Part 7

MUNKKI. Kauhistuu -- ja on vaiti.

(Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)

MOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki menee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, -- niinkuin maa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä -- ja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla, jalansijaa vailla.

LAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo antaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.

MOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi. Kerrotaan, että sinä olet vapautettu.

LAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni. Miksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin vastaan, -- sen tiedän sitä paremmin.

MOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden rajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut kenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!

LAFOENS. Nämäkö sanat -- sinä sanot -- minulle?

MOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta -- tämä jättiläispuu, jota on kastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, -- on laho ja kaatuu pian.

LAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä sanojasi?

MOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni on mennyt hukkaan, -- silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua synkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.

LAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen, joka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin ennen?

MOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä ajatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena tukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison tässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran: mene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon sanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman kiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, -- meidän luona on edessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus: olet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka tahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä syrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan meitä jesuiittoja varten?

LAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?

MOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on mennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava voima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi, enkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan ylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani ihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin elämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi ja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa kuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni, tunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta tehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot ja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen sijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua Coimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, -- annan sinulle valasi takaisin.

LAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän kanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä, jonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata koskaan olla turha.

MOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, -- silponut käden, jolla piteli valtikkaa, -- Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet ja kärsineet?

LAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu luopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva minun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi suoritus tehtävä maan kanssa, -- minun ei tarvis mainita muuta kuin nimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää Portugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.

MOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen taivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on koko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa. Nyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin ja huudahtaa) Miguel! Poikani!

LAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?

MOREIRA. Maailma mustuu silmissäni. Minä horjun, tue minua! En ole koskaan eläissäni vielä itkenyt, -- nyt itken.

LAFOENS. Silmäsi värähtelevät, mutta kyyneleitä niissä ei välky.

MOREIRA. En ole koskaan sitä oppinut. Itkuni valuu sisäänpäin, -- kyyneleet virtaavat aivoihin, -- (pitelee silmiään) sillä täällä, täällä kirveltää. (Intohimoisesti.) En ole koskaan vielä rakastanut ketäkään ihmistä tämän maan päällä. Ei koskaan ole äiti, ei puoliso lempeällä hellyydellä lähennellyt sydämmelleni. Ei koskaan ole ystävän povi, suurten aatteiden jumaluutta väristen, sykähtänyt povellani. Nyt, kun kuoleman kylmä henki jo on puolittain minut jäätänyt, nyt tunnen olevani niin yksinäinen, niin äärettömän yksinäinen. Miguel! Etkö voi mitään muuta minulle tarjota kuin ihailua? -- Anna minulle kipinä ystävyyttä!

LAFOENS. Veljyt!

MOREIRA. Kiitos! (Suutelee häntä otsalle.) Kaiken hellyyden, mitä olen tuntenut ketään ihmistä kohtaan, panen tähän suudelmaan. (Palaten taas vanhaan, kylmään tapaansa.) Sitä ehkä ei ole paljo. Voit antaa sen pois lemmityllesi kahden haukotuksen väliaikana, kun alat häneen kyllästyä. (Poistuu kiireesti peräovesta.)

LAFOENS. Suuri henki! Oi, jospa voisin ystävyytesi ansaita! (Poistuu oikeanpuolisesta sivuovesta.)

VIIDES KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Sama sali Theresian kodissa, kuin ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä.)

THERESIA (tulee sisään).

