Part 2

MOREIRO. Kuinka Pombal ahdistaa pyhää kirkkoa, kuinka sen ystäviä vainotaan, kuinka salaisia juutalaisia ja julkisia kerettiläisiä suositaan, sen tiedämme kaikki. Meidät, jesuiitat hän siis mielellään karkoittaisi, saadakseen häiritsemättä toimittaa jumalattomia tekojaan. Nyt on kardinaali Saldanha tullut Roomasta ja tuonut salaisia sanomia pyhältä Isältä. Kukaan ei täällä vielä tiedä mitä ne sisältävät, paitse kuningas, Pombal ja kardinaali. Ei paavi eikä kardinaali ole Jeesuksen veljeskunnan ystäviä. Saldanha, samassa kun palvelee Jumalaa, pystyttäisi mielellään pieniä temppeleitä Voltairelle, Raynalille ja mitä ne ovatkaan nimeltään nuo pikkujumalat Ranskassa, joille ihmiset nykyaikana polvensa notkistavat ja jotka Pombalin silmissä ovat pyhemmät kuin marttyyrit, jotka ovat elämänsä ristin hyväksi uhranneet. Tahdon nyt kuninkaan omasta suusta kuulla, mitä meidän on varottava. Itse aavistan pahinta.

TAVORA. Luuletteko todellakin, että hän uskaltaisi ahdistaa Jeesuksen koko pyhää veljeskuntaa?

MOREIRA (puoleksi itsekseen). Jos niin on -- ja jos kuningas on sama kuin ennen, -- silloin --

TAVORA. Mitä aiotte tehdä?

MOREIRA. Sen saatte tietää audienssin jälkeen. (Syrjään.) Nuo pelkurit eivät saa tietää kaikkia tuumiani. Heikot ihmiset kuolevat liian väkevistä lääkkeistä.

TAVORA. Mutta miten aiotte päästä kuninkaan puheille? Tai kenties on miniäni tullut järkiinsä ja --

THERESIA. Herttua! Älkää jatkako, jottei minun tarvitsisi toivoa että voisin huutaa omille korvilleni: valehtelija!

TAVORA. Tyttäreni, käsität väärin isällisen ja hyvän tarkoitukseni, -- toden totta, väärin sen käsität. Varjelkoon taivas, että koittaisin pakottaa sinua rikkomaan sitä siveyden lupausta, jonka vannoit pyhälle Neitsyelle! Mutta hän voi itse kirkon kautta antaa sinulle takaisin tämän valan, jotta sitä enemmän voisit toisella tavalla edistää hänen työtään täällä maan päällä.

THERESIA. Toisin sanoin: minun pitää ruveta kuninkaan lemmityksi, minun tulee teidän voitoksenne pitää pientä kauppaa ruumiillani ja sielullani. (Ilkkuen.) Joka hellästä katseesta tuottava virka, joka suutelosta -- vihamiehen pää, -- eikö niin?

TAVORA (syrjään). Kuitenkin mielestäni esitin asian niin kauniisti.

THERESIA. Kun muinoin hekumallinen kuningas Ferdinand vietteli Tellezin edessä hänen vaimonsa, niin tämä peitti häväistyt kasvonsa, kunnes miehen häpeä oli kostettu. Koko Portugalin aateli sanoi silloin miehelle: "me olisimme tehneet niinkuin sinä", -- ja nyt -- haa!

MOREIRA. Theresia, sinä olet ylväs nainen. Eikö kruunukaan voisi päätöstäsi muuttaa? Tiedät, kuinka intohimoisesti kuningas sinua rakastaa, -- voisit mahdollisesti kokonaan sysätä syrjään yhteisen vihamiehemme, Pombalin. Muille naisille voisin ehdottaa tuota loistavaa surkeutta olla kuninkaan rakastajatar, sinulle en. Mutta -- kuningattaren voi piankin tehdä mieli luostariin, kirkko voi päästää teidät velvollisuuksistanne, ja silloin --

THERESIA. Vaikka tuo kuningas karttaisi minua jakamaan maan valtaistuinta kansaan, ja vaikka hänen valtikassaan olisi tähtiä timanttien sijassa, niin sittenkin halveksien torjuisin hänen tarjonsa. Niin, vaikka kuka mies hyvänsä tarjoisi minulle kruunun sillä ehdolla, että saisi minut vallata, niin vastaisin kieltämällä, jos kohta sulkisinkin silmäni, jottei niitä kruunun loisto häikäisisi. (Kantapoika tulee.)

