Part 1

KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET I

Näytelmät ja kertomukset

Toim.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1907.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Näytelmät:

Pombal ja jesuiitat. Paola Moroni.

II. Kertomukset.

Belsazarin pidot. Julian. Aarnihauta. Sydämmiä ihmistelmeissä.

ESIPUHE.

Se tosiasia että _Kaarlo Bergbom_ vasta kuolemansa jälkeen astuu yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa? Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä, joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.

Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia elämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema _Eliel Aspelin-Haapkylän_ Suomalaisen teatterin historia] selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin tohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina, jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran voivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal ja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi jättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana kirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että teatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja työvoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti sitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.

Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan _Aleksis Kivellä_ oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti _Paula af Heurlin_ 27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut yksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori _Kaarlo Bergbom'in_, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen toimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia ja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja kertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä kirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä Bergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi kirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa etupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi asiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna julkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa näytelmän Pombal ja jesuiitat _Paavo Cajander'in_ kääntämänä. Pienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin tekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija, hoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin 1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan. Lisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista seuraavat tiedot:

_Pombal ja jesuiitat_ (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä 1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi kerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten seurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.

_Paola Moroni_ on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi kerran esitettiin näyttämöllä, rva _Charlotta Raa_ nimiroolissa, sama näyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin nti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia Tavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen kuukauslehteen 1870.

_Belsazarin pidot_ on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v. pohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.

Novellit _Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä_ ovat painetut Kirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.

NÄYTELMÄT

POMBAL JA JESUIITAT

Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä

HENKILÖT:

JOSE EMANUEL, Portugalin kuningas. DON SEBASTIAN DE CARVALHO, POMBALin markiisi. DON MIGUEL, LAFOENSin prinssi, kuninkaan laillistettu veli. Markiisi DE TAVORA. DON FRANSISCO DE TAVORA, AVEIROn herttua, | hänen poikansa. DON LUIZ DE TAVORA, ELVASin herttua. | Kardinaali SALDANHA, Lissabonin patriarkka. Pater MOREIRA, | " MALAGRIDA, | " SOUZA, | jesuiittoja. " MATHOS, | " ALESSANDRO. | JOSÉ, Pombalin yksityissihteeri. RAFAEL, noviisi. TEXEIRA, kuninkaan kamariherra. DONNA THERESIA DE TAVORA, Aveiron herttuan puoliso. DONNA BEATRICE DE CARVALHO. ELVASin herttuan puoliso, Pombalin tytär. Syrjähenkilöitä.

1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuu syyskuussa 1758, neljäs näytös joulukuussa 1758 ja viimeinen näytös tammikuun alussa 1759.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)

JOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin hyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat syytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon. -- Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet sydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa heittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se ehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka heidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen ja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta. Jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä, jossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy saada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole itsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten elää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme tähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan jäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin viimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi valitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat kostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe, toivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen kuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä -- o, Herra Zebaoth, isäini Jumala! -- muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja ilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)

TOINEN KOHTAUS.

(POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta. Puvut juhlalliset.)

BEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt kuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto välkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.

ELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi on onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme tähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka väärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan ymmärtämään.

POMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.

BEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä polvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä nousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta sielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi meitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa ketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö sinunkin ole laitasi samoin?

POMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!

BEATRICE. Luiz'illa ja minulla olisi pyyntö, vaan en tiedä, minun on niin vaikea sitä sanoa; soisin, että itse sen huomaisit ja itsestäsi sen täyttäisit.

POMBAL. Haluatko uutta pukua Pariisista, uusia ajoneuvoja? Halusi on täytetty, ennenkuin sen olet ilmaissut.

BEATRICE. En laske leikkiä tällaisella hetkellä. Olet tänään viettänyt sovinnon juhlaa, ole yhtä armollinen kuin olet jalo, suo vapaus niille onnettomille, jotka Oporton kapinassa --

POMBAL. Vaiti siitä! Pyydä koristusta, jota kuningatar kadehtisi, ja sen sinulle annan, vaikka se oikkusi veisi koko omaisuuteni, mutta noita kapinoitsijoita -- ei, ei! Sinä et tiedä mitä pyydät.

ELVAS (puoliääneen Beatricelle). Tälläkin hetkellä!

BEATRICE (pikaisesti). Raskaalla mielellä hän sen kieltää, ole varma siitä.

POMBAL. Älä sano minua julmaksi, mutta en voi. Parhaan ystäväni voisin hyljätä sinun tähtesi, mutta vihollisiani -- Se, jota, niinkuin minua, petos ja viekkaus piirittää, ei saa olla heikko. Laupeus pitäisi vain vireillä noiden kavalien vehkeilyjen julkeutta. Minun pitää hallita voidakseni hyödyttää, ja minun pitää olla ankara voidakseni hallita.

BEATRICE. Isä poloinen! Kuinka ihmiset ovat mielettömät, kun valtaa kadehtivat!

ELVAS. Totta sanot, Beatrice. Sinä siis ikävöit, sinä, niinkuin minäkin, pois hovin vaarallisilta jyrkänteiltä siihen rauhalliseen elämään, jota tulemme viettämään maatiloillani. Siellä me elämme vain toisillemme, rakkaudellemme. Meille tämä levoton maailma myrskyineen ei ole olemassakaan, sillä onnemme saaren ympärillä on yksinomaan ilo ja rauha vallitseva.

POMBAL (närkästyneenä). Eikö siis ole povessasi nimeksikään miehen kunnianhimoa? Etkö koskaan ole elämällesi asettanut päämäärää, jonka puolesta voisit taistella? Valtiomiehen suuruus, eikö se mieltäsi kiihoita? Soturin kunniaseppel, eikö se nuorukaisen silmiä huikaise?

ELVAS. Kenties -- unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen. Voiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei mikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä olisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken unelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?

POMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai -- haa, taaskin tuo epäluulo! -- Ei, -- hän ei voi -- mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että, kun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin nuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta. En kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan itsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut sukupuu voi tarjota.

BEATRICE. Ja jättävän minut. --

ELVAS. Ole huoletta! Älä usko, että minä hylkään suurimman onneni, -- sillä se sinä olet, -- murhalla ja verellä ostaakseni palasen tuota väärää rahaa, tuota kunniaa, jolla joukkoja lahjotaan. (Pombalille.) Sitä paitse itse parhain tietänet, että ylimmät paikat armeijassa annetaan yksinomaan ulkomaalaisille ja aatelittomille.

BEATRICE. Isä, älä vihastu! Olisi, näet, sietämätön jo pelkkä ajatuskin, että hänet kadottaisin. Koko elämäni on tähän asti ollut levotonta vapisemista sinun tähtesi; jos minun nyt täytyisi vapisten pelätä Luiz'inkin kohtaloa, niin luulenpa, etten kestäisi.

JOSÉ (tulee). Anteeksi, mutta tärkeitä uutisia Lissabonista. Malagrida on rohjennut siellä näyttäytyä.

POMBAL. Pahasti hänen silloin käy.

JOSÉ. Tapansa mukaan hän on yllyttänyt kansaa kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Hän on lausunut kauhistavimpia syytöksiä teitä kohtaan, herra markiisi, ja perättömillä väitteillä teidän ylhäisyytenne puhdasoppisuudesta --

POMBAL. Lyhyesti!

JOSÉ. Kansanjoukko, hänen saarnansa vimmaamana, alkoi jo liikahdella, kun teidän ylhäisyytenne henkivartioston päällikkö toi komppanian sotaväkeä ja hajoitti joukon. Malagrida pakeni Aveiron herttuattaren palatsiin --

POMBAL ja ELVAS. Aveiron?

JOSÉ. Herttuatar julisti että, ammutkoot vaikka palatsin raunioiksi, hän ei luovuta pakolaista; mutta samassa tuli herttua isänsä kanssa palatsiin, ja hänen käskystään pater luovutettiin.

POMBAL (syrjään). Sovintohan silloin olisi enemmän kuin korupuhetta. (Ääneen). Kuka nuo uutiset on tänne tuonut?

JOSÉ. Henkivartioston päällikkö, Marialvo. Hän odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä, miten vangin kanssa on meneteltävä.

POMBAL. Hän vietäköön S:t Julianin linnaan!

JOSÉ (ilkkuen). S:t Julianiin!

ELVAS. Mahdotonta! Siellähän halvimmat pahantekijät istuvat vankina.

BEATRICE. Ajattele, isä, tuo sokaistu raukka on yhdeksänkymmenvuotias.

POMBAL. Sanani pysyy. Kansa nähköön, että rankaiseva käteni saavuttaa rikoksen, vaikka se verhoutuisikin tekohurskauden naamariin. Muutoin kaikkiin kaupungin vartioihin lisättäköön vartijoita toinen verta. Tänä iltana palaan takaisin Lissaboniin. (JOSÉ aikoo mennä.) Jää tänne! Tahdon itse puhutella päällikköä. Sitte minulla on sinulle jotakin sanottavaa. (Menee.)

ELVAS. S:t. Julianin linnaan! Mikä tarpeeton ankaruus! Beatrice, sinä et saa sitä sallia. Sinun pitää häntä rukouksillasi taivuttaa. Tuoko mies, jota koko Portugal kunnioittaa pyhimyksenä, törkeimpäin pahantekijäin kanssa yhteen! Vereni tuo panee kuohumaan. Saattaako isäsi sinua vastustaa, kun haastat oikeuden nimessä?

BEATRICE. Kuulithan itse isäni kiellon. Tahdon kuitenkin koettaa.

ELVAS. Pelkään, että -- mutta koita ainakin. Minä riennän Lissaboniin suojellakseni häntä ainakin sotamiesten raakuuksilta. Näemme jälleen toisemme. Hyvästi! Lähtösuukkonen vielä! (Menee.)

JOSÉ (syrjään). Jos olisi myrkkyä tuossa suukkosessa, joka tekisi hänen siloisen maitonaamansa apinan kaltaiseksi tai kaataisi hänet kuolleena hänen jalkoihinsa, niin minä nauraisin. Sinuakin varten minulla on nuoli.

BEATRICE (katsoen hänen jälkeensä). Armas! O, Jumala, ohjaa hänen askeleitaan! (Kääntyy ja näkee JOSÉN väijyvän katseen, jonka tuntee sattuvan itseensä.) José! (Syrjään.) Oli niinkuin olisin astunut jalkani käärmeeseen.

POMBAL (palajaa). Jesuiitat nostavat taas päätään. Sitä parempi! Saan silloin otella julkisesti tuon kyykäärmeen kanssa. Voittoni on silloin varmempi.

BEATRICE. Armoa Malagridalle! Armoa viholliselle!

POMBAL. Ettäkö saisit nähdä hurjistuneen roskajoukon hänen yllyttämänään raatelevan minua tai jonkun hänen kuuliaisen oppilaansa salaa minut murhaavan. Armoa -- ei! Vaikka kaikki jesuiitat, kaikki viholliseni olisivat yhdistyneinä tuossa uppiniskaisessa vanhuksessa, en tuomitsisi ankarammin, enkä myöskään oikeammin, kuin nyt.

BEATRICE. Luiz sanoo, että sinä olet kova. Näytä, että hänen sanansa eivät ole todet. Tuo poloinen yhdeksänkymmenvuotias! Muut häntä kenties vain käyttävät välikappaleenaan. Et saa, et voi kieltää. Mistä löydän sanoja taivuttaakseni sinua? Onko siis oikeus taipumaton? (POMBAL on vaiti.) Luiz, Luiz! ovatko siis sanasi todet? (Menee.)

POMBAL. Mitä on isän tieto, kun puoliso jotakin