Ei unta! Tuskallinen levottomuus Mua eelleen ajaa, itseäni pakoon. (Ottaa esiin myrkkypullon.) Sa elon tuskasta mun voisit päästää. Lohduksi kuiskaat: kaikella on loppu, -- Mut yhä mua turhaan kiusaat. Ei! Ensiksi tieto, että hän on vapaa, Sitt' olen valmis! (Äänettömyyttä.) Urost' ihaillaan,, Jok' iloin henkens' uhraa maineen mailla, Marttyyria, mi polttoroviolla Hymyilee kirkastettuna, kun näkee Taivaasta voiton kruunun kimmeltävän. Häpeän kuilu mun on edessäni, Sittenkin rohkein mielin siihen katson. (Astuu ikkunan luo.) Kas, kuutamasta kirkastunut taivas Valaisee maata lempein loisteineen. Pimeyden peittämänä sikein nukkuu jo puoli kaupunkia, toinen puoli, Helottain täyskuun koko kirkkaudessa, Autuuden horroksissa hiljaa uinuu. Oi kotimaani yö, kuink' olet kaunis!

(Joku kuuluu tulevan. THERESIA painaa tulisesti kättään poveansa vastaan.)

Ah! hetkeks vainko unhon unelmaa?

KAMARINEITSYT (tulee sisään). Lafoensin herttua vaatii kiihkeästi päästä puheillenne. Anteeksi, mutta hän pakotti minua ilmoituttamaan itseään.

THERESIA. Haa! Saata herttua heti tänne!

KAMARINEITSYT (ilkeästi). Mutta kuningas voisi --

THERESIA. Mene! (Syrjään.) Palkkapalvelijani rohkenee tuota sanoa minun kuulteni, -- ja minun -- oi, häpeä! -- täytyy luoda silmäni maahan. (Kamarineitsyt menee.) Miguel siis on vapaa! Minä voin siis kuolla: -- kuolla! Mikä taivaallinen ajatus! -- Kuolla ehkä niin, että viimeinen henkäykseni kuiskaa hänen korvaansa, kuinka äärettömästi häntä rakastan.

KUUDES KOHTAUS.

THERESIA. LAFOENS.

THERESIA (menee iloisesti häntä vastaan).

Olet vapaa siis!

LAFOENS (ehkäisten kädellään).

Theresia, ei noin! Edessä seisot tuomarin. Nyt täytyy Sun kuolemasta itses puhdistaa. (Äänettömyyttä.) Min' olen armoitettu. -- Entä sinä?

THERESIA.

Vapaudessa, niinkuin näet.

LAFOENS. Sano, Mik' oli hinta moisen suosion? Pimeihin vankiluoliin meidät muut On heitetty, -- sä yksin vapaaks jäit. (Vihastuneena.) O, nainen, nainen! Jumal' ei sua luonut, Madonnalt' olet katseen varastanut, Mut sydämmen sä saatanalta sait. Mun viekastellen hyljit, jotta saisit Mokoman syliin himoiss' antautua. Möit sielus, jotta pelastaisit henkes Ja ruumiis, arvosi ja rikkautesi.

THERESIA (syrjään).

Jo tuskain juoman pohjaan join, -- niin luulin, -- Vaan tämä jäi! Hän moista minust' uskoo!

LAFOENS.

Et vastaa, -- ehkä puhuin ilkeästi. (Hellästi.) Theresia, sua rakastin, -- en nytkään Voi povestani poistaa rakkauttani. Sua ovat panetelleet. Kaikk' on valhe. Kuninkaan lemmitty et ole. Puhu! Oi, puhu! Sua uskon, vaikka astuis Aurinko taivaalta ja väittäis toista.

THERESIA (on vaiti).

LAFOENS.

Siis ole -- -- Vaan, en tuomitse sua vielä. Väkisin ehkä hän sun voitti. Puhu! Sun sanoistasi kohtalomme riippuu.

THERESIA (on vaiti).

LAFOENS (ottaa esiin tikarinsa).

Siis kuole! (Katselee tikariaan.) Ei sua koskaan ole vielä Liannut konnan eikä porton veri. Miekasta metsän ylvä otus kaatuu, Sakaalit, ketut myrkyin tapetaan.

THERESIA (näyttäen pulloa).

Tuossa on myrkky!

LAFOENS (ihmeissään).

Sinä yhtä kaikki! Juo!

