Part 3

KUNINGAS. Siis on audienssi päättynyt, hyvät herrat. Toivon jälleen näkeväni teidät tänä iltana Aveiron herttuan luona.

TOINEN KOHTAUS.

KUNINGAS, myöhemmin TEXEIRA.

KUNINGAS. Olen siis ainakin hetkeksi päässyt noista suututtavista hallitushuolista! (Soittaa. Kantapoika tulee.) Onki Texeira etehisessä?

KANTAPOIKA. On.

KUNINGAS. Kutsu hänet sisään! (Kantapoika menee. TEXEIRA tulee.) Mutta, pyhän Sebastianin nimessä, näytättehän lopen kuihtuneelta, ystävä! Ettehän tietenkään ole käynyt karmelinunnain luostarissa päin? Ha, ha, ha!

TEXEIRA. Tulen ruumiin luota, sire.

KUNINGAS (ilkeästi ällistyneenä). Mitä aioinkaan sanoa? Tulettehan tänä iltana Aveiron herttuan naamiaisiin?

TEXEIRA. Sire, minä tulen sisareni ruumiin luota.

KUNINGAS. Mitä sanot, mies? Kauniin Ferdinandanko? Eihän toki?

TEXEIRA. Totta. Hän on epätoivoisena hukuttanut itsensä; abbedissa oli saanut tietää kaikki. Mutta ennen kuin hän menetti itsensä, haastoi hän meidät molemmat Jumalan tuomioistuimen eteen.

KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Ole minulle armollinen! (Horjuu) vereni hyytyy kauhusta. Mutta, jumal'auta, syytön olen minä. Kuka olisi luullut, että se häneen niin kovasti koskisi? Mutta puhuhan, mies! Mitä siinä seisot ja tuijotat?

TEXEIRA. Sire!

KUNINGAS (keskeyttäen). Vai niin, tahdot syyttää minua. Minä kai se ensin toin hänet nähtävilleni, minä kai se itseäni kiihoitin kuvailemallani hänen kauneuttaan! Kirottu tuo sinun avuliaisuutesi! Nyt minä siitä kärsin. Eikö ole niin kuin tuo vainaja seisoisi keskellämme ja syytellen tuijottaisi kiillottomin silmin taivasta kohti? Näetkös? (Hurjistuen.) Kas tuossa! (Hänen katseensa osuu ristiinnaulitun kuvaan.) Olen unohtanut tänä aamuna lukea isämeitääni. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee hartaasti.)

TEXEIRA. Sire, rauhoittukaa! Minä otan päälleni kaiken syyni kun hän meitä Kaikkivaltiaan edessä syyttää. Mitä minulle tapahtuneekin, niin se ei ole mitään sen suhteen, että menettäisin armaan kuninkaani suosion. Minä se teitä viettelin ja salasin teiltä, että hän oli nunna.

KUNINGAS. Tietenkin, tietenkin! Sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni. Sinä vastaat puolestani. Ah! Kevennät omaatuntoani. Minä olenkin syytön. En todellakaan tiennyt, että hän oli nunna; luulin että hän vain oli noviisi. Sinä vastaat kaikesta, minä olen silloin levollinen. Me luetamme messuja hänen sielunsa pelastukseksi, sata vahakynttilää pannaan palamaan. Sinä saat itse rahastohuoneesta ottaa niin paljon rahaa kuin tahdot. (Hetken kuluttua kauhistuneena.) Luuletko todellakin että hän syyttää meitä -- sinua, aioin sanoa, -- Jumalan istuimen edessä?

TEXEIRA. Sire! Verenne on häiriössä. Eikö koko Europa teitä ylistä hurskauden esikuvana? Eikö hänen paavillinen pyhyytensä antanut teille siunattua kultaruusua? Eikö teillä ole pullollinen sitä oikeata verta, jota yksi ainoa pisara jo ottaa pois kaikki synnit?

