Part 6

POMBAL (yksin). Ah! kohta on kuninkaan vastaanottohetki.

TEXEIRA (ilmoittaa). Hänen majesteettinsa, kuningas. (Menee.)

KYMMENES KOHTAUS.

KUNINGAS, POMBAL.

KUNINGAS (tervehdittyään). Tänään on sangen paha ilma. Olen maannut koki yön kovin huonosti. Haavani on minua suuresti vaivannut. Olen kai hyvin kalpea.

POMBAL. Sire, näytätte tosiaankin kärsivältä.

KUNINGAS. Niin, minua aina unessa mustat haamut vainoava tavotellen henkeäni. Alinomaa pistoolin luodit korvissani vinkuvat. Niin, tunnen että olen alituisten salajuonien alainen; sitä ei uskota. Ajatelkaas, kun ovat väittäneet sitäkin, etten muka ole laisinkaan haavoittunut! Ah! kaikki tahtovat kukistaa minut, kaikki suojelevat murhamiehiäni, kaikki vaativat heille helppoa rangaistusta.

POMBAL. Minäkö myöskin, Sire?

KUNINGAS. Anteeksi, anteeksi, te olette ystäväni. Niin, te olette todellakin ollut innokas ilmi saamaan näitä hirvittäviä rikoksia. Noita kiittämättömiä ilkimyksiä! Niin kauan kuin he elävät, vapisen joka hetki levottomuudesta, ja vasta silloin, kuin olen kuullut heidän viimeisen kuolonkorahduksensa, hengitän vapaasti.

POMBAL. Voitteko rauhoittua sillä, että olette katkaissut muutamia oksia, jotka löivät teitä silmiin, vaikka myrkyllinen päärunko vielä jää seisomaan?

KUNINGAS (syrjään). Hän tarkoittaa Jeesuksen veljeskuntaa. (Ääneen, niinkuin ei olisi kuullut Pombalin sanoja.) Eikö teidän mielestänne olisi sopivaa pystyttää temppeli pyhälle Sebastianille, jota minun on kiittäminen ihmeellisestä pelastuksestani?

POMBAL. Katkaisette sormen, mutta käsi jää vielä paikoilleen teitä lyömään.

KUNINGAS (ei edelleenkään ole kuulevinaan). Ja lisäksi voisi vielä ehkä panna toimeen kiitosjuhlat koko maassa.

POMBAL. Niin, kaikkeen tuohon on vielä aikaa, kun olette täydelleen pelastanut henkenne tuhoamalla vaarallisimmat vihamiehenne. Vasta silloin voitte sanoa, että pyhä Sebastian on teitä suojellut, vasta silloin on Portugalin kansalla syytä tyvenin mielin kiittää Jumalaa.

KUNINGAS (levottomana). Olen todellakin pahoinvoipa. Rakas markiisi, luulenpa etten tänään ole halukas keskustelemaan valtioasioista.

(Soittaa. Texeira tulee.)

POMBAL (kiireesti). Hänen majesteettinsa käskee, ettei ketään saa päästää sisään, olkoon kuka hyvänsä. (Texeira menee.)

KUNINGAS. Olette rohkea, herra markiisi.

POMBAL. Luulin että se oli teidän majesteettinne tarkoitus.

KUNINGAS (syrjään). Huomaan, etten voi livistää pakoon. Olkoon siis menneeksi, silloin siitä kerrankin pääsee! (Ääneen.) Tarkoitukseni, -- tietystikin. (Istuutuu.) No, mitä siis oikeastaan tahdotte? Sanalla sanoen --!

POMBAL. Jesuiittain karkoittamista.

KUNINGAS. Siihen minä en ikinä suostu.

POMBAL. Miksi ette?

KUNINGAS. Siksi, -- siksi etten tahdo. Silloinhan minut koko Europassa julistettaisiin uskonnon vainoojaksi. Puolisoni mainitsi, että eräs hänen hovinaisistaan kertoi lukeneensa erään jumalattoman ranskalaisen filosoofin teoksen, jossa minua verrattiin harhaoppiseen Preussin Fredrikiin. En voi sanoa tekijän nimeä, sillä (tehden ristimerkin) en katso hurskaan kristityn velvollisuudeksi panna mieleensä mokomien uskottomain jumalainkieltäjien nimiä, mutta siinä itse näette uudistuksienne tulokset.