THERESIA (hellästi).

Kätes eikö mulle juomaa tarjoo? (Lafoens seisoo liikkumatta.) Ees muistoks siitä, mitä olin sulle.

LAFOENS.

On kummaa tämä! No siis, -- tuossa!

THERESIA (juo hänelle tarjotusta pullosta).

Kiitos! Nyt vapaa kieli on. (Polvistuu.) Sua rakastan!

LAFOENS (johon nämä sanat ovat sattuneet).

Ivaatko vaiko herjaat kuolemassa?

THERESIA.

Antauduin kuninkaalle -- se on totta, Mut hinta oli henkes, -- vapautesi.

LAFOENS.

Väristys kävi --

(Ääni ei tottele häntä; hän pitelee kiinni pöydästä.)

THERESIA.

Etkö vielä usko? O! vaikk' on sydän murtunut, niin siinä Viel' istuu vanha ylpeys. Kahteen sanaan Tunteeni koko syvyyden ma panen: Sua rakastan. Suo anteeks tylyyteni!

LAFOENS.

Et kuolla saa. Haa! Jumalan on luoma Tää myrkkykin, -- Hän luomaans' ihaninta Noin hävittää ei salli päältä maan.

THERESIA.

Ma tahdon kuolla, -- minun täytyy kuolla. Elossa minut raiskattiin, mut kuoloss' Olen ma puhdistettu.

LAFOENS. Kalpenet.

THERESIA (taistellen).

Niin, myrkky vaikuttaa. Mua pitele! Syvälle suo mun katsella sun silmiis, Sun mustain silmäis valotaivaaseen, Niit' että muisteleisin haudan yössä. (Haikeasti). Ah!

LAFOENS.

Pyhimys kallis, armain, sinä kärsit.

THERESIA (raukeasti).

Vie minut balkongille, että vielä, ennenkuin kuolen, maani näkisin, Mun kalliin isänmaani kauneudessaan. Pois sieluni nyt liitää rauhass' yön, Kuin siunaus -- niin, kuin rukous taivaan puoleen Sun -- kansani -- ja maani edestä.

(THERESIA ja LAFOENS menevät balkongille. Hienoa juhlallista soittoa, joka kuvaa THERESIAN kuolemaa. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä, sitten LAFOENS palajaa.)

LAFOENS.

Ruumist' en tahdo nähdä. Mulle yhä Theresia jalo, kaunis elää. Minä Vain kuollut oon -- mut kohta minäi elän.

(Juo myrkyn jäännöksen.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)

BEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka yrittää palauttaa häntä henkiin.

BEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?

POMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!

BEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois! minun täytyy se löytää.

(Aikoo mennä.)

POMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?

BEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy erota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden silmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli kaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät, jotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion rukoillen ja muistellen viettää luostarissa.

POMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään kalmanhikeä otsaltani! Haa! -- itse olen niin tahtonut. Tunnen että minulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni oleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.

(Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida. Kardinaali astuu Pombalin eteen.)

SALDANHA. Tulen kuninkaan tyköä. Sinusta on tehty Oeyrasin kreivi. (Juhlallisesti.) Sinä olet painanut maahan vihollisesi, niinkuin myrsky painaa ruo'on. Toiset nyt odottavat kuolemaansa teloituslavalla, toiset taistelevat aaltojen kanssa hengestään, jonka maanpako on musertava. Olet voittanut, mutta mikä kauhea voitto! Vastaa: teitkö tämän kaiken rakkaudesta maatasi kohtaan, vai viettelikö sinua valta ja oma hyöty?

POMBAL (lujana). Maani ja vapauden tähden.

(Tykinlaukaus kuuluu ulkoa. Beatrice juoksee kirkaisten ikkunaan.)

BEATRICE. Hyvä Jumala, -- puolisoni! Seis! (Kaatuu maahan.)

