herra sanoo: Riemuitse, Zion, ja levitä, o, Jerusalem, sylisi palajaville lapsillesi; sillä minun armoni suojelee Israelin lapsia vielä kerran. Heidän kyyneleensä ja valituksensa painavat minun vaa'assani enemmän, kuin Babylonin rikkaudet ja Belsazarin valta."

"Ja vielä Herra sanoo: Kirottu, kolmesti kirottu sinä Belsazar, joka ylpeilet vallastasi ja voimastasi! Katso -- elämäsi on minun kädessäni niinkuin liekkuva soihtu myrskyssä. Sinua sanotaan maailman hallitsijaksi ja kohta onnesi on orjiesi vallassa -- luulet itsesi voittamattomaksi ja kohta valtasi annetaan Korekselle -- ylpeytesi hurmaamana jumaloitset itseäsi ja kohta koirat kadulla nuoleskelevat veristä ruumistasi."

Näin Daniel selitti tulikirjoituksen, ja kaikki kauhistuivat, sillä Jumalan henki puhui hänen kauttansa.

Aika taas kului kulumistaan. Yön hämärät jo alkoivat haihtua aamuruskon valostukseen. Belsazar lepäsi vuoteellaan. Hänen luonansa seisoivat samat kolme miestä, jotka äsken keskustelivat juhlahuoneessa. Ja Arsakes sanoi: "Belsazar on pelännyt, on vapissut pelosta; -- häntä en enää voi palvella, ainoastaan uljaimman edessä Arsakes nöyristyy. Siis tahdon mennä Koreksen puolelle."

Ja Boroses sanoi: "Jumalien viha on Belsazaria kohdannut, hän on särkenyt Baalin ja Juutalaisten Zebaothia hän on pilkannut. Jumalien suojelus on luopunut hänestä; -- siis minäkin hänestä luovun."

Näin sanoessaan molemmat nostivat miekkansa ja työnsivät ne syvään Belsazarin rintaan; -- kuningasten kuningas oli kuollut ruumis.

JULIAN.

Tahdotte kuulla minun elämänvaiheitani? Kuka on sanonut niissä olevan mitään merkillistä? Ja, kenties, ette enää ajattelisikaan hyvää minusta, jos suostuisin pyyntöönne, sillä kertomukseni ei suinkaan esitä minua missään kauniissa valossa. Mutta, jos pysytte pyynnössänne, olkoon menneeksi. Koko maailma ja erittäin oma itseni inhottavat minua siihen määrään, etten välitä ihmisten ylenkatseesta enkä rakkaudesta. Yötä ei ole vielä pitkälle kulunut. Unta en saa -- minun on, näet, joka yö kamala olla ja luonani käy vieraita, haudan lähettämiä tovereita, jotka kai tahtoisivat saada minut virkeäksi ja kieleväksi, ja sentähden aina karkoittavat unen silmistäni. Tahdon siis kertoa elämäni murheellisen tarinan -- olkoon se teille varotukseksi.

* * * * *