POMBAL. Tämäkö perusteenne?

KUNINGAS. Mitä hänen pyhyytensä siitä sanoisi? Jeesuksen veljeskunta on liiaksi mahtava, -- me emme tohdi sitä suututtaa. Sitä paitse pitää meillä olla syitä, perusteita maailmalle ilmoitettavana.

POMBAL. Eikö viimeinen salahanke teidän henkeänne vastaan ole todistus, jonka pitäisi saada heidän uskollisimmat ystävänsäkin uskomaan? Eikö heidän kätensä ole ruhtinasten verillä tahratut? Jokaisella noista kymmenestä, joille kuolemantuomion julistitte, on puolellaan satoja, jotka joka hetki vetävät henkeään vain syytääkseen teihin kirouksia, -- joiden ainoa tunne on kosto, joiden ainoa ajatus on teidän murhanne.

KUNINGAS. Tiedän, -- he ovat vihamiehiäni. Mutta nähkääs, -- sanon siis totuuden: en tohdi, pelkään heitä. Lapsuudestani asti on minuun istutettu se käsitys, että Jeesuksen veljeskunta on jotakin suurta, hirmuista, mahtavaa, joka toisessa kädessään pitää taivaan, toisessa syvyyden avaimia, -- jotka tuntevat vähäpätöisimmän ihmisen pienimmätkin ajatukset, -- joiden rankaisevaa kouraa ei voisi välttää, vaikka; pakenisikin Portugalista, Europasta, asutusta maailmasta, elämästä --, sillä he ovat mahtavammat kuin maan kuninkaat, ja taivaan enkelit kuulevat heidän ääntään.

POMBAL. Myönnän, että ovat mahtavat, mutta heidän mahtinsa on uhkaavan pilven, joka näyttää hirmuiselta, vaan jonka auringon säteet pian hajoittavat. Kautta koko nykyajan käy huuto noita jesuiittoja vastaan, kauhun huuto menneisyyteen nähden ja koston huuto tulevaisuuteen nähden. Pieni Portugal on antava Europalle esikuvan, josta tämä tulee sitä iankaiken kiittämään.

KUNINGAS. Tuhlaatte sanojanne turhaan. Minä en voi ryhtyä karkoittamaan Jeesuksen veljeskuntaa.

POMBAL. Sekö viimeinen sananne?

KUNINGAS. Viimeinen.

POMBAL. Silloin minun täytyy teidän majesteetiltanne pyytää virastani eroa.

KUNINGAS. Eroako? Mahdotonta! En tule toimeen ilman teitä. Ah! te tahdotte saada ministeri-palkkanne korotetuksi. Saatte. Se on todellakin pieni, myönnän sen. Teistä on tuleva ruhtinas, ensimmäinen Portugalissa -- ajatelkaas, se kuuluu kauniilta. Vaan ette saa minua jättää, kaikessa muussa tahdon noudattaa mieltänne. Eikö totta -- te jäätte?

POMBAL. Sire, sanassani pysyn.

KUNINGAS. Mutta pyydän, rukoilen, -- kuninkaanne, ei, ei, ystävänne, joka hyväksenne on tehnyt kaikki, rukoilemalla rukoilee teitä jäämään. Minulla ei ole ketäkään muuta, johon voin luottaa.

POMBAL. Valitkaa! -- minut tai jesuiitat, uskollisin palvelijanne tai kiukkuisimmat vihamiehenne.

KUNINGAS (kylmästi). Vai niin! Luulette olevanne tuiki tarpeellinen. Erehdytte kerrassaan, hyvä markiisi. Menkää herran nimeen, -- me emme tarvitse teitä.

POMBAL. Niin pian kuin mahdollista annan kertomuksen niistä yhdeksästä vuodesta, joina olen kuninkaani käskyjä toimittanut. Tämän kirjeen voin heti jättää teidän majesteettinne haltuun. Se on hänen pyhyydeltään, paavi Clemens XIII:nnelta, joka joitakuita päiviä sitten vielä oli kardinaali Aqvaviva.