KANTAPOIKA. Hänen ylhäisyytensä, Lafoensin herttua.

THERESIA (syrjään). Prinssi! -- tällä hetkellä -- minä en voi -- (Poistuu joutuin.)

MOREIRA (syrjään). Mitä tämä? Se oli kuin salama yössä, ja kuitenkin luulin selvästi näkeväni kaikki. Rakastaako hän prinssiä? (Ääneen.) Herttua tulkoon! (Kantapoika menee.) Minulla olisi sanottava hänelle muutama sana kahden kesken. Niinkuin tiedätte, on hän minun entinen oppilaani. Eihän teille liene haitaksi jättää meidät kahden?

TAVORA. Aiotteko udella hänen mielipiteitään?

MOREIRA (pikaisesti). En.

AVEIRO. Tosin en voi häntä kärsiä, mutta kuninkaan veljenä on hän varsin vaikuttava mies, niin että meidän pitää koettaa saada hänet puolellemme. Jätämme siis teidät.

(Menevät.)

VIIDES KOHTAUS.

LAFOENS. MOREIRA.

LAFOENS. Anteeksi! Herttuatar -- Mitä näen? Pater Moreira! Tekö täällä? Maanpakoon ajettuna uskallatte Lissabonissa näyttäytyä. Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä! Minulla olisi niin paljon uutta teille kerrottavaa. Enkö ole teistä muuttunut siitä, kuin erosimme toisistamme Coimbrassa? Minun mielestäni näyttää maailma niin uudelta; tuntuu siltä, kuin olisin tähän saakka taistellut unen ja valveen vaiheilla; nyt olen avannut silmäni ja näen. Mistä nyt alottaisin? Mutta ensin, -- mikä on teidät tuonut Lissaboniin?

MOREIRA (syrjään). Onko tuo se arka nuorukainen, josta erosin? (Katkerasti.) Olisiko häneenkin tarttunut --? haa! (Ääneen.) Tunnette siis minut vielä, prinssi? Hovin kaunottaret eivät siis vielä ole mielestänne haihduttaneet kuivan munkin muotoa, -- et ole vielä oppinut nauramaan niille ämmäin jutuille, joita vanha opettajasi mieleesi juurrutti?

LAFOENS. Näinkö minua tervehdit niin pitkän eroajan jälkeen? Kun ennen olin kanssasi, niin sydämmessäni melkein polvistuin edessäsi, niin suurelta, mutta samassa niin vieraalta näytit minusta. Nyt taas hytkähti sydämmeni ystävyydestä, kun näin äkkiarvaamatta sain sinut jälleen nähdä.

MOREIRA. Maallinen rakkaus, maallinen ystävyys on varastamista Jumalalta, jolle olemuksemme on kuuluva. Sano, voitko astua rippi-isäsi eteen ja sanoa: olen sellainen, kuin toivot minun olevan -- silloin sanon sinut tervetulleeksi. Voitko?

LAFOENS (hetken epäiltyään). Voin.

MOREIRA. Ylistetty olkoon pyhä Neitsyt, joka ei sallinut sielusi hukkua!