POMBAL. Hän kuolee. Herää! Herää, lapseni, tai ota minut mukaasi! (Raivokkaasti Saldanhalle.) Sano, uskotko että kukaan nimen, arvon ja vallan vuoksi murhaa oman lapsensa?

SALDANHA. Ymmärränkö sinua! Jumala olkoon meille kaikille armollinen!

POMBAL. Ah! hän herää! Hän elää jälleen ja minä hänen kanssaan. Tyttäreni --!

BEATRICE (heittäymäisillään hänen syliinsä). Isä! (Säpsähtää äkkiä.) Haa! puolisoni ääni kutsuu minua. Tulen, tulen! Hyvästi! (Poistuu äkisti.)

POMBAL. -- -- Ja minä, minä olen yksin. --

PAOLA MORONI

Kaksinäytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

GIORDANO MORONI. | PAOLA MORONI. | LIONARDO MORONI, | Guelfejä. GORELLO, vanha palvelija. | NOORA, imettäjä. | ANGELO, vakoja. | EZZELINO DA ROMANO, | Ghibellinejä. MANFRED, hänen poikansa. | Sivuhenkilöltä. Sotamiehiä.

Tapahtuu Giordanon linnassa Vicentian lähellä, 13:nnen vuosisadan alkupuolella.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sali täynnä aseita ja kilpiä. Kummallakin sivulla ovia. Perällä kaksi ovea, josta toinen vie Nooran, toinen Paolan makuukamariin.)

GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Tehty on työmme! Nyt on rauhan aika ja kaivattu lepo suodaan sinulle, väsynyt ruumiini! Pikari tänne! (Viiniä tuodaan. Hän juo.) Haa! viinirypäleen punaista verta! Jospa olisit Ezzelinon sydänverta; kukoistavaksi, reunaksi nuorukaiseksi tutisevan vanhuksen muuttaisit, niinkuin lempeä kevätsade tekee kellastuvan ruohon vihannaksi. Missä on Paolani?

GORELLO. Kappelissa hän laakereilla ja sypresseillä seppelöitsee kaatuneiden miestemme ohimoita.

GIORDANO. Kuka seppelöitsi minun poikieni kiharat? Haudattomina ovat heidän luunsa vaalenneet korppien ruokana. (Katkerasti.) He ovat kuolleet, ja minä olen elossa!

GORELLO. Onhan teillä jäljellä veljenpoikanne, uljas Lionardo, Olisimme kenties nyt juoneet Brentan pohjan mutaista vettä, joll'ei hän urhoudellaan olisi pelastanut linnaamme, kukistanut vihollisiamme.

GIORDANO. Onko hän lihaa minun lihastani, luuta minun luistani! -- Ja kuitenkin hän on sielulleni rakas. Lieneekö hänen haavansa vaarallinen?

GORELLO. Paola on lempeällä kädellänsä sitonut hänen haavansa, niinkuin muidenkin.

GIORDANO. Ja viholliset?

GORELLO. Heitettiin Brentaan.

GIORDANO. Kaikki?

GORELLO. Kaikki! Niinkuin Jumalan kostavat kerubiimit seisoimme, veriset kirveet kädessä, joen äyräällä ja armotta syöksimme armoa huutavat syvyyteen. Brenta luikerteli niinkuin ankara käärme törmän alla ja avasi aaltojensa ahnaan kidan heitä nielemään. He ovat hukkuneet, ja kohdatkoon heitä ijankaikkisuuden kirous!

GIORDANO. Ja erittäin poikieni murhaajaa, Jumalan vihollista ja saatanan ystävää, tuota ruoskaa, jolla helvetti pieksee vertavuotavaa Italiaamme -- tuota Ezzelino da Romanoa!

GORELLO. Hänkin sai tänään kovan iskun. Veljensä pojan ruumis viruu nyt Brentan pohjassa, ja suuri joukko hänen sotamiehiänsä on kaatunut.