KUNINGAS (lukee). Haa! Pyhä Isä on tyytymätön. Hänen kanssaan pitää heti suoriutua.

POMBAL. Niin, hän vaatii, että teidän murhaajanne, koska ovat jesuiittoja, pitää jättää rankaisematta.

KUNINGAS. Arveluttava asia! Teidän pitää saattaa se oikeaan.

POMBAL. Teidän majesteettinne, unhotatte että olen pantu viralta.

KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Tunnen etten koskaan voi selvitä tästä sokkelosta.

POMBAL. Clemensin ovat jesuiitat asettaneet paavinistuimelle. Kun hän nyt näkee teidän majesteettinne näitä suosivan, niin vaatii hän röyhkeästi kaikkien murhamiehinenne vapauttamista, jotta he sitä paremmin voisivat hioa niitä tikareita, jotka eivät ensi kerralla osuneet oikeaan. Meidän täytyy siis alkaa taistelu pyhän paavinistuimen kanssa. Meillä ei ole muita liittolaisia kuin protestanttinen Englanti, joka tässä kohden ei voi meitä auttaa. Ranska ja Espanja ovat vihollisiamme, -- pian voi sota syttyä näitä valtoja vastaan. Tosin on armeijallamme taitava päällikkö, Schaumburgin herttua, mutta hän pyytää eroansa samalla kertaa kuin minäkin. Itävallan kanssa olemme jotakuinkin hyvässä sovussa, mutta ainoastaan minun ja puolisoni erikoistuttavuuksien kautta. Jos minä luovun virastani, niin saatte Maria Theresiasta vihamiehen. Näettekö, mitä voitte toimittaa ilman minua?

KUNINGAS (menehtyneenä). Hallitkaa!

POMBAL. Itse Portugalissa olen murtanut aatelin vallan. Olen hankkinut kruunulle takaisin kaikki ne tilukset, jotka aateli on pakolla ottanut heikolta hallitukselta. Olen tehnyt kuningasvallan suureksi ja peljätyksi, niin että nämä pikkutyrannit eivät uskalla sen valtamahdin edessä päätään nostaa. Jos minut pannaan viralta, niin tämä mehua ja voimaa imevä harvainhallitus kohottaa taas päätään ja anastaa väkisin entisen valtansa.

KUNINGAS. Hallitkaa!

POMBAL. Ja mitä tulee teidän yksityiseen elämäänne, niin eikö kaikki salaiset vihamiehenne riemuitse ja todelliset ystävänne huolestu nähdessään, miten te kohtelette uskollisimpia palvelijoitanne? Kaiket päivät saatte levottomana vavista kapinoitsijain tikareita, kaiket yöt unissanne niitä peljätä.

KUNINGAS. Hallitkaa! Jätän kaikki teidän haltuunne, tehkää niinkuin tahdotte.

POMBAL. Pidättekö sananne?

KUNINGAS. Pidän.

POMBAL. Nyt olette taas oma itsenne, ja niin minäkin taas olen sama kuin ennen. Haa! Nyt olen siis saavuttanut unelmieni päämäärän! (Menee.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

KUNINGAS (yksin, nousee seisaalleen.) Hän on poissa. Olen yksin. Tuntuu siltä, kuin olisin kaikkien hylkäämä. Ei, ei! Vielähän olen kuningas. (Soittaa. Texeira tulee.) Samppanjaa! Minun täytyy virkistää mieltäni. Minua paleltaa. (Samppanjaa tuodaan, kuningas juo.) Lääkärini on sanonut, että voin vielä elää monta vuotta, hän on kyvykäs mies. Voin häneen luottaa, ja kuitenkin tuntuu siltä kuin kuolema, kamala viikate kädessä, seisoisi takanani ja osottaisi päätäni. (Juo.) Pah! Houreita! Haa! Tunnen hirveän ahdistuksen painavan ja vaivaavan rintaani. (Äänettömyyttä.) On niinkuin tekisi mieleni nähdä verta vuodatettavan, murhaajieni verta. Tuon salinoven takana seisoo kenties murhamies odottamassa, milloin voisi pistää minut kuoliaaksi. En tohdi täältä poistua. Ja tämä viini sitten! Se on ehkä myrkyllä sekotettua. Olkoon mitä on: se tarjoo minulle nautintoa ja siihen tahtoisin mieluimmin kuolla. (Kauhistuen.) Tuon ajatuksen paholainen johdatti mieleeni. Minun pitää saada seuraa. (Texeira tulee.) Onko siellä ketään, joka odottaa päästä puheilleni?