KUNINGAS. Olet oikeassa. Muista, kuinka suuren summan tahdot rahastosta. Olen viimeaikoina jättänyt kirkonkäyntini, semmoista ei saa enää tapahtua. En koskaan enää tahdo olla tekemisissä nunnain kanssa, sen lupauksen teen pyhälle Sebastianille. (Haaveksien.) Ja kuitenkin hän oli niin kaunis! Nyt vasta tunnen, kuinka kaunis hän oli. Tekisi mieleni loihtia esiin kuvasi. (Äkisti.) Pois, jumalattomat ajatukset! En tahdo enää häntä ajatella. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee.)

KOLMAS KOHTAUS.

(Pieni kabinetti Aveiron herttuan asunnossa, koristettu kukilla ja kasveilla. Oikealla ryhmä, joka kuvaa pyhän Sebastianin marttyyrikuolemaa. Perällä useampia rintakuvia. Vasemmalla ja perällä ovia.)

MOREIRA, SOUZA, MATHOS, myöhemmin AVEIRO.

SOUZA. Voimme viipyä vielä hetken. Juhla ei vielä ala. Tämä kabinetti on viehättävä. Herttualla on aistia, se täytyy myöntää.

MOREIRA. Veljeskuntamme päällikkö uskoo siis, että se koski vain erivapautusta, tuo kardinaalin käynti Roomassa.

SOUZA. Kaikki toimitettiin mitä suurimmalla varovaisuudella. Veljeskunnan päällikkö ainakaan ei voinut saada selvää salaisista sopimuksista, jos sellaisia oli olemassa.

MOREIRA (miettiväisenä). Salaisuuksia veljeskunnallemme! Te koititte kai kaikkia diplomaattijuonia, joita Pariisissa olitte oppinut, saadaksenne tietoonne salaisuudet?

SOUZA. Kaikki koitin -- mutta turhaan. Ei edes se ystävyyskään, jota paavin veljentytär minulle osotti, mitään auttanut. Onneksi... (Huomaa MATHOSEN ja rupeaa hurskaan näköiseksi.) Sen pahempi, on hänen pyhyytensä sairas.

MATHOS. Jumalan viittaus, että hän ei menettele oikein Jeesuksen veljeskuntaa kohtaan. Rukoilkaamme hänenkin, niinkuin kaikkein vihollistemme puolesta!

MOREIRA. Meille olisi hyödyksi, jos hänen pyhyytensä sairaus ei kestäisi kauan.

SOUZA (painavasti, katsahtaen Moreiraan). Luultavasti se ei olekaan pitkäaikainen. Veljeskuntamme päällikkö on hänelle suositellut erästä taitavaa lääkäriä, joka on tunnettu hyvistä parannuskeinoistaan.

MOREIRA (syrjään, pikaisesti). Se oli pirullinen ajatus. Mutta, Herra, tapahtukoon tahtosi!

MATHOS. Nähkääs, kuinka väärin maailman lapset soimaavat jesuiittoja kostonhimoisiksi ja viekkaiksi! Eikö kunnianarvoisa päällikkömme näin osottaudu Vapahtajamme arvokkaaksi seuraajaksi, kun tämä sanoo: "tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat?" Paavi vainoo Jeesuksen veljeskuntaa, ja nyt tämä koittaa kostaa pahaa hyvällä ja pelastaa hänen henkensä ajallisesta kuolemasta.

SOUZA (hiljaa Moreiralle). Miten te aiotte tuota miestä käyttää valtioasioissa?