GIORDANO. Veljensäkö pojan? Veljensäkö pojan vain? Eikö oman poikansa? Oi, Herra, Herra, anna minun elää, kunnes olen saanut kostaa! Kuinka usein kovimmassa tuskan hädässä pyysin huoaten sinulta kuolemaa, -- nyt rukoilen, anna minun elää, niin kiitän sinua! En paljoa pyydä! Hän on murhannut minulta neljä poikaa; käsiini tahtoisin vaan yhden hänen pojistaan, yhden ainoan, niin ylistäisin sinun oikeuttasi. Tässä seison niinkuin mureneva hautakivi huolehtivain sypressien varjossa, vaan en valita, jos vain Ezzelino vaipuu samaan äärettömän kurjuuden syvyyteen. (Äänettömyys.) Jo alkaa hämärtää. Käske Paolani tänne!

GORELLO. Hän tulee.

TOINEN KOHTAUS.

Entiset. PAOLA. NOORA.

GIORDANO. Lapsikulta, sinä ainokaiseni!

PAOLA. Isä!

GIORDANO. Mitä toimiskelit?

PAOLA. Mitä vaimon tulee.

GIORDANO. Olet kalpea! Vapiset!

PAOLA. Minäkö? Ja mistä syystä?

NOORA. Vieläkö kysyt? Voi ilkeätä, hirmuista työtämme. Kaikki jäseneni ovat vielä jähmeät muistaessani mitä olemme nähneet.

PAOLA. Minäkö pelkäisin! Jos vieras kysyisi: eikö veriaseet kammota arkaa impeä, -- niin en ollenkaan ihmettelisi. Mutta Noora! Olenhan minä Paola Moroni! -- Kodissani istuivat epätoivo ja viha uskollisina tovereina, haavoitettujen valitus-huudot lasna minua tuudittelivat, ja kun muut neidot leikkivät kevään ruusuilla, minä totuin sitelemään taistelun veriruusuja.

GIORDANO. Oletpa todellakin Moronin sankari-sukua.

GORELLO (terävästi Nooralle). Sinä olet toista laatua. Sinä pakenit!

NOORA. Minäkö? Enpä tiedä --

GORELLO (pilkaten). No niin, rukoileminen on kai kevyempää.

NOORA (hämmästyneenä). Mitä tarkoitat?

GORELLO. Askaroitsitpa ahkerasti kappelissa. Mitä siellä teit?

NOORA (levottomana). Minäkö? En mitään. Rukoilin vain Jumalalta voittoa aseillemme. -- Mutta jo on levon aika. Tule, Paola!

KOLMAS KOHTAUS.

Entiset. LIONARDO.

PAOLA. Lionardo! Uskallatko?

LlONARDO. Anna anteeksi, armas Paolani! Minusta kävi ikäväksi maata joutilaana sairasvuoteella; kuuma veri suonissani kiihtyi, halaten raitista ilmaa.

PAOLA. Mutta haavasi?

LlONARDO. Sinun luonasi se paranee.

GIORDANO. Terve, rakas Lionardoni! Vielä kerran terve, voittajan kalliissa koristeissa! Punatimantteja kauniimmat ovat haavasi; koko elämäni kiitollisuus ja rakkaus ei riitä maksamaan niiden kalleutta.

LlONARDO. Rakas isäni!

GIORDANO. Huolteni talven ensimmäinen kevätsäde! Ole siunattu, poikani!

LlONARDO. Rakas, pyhä nimi! Ja sinä, Paola?

PAOLA. Siunattu, veljeni!

LlONARDO. Veljesi! (Surullisesti.) Veljesikö vain?

PAOLA. Mitä tahdot enempää?

LlONARDO. Paola! Kun vuosi takaperin pyysin rakkauttasi, mitätön nuorukainen jalon Paolan rakkautta, niin sanoi ylpeä hymysi: mitä olet? hanki ensin sodan urhotöillä sankarin seppele, ja puhu sitten lemmestä! Ja nyt, Paola, olkoot omat haavani, olkoot miekkani kaatamat viholliset puhemiehinäni. Paola, Paola! Rakastan sinua yhtä hartaasti kuin ennenkin.