TEXEIRA. Donna Theresia de Tavora, Aveiron herttuatar.

KUNINGAS. Theresia! -- minun luonani! Saanko uskoa korviani? Haa! Vihdoinkin tuo ylpeä nainen on taipunut! Herttuatar tulkoon!

(Texeira menee.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

KUNINGAS. THERESIA.

THERESIA. Teidän majesteettinne! Etsin teitä viimeisenä turvanani. Laupeus on aina ollut kuningasten suurin kaunistus. Armoa vihollisillenne!

KUNINGAS (ivallisesti). Anotteko te armoa?

THERESIA. Anon, itsenne tähden, herra kuningas. Pelastakaa veljenne, pelastakaa ne toisetkin aatelismiehet, muuten olette vikapää suurimpaan vääryyteen. He ovat syyllisiä -- niin; mutta jokaisella on oikeus tulla ainoastaan vertaistensa, pääriensä, tuomittavaksi. O, olen käynyt Portugalin etevimpäin aatelismiesten luona, saadakseni heidät vastustamaan tuomiotanne, mutta nuo pelkurit ovat kieltäytyneet, ovat peljänneet Pombalin kostoa! Minun täytyy siis vedota teidän omaan oikeudentuntoonne.

KUNINGAS. Siitä asiasta päätän yhdessä ministerini kanssa. Olen vannonut pyhän Sebastianin nimeen, että heidän tulee kuolla, ja aina pidän valan, jonka olen hänelle tehnyt. (Syrjään.) Kuinka hän on kaunis! Kuinka tuo kiihtynyt kalpeus on viehättävä! Tuntuu, niinkuin tekisi mieleni raivokkain suuteloin purra nuo kalpeat huulet veripunaisiksi.

THERESIA. Mutta, sire, -- ainakin veljenne, -- hänet teidän täytyy pelastaa.

KUNINGAS. Hänen ennen muita täytyy mennä häpeän kuolemaan. Kauheiden kidutusten alaisena tulee hänen mestauslavalla heittää henkensä, joka sitten helvetin tulessa joutuu tuhatkertaa julmempaan vaivaan.

THERESIA (tuijottaa häneen liikahtamatta, niinkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan).

KUNINGAS (syrjään). Tuo aavemainen katse minua pelottaa. On niinkuin kulkisin unessa. Olen kai liiaksi juonut. (Ääneen.) Kumma, kuinka hartaasti olette kiintynyt Lafoensin herttuaan.

THERESIA (hurjasti). Siksi että häntä rakastan, ettekö sitä ymmärrä? -- siksi että häntä rakastan. Ah! en voi ajatellakaan, että hän kuolisi -- ah! en saata käsittää, kuinka maa enää voisi olemassa olla tai aurinko paistaa, jos hän ei eläisi. Käsitättehän -- mahdotonta on, että hän kuolisi.

KUNINGAS. Te voitte hänet pelastaa.

THERESIA. Mitä tahdotte? Omaisuuteni, -- äärettömät tilukseni? Ottakaa, ottakaa! Minä kuljeksin mierolaisena ja kerjään leipäni. Tai henkeni? Viekää! viekää! Häpeälava, -- tikari, -- myrkky, -- mitä vain tahdotte!

KUNINGAS. En mitään tuosta kaikesta. Itsenne!

THERESIA (soinnuttomasti). Mitä tarkoitatte?

KUNINGAS (tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin). Te ymmärrätte minut!

THERESIA (kääntyen pois). En!