LAFOENS (miettiväisenä). Kenties en sitä itsekään tiedä. Katseeni on niin kääntynyt tulevaisuuteen, että olen melkein unhottanut menneisyyden. Kuule minua! Tunnet elämäni Coimbrassa. Elin yksinomaan opintojani, hartauden harjoituksiani varten. Maailma oli minusta niinkuin luostari, johon päivä ainoastaan maalattujen ikkunain kautta himeänä ja sameana tunki. Ainoastaan pyhimysten ja perkeleiden kuvat siellä sisällä muistuttivat elämästä. Tulin silloin hoviin. Sen tyhjä loisto väsytti, sen hyörinä äitelytti minua. Oli niin kuin olisin yhtäkkiä noussut haudasta ja nähnyt päivän valon. Sydämmeni, joka ennen oli kivestä, sulautui tuleksi. Maailma avartui silmissäni äärettömäksi, käsittäen taivaan ja syvyyden. En nähnyt ainoastaan hautoja ja ristejä siellä alhaalla, näin ihmisiä, joita saatoin rakastaa ja vihata, joiden puolesta ja joita vastaan saatoin taistella. Tunsin että minulla oli isänmaa, jonka suurten, muistojen entisyys kannusti minua vieläkin ihanampaan tulevaisuuteen. Usein vielä muistelen, kuinka ennen Coimbrassa halveksien katselin köyhäin viinitarhurien töitä tai pilkkasin paimenten lauluja ja karkeloita Mondagon muistorikkailla rantamilla. Nyt tunnen ikäänkuin tarvetta likistää rintoihini tuota yksinkertaista työmiestä ja sanoa häntä veljeksi. Tulevaisuus asettaa eteeni rohkeita päämääriä, joita minun tulee saavuttaa, kunnian seppeleitä, joita minun tulee voittaa, viskatakseni ne sitten pois.

MOREIRA. Poikani, poikani, kenties kaikki tuo on ilvettä, millä saatana tahtoo sieluparkaasi houkutella.

LAFOENS (syrjään). On kuin hän ei ymmärtäisi minua. (Ääneen). Mitä tarkoitat?

MOREIRA. Sinä et äsken suoraan vastannut kysymykseeni.

LAFOENS (ylpeästi). Sanoin totuuden. Jos osaisinkin viekastella, niin en sinulle viekastelisi, vallankaan nyt, kun meidän taas tulee erota pitkiksi ajoiksi.

MOREIRA. Ehkei sentään. Kenties viivyn vielä kauankin Lissabonissa.

LAFOENS. Minä sitävastoin lähden täältä kenties jo huomenna. Menen Pariisiin ja Wieniin. Ennenkuin erotaan, anna minulle siunauksesi.

MOREIRA. Aiotko jättää Portugalin?

LAFOENS. Kun Coimbrassa toisistamme erosimme, käskit minun valalla vannoa, että henkeen kuolemaan aina puolustaisin roomalaista kirkkoa ja jesuiittoja. Luulin silloin, että marttyyrin kärsimys oli ainoa ase, millä totuus taistelee. Nyt näen toisin. Haa! Tahdon katsella tuota ylvästä Pariisia, johon uskottomuus ja julkeus on pystyttänyt temppelinsä. Tahdon oppia tuntemaan sitä kyykäärmettä, joka sieltä syöksee myrkkyä maailmaan, musertaakseni sen sitten. Tahdon sivaltaa miekkani tuon kruunatun jumalankieltäjän varalle, jonka kavala julmuus ei ole arastellut ahdistaa Itävallan hurskasta ruhtinatartakaan.

MOREIRA (syrjään). En ole siis häntä menettänyt. Mutta -- hän ei saa matkustaa. Hänen tulee toimia meidän asiamme hyväksi, mutta ei Wienissä, -- ei, vaan täällä.

LAFOENS. Käsittämätön levottomuus ajaa minua kauas maailmalle. Tajon laineet ikäänkuin kietovat ajatukseni ja vievät ne kauas pois uskaliaisiin urhotöihin. Kaipaan jotakin suurta, jota vastaan taistelisin ja jonka voittaisin. Ihmettelet että minä, joka ennen olin hiljainen ja arka, nyt -- mutta, näetkös, en oikein tiedä itsekään, miten --

MOREIRA. Minä sen sinulle sanon. Olet oppinut tuntemaan Aveiron herttuattaren, donna Theresian.