PAOLA (kuin uneksien). Vuosi takaperin -- kenties silloin -- mutta nyt! --

LlONARDO. Ja mikä on muuttunut?

PAOLA (on vaiti).

LlONARDO (innollisesti). Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Katso, Lionardo! Hae itsellesi suloinen, kukoistava morsian, jota kositaan ruusujen tuoksussa ja valon kirkkaudessa, ilossa ja lemmessä! Muihin ajatuksiin on kohtaloni minua totuttanut.

GIORDANO. Niin tosiaankin! Anna hänelle aikaa. Aika kenties saattaa sinut toiveittesi perille. Nyt levolle! Ensin kuitenkin iltarukouksemme! (Juhlallisesti.) Poikieni hahmot! Uberto, Hugo, Giordano, ja sinä, suloinen Tisolinoni, -- muistamme teitä! Kaikkivaltias Jumala, suo heille rauha ja meille kosto!

(GIORDANO, LIONARDO ja GORELLO menevät.)

GORELLO (mennessään, Nooralle.) Vaimon kieli käärmeen kieli!

NOORA (säikähtyy).

PAOLA. Minulleko lemmen iloa? Kuinka kummalliselta se soi! Lionardo-parka!

NOORA (viivyskellen). Miksi Lionardon hyljäät? Hän kuitenkin rakastaa sinua hellästi. Pian isäsi valkoinen pää vaipuu hautaan, sinä jäät orvoksi, mutta Lionardon morsiamena...

PAOLA. Isäni kuoltua olen Jumalan morsian.

NOORA. Menisitkö luostariin? Ja miksi?

PAOLA. Sieluni on kätkettynä hautaan; miksei ruumistani voisi luostariin kätkeä?

NOORA. Olet vielä nuori. Kyllä sinulle vielä onnen kukka kasvaa.

PAOLA. Kuulehan, äitikulta, sanon sulle, mitä en ole ilmaissut kellekään, tuskin itselleni; kuule, mutta älä kummastele, älä kysy! Muistatko että puoli vuotta sitten jouduin vihollisten käsiin?

NOORA. Silloin kuin Lionardo urhoollisesti pelasti sinut ja tappoi heidän päällikkönsä?

PAOLA. Tuo päällikkö oli pelastanut minut kuolemasta ja, vielä lisäksi -- häpeästä. Siitä hetkestä...

NOORA. Siitä hetkestä...?

PAOLA. On sieluni kuollut.

NOORA. Mitä kuulen? Vihollinen! Mutta kuka?

PAOLA. En tiedä hänen nimeänsä; en tunne hänen isänmaatansa; hänen jälkensä sydämmessäni vain tunnen.

NOORA. Mutta vihasi?

PAOLA. Pakahtua oli rintani nähdessäni hänen kaatuvan, ja kuitenkin riemuitsin, kiitin Jumalaa: nyt hän, näet, on enkeli, ja enkeliä Paola saa rakastaa.

NOORA. Mutta selitä...

PAOLA. En nyt, en nyt -- taivaan nimessä, en nyt! Olen jo sanonut liikaa. Sanojani punastun. Hyvästi, hyvästi!

NOORA. Vielä sananen!

PAOLA. Mitä tahdot?

NOORA. Paola, jos tohtisin sanoa, -- jos tohtisin tunnustaa...

PAOLA. Kummallinen kysymys!

NOORA. Vanno, ett'et petä minua!

PAOLA. Vannon; puhu!

NOORA. Tuossa kamarissa... (Ei jaksa enempää).

PAOLA. Tuossa kamarissa?

NOORA. On vihollinen, on Ghibellini piilossa!

PAOLA. Hengissäkö?