KUNINGAS. Sinun täytyy tulla omakseni. En tiedä, rakastanko vai vihaanko sinua, mutta sydämmessäni tunnen valtavan himon tuhota, turmella, ja kuitenkin nauttia sinua. Haa! tahtoisin nähdä sinut piinapenkillä, nähdä kuinka häikäisevät, uhkuvat jäsenesi värisevät noiden kauheiden kidutuskoneiden käsissä, -- ja samalla tahtoisin mielipuolen ahnain huulin suudella paljaita jalkojasi. Haa! tahtoisin nähdä sinun epätoivosta uupuneena nojautuvan olkapäähäni, aivoissa hulluus ja sydämmessä raivo, kunnes hurjapäisenä suudelmilla, vielä hehkuvammilla kuin minun, tapaisit huuliani.

THERESIA. Ah! noin rohkenette puhua minulle! Olen hävetä silmät päästäni. (Pitelee otsaansa.) Miksi tulinkaan tänne! Pois -- pois! (Aikoo poistua.)

KUNINGAS. Älkää minua syyttäkö, -- itse olette lemmittynne surmannut.

THERESIA (yht'äkkiä). Niin, niin! -- minähän se hänet johdatin turmioon Ja vieläkö arvelisin --! (Kuninkaalle.) Pelastakaa Lafoens -- niin minä olen teidän. (Synkästi.) Pyhä madonna, älä vihastu! Sinä olisit tehnyt samoin kuin minä. --

VIIDES NÄYTÖS.

(Läpikäytävä sali S:t Julianin linnassa. Ovia usealla taholla.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

POMBAL (astuu sisään). Elvas syytön! Nuo sanat soivat yhä vielä korvissani. Kuoleva José ei ehtinyt muuta minulle sanoa, mutta hänen katseensa osotti, että hän puhui totta. Miksi olen mennyt niin pitkälle? Olen kiven jo niin työntänyt jyrkännettä alas syvyyteen, etten enää voi sitä pidättää, vaan se tempaa minutkin mukanaan. Kardinaali Saldanha oli oikeassa: jos asia olisi käynyt laillista tietä, niin ei ketään syytöntä olisi langetettu. Olen nyt toiveitteni perillä, -- ja kuitenkin olen melkein toivomaisillani, että kaikki olisi tekemättä ja että saisin alottaa kaikki alusta, olenko minä määrätty hävittämään kaikki, mikä on minua lähellä? Uskollinen Josénikin myrkytetty, -- jesuiittani myrkyttämä kostonuhriksi! Ja hänen viimeiset sanansa, että Elvas oli syytön -- mitä ne merkitsivät? Voisinko sittenkin pelastaa hänet? En! En voi tuoda esiin mitään todistusta hänen syyttömyydestään. Hän on itse tunnustanut, hänen isänsä ja äitinsä niinikään. Sanottaisiin, että hänet pelastin siksi että hän oli vävyni. Maineeni nyky- ja jälkimaailman silmissä vaatii hänen kuolemaansa, o, Elvas, Elvas, älä minua syytä! Sinä, joka saat kuolla, olet onnellisempi kuin minä, jonka täytyy elää, tämä verivelka omallatunnollani. Haa! Kuulen askeleita. Se on Beatrice, jota lähetin noutamaan, kun tosiaankin ensin ajattelin pelastaa hänen miehensä. (Yht'äkkiä.) Mutta kenties se vielä olisi mahdollista, -- onhan hän tyytyväinen, kun vain saa pitää henkensä. (Miettiväisenä.) Niin oikein! Näin voin pelastaa hänet ja oman kunniani samalla kertaa.

TOINEN KOHTAUS.

POMBAL. BEATRICE.

BEATRICE. Tahdot siis armahtaa puolisoani, myönnät vihdoinkin hänet syyttömäksi! Ah! näen että niin on, et olisi muuten minua kutsunut, ei olisi sinulla ollut siihen luontoa. Älä kiellä, älä, sillä tunnen, että sydämmeni silloin särkyisi.

POMBAL. Tahdon sinun tähtesi valmistaa hänelle pelastukset keinon.

BEATRICE. Luiz! Oi, kuulitko? Isäni lupaa sinut pelastaa.