MOREIRA (samoin). Hän on lähetettävä Wieniin, missä hän hurskaudellaan ja opillaan voittaa keisarinnan puolellemme pikemmin, kuin jos olisi suurin diplomaatti. Teidän tulee vielä tänään lähteä Pariisiin. Tiedätte, että Pombal on pian kukistettava. Se tulee saamaan muutoksia aikaan koko meidän ulko-politiikassamme. Meidän, täytyy erottaa kaikki ulkomaiset kenraalit armeijastamme, jonka -- se tulee meidän myöntää -- vihamiehemme on järjestänyt loistavalle kannalle. Sota Ranskaa ja Espanjaa vastaan on siis jätettävä. Meidän täytyy rikkoa kaikki välit harhaoppisen Englannin kanssa. Teidän tulee Choiseulille kuvailla liiton mahdollisuutta Portugalin kanssa, jos hän antaa Jeesuksen veljeskunnan olla rauhassa. Muistakaa, nyt koitellaan teidän valtiotaitoanne. Pompadouria te imartelette, hovikot ostatte, kuningasta peljätätte helvetillä, Choiseulin tunnustatte ylimmäksenne, hän on aina mielellään ensimmäisenä. Tärkeintä on varovaisuus. Ei mitään ylellistä prameutta, nöyrää mieltä vain, niinkuin munkille sopii, ja hurskautta, joka soveltuu siihen ahdinkotilaan, missä veljeskuntamme nykyään on.

SOUZA (hymyillen). Olkaa varma, että messua lukiessani lumoan naiset niin, että puoli Pariisia kääntyy.

MATHOS (hiljaa Moreiralle). Kuinka voitte käyttää Jumalan töihin tuota, joka on niin takertunut maailman turhuuksiin?

MOREIRA (hurskaasti). "Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita". Irstaassa Pariisissa hän hyödyttää asiaamme enemmän, kuin jos hänellä olisi Paavalin into ja Johanneksen hurskaus.

AVEIRO (tullen sisään). Arvoisat isät, suokaa anteeksi että häiritsen keskusteluitanne, mutta vieraita jo kokoontuu, ja pelkään että voitte joutua ilmi.

MOREIRA. Hyvät veljet, tulkaa minun huoneeseeni. Siellä jatkamme neuvottelujamme. (Hiljaa Aveirolle.) Oletteko pannut kutsumaan vasalleitanne? Ovatko he aseelliset?

AVEIRO. Niinkuin tiedätte, olen ottanut asettaakseni vapaan joukon, jos sota syttyy Espanjaa vastaan. Heidän asestamisensa ei siis ole mitään epäluuloa herättänyt. He saapuvat Lissaboniin ensi tiedon saatuaan.

MOREIRA. Hyvä. Ehkä piankin heitä tarvitaan.

AVEIRO. Oletteko saanut vihiä mistään?

MOREIRA. En, mutta saan tänä iltana kuninkaalta tietää kaikki. Millaisella mielellä on hän?

AVEIRO. Tavattoman levoton. Hänen kamariherransa, Texeira, on kertonut hänellä olleen omantunnon vaivoja siitä, että yksi hänen monista lemmityistään on hukuttanut itsensä.

MOREIRA. Muistakaa pitää silmällä, ettei kukaan meitä yllätä.

AVEIRO. Minuun voitte luottaa. (Avaa salaoven, jonka peittää peili. Jesuiitat menevät.)

SOUZA (mennessään). Tämä on todellakin hiipaisevaa. Voisipa vannoa, että tämä tie viepi kaunottaren kammioon, eikä pater Moreiran luo.

AVEIRO (yksin). Tuo Moreira kohtelee minua aivan kuin koulupoikaa; aina on salaisuuksia, joista minä en saa mitään osaa. No, kun aika on joutunut, niin nähdään, kuka tulee ministeriksi. (Menee.)

(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Tanssisoitantoa kuuluu! Silloin tällöin joku naamio vilkaisee sisään, mutta poistuu heti.)

NELJÄS KOHTAUS.

KUNINGAS, sitten MOREIRA.

KUNINGAS. Theresiaako se herttua ehkä tarkoitti, kun sanoi jonkun tahtovan tavata minua täällä kabinetissa? Ei, -- hän on nyt ollut ylpeämpi minua kohtaan kuin koskaan ennen. Enkö siis voi taivuttaa tuota naista, tuota ainoata, joka on minua vastustanut? Miesten edessä tunnen usein semmoista heikommuutta, että heitä vihaan, mutta naisen, olkoonpa vaikka kuinka suuri, tiedän toki voivani voittaa. Täällä ei ketään näy. (Aikoo kääntyä takaisin. MOREIRA on tullut sisään salaoven kautta.) Te täällä! Kuinka rohkenette? Haa! Ettehän vain aikone käydä henkeeni käsiksi? Vahti tänne!