NOORA. Hengissä, vaikka tainnoksissa. Hirmuinen Gorello syöksi koston uhriksi vihollis-raukkoja Brentan kylmään hautaan... Tämä nuorukainen... En tiennyt mitä tein, -- hän oli aivan poikani, Lanfranconin, näköinen, -- hänen katseensa oli niin viaton... Sisällinen ääni minussa huusi: pelasta! Kätkin hänet ensin kappeliin -- sitten tänne.

PAOLA. Ghibellini, veljeni murhaaja elävänä täällä! Haa!

(Aikoo mennä.)

NOORA (heittäytyy hänen eteensä). Tahdotko tappaa minut! (Säikähtyen.) Ihmisiä tulee; minä olen hukassa! (PAOLA seisoo epäilevänä.)

NELJÄS KOHTAUS.

Entiset. GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Älkää peljätkö, mutta tuo vanhus lörpöttelee kaikenlaisista kummituksista, joita on ollut näkevinään.

GORELLO. Kummituksista! Vai niin! Yhtä varmaan kuin ijankaikkisen autuuteni toivoon, luotan sanojeni totuuteen. Täällä on petosta tehty, ilkeätä kavaluutta harjoitettu. Toimittaessani kostomme ja voittomme juhlamenoja, syöksemällä vihollisia Brentaan, havaitsin nuorukaisen, joka näytti päälliköltä eikä tavalliselta soturilta, sillä kiiltävä sardonyx kimelteli hänen miekkansa kahvassa. Hetken kuluttua käännyin taas häneen päin -- hän oli kadonnut eikä kukaan tiennyt mihin.

GIORDANO. Hän on kai itse hukuttanut itsensä Brentaan, tai on joku soturi hänet sinne viskannut.

GORELLO. Ei; hänet on kätketty; tässä on kavaluutta tehty, kavaltaja seisoo tuossa. (Osottaa Nooraa.)

GIORDANO. Noora!

NOORA. Valhetta! Herra, palveluksessasi on pääni harmaantunut. Jumalan edessä vastaan työstäni. Huudan Jumalan todistajaksi, ansaitsenko kavaltajan ilkeätä nimeä. Uskollinen olen alati ollut.

GIORDANO. Oikeassa olet.

NOORA. Giordano! Kolmekymmentä vuotta olen syönyt surujenne leipää! Minun nyyhkytyksiini teidän puolisonne viimeinen hengähdys hämmentyi; vasten minun sydäntäni teidän poikanne, teidän Tisolinonne, raadeltu pää lepäsi; minun maidostani on Paolani imenyt teidän vihanne, teidän rakkautenne. Ja minua syytetään kavaltajaksi!

GORELLO. En usko yhtäkään naista, olkoonpa vaikka oma äitini.

GIORDANO. Kavaluus! Se on raskas sana! Jos et muuta voi, kuin panna häilyvän epäluulon luodinkeveyden pitkän uskollisen elämän sentneri-painoa vastaan, niin ole vaiti.

GORELLO. No niin, olen vaiti. Minä muka olen maitosuu, lapsi, joka jokaisessa valkoisessa hurstissa näkee kummituksia. Enkä puhu mitään, en mitään, en edes noista veripisaroista, jotka johtavat tänne.

GIORDANO. Mitä sanot! Vertako?

GORELLO (katsoo lattiaan). Haa! Tässäkin! Nähkääs, tuoretta verta! Ja tuossa Nooran kamari! (Pyrkii sinne.) Saamme nähdä, olenko valehdellut!

NOORA. Se on makuukamarini. Ei sinne!

GORELLO. Pois käärme, pois!

NOORA. Herra! Sallitko hänen saattaa minut epäluulon alaiseksi, tahrata koko elämäni kunnian?

GIORDANO. Jos olet syytön, miksi pelkäät?

GORELLO. Nyt olet ansassa, kyyhkyseni! (Tahtoo avata oven.)