POMBAL. Kuuntele tarkoin, tyttäreni. Kaikki todistukset painuvat puolisosi syyllisyyden puoleen, -- meidän täytyy siis pitää häntä syyllisenä. Hän paetkoon salaa vielä tänä yönä ja piilottakoon henkensä, unhotettuna ja saavuttamattomana, johonkin kaukaiseen maailman kolkkaan. Hänen kuvansa on teloitettava, kun hän itse on paennut; henkensä hän saa pitää, mutta kunniansa hän menettää.

BEATRICE. Ah! kun hän vain saa henkensä pitää, niin olen tyytyväinen. Mitä me Portugalia, kunniaa, rikkauksia kaipaamme! Minun rakkauteni hänelle kaiken tuon korvaa. Pakenemme kauas, niin kauas, että siellä ei Portugalin aurinko paista, ei sen taivas helota, eikä siis mikään häntä muistuta siitä, mitä hän on kadottanut. Ja joskin jokin haihtuva tuuli sinne eksyisi ja kuiskaisi hänen korvaansa kotimaan kieltä, niin minä haastaisin hellyyteni sydämmellisestä hartaudesta, niin että tuuli ei hennoisi hänen mieltään huolestuttaa. (POMBAL taistelee ääneti itsensä kanssa. BEATRICE huomaa, että hänen huulensa vapisevat.) Mikä sinua vaivaa, isä? Kävit niin kalpeaksi.

POMBAL. Voisitko -- jättää -- äitisi?

BEATRICE. Ja sinut? Pitäisikö minua täällä mikään muu, kuin sinä? Mutta, katso, sinä olet suuri, mahtava, kunnioitettu, -- hän on halpa, vainottu, väärintunnettu; sinulla on kiitollinen kansa, -- hänellä vain vaimo-raukkansa; sinä saat osaksesi nykyajan ihailun, -- hän ainoastaan naisen rakkauden. O! olemme kumpikin näinä viime aikoina niin äärettömästi kärsineet, ettemme voi kauan elää; suo minun siis ainakin levittää rauhaa hänen elämänehtoonsa viimeisiin hetkiin.

POMBAL. Ei! Beatrice, sinun täytyy jäädä. Sinun täytyy katkaista kaikki muiston siteet väliltänne. Haemme paavilta teille avioeroa. Pombalin tytär ei saa maanpakoon seurata isänmaankavaltajaa. Minun oman kunniani tähden sinun pitää jäädä. (Kello lyö yksitoista.)

BEATRICE. Hyvä Jumala! Kuolinkellot jo soivat. Joutuin, joutuin! Minä suostun kaikkeen. Ettekö näe, isä, aika rientää!

POMBAL. Rauhoitu! Kello lyö vasta yksitoista. Meillä on vielä tunti aikaa. Kello kahdeltatoista tulee tuomittujen tämän salin kautta kulkea kappeliin, nauttiakseen siellä viimeistä kertaa Herran ehtoollista. Siksi hänen pitää olla pakomatkalla. (Huutaa.) Tänne! (Vanginvartija tulee.) Tuo tänne Elvasin herttua, ja anna hänen puhua kahdenkesken herttuattaren kanssa. (Vanginvartija menee.) Valmistele nyt häntä pelastuksen varalle, ja sano hänelle jäähyväiset. Minä toimitan niin, että hän voi paeta, joutumatta ilmi. (Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

BEATRICE, myöhemmin ELVAS.

BEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan häntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea, koittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu tykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O aika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin huimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, -- ei -- vihdoinkin -- -- ah!

ELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah, Beatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö. (Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme maan päällä toisemme.

BEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, -- ajatteleppas -- vapaaksi!

ELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka ilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.

BEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, -- puhun totta.

ELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen saanut oikeutta -- vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei avata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen kärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna, täällä vietän, voi saattaa minut raivoon.

BEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun täytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen alottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O, kuinka viipyvät!

ELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan; nimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! --

BEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta kuolemasta. Minä rukoilen, -- pakene!

ELVAS. Entä sinä itse?

BEATRICE (hämmentyneenä). Minä tulen jäljestä. Näetkös, me emme voi paeta yht'aikaa. Älä ole levoton minun tähteni. Minä kyllä tulen.

ELVAS. Beatrice-rukka! -- sinä et ole oppinut valehtelemaan. Ah! Nyt älyän kaikki! (Äänettömyyttä.) Minä jään tänne.

BEATRICE. Pyhä madonna! Mitä sanot? Näyttihän kuolema sinusta niin hirvittävältä.

ELVAS. Näet, että olen muuttunut. Tosin, kun ensin kuulin nuo sanat, että minun täytyisi kuolla, tuntui siltä, kuin sydämmeni ja sieluni olisivat kauhusta hyytyneet. Hirmuista onkin syyttömänä kuolla. Mutta nyt tunnen, etten voi elää kunniattomana ja ilman sinua.

BEATRICE. Pakene, pakene! Jos et itsesi, niin minun tähteni.

ELVAS. Mitä luulet elämän olevan minulle sinusta erotettuna? Ajattelivat näin: tuolle heikolle Elvas-raukalle voi viskata elämän niinkuin kerjäläiselle almun. Mutta pettyivät. Olen ollut pelkuri. Olen unhottanut kunniakkaan nimeni, en ole ansainnut miehen arvoa; mutta olen herännyt häpeämään entistä heikkouttani. (Vanginvartija tulee.)

VANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, herttua, ottaa yllenne tämän munkinkaapun, niin olen niin toimittanut, että voimme kenenkään estämättä päästä täältä.

ELVAS. En! Mene ja sano tyrannille, jota palvelet, että murhata voidaan Elvasin herttua, mutta ikänä ei häntä kunniattomaksi saada.

BEATRICE. O, kuinka noiden miesten sydän on kova! Luiz, pakene! Minä pyydän, oma Beatricesi sitä pyytää. Katso, aika kuluu. Saatatkin minua vastustaa, -- et siis rakasta minua!

ELVAS. Et tiedä, mitä sanot. Onko meillä molemmilla täällä maan päällä muuta kuin rakkautemme? Minun isäni on, toivoen että hänen tuomionsa siitä lievenisi, todistanut väärin minua vastaan, -- sinun isäsi on vihasta ja itsekkyydestä syössyt meidät molemmat onnettomuuteen. Mitä silloin voimme ihmisiltä odottaa? He eivät ole suoneet rakkaudellemme sijaa maan päällä, minä menen nyt valmistamaan sille sijaa taivaassa.

BEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö kaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin syliin.)

ELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty maan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi minun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me pian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun, joka taivaassa sinua ikävöitsen.

BEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua). Luiz!

(Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen, kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon. Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)

MOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa pari sanaa Lafoensin herttualle?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa rukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua huomispäivää varten?

MOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut saavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne. (Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!

MOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä elämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!

(Linnanpäällikkö ja soturit menevät. Kaikki hengeltä tuomitut ovat hekin jo menneet.)

NELJÄS KOHTAUS.

MOREIKA. munkki, myöhemmin LAFOENS.

MOREIRA. Olemme yksin. Voitte jatkaa surullisia tiedonantojanne.

MUNKKI. Se on pian tehty. Kaikki Jeesuksen veljeskunnan jäsenet, jotka tämä pääkerettiläinen on saanut käsiinsä, on hän muutamien laivapahasien varaan jättänyt meren ja myrskyn raivolle alttiiksi. Mutta -- Hän, joka Mooseksen pelasti aalloista ja pyhän Johanneksen liekeistä, Hän kyllä heidänkin matkaansa suojelee.

MOREIRA. Entä Europan hallitsijat?

MUNKKI. Sanotaan että Pombal toimii heidän tahtonsa mukaisesti. Hän kuuluu sopineen Espanjan Arandan, Ranskan Choiseulin ja Itävallan Kaunitzin kanssa, että nämä valtioissaan seuraisivat hänen esimerkkiään.

MOREIRA. Entä hänen pyhyytensä?

MUNKKI. Lähetti tosin heti, kun nousi Pietarin istuimelle, uhkaavan kirjeen Pombalille, mutta, hämmästyen tämän röyhkeyttä, on antanut myöden ja taipunut hänen tahtonsa mukaan.

MOREIRA. Entä kansa?