MOREIRA. Noinko te kohtelette entistä rippi-isäänne?

KUNINGAS (itsekseen). Tunnen aina kummallista rohkeuden puutetta, kun näen tuo miehen. (Ääneen.) Voisivat nähdä meidät yhdessä! Mitä siitä Pombal? sanoisi|? Poistukaa! En tahdo teitä ilmaista. Miksi olette tänne tullut?

MOREIRA. Pelastaakseni teidät, sire. Olen uskaltanut henkeni vapahtaakseni sielun, joka on kadotuksen partaalla.

KUNINGAS. Mitä, jos joku tulisi! Ei maksa vaivaa teidän puhua. En kuitenkaan teitä usko.

MOREIRA. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin, ettei kukaan tule.

KUNINGAS (tyynemmin). Vai niin! Puhutte vaarasta. Eihän toki täällä tänä iltana?

MOREIRA. Viimeistä kertaa varotan teitä oman itsenne, uskonnon ja maan suurimmasta vihollisesta ja vaarasta -- Pombalista. Häntä minä tarkoitan. Pirullisilla juonillaan hän on lumonnut teidät ja houkutellut teitä leveälle tielle, ja tiedätte, sire, mihin se tie johtaa.

KUNINGAS. Käytte asiaan liian kiihkeästi. Sielustani minä vastaan rippi-isälleni, Santaremin piispalle.

MOREIRA. Piispa on hurskas mies. Kuitenkaan en käsitä, kuinka hän on voinut antaa teille synninpäästön teosta niin jumalattomasta, kuin pyhän Malagridan vangitsemia nen on.

KUNINGAS. Pyhän Malagridan vangitseminen! Vakuutan teillä että se on tapahtunut minun tietämättäni.

MOREIRA. Sire, häntä, jonka rukoukset kymmenen vuotta sitten pelastivat teidät kuolemasta, häntä te nyt noin kohtelette. Olisin ennen suonut, että äitini olisi minut kuurona synnyttänyt, kuin että korvaini nyt pitää moista kuulla.

KUNINGAS. Mutta vakuutan, että olen syytön. En ole tiennyt tuosta tään taivaallista. Puhelen siitä markiisin kanssa, ja voitte olla varma, että puhun hyvää hänen puolestaan.

MOREIRA. Ja noin haastaa Portugalin yksinvaltias!

KUNINGAS. Tiedättehän, että olen jättänyt kaikki hallitustoimea markiisille.

MOREIRA. Sire, olen tullut turhaan. Että sielunne pelastus on teistä joutavaa, sen olen jo kauan surukseni huomannut! Mutta luulin, että ainakin tahtoisitte pelastaa sen, joka kerran pelasti teidän sielunne ja ruumiinne. Sire, me eroamme nyt kenties -- (painolla) ijäksi.

KUNINGAS (syrjään). Ah, silloin hänestä pääsen! (Mielistellen, ääneen.) Erehdytte kerrassaan, jos luulette, että minulla on nurja mieli teitä tai Jeesuksen veljeskuntaa kohtaan. Sydämmeni on kokonaan heidän. Tahdon kardinaali Saldanhalle puhua hyvää isä Malagridan puolesta. Hänellä on suuri vaikutusvalta markiisiin. Nyt hyvästi! Minä en teitä ilmaise, siitä olkaa varma.

MOREIRA. Minä menen. Mutta vielä viimeinen kysymys. Siitä riippuu, voitteko toivoa minulta esirukouksia vai ettekö. Ovatko Pombal ja Saldanha sommitelleet jotakin uutta vainoa jesuiittoja vastaan? Tiedämme että pyhä Isä on antanut lupauksen. Mitä se lupaus koskee?

KUNINGAS. Erehdytte. Roomassa vain sovittiin tyttäreni naimisesta, uskokaa pois.