LAFOENS. Mistä sinä tiedät, että minä häntä rakastan? En ole sitä sanonut. Oikein, oikein, se on varmaankin tulella otsaani kirjoitettuna. Niin, etkö kuule, tuo iloinen päivänpaiste, nuo nuokkuvat kukkaset sitä kertovat. Ne sen minullekin kuiskasivat, silloin kuin itse sitä vain aavistin.

MOREIRA. Unohdat, että herttuatar on toisen vaimo.

LAFOENS. Tiedän että hän inhoaa tuota itaraa ja raakaa Aveiroa johon hänen sukulaisensa ovat hänet kytkeneet.

MOREIRA. Poikani, älä ajattele tuota. Donna Theresia on pyhälle Neitsyelle vannonut ikuisen siveyden lupauksen; ei mikään maallinen rakkaus koskaan saa intohimoineen turmella hänen sydämmensä pyhäkköä, sen hän on luvannut.

LAFOENS. Ja kuitenkin mennyt naimisiin Aveiron kanssa.

MOREIRA. Jo kehdossa hänet kihlattiin tälle serkullensa. Paavin vapautus oli ennakolta hankittu. Kun tätä oli anottu, ei donna Theresia voinut vastustaa isänsä mahtikäskyä. Mutta herttua onkin vain nimeksi hänen miehensä, heidän sydämmensä, niinkuin heidän asuntonsakin, ovat aina olleet vieraat toisilleen. Näet siis, että olisi kuolemansynti pyytää tätä pyhää naista.

LAFOENS (kiivaasti). Pyytää! (Syrjään.) Mutta -- hän on munkki, hän ei ole koskaan rakastanut. (Ääneen.) Jos sanoisin, kuinka häntä jumaloin, niin et ymmärtäisi minua; jos sanoisin, että hän on kuin pyhimys silmissäni, niin väittäisit minun herjaavan. Haa! rakastan maailmaa siksi, että Theresia on maailmassa.

MOREIRA. Miguel, panen toivoni pyhän Neitsyen apuun ja sinun omaan vilpittömään mielenlaatuusi. Kuultele mitä donna Theresia sanoo, Jumala on asettanut viisauden hänen huulillensa. Menen itse hänelle ilmoittamaan, että olet täällä.

LAFOENS. Ah! Ei sanaakaan hänelle siitä, mitä olen puhunut!

MOREIRA (ankarana). Olenko minä lemmenairuen näköinen? (Menee.)

KUUDES KOHTAUS.

LAFOENS (yksin).

Näin miksi värjyy sydän levotonna? Miks mieltä painaa tämä arvoitus, Jonk' ihanata salaisuutt' en tohdi Ma selittää? Sa, sali hiljainen! Te, kukat, joita hellii hän! Te kasvit, Jotk' unelmien rauhaan tummin varjoin Sydäntä levotonta nukutatte! On niinkuin teistä eroaisin vain, Etäällä taas teit' ikävöidäkseni. Hyvästi! Jylhä sana -- Theresalta, Oi, aatos jylhää jylhempi, mut samall' Ihana sentään, se kun aatos kätkee Hämärän jälleen-näkemisen toivon.

(Ajatuksissaan lyhyen äänettömyyden jälkeen.)

Oi, kuink' on sana köyhä! Kieli tahtois Uteliaan julkeudella kappaleiksi Repiä äärettyyden. Povessani Yks vain on tunne, miks sen sanoisinkaan, Ei kunnia, ei usko, eikä lempi, Mut sama tunne, yksi, ehyt, pyhä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

LAFOENS. THERESIA.

LAFOENS (syrjään).

Hän lähestyy. Ma tunnen, kuinka aatos Jo hämmentyy ja väristykseen haihtuu.

THERESIA.

Sa lähdet, Miguel?

LAFOENS.

Tiedätkö jo sen? Niin, liputettuna jo laiva vartoo, Jok' on mun täältä Ranskaan saattava.

THERESIA.

