Part 14

Kuta enemmän aikaa kului, sitä ikävämmältä Vilhosta olo Sakerin tuvassa tuntui. Vilho alkoi vähitellen heittää entisen varovaisuutensa, hän kävi metsässä lintuja ampumassa, ja vaikka hän välttikin asuttuja paikkoja, niin Sakeri tietysti kuitenkin oli kovassa tuskassa, ett'ei häntä nähtäisi. Lepyttääkseen rajuluontoista toveriansa ja pysyttääkseen häntä kotona, Sakerin täytyi alinomaa ostaa paloviinaa, mikä tuhlaus usein tuntui hänelle varsin vaikealta. Eräänä iltana hän taaskin astui raskain askelin kylään Vilholle uutta tavaraa hankkimaan. Ajatukset olivat yhtä raskaat kuin askeleetkin, mieli yhtä synkkä kuin katsekin. Maakauppiaan tupa oli täynnä ihmisiä. Kun Sakeri astui sisään, niin melu ja äänen solina taukosi, ja kaikki vaikenivat. Sakeri pelkäsi, että ihmiset olivat saanee tiedon hänen salaisista rikkauksistaan ja teeskenteli tuttavillensa ystävällisyyttä tutkiakseen, kuinka pitkälle heidän epäluulonsa meni. Hän pettyi; hänen aavemainen ulkonäkönsä ja hiljainen äkillinen ilmestymisensä, se vain oli säikäyttänyt ihmiset äänettömiksi. Vähitellen entinen vilkas puhelu alkoi uudestaan. Rahin syrjällä istui pieni kerjäläistyttö, jota koko keskustelu näkyi tarkoittavan, johon kaikkien huomio oli kääntynyt. Hän oli noin yhdentoista vuotinen, laiha ja hiljainen; hän ei ollut kaunis, ei edes somakaan; tukka oli ihan valkoinen, posket kalpeat, hartiat litistyneet ja jalat möhkeät. Mutta jos katsoi hänen suuren suuriin, harmaisin silmiinsä, joissa oli niin puhdas, niin hellä, niin surullinen ilme, jos katsoi hänen hienoja, vaaleita suupieliään, joita hän aina puristi sisäänpäin ja jotka aina vähän vapisivat, niin niissä ilmaantuva nöyrä, kärsiväinen, harras mieli tunkeutui sydämmeen ja herätti ystävällistä sääliväisyyttä. Hän vastasi ujosti ja ikäänkuin vaikeasti voivotteleville akoille, jotka seisoivat hänen ympärillänsä. Tytön kertomus näytti olevan yleisesti tunnettu asia; sillä akat lisäsivät joka sanaan vaikeroitsevia huokauksia ja selittäviä viittauksia. Sakeri, jolle koko juttu oli ihan outo, kysyi kauppamieheltä, ostettuaan viinansa, mistä oli puhe. Eräs terävä-nokkainen akka, jonka kieli jo kauan oli syhynyt, ryntäsi heti Sakerille asiaa selittämään. Tyttö-parka oli, näet, tuon kyytimiehen ainoa lapsi, joka surmattiin kaksi kuukautta sitten. Eipä Sakeri siitä tullut hullua hurskaammaksi. Akka katseli Sakerin tietämättömyyttä armeliaalla ylenkatseella ja kertoili että naapuripitäjässä posti oli ryöstetty ja postinkuljettaja surmattu surkealla tavalla; samalla oli enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa varastettu, niinkuin kaikki kristityt ihmiset tiesivät, vaikka akka luuli summaa vielä isommaksi. Sakeri kyseli, oliko rosvoja saatu kiinni; hänen mielessään haamoitti jo pahoja aavistuksia, vaikk'ei hän voinut selittää minkätähden. Akka sanoi että ei oltu, mutta toivoi Jumalan oikeuden saattavan semmoiset konnat korkean esivallan kouriin. Levottomana Sakeri kysyi, eikö ketään epäilty murhaajaksi. "Totta kaiketi", vastasi akka, "lähimmässä keskievaritalossa oli samana päivänä, jolloin murha tehtiin, nähty eräs mies, joka akan ja kaikkien ymmärtäväisten mielestä ihka selvästi oli pahantekijä. Se oli ollut vieras, kookas, mustaverinen, parrakas mies, jota ei kukaan tuntenut ja joka oli näyttänyt kovin rosvomaiselta." Akka lisäsi kaikenlaisia merkittäviä pikkuseikkoja. Sakerin koko ruumista värisytti jäädyttävä kauhistus, joka tuntui ytimiin ja munaskuihin asti. Se oli ilmetty Vilho, Vilho valhepartoinensa; rahasumma oli yhtä suuri kuin se, joka oli löydetty aarnihaudasta, vieläpä aikakin sama, jolloin Vilho oli ilmaantunut näille seuduille. -- Kamala näky aukeni Sakerin silmien eteen. Hän tuskin voi hengittää. Hänestä tuntui kuin tuon orvon kerjäläislapsen surkea, rukoileva katse olisi häntä tarkastanut ja häntä syyttänyt ja hänen rikoksensa paljastanut. Hän töytäisi äkkiä ovesta ulos.

Tultuansa kotiin Sakeri kysyi kaikki Vilholta; tämä ensin vähän hämmästyi, mutta purskahti sitten tuohon tunnettuun ilkeään nauruun, joka nyt kuitenkin soi enemmän teeskennellyltä kuin tavallisesti. Kun Sakeri yhä ahdisti häntä, milloin rukoillen, milloin kiroillen, ei Vilho kuitenkaan vastannut mitään; hän alkoi vain laulaa hyräillä erästä irstaista rekilaulua. Asia oli siis selvä, hirmuisen selvä. Toisen kerran elämässään Sakeri siis tavallansa oli ottanut osaa rikokseen, jonka toinen oli tehnyt. Hän vaipui kylmänä tuolille; hänen silmänsä sammuivat, laihat posket riippuivat hermottomina; hän tunsi olevansa kirottu. Vilho, nähdessään Sakerin tuskan, muutti menetystapaansa. Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, vannoi olevansa syytön ja puolusti asiaansa taitavasti ja viekkaasti. Hän ei ollut muka käynytkään naapuri-pitäjässä, oli päinvastoin tullut ihan toisaalta päin. Sakeri oli uskovinaan häntä, mutta ei vastannut mitään. Molemmat istuivat ääneti. Heidän erotessaan näkyi selvästi, että jokin päätös oli syntynyt kummankin povessa.

Sisällinen ääni Sakerin rinnassa todisti Vilhon syylliseksi, vaikka tämä kuinka jyrkästi tahansa vannoisi olevansa viaton. Sakeri päätti sentähden kokonansa luopua hirmuisesta toveristaan, erottaa aarnihaudasta löytyneet rahat omistaan ja huomispäivänä ilmoittaa kaikki nimismiehelle. Vilhon mentyä piilopaikkaansa vinnille, Sakeri vakavasti ryhtyi toimeen. Syvä huokaus hänen rinnastansa todisti, ett'ei tämä työ ollut ihan huvittavimpia. Tuttu arkku oli pian avattu, seteli-pakat pian luettu ja hopeakolikot pian pantu suuriin kasoihin. Jo olivat toisella puolella aarnihaudan mahtavat antimet ja toisella puolella Sakerin omat rahat. Mutta kuinka vähäpätöisiltä, kuinka niukoilta ja laihoilta nämä näyttivät edellisten rinnalla! Sakerin päätös jo alkoi horjua. Mielensä oli niin kiintynyt näihin rikkauksiin, hän oli ne tuhannesti lukenut ja niitä katsellut ja ihaillut, hän tunsi joka setelin, joka kolikon eri muodon, niinkuin ne olisivat olleet vanhat tutut -- ja nyt niistä erota näin yht'äkkiä, näin odottamatta -- oliko se mahdollista? Viivytelläkseen asiaa hän oli ollut erehtyvinään laskussa ja rupesi lukemaan aarnihaudan rahoja uudestaan. Hänestä tuntui ihan kuin setelit kiertyisivät hänen sormiinsa, ihan kuin hopearahojen kotkat saisivat hengen, kohottaisivat kaksoispäitänsä metallista ja tuijottaisivat häneen välkkyvin silmin. Hänen ajatuksensa lensivät niinkuin ammutut linnut avaruuteen, milloin tuskallisessa toivossa pyrkien eteenpäin, milloin vielä tuskallisemmassa epätoivossa vaipuen maahan. Rikoksen verinen muisto, joka oli aarteeseen yhdistynyt, haihtui haihtumistaan; Sakeri tunsi vain katkeraa katkerammin, että kova onni tahtoi temmata häneltä sen ainoan, mihin hän oli mielensä kiinnittänyt. Miksi häneltä, miksi juuri häneltä? Muilla ihmisillä oli vanhemmat, lapset, vaimo, koti, ilo, into, suru, lempi, viha -- Sakerilla oli ainoastaan rahansa. Setelit eivät olleet muuta kuin kylmää metallia -- mutta ne olivat ainakin jotain, jota Sakeri saattoi rakastaa ja joka yhdisti hänet maailmaan. Ja niistäkö nyt oli eroaminen? Mitä se häneen koski, vaikka Vilho olisikin hankkinut aarteen rikollisella tavalla; ei hän kuitenkaan ollut siitä tietänyt; nyt rahat olivat hänelle annetut ja siis hänen omansa. Viimeistä ratkaisevaa päätöstä oli Sakerin kuitenkin vaikea tehdä. Hän jätti sen huomiseksi.

Mutta toinen päivä tuli ja vielä toinenkin, eikä Sakeri voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui mennä nimismiehen luo. Vilho oli hiljainen ja ystävällinen; hän päivällä tuhannesti vakuutti kaikki, mitä Sakeri oli kysynyt, turhaksi ja loukkaavaksikin epäluuloksi; kerran hän oli itkevinään sitä, ett'ei Sakeri kokonaan uskonut ystäväänsä. Sakeri ei enää syyttänyt häntä, vältti vain taitavasti kaikkia selityksiä. Välistä Vilho jyrkillä vakuutuksillaan tiesikin vallan hämmentää Sakerin mielen, vaikka tämän sydämmeen juurtunut epäluulo aina palasi uudestaan. Muuten Vilho ei ollut paljo Sakerin seurassa; hän joko kuljeskeli metsässä taikka istui piilokamarissaan vinnillä, juoden paloviinaa, kunnes joutui humalaan. Pian Sakerin viimeiset tuomiset oli juotu; tämän täytyi taas hankkia uutta. Sakeri teki sen varsin vastahakoisesti; sillä hän tiesi ihmisten paljon hoeskelevan hänen alituisesta paloviinan ostostaan. Mutta ei auttanut. Vilho rukoili ja kiroili, nauroi ja itki; Sakerin täytyi totella.

Oli silloin juuri vuoden suuri, suloinen juhla-ilta, jouluaatto. Mutta sen Sakeri oli unohtanut. Tuon sunnuntain jälkeen, jolloin hän viimeksi oli käynyt kirkossa, hän ei kertaakaan ollut huomannut, oliko arkipäivä vaiko pyhä; maailman kuohuva virta oli juossut eteenpäin häneen ollenkaan koskematta. Vasta kylässä hän siivotuista huoneista ja lasten iloisista silmistä, lattia-oljista ja pöytävehnäisistä huomasi, että työn lyhyin päivä ja levon pisin ilta oli tullut. Sakerin paatuneessa sydämmessä lapsuuden muistot hetkeksi heräsivät, hänen kuullessaan joulua mainittavan; mihin ikänä hän katsoi, näki hän ystävällisyyttä ja iloa; niin oli aina ollut hänen lapsuudessaankin. Mutta silloin hän, vaikka oli köyhä kerjäläispoika, aina jouluaattona sai osakseen seuraa ja lempeyttä; nyt hän, vaikka oli rikas, eli surullisessa, kolkossa, kylmässä yksinäisyydessä. "Oma syy!" sanoivat lapsuuden muistot -- "joutavia!" ärähti ymmärrys. Hän pudisti äkeästi kaikki muistot mielestänsä, niinkuin olisi lunta päältänsä ravistellut, osti viinaa ja läksi kotiin.

Sakerin tullessa kotiin, Vilho nukkui sikeästi taikka oikeammin -- oli sikeästi nukkuvinaan. Sakerin omatunto arveli, että semmoisena iltana joku virsi olisi paikallaan. Raamattua hän ei tohtinut lukea; hän pelkäsi tapaavansa siitä noita mahtisanoja, jotka liian ankarasti järisyttäisivät hänen muutenkin ylen levotonta sydäntänsä; mutta sitä vastoin virren tasainen, juhlallinen nuotti kenties tuudittelisi häntä rauhaan. Hän otti virsikirjan ja alkoi, mutta se ei tahtonut käydä; ääni puuttui vähän päästä; virren hidas nuotti ei voinut pidättää hänen levottomasti lentäviä ajatuksiansa; niinkuin tuonoin kirkossa, rahat yht'äkkiä puikahtivat hänen mieleensä ja kolikkojen helinä hämmensi hänen korvissansa virren juhlallisen äänen. Kun hän näin oli laulanut puolentoista virttä, alituisesti taistellen omia ajatuksiansa vastaan, huomasi hän mielensä mahdottomaksi hartauteen ja pani surullisesti huoaten virsikirjan pois. Yksinäisyys tuntui hänestä liian painostavalta, Vilho nukkui yhä -- hän tahtoi sentähden katsella rakkaita rahojaan. Hän oli istunut tuvassa; hän riensi nyt haluisesti sisäkamariin, jossa hänen arkkunsa oli. Hämmästyen hän silloin havaitsi, ett'ei ollutkaan yksinään; ovella seisoi pieni kerjäläistyttö hämärässä. Sakerin laulaessa virttä, oli tämä hiljaa hiipinyt sisään, hänen huomaamattaan. Sakeri oli kova köyhiä ja kerjäläisiä kohtaan, hän ei myöskään rakastanut lapsia. Hän murahti sentähden jotenkin tylysti tytölle: "kuka on käskenyt sinut tänne? Ei täällä ole tilaa kaikille kerjäläisille! En kärsi laiskureita ja varkaita! Pois!" Tyttö-parka oli niin viluissaan, hän katsoi niin rukoilevana lämmintä tupaa, hän tahtoi vain suojaa yöksi, pitkäksi, kylmäksi joulukuun yöksi. Hän ei vastannut mitään; hän seisoi vain hiljaisena, nöyränä, äänettömänä. Tämä harmitti Sakeria. "Mitä, vieläkö norkkailet tässä?" huusi hän, ja ojensi kätensä ajaakseen tyttö-paran ulos. Tämä vetäytyi säikähtyneenä pois; huivi liikahti päästä, niin että kasvot tulivat näkyviin: kaksi suurta harmaata silmää, kaksi kalpeata poskea, joihin surullisin, hellin nöyryys loi omituisen suloisuuden -- Sakeri oli ennen hänet nähnyt, se oli sen murhatun postinkuljettajan tytär, äskeinen kerjäläisorpo maakauppiaan tuvassa. Tyttö painoi ristissä olevat laihat kätensä kovasti rintaansa vasten; suuri kyynel valahti hänen silmistään ja hukkui vapiseviin suupieliin; näytti siltä, kuin hän tahtoisi syvälle itseensä sulkea kurjuutensa ja surunsa, ett'eivät ne ketäkään ihmistä häiritsisi. Hiljaisena, kuin tuuleton yö, ja keveänä, kuin unelma, tyttö jätti tuvan. Sakeri oli, tytön kasvot nähdessään, kääntynyt takaisin häpeän ja omantunnon vaivaamana. Tuon pienen vieraan äänetön nöyryys syytti häntä paljoa ankarammin, kuin mahtavimmat sanat olisivat tehneet. Havaittuansa, että tyttö oli kadonnut, juoksi hän kiireesti ulos ja huusi häntä takaisin, mutta turhaan. Ainoastaan myrsky vastasi vanhuksen heikkoon ääneen.

Sakeri oli näinä viimeisinä aikoina niin tottunut tuskallisiin tunteisiin, niin väsynyt ja riutunut, ettei ollut juuri millänsäkään, vaikka havaitsi yrityksensä turhaksi. Ilta oli kolkko ja kylmä, lähimpään ihmisasuntoon oli virstamääriä; mikä hirmuinen tila viluiselle ja nälkäiselle tyttö-paralle! Ja tuo sama tyttö oli joutunut kurjuuteen rikoksen kautta, johon hän tavallansa oli ottanut osaa! -- No! ei auta, ja kun ei auta, jääköön sikseen -- arveli Sakeri. Saattaakseen ajatuksensa rattoisammalle tolalle, Sakeri tahtoi täyttää toistaiseksi lykätyn päätöksensä ja käydä arkkuansa katsomassa. Hän toivoi sillä tavalla ainakin hetkeksi viihdyttävänsä ahdistavaa levottomuuttaan. Mutta nyt häntä kohtasi näky, joka jäädytti hänen verensä ja saattoi hänet kamalasti parahtamaan -- arkku oli murrettu auki ja aarre poissa. Sakerin epäluulo ensin kohdistui Vilhoon, tuo kun oli ainoa, joka tiesi, missä aarre oli. Vilho nukkui vielä, mutta, päästyänsä hereille, hän varkaudesta joutui ankaraan vimmaan, kiroili ja itki, repi tukkaansa ja vaatteitansa niin raivokkaasti, että Sakeri rupesi epäilemään. Vilho sanoi päivällä käyneensä metsässä; siellä hän oli nähnyt kaksi miestä tulevan Sakerin tuvalta päin, mutta ei tohtinut lähestyä heitä; pelkäsi, näet, että ilmaisisi itsensä; nuo kenties olivat aarteen varastaneet. Mutta keitä nuo miehet olivat, sitä Vilho ei tiennyt; sanoi vain toisen olleen pitkän, toisen lyhyen. Sakeria tarkkanäköisempi tarkastelija olisi pian havainnut Vilhon vimman jotenkin teeskennellyksi ja hänen kertomuksensa vähän läksymäiseksi; mutta hän ei havainnut mitään; hän soperteli vaan itsekseen ja puri kynsiänsä, kunnes veri niistä purskahti. Viimein hän pyysi Vilhoa, raamatun kautta, vannomaan sanansa todeksi. Sen Vilho tekikin. Ei siis enää ollut epäilemistä -- turhaa oli kaikki, sekä rikos että tuska; ryöstetty oli Sakerin sielun ainoa rikkaus ja rakkaus -- ja kuka oli sen tehnyt? Nimismiehelle asiaa ei sopinut ilmoittaa, eikä Sakeri uskaltanut hiiskua siitä muillekaan kyläläisille. Mutta mistä apua. Jollei varkaita pian saataisi kiinni, niin ne kaiketikin olivat lähteneet pitäjästä pois. Eikä vähintäkään aavistusta ketä ruveta epäilemään! Sakerin entinen horjuvaisuus oli hävinnyt, hän oli päättänyt puolustaa omaisuuttansa ketä vastaan tahansa. Jos hän vain tuntisi varkaat, niin hän vaikka tappelisi niiden kanssa aarteestansa. Yht'äkkiä Vilho lakkasi kiroilemasta ja sanoi: "Tietäisin yhden keinon, miten saisimme asiasta selkoa. Onhan nyt jouluaatto, pyhä yö -- jos kyselisimme kirkonväkeä." Muulloin tämä ehdotus olisi kauhistuttanut Sakeria, nyt hän kuunteli sitä aivan kylmäverisenä. Sakerin taika-uskoinen mieli ei epäillyt tämän keinon vievän hänen toiveittensa perille -- mutta kuolleiden häiritseminen, eikö se olisi mitä hirmuisin synti? Vaikkapa olisikin! sitä hän sitten voisi katua ja sovittaa, nyt oli pääasiana aarteen löytäminen. Pian Sakerin päätös oli tehty. Mielellään hän olisi ottanut Vilhon mukaansa, mutta voisivat tavata ihmisiä ja siitä voisi olla vaara tarjona. Hän meni siis yksinään. Asian menon hän tunsi jo lapsuudestaan. Pääkallo oli kaivettava kirkkomaasta, vietävä koskeen ja pistettävä virran pyörteesen; sitten oli korkealla äänellä kysyttävä, kuka rikoksen oli tehnyt. Kirkonväki, nuot mahtavat, hirmuiset aaveet, seurasivat vietyä pääkalloa, ja heidän täytyi, salaisen lumousvoiman pakotuksesta, vastata kysymyksiin; muuten ruumis, jonka pääkallo oli, ei milloinkaan saisi rauhaa haudassaan. Niin Sakeri sata kertaa oli lapsuudessaan kuullut vanhojen ämmäin kertoilevan ja hän tunsikin monen, joka tällä tavalla oli saanut tärkeitä tietoja.

Sakeri läksi kamalalle retkelle. Vaikk'ei iltaa vielä ollut paljon kulunut, oli jo pilkko-pimeä; sillä taivas oli mustassa pilvessä eikä tähden pilkettäkään päässyt tunkeutumaan paksun pilvipeitteen lävitse. Ilma oli raikas ja kylmä ja aika ajoin puuskahtava pohjatuuli pani kuusiston synkeästi humisemaan. Välistä joku yksinäinen lumihöytäle harhaili ilmassa ja vaipui maahan, tuulen siivillä väsyksiin lenneltyään. Sakeri riensi melkein juosten eteenpäin; hiki otsalla ja avonainen takki todistivat, ett'ei hän tiennyt mitään vilusta eikä tuulesta. Lyhty kädessä, hän astui tuttua polkua kirkolle. Muutaman tunnin kuluttua hän oli matkansa perillä. Aroin, hiljaisin askelin hän astui kuoleman yrttitarhaan; kiivaasta juoksusta hengästyneenä hän istui likimäiselle hautakivelle. Juhlalliselta, jalolta kaikki näytti pimeän, pyhän jouluyön varjossa. Äärettömänä vanhan kirkon synkeä muoto kuvastui hänen silmissänsä, ikäänkuin sen harja olisi taivasta kannattanut. Korkeat, alastomat puut ojensivat pimeyteen lehdettömiä, pitkiä oksiansa, niin kuin jättiläis-luurangot lihattomia käsivarsiansa. Aavemainen tunto värvähytti Sakerin rintaa; hän ymmärsi joutuneensa piiriin, jossa väkevinkin järki helposti voisi heikkountua. Kummituksen-tapainen, juhlallinen henki vallitsi kaikkialla; Sakeri tiesi, että hautojen haltiat, tuo mahtava, vaikka peljättävä kirkonväki, nyt katselivat häntä ja että hän itsekin oli heidän kamalassa vallassaan. Hän ryhtyi työhönsä. Lapiolla hän kaiveli maata, löytääkseen tarvittavan pääkallon. Viimein semmoinen ilmestyi. Omituinen oli tunto, kun hänen kätensä koskivat kylmiin luihin ja hän pisti sormensa tyhjään silmäkuoppaan. Nyt vasta hänen hirmuisen työnsä koko kauhistus selveni hänelle. Jumalattoman rahanhimonsa vallassa hän oli saastuttanut pyhimmän paikan koko maailmassa, kuolleiden lepokammiot. Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi tuhansia suuria silmiä, jotka katsoivat häneen ikäänkuin karkoittaakseen hänet pois; hänen korvissansa kuului kuin kirkon kellot yht'äkkiä olisivat ruvenneet soimaan niin selvästi ja kuitenkin niin aaveentapaisesti, niin kaukaa. Niinkuin ukonnuolen ajamana Sakeri juoksi pois, pääkallo kädessä. Hän tiesi nyt kirkonväen seuraavan häntä, hän kuuli heidän sekavat, kaukaiset huutonsa, hän tunsi heidän kylmän henkensä välistä koskevan hartioihinsa, hän ei tohtinut kääntyä, hän juoksi vain eteenpäin. Välistä pistävä tunto hänen rinnassansa pakotti häntä seisahtumaan, mutta hetken levättyänsä hän taas rupesi juoksemaan. Jo lähestyi sydänyön tunti; yhä tiheämpänä pimeyden musta peite kääriytyi maan ympärille, tuulikin oli mennyt levolle, jäykkä liikkumaton pakkanen yksinänsä hallitsi. Valkea Sakerin lyhdyssä oli vähän päästä sammunut, mutta hän sytytti sen aina uudestaan.

Viimein hän tuli koskelle. Se oli jotenkin väkevä virta, joka kahden vuoren välitse juoksi laaksoon; siellä vesi ponnahti suurista kivistä ilmaan ja syöksi pyörien vaahtoisiin putouksiin. Sakeri astui rannasta ulkonevalle paadelle ja pisti pääkallon jääkylmään veteen. Korkealla äänellä hän pyysi kallon haltialta ja kaikelta kirkon mahtavalta väeltä vastausta kysymykseensä. Mutta liian heikot olivat Sakerin kädet. Pian kosken kylmä vesi jäädytti hänen sormensa voimattomiksi, hän tunsi pistävän polton niitä purevan, ja liukas pääkallo luiskahti pyöriviin aaltoihin. Hämmästyneenä hän lyhtynsä avulla tuijotteli veteen -- mutta turhaan. Viimein korkein pyörre heitti pääkallon harjallensa. Sakeri näki sen irvistelevän hänelle, ja hänestä oli kuin hän olisi kuullut Vilhon raakaa, hirmuista, kamalaa naurua pääkallon huulettomasta suusta. Vielä silmänräpäys, niin tämä oli kokonaan hävinnyt koskeen, eikä Sakerin etsivä silmä enää voinut sitä nähdä. Mutta tuo hirmuinen pilkkanauru kaikui taas kaikilta kulmilta. Sakeri tukki käsin korvansa, mutta turhaan, nauru kuului kuitenkin; kosken pohjasta ikäänkuin kolikkojen kimeä helinä helkkyi niin kiusaavana, niin ilkkuvana, niin pirullisena. Tuo kultakäärme, jonka Sakeri niin usein oli nähnyt unissaan, nousi aalloista välkkyvänä kiemurrellen; Sakeri näki sen, vaikka hän hädissänsä ummisti silmänsä. Sakeri tunsi sen aarnihaudan haltiaksi, rahanhimon kamalaksi enkeliksi, jota hän oli palvellut ja kumarrellut koko elinaikansa. Käärmeen pää oli niin ihmeellisesti oikean käärmeen pään näköinen, ja kuitenkin sillä oli ihan Sakerin kasvot. Pois, pois! Taas hänen täytyi juosta, juosta niin kiireesti, kuin hengen ahdistus salli. Ja jäljissänsä hän tiesi seuraavan kaksi hirmuista toveria -- kultakäärmeen, jonka kultasuomut kamalasti ratisivat, ja päättömän luurangon, jonka lihattomat luusolmut kalkahtelivat toisiinsa. Toinen huusi: "sielusi on minun, anna mulle sydämmesi, tahdon niellä sen", ja toinen: "anna minulle pääkallosi, varastit omani, anna minulle ruumiisi asunnoksi, kun ajoit minut omasta asunnostani, rauhallisesta haudastani". Sakeri tämän ymmärsi elämän ja kuoleman taisteluksi; hänestä tuntui niin kuin hänen verensä vähitellen muuttuisi polttavaksi tuleksi ja jäsenensä jääkylmäksi metalliksi, niin kuin hänen polttavat aivonsa tahtoisivat syöstä ulos hänen päästänsä. Ja tässä taistelussa hänellä ei ollut yhtäkään asetta. Järki oli voimaton, ajatukset sekavat, tunteet raivokkaassa riehunnassa. Mutta olipa yksi, yksi ase vielä, onnettomuuden ja epätoivon viimeinen ja ainoa, ihmisheikkouden nöyrin ja kuitenkin mahtavin ase -- rukous. Sakerin sydämmen sisimmäisestä pohjasta harras innokas rukous nousi Jumalan puoleen, joka oli luvannut, ett'ei sammuttaisi savuavaista kynttilänsydäntä; koko hänen olentonsa heittäytyi hätähuudolla Jumalan armoistuimen juureen ja tarttui taivaallisen laupeuden mantteliin. Sakeri kammosi ja kiroili tekojansa, rietas itaruutensa iljetti häntä. Mutta ei yksikään armon säde tunkeutunut hänen yöhönsä. Hänestä oli niinkuin hän olisi heitettynä tyhjän, äänettömän, kylmän pimeyden ja kadotuksen avaruuteen. Hän kuuli, kuinka kultakäärme avasi kitansa nielläkseen hänet, hän tunsi luurangon tarttuvan hänen käteensä, hän näki vielä kolmannen kamalan toverin, mielettömyyden kalpean hengen, lähestyvän -- ja epätoivo oli jo häneltä temmata hänen viimeisen aseensa, mutta sitä Sakeri ei sallinut. Hän rukoeli yhä nöyremmin, yhä palavammin Jumalalta pelastavaa ihmettä; hän rukoeli avukseen lapsuutensa ja viattomuutensa muistoja, hän rukoili rakasta Hilmaansa, joka nyt oli enkelinä Jumalan taivaassa, ja tietämättään hän huusi: "Hilma! Hilma!"