MOREIRA (syrjään). Valhe puhuu noiden pelkurimaisten kasvojen jokaisesta jäntereestä. (Ääneen, osottaen pyhän Sebastianin rintakuvaa.) Vannokaa suojelushaltijanne, pyhän Sebastianin, kautta, jonka esirukouksia teidän tulee kaikesta kiittää! Astukaa hänen kuvansa eteen tuohon, pankaa kätenne hänen haavoilleen ja vannokaa: en ole mihinkään ryhtynyt Jesuiittoja vahingoittaakseni!

KUNINGAS (syrjään, epäröiden). Pyhän Sebastianin kautta! (Ääneen.) Vannon Vapahtajan kuvan kautta, että puhun totta.

MOREIRA (koleasti). Nyt Juudas Iskariot iloitkoon, sillä hän on saanut kanssaveljen. Te valehtelitte, sire, -- tiedättekö, mitä se merkitsee pyhän Kaikkivaltiaan edessä? (Kiihtyneenä.) Ettekö näe, pyhä kuva kääntää pois kasvonsa teistä? Hän, jonka katse kuitenkin kohtasi pahantekijää ristinpuussa? Polvillenne langetkaa, jos ette tahdo tämän katseen polttavan teitä tuhaksi! (Kuningas laskee konemaisesti polvilleen.) Haa! Näen teidät jo luurankona, ruumiinne verho ei enää voi peittää syntisiä ajatuksianne, vaan nämä matelevat kuin käärmeet värisevien luunikamien välissä. Ajatelkaa tuomiopäivää, jolloin Jumalan vihan silmäys leimuna hävittää maailmat ja polttaa tyhjäksi avaruudet; silloin ne haudoista nousevat, joita olemme vietelleet, virtojen mustasta syvyydestä kaameat kasvot tuijottavat -- --

KUNINGAS (kiljahtaen). Ferdinanda!

MOREIRA. Tahdotteko siis, että pyhyys itse astuisi alas kaikkisuuden istuimelta todistamaan teitä vastaan?

KUNINGAS. Tuska minua polttaa. Mitä tulee minun tehdä?

MOREIRA. Poistaa valhe totuudella.

KUNINGAS. Kysykää! En voi koota ajatuksiani kertomukseksi. Te olette kauhea!

MOREIRA. Vastatkaa: ovatko kerettiläiset, joiden nimiä en tahdo mainita, päättäneet jotakin Jeesuksen pyhää veljeskuntaa vastaan?

KUNINGAS. Ovat. Paavi on suostunut, että veljeskunta Portugalissa on toisin järjestettävä. Kardinaali Saldanha on nimitetty ylitarkastajaksi.

MOREIRA. Tuota en olisi aavistanut. Ja te, sire, -- toivon, ettei alttiutemme ole niin pitkälle mennyt, että olette siihen myöntynyt.

KUNINGAS. Vannon, että tällä vain tarkoitetaan veljeskunnan parasta. Veljeskunnan säännöt ovat tosin jumalallisia, mutta ihmiskäsissä tarttuu niihin kuitenkin jotakin inhimillistä. Jos nyt säännöt muutetaan, niin veljeskunta siitä vain hyötyy.

MOREIRA. Sint, ut sunt, aut non sint.

KUNINGAS. Jos niin on, niin olen todellakin lohduton. Niin, kuinka saada asia korjatuksi? Kauheata, mikä kiire! -- No niin, minun täytyy tunnustaa, että jo olen allekirjoittanut julistuskirjan.

MOREIRA (syrjään). Arpa on langennut: nuo sanat ehkä työntävät kruunun päästäsi.

KUNINGAS. Jos suvaitsette, niin lopetamme tämän keskustelun. Minä en voi hyvin.

MOREIRA. Vielä yksi asia: Malagridan vapauttaminen.

KUNINGAS (syrjään). Luulen että tässä huoneessa lopulta tukehdun, niin ahdistavalta täällä tuntuu. (Ääneen.) Olkaa varma siitä, kyllä minä hänet vapautan, -- niin, huomenna tahdon --

MOREIRA (ilkkuen). Puhua siitä kardinaali Saldanhan kanssa. Ei, sire, olen kirjoittanut tässä käskyn S:t Julianin linnan päällikölle. Teidän ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa nimeni alle, ja kaikki on selvää.