Vai Ranskaan! Oikein! Haa! Vai tekin? Pariisissahan vasta ihmistytään! Vain houkkioita Portugaliss' on, Heilt' aisti, sivistys ja järki puuttuu. Voltaire teit' ehkä päästää puheilleen, Niin, ehkä Pompadourkin iskee silmää. Mik' autuus Portugalin prinssille!

LAFOENS.

Olette katkerata katkerampi.

THERESIA (syrjään).

Mik' ajoi kielen moista puhumaan, Vaikk' aivan surusta on sulaa sydän?

LAFOENS.

Teit' inhottaa nuo uudet opit varmaan, Joit' evankeliumina filosoofit Nyt Ranskass' saarnaavat, niill' yrittäen Riettaasti kaataa valtiot ja kirkot. Tuo vapaus-rääky mullekin on kammoks.

THERESIA.

Tääll' älä maini pyhää vapaus-sanaa; Tyrannit, portot kiitost' ei saa siltä, Mut näitä Pompadour ja Fredrik mairii. En vapautt' inhoo: -- aikakirjat näyttää, Ett' ei se Portugaliss' outo ollut, Pilkkaajat nuo vaikk' ilkkuvatkin meitä, Etelän kansaa, pimeyden orjiks, Ivaten elämäämme, runouttamme. Heist' outoa on toinen niinkuin toinen; He eivät ole nähneet taivastamme, Kuink' äärettömiin häikäisten se välkkyy, Himeä aurinkonsa kuinka meillä Tulistaa tumman rypäleen ja kiihtää Veremme kuuman väkeväksi kiihkoks. Heist' outoa on, että meidän naiset Voi hartain innoin suurta jumaloida, Ja ettei kunnia ja uskollisuus Tarua enää meidän miehist' ole. Nuo kylmät ivaa lemmenkauneuttamme, Nuo pienet kunniamme suuruutt' ilkkuu, Matalat hylkii syvyytt' uskontomme.

LAFOENS.

Theresia eikö paremmin mua tunne, Kun lukee minut noiden houkkain joukkoon, Röyhkeiden ryömijäin, jotk' unohtavat Isänmaan, kerjätäkseen kiitosta Alhaisilt' ajan helmalapsilta. Tääll' Lissabonissa mua kaikki painaa, Mua hovin tunkka ilma tukehuttaa, Myrskyjä kaipaan, kiistaa, voittoa. Ma tahdon koittaa maailmaa tuntea, Sen voittaakseni. Älkää hymyilkö! Oi, Theresia, kylmä hymyily Se tällä hetkell' oisi murheeks mulle. Koht' eronhetki lähestyy, se jättää Sydämmeen äärettömän kaihon tuskat. Sano, silmäinikö katse, posken hehku, Ne eikö selvään puhu mitä mietin? Viel' ylvään suunkin tunnustaako täytyy, Jok' autuuttakaan kerjätä ei tahtois? Sa jalo nainen, jota jumaloitsen -- Sit' en voi peittää -- sua rakastan.

THERESIA.

Voi! Vaiti! Voi! Tuot' älä sanaa maini! Älä härnää sallimusta!

(Kääntyy äkisti poispäin.)

LAFOENS.

Vaikka meidät Se murskaisi, sun täytyy vastata.

THERESIA (syrjään).

Näiks olen elänyt, -- nyt näen vain unta.

LAFOENS.

Et suutu minuun? Haa! Sa rakastat!

THERESIA.

Oi, älä herjaa! Pyhä äiti voisi Vihasta katsantonsa lempeän Pois maasta kääntää, kun hän sinut kuulee. (Tullen entiselleen.) Don Miguel, ei ritarillist' ollut Noin käyttäytä. (Syrjään.) En tiedä mitä sanon.

LAFOENS.

Theresia, sua olen loukannut.

THERESIA (äkillisellä ylpeydellä).

Niin, minuss' oletit sen heikon tunteen, Mi naisen painaa miehen ikeen alle. En tahdo olla suurimmankaan orja; Vapaana itse, muit' en orjiks tee.

LAFOENS.

Niin, sua sitoo vala, jonka vannoit, Ett' ikänään et syty maiseen lempeen.

THERESIA.

Sen vannoin, enkä vielä sitä kadu.

LAFOENS.

Miks teit sen lupauksen madonnalle?

THERESIA (syrjään).

Oi, auta mua; muiston suuri päivä, Ett' itseeni ma taasen luottaa voin! (Ääneen) Marokkon kanssa sotaa kävi maa; Merillä parveilivat rosvojoukot Ja hävittivät rikkaat rannikkomme. Tavoraan näitä maurilaisia Myös muudan parvi tuli saaliin ryöstöön. Uljaasti pitää meikäläiset puoltaan, Mut toivotonna, heit' on liian vähän. Lupauksen silloin annoin madonnalle Ijäti immeks jäädä, jos hän meidät Pelastais vaarasta ja häpeästä Ja maani miehet voittoon innostuttais. Ja pyhän eteen näin kun polvistuin, Hän hiljaa hymyili ja sanoi: mene! Ma pyhään kuvaan tartuin, juoksin sinne, Miss' uupuneena väkemme jo väistyi Ja miehuutonna pakeni, ja siinä Ma pyhän innon valtaamana syöksyin, Kädessä kuva, vihollisten joukkoon. Mut väkemme, kun näki miten kuva Ois voinut vihollisen saaliiks tulla, Raivoissaan kääntyi sitä pelastamaan. Madonna viholliset kammahutti. Pelastui kunniamme, voiton saimme. -- (Äänettömyyttä.) Niin, ystäviä ollaan kai kuin ennen?

LAFOENS.

Sua loukkasin, ja ystävyytes annat!

THERESIA.

Niin, Miguel, sen sa ansaitset, sen tiedän. Sisaren lemmen sulle suon, ma äiti Sinulle olen -- mut en lemmitty.

LAFOENS.

Pyhimys ystävyyttäs kadehtisi. (Syrjään.) Mut ennen soisin, että hän mua vihais.

THERESIA.

Sua ystävänä rakastan, Lafoens; Ylevä olet, vakaa, hovin vilppiin Ja ajan epäuskoon eksymätön. Mun sydämmeni korkein olis toivo Sua nähdä suurena, -- niin suurena Ja kaunistettuna niin kunnialla, Ett' itse oisin rinnallasi tyhjä. Ken tuntee syvemmin, sun rakkautes Vai minun ystävyyteni, nyt sano?

(LAFOENS suutelee kiihkeästi hänen kurotettua kättään, mitään vastaamatta.)

Levoton olet. -- Mitä miehestä On yksi nainen. Hälle maa on avoin.

LAFOENS.

Niin, sittenkun sa taivaan multa suljit.

THERESIA.

Monella tapaa itselleen voi luoda Maan päällä taivaan.

LAFOENS.

Siiskö minäkin?

THERESIA.

Kuningast' ajattelin ylvää, suurta. Hän nousis sankarina kansassamme, Herättäin uneksitut voimat eloon; Sen maineen miekan, muiston kalmistossa Jo ruostuneen, hän päivän valoon tois, Sitä välähyttäin väkivaltaa vastaan; Ritariajan kauniin palauttaisi, Kun taistelussa maurilaista vastaan Maan, kunnian ja uskon puolesta Verensä, henkens' uhras joka mies, Kun suur' ol' aateli ja kirkko pyhä, Ja kansa näihin vielä hartaast' uskoi.

LAFOENS.

Hämärä puhees on. Tuo mieskö minä?

THERESIA.

Niin, sinä. Nyt on aika puhua. Pariisiin älä mene, paljo suuremp' On täällä sulla työ: tuon miehen, jota Molemmat vihaamme ja halveksimme, Sun täytyy kukistaa ja sijaan nousta. Maa kuohuksiss' on. Jesuiitat hovist' On Pombal karkoittanut; nuo nyt salaa Kansassa vehkeilevät häntä vastaan. Papisto kiivastuu, kun juutalaiset Ja harhauskoiset saa turvaa hältä. Hän suuret suvut vallast' erotti; Ne häntä vihaa, vaikka nyt on sopu. Isien tavoist' eksyttää hän kansan; Se siitä häntä salaa kiroilee. Ken häntä vallassa siis pitää yhä?

LAFOENS.

Kokonaan vallitsee hän kuningasta, Tään suosiosta tyranni hän on.

THERESIA.

Kuninkaan suosiosta, niin, niin oikein. Ne, jotka Pombalin vain aikoo kaataa, Ne hänen sijaans' itse valtaan pyrkii; Maineemme, häpeämme heist' on yhtä. Ylemmä minä tähtään: ei vain Pombal, Myös kuningas on kukistettava.

LAFOENS.

Ja minut sinä katsoit tähän työhön?

THERESIA.

Sanoinhan: suurena sun tahdon nähdä. Kehotelkoot munkit kansaa, saadaksensa Pelokkaan kuninkaan taas käsiinsä. Hovikot vehkeilkööt, taas voittaakseen Pombalin heiltä viemät virat, arvot. Salajuont' ei meidän asiamme vaadi; Ei, paljaana se tulkoon päivän valoon! Kuninkaanvalans' usein José rikkoi, Ja silloin myöskin vasallit ja kansa Vapaana ovat hekin valastaan. Näin koko Portugalkin ennen nousi Ja kukisti Kastilian Juhanan Ja pani sijaan kotimaisen miehen; Täysverinen hän oli sielultansa Kuin sinäkin, jos koht' ei synnyltään.

LAFOENS.

Sanasi tuntuu selviltä, mut niit' en Vain käsitä. Siis julkikapinaako Omassa maassa nostamaan mua vaadit?

THERESIA.

En kapinaa, vaan julkitaistelua. Tiloilles lähde täältä vielä tänään; Vapauden lippu siellä nostata. Avukses annan kaikki, mitä omaan, Suur mull' on voima, vasalleja paljon. Sa hovin aatelille älä puhu, Sen orjuuttanut kuninkaan on armo; Mut vuoristoss' on vielä aatelia Uljasta, uskollista; sitä etsi. Kaupungin alhaisoa taisteluun Sä älä kehoita, vaan itse kansaa: Oporton viinimailta tarhureita, Mondagon laitumilta paimenia, Atlantin rantain kalastajia.

LAFOENS.

Haa! vaimo, tuotako sa tarkoitit? O, Circe, Circe, nyt sun oikein tunnen! Kavalin sanoin sydämmeni kiedoit, Viekkaasti sitten -- (Raivostuen). Haa! Sun kiroan! (Ylpeästi.) Ei kapinan ja veljesmurhan kautta Mun tieni vallan kukkuloille käy.

THERESIA.

Mua herjaatte, Don Miguel, muistakaa. -- Mut -- laps vain olet, sydämmetön poika, Et tiedä, millä tikareilla leikit. Pois! pois! teit' inhoan! Haa! mieheks teidät Ma luulin -- näen, ett' olen pettynyt. (Menee.)

LAFOENS (yksin).

Theresia! näinkö erotaan? -- No niin, Hyvästi sitten ijäks, isänmaa! (Menee.)

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sali kuninkaanlinnassa Lissabonissa. Sivulla suuri ristiinnaulitun kuva ja Mariankuva.)

KUNINGAS, POMBAL, SALDANHA.

KUNINGAS. Roomassa ollaan siis suopeita meidän hankkeillemme?

SALDANHA. Jos voisi kasvaa se ylpeys, jota tunnen, kun saan elää valistuneen vuosisadan valistuneimpain ruhtinasten aikana, niin olisi se todellakin tapahtunut viimein Roomassa ollessani. Kaikkialla kuulin Portugalin jaloa hallitsijaa ylistettävän Europan ruhtinasten esikuvana. Hänen Pyhyytensä itse suvaitsi, keskusteltaessa teidän majesteettinne hallituksesta, lausua: kas siinä se todellinen valistus!

KUNINGAS. Todellakin! Meistä puhutaan Euroopassa, niin, niin, ehkä ei ilman syytä. Kun ajattelen yhdeksänvuotista hallintoani, niin anteeksi-annettavalla ylpeydellä voin sanoa niinkuin hänen pyhyytensä: kas siinä se todellinen valistus! Miltä näytti sotajoukkomme, rahastomme, maanviljelyksemme ennen ja nyt? Ja tämä rakas Lissabon sitten? Voin sanoa niinkuin Augustus: sain haltuuni tiiliskivisen kaupungin ja jätän jälkeeni marmorisen; voin sanoa sen sitä suuremmalla syyllä, kun olen useimmat julkiset rakennukset omilla varoillani kustantanut.

SALDANHA. Teidän majesteettinne onkin osakseen saanut maansa rakkauden, -- Europan kateuden, -- jälkimaailman ihailun.

KUNINGAS. En minä yksin, -- en. Myönnän mielelläni, että, jos ei ympärilläni olisi ollut sellaisia miehiä kuin te ja Pombalin markiisi, olisi minun työni ollut varsin vähäpätöistä.

POMBAL. Minua ilahuttaa, että teidän majesteettinne ei halveksi vähäisiä neuvojani, ja erittäinkin olen kiitollinen siitä, että olette, sire, suostunut siihen suureen uudistukseen, jonka kautta jesuiittain veljeskunta muutetaan meidän valtioruumiin hyödylliseksi jäseneksi.

KUNINGAS. Niin, olen sen tehnyt, -- mutta vastenmielisesti. Uskokaa pois, olen yhtä innostunut kuin tekin valistuksen suurista aatteista, mutta, muistakaa, ainoastaan todellisen valistuksen. Valtiota voimme kyllä uudistaa, mutta kirkkoon -- papistoon emme saa koskea.

POMBAL. Teidän majesteettinne unhottaa, että pyhä Isä itse on myöntänyt oikeiksi syyt, joista valitamme, ja itse suostunut Jeesuksen veljeskunnan uudistamiseen. Hän on nimittämällä kardinaali Saldanhan ylitarkastajaksi osottanut kuinka tärkeänä hän pitää tämän asian.

KUNINGAS. Pyhän Isän suostumus sehän se rauhoittikin omaatuntoani. Sitäpaitse eihän tämän asian ole kiirettä.

POMBAL. Sire, minulla on julistuskirja valmiina.

KUNINGAS (tyytymättömänä). Kiireenne ei minua miellytä. Minusta meidän ei vielä pidä hätäillä.

POMBAL. Meidän täytyy kiirehtiä, etteivät jesuiitat ennakolta saisi aavistusta asiasta. Sitä paitse on paavi Benedikt huonona sairaana, -- tämä asia täytyy saada päätökseen, ennenkuin hän kuolee. Kenties teidän majesteettinne suvaitsee lukea läpi julistuskirjan. (Ojentaa sen hänelle.)

KUNINGAS. Tahdon miettiä asiaa. (POMBAL ja SALDANHA vetäytyvät näyttämön perälle.) Kuinkahan pääsen selviämään tästä sokkelosta? Omatuntoni varottaa minua koskemasta Jeesuksen pyhään veljeskuntaan, mutta järkeni sanoo, että veljeskunnan toisin järjestäminen on välttämätön valtaistuimeni turvallisuudelle. (Hetken mietittyään.) Niin, niin minä teen. Allekirjoitan julistuskirjan, vaan en lue sitä; kun en tiedä, mitä se sisältää, niin voin pestä käteni. (Kirjoittaa alle. Pombalille.) Tuossa on! (Liikutettuna.) Olen nyt tehnyt teille, mitä en olisi edes itselleni uskaltanut.

POMBAL. Armahin kuninkaani!

KUNINGAS. Kardinaali Saldanha, eikö teillä ole muuta minulla ilmoitettavaa Roomasta?

SALDANHA. Ei, teidän majesteettinne.