KUNINGAS. Olette rohkea mielettömiin asti. Mutta, päästäkseni teistä, niin (allekirjoittaa) tuossa on! Toivon että nyt annatte minulle siunauksenne.

MOREIRA. Onhan teillä, herra majesteetti, rippi-isänne, Santaremin piispa, mitä te minua tarvitsette?

KUNINGAS (kylmästi). Hyvä! Hyvästi! (Menee.)

MOREIRA (yksin). Tämä oli tukala hetki. Tahdon lopun yötä rukoilla ja tunnustaa syntejäni. Ah, ei! Ei ole aikaa semmoiseen.

VIIDES KOHTAUS.

MOREIRA, AVEIRO, TAVORA.

AVEIRO. No, voittoko vai tappio?

MOREIRA. Se riippuu meistä itsestämme. Ensi yönä pitää ruutisuonet räjähyttää, jotka lennättävät Pombalin ilmaan. Jos Lafoensin herttua ei olisi matkustanut pois, niin olisi kuningaskin saatettava hengiltä.

AVEIRO. Kautta kunniani! Ettehän vain aikone tehdä tuota huimapäätä Lafoensia kuninkaaksi? Sitäkö olisi puuhamme tarkoittanut? Ei, ennen luovun teistä ja ilmoitan kaikki kuninkaalle.

TAVORA. Pyhä madonna meitä varjelkoon! Pilasi ei ole paikallaan. Eikö olisi viisaampaa mennä pater Moreiran huoneeseen? Täällä voivat pian meidät yllättää. Syystä arvelen, että meidän ei tule millään varomattomalla teolla saattaa itseämme vaaraan.

MOREIRA. Olette oikeassa.

(Poistuvat salaoven kautta. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)

KUUDES KOHTAUS.

LAFOENS.

Mihinkä häipyi? Tuhansista hänet Sydän huomaisi ja ilost' ailahtaisi. Petyinkö ehkä? En, en; se on hän. (THERESIA tulee.) Taas näet mun täällä. Anteeks, anteeks anna Nuo karvaat sanat, joilla mieles rikoin; Ne suuni lausui eikä sydämmeni; Hylätty rakkauteni vihaan syttyi Ja tahtoi jalot sanas väännellä. Mut laivassa kun Lissabonin jätin, Niin oli, niinkuin oisin unohtanut Lukea kuolinhetkell' isämeitää. Näin aina isänmaani, sinun näin Ristissä käsin mua kiroilevan. Mun valtas silloin halu sinun kanssas Nuo hurjat liekit johtaa suuriin töihin, Tai tuo jos tyhjiin raukeis, niihin kuolla. Haluni voima näytti laivaa maissa pitävän kiinni: helmast' aavan meren Sen ajoi kotirantaan vastatuuli.

THERESIA.

Ma tiesin kyllä sinun palaavan. Vaikk' oisit kuolevana kaukomailla, Ei henkes ennen maasta eriäisi, Kuin jättänyt ois mulle hyvästi. Pois maastas olet ollut neljä päivää, Mut tässä vuosisadassahan päivät On yhtä tärkeät kuin muissa vuodet. Vain neljä päivää, niin on kaikki toisin! O, Miguel, viel' uskon voittoosi; Tulevaisuus sinun kasvoistasi loistaa Niin kauniina kuin koskaan menneisyys. Min' olen mennyttä.

LAFOENS.

Mik' ongelma!

THERESIA.

Miks pois mun työnsit neljä päivää sitten? Se vallan, kunnian ja loiston kruunu, Min sullen taiston palkaks osotin, Erottuamme mult' on varastettu.

LAFOENS.

Siis maatani en pelastaa voi enää!

THERESIA.

Sen kyllä voit. Mut Theresias ei Saa sulle antaa kruunua. O, viimein Kun tavattiin, Theresia oli rikas: Maailman omas, ystävän kun omas, Jonk' elämä ja tulevaisuus oli Hänelle kaikki. Nyt ei hällä mitään.

LAFOENS.

On, Miguelin ystävyys.

THERESIA.

O, prinssi, En ole siihen enää kelvollinen.

LAFOENS (ihmeissään).

Mik' on sun muuttanut?

THERESIA.

Ei mikään -- kaikki Jos neljä päivää sitten kävit toimeen, Niin oisimme me olleet ensimmäiset. Nyt jesuiitat ehkäisseet on meidät. He ehkä huomenna jo ovat valmiit. Moreiran mene luo, hän sua suosii; Nyt häneen täytyy täysin turvata. Maan ja sun onnes käsissään hän pitää. Sanoisin paljonkin, mut rientää täytyy. Pois tule!

LAFOENS.

Minnekä?

THERESIA (menee ja avaa salaoven).

Moreiran luo.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Kabinetti Pombalin hovilinnassa Belemissa.)

ELVAS. JOSÉ.

ELVAS (ihmeissään, kun näkee JOSÉN astuvan sisään). José!

JOSÉ. Teitä ihmetyttää, että näette minut täällä, vaikka Pombalin markiisi on minut virasta erottanut. Mutta teillehän herttua, minä nyt sanoisinkin sanottavani.

ELVAS. Minulle? Puhukaa siis, mutta lyhyesti, olkaa hyvä, sillä markiisi tulee heti paikalla.

JOSÉ. Rakastatteko Pombalin markiisia?

ELVAS. Kummallinen johdanto! -- Tietysti.

JOSÉ. Ja jos tietäisitte, että markiisin henkeä vihataan, koittaisitteko ehkäistä tätä vaaraa?

ELVAS. Vaaraa, mitä? Haa! olette saanut ilmi jotakin! Appeni on siis oikeassa, kun sanoo, että hänen henkeään väijytään. Sanokaa, kuka?

JOSÉ. Tahdotteko sen tietää? (Hitaasti.) Niin, -- isänne, -- veljenne, -- ystävänne.

ELVAS. Vaiti, valehtelija! Kuinka halpamielistä! Ja kuitenkin -- mitä tulee minun uskoa? Ei, se ei voi olla totta.

JOSÉ. Ette usko minua, -- sama se minulle. Silloin ei minulla ole täällä mitään sanottavaa. Pombalin markiisi on minut kasvattanut, olen hänelle suuressa velassa ja tahtoisin häntä kiittää pelastamalla hänen henkensä. Isänne on ottanut minut palvelukseensa, olen siis hänellekin kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi en ole tahtonut ilmaista asiaa markiisille, vaan teille, joka voitte asettaa kaikki oikealle kannalle. Vaan -- te ette usko minua. (Poistumaisillaan.)

ELVAS. On niinkuin taivas pyörisi silmissäni ja maa huojuisi jalkaini alla. Ah! Älkää menkö, kertokaa kaikki; minä olen niin kiihtynyt. Mitä tulee minun tehdä?

JOSÉ. Isänne, veljenne, Atougian herttua sekä useita jesuiittoja on tänä yönä koolla San Salvadorin dominikaani-luostarissa. He viimeistelevät siellä kapinaa, joka huomenaamulla on syttyvä Lissabonissa. Isä Malagrida pannaan joukkoja kiihoittamaan. Veljenne on vannonut, ettei lepää ennen, kuin on nähnyt appenne pään kaatuvan.

ELVAS. Nyt vain puuttuu, että sormeni saavat halun repiä silmät päästäni tai että miekkani kapinoi poveani vastaan.

JOSÉ. Te yksin voitte vielä kenties pelastaa kaikki.

ELVAS. Niin, niin, minun täytyy rientää luostariin. O. isä, isä, miksi minulle tämän teit? Vala, minkä alttarin edessä vannoit, se oli siis tyhjää, tyhjää! José, te sanoitte, että minä voisin vielä Pombalin pelastaa. Näyttäkää, sanokaa, mitä minun tulee tehdä.

JOSÉ. Teidän tulee nyt heti mennä luostariin. Minä neuvon teille, kuinka pääsette sisään. Sitten voitte ensin koittaa rukoilemalla ja kehottelemalla taivuttaa isäänne ja veljeänne. Jos se ei auta, niin uhatkaa ilmaista kaikki. Tunnette isänne pelkuruuden. Hän silloin kyllä mukautuu.

ELVAS (miettii hetken aikaa). Niin, se on parasta. Hän kuulee minua, siitä olen varma. Hän katuu, mitä on tehnyt, ja näin saan hänet taas omakseni. Sitten toden perästä tahdon sovittaa keskenään nämä kaksi miestä, joiden väliin olen asetettu. Pombal ei ole enää minua epäilevä. Ah! minulla on kaikki, sillä minulla on toivo. Toivo ja Beatrice -- Beatrice! (Heltyen) Beatrice! Oi, suloista nimeä! Minun täytyy nähdä hänet vielä. Minusta tuntuu, kuin häntä uhkaisi jokin vaara. Niin, minä menen.

JOSÉ. Unohdatte, että joka hetki on kallis.

ELVAS. Aivan oikein. Mutta ainakin hänelle kirjoitan, jott'ei poissaoloni tekisi häntä levottomaksi. (Istuu kirjoittamaan.)

JOSÉ (syrjään). Kuinka ihminen sentään on kummallinen! Minustakin kerran oli tulemaisillaan tuollainen taivaallisen onnellinen narri. (Ikäänkuin haltioissaan.) Oli ilta, luonto uhkui äärettömästä hurmauksesta, niinkuin haaveilevan immen povi paisuu aaviloivista tunteista. Rosoiset vuoretkin etäällä näyttivät rusohohtoon sulautuvan. Beatrice oli niin ystävällinen, niin kaunis, niin herttainen. Ja ensikerran minä näin, että luonto oli kaunis; minusta tuntui, etten ollutkaan muukalainen maan päällä, että juutalaisellakin oli jotakin osallisuutta etelän taivaaseen, Portugalin maahan, -- halusin ikäänkuin sulautua alkuaineisiin, itkeä haihduksiin elämäni Beatricen jalkain juuressa. Silloin hän kallisti rusottavan päänsä minun puoleeni ja sanoi: "José, lapsuuteni ystävä, sun tulee saada tietää elämäni suurin onni: -- Elvas raastaa minua; minä olen hänen." Silloin katsoin ympärilleni -- nauroin -- sillä kaikki oli ennallaan. Mutta sydämmessäni vannoin toisen valan eläissäni.

ELVAS. Beatrice-raukka! Kunhan vain sanani sinua täysin rauhoittaisivat! José hyvä, tahdotteko viedä tämän kirjelapun herttuattarelle?

JOSÉ. Minä --

ELVAS. Miksi niin kiihkeä? Pyydän, olkaa hyvä.

JOSÉ. Antakaa tänne! (Syrjään.) Saisi muuten mennä itse, mutta voisi unhottaa itsensä sinne, mokoma narri.

ELVAS. Joko menette? Ette ole vielä sanonut, miten pääsen sisään luostariin.

JOSÉ. Tajon rannalla on pieni takaportti, siitä menkää. Se avataan, jos sanotte: S:t Fransisco Xavier. Kun astutte siitä edemmäksi, niin tulee vastaanne kolme porttia perätysten, jotka sama tunnussana avaa. Silloin olette perillä. Yksi asia teidän täytyy minulle luvata: mitä tapahtuneekin, ette saa isällenne ilmaista, että minä teille tästä olen puhunut. Tiedätte, että jesuiitoilla on pitkät käsivarret.

ELVAS. Tuossa käteni! (JOSÉ menee. Mietteissään.) Käyneekö sitä jälleen yhdistäminen, mikä kerran on rikki revitty? O, isä, isä! (Menemäisillään, mutta kohtaa POMBALIN.)

TOINEN KOHTAUS.

POMBAL. ELVAS.

POMBAL. Menetkö? Minulla olisi ollut jotakin tärkeää puhumista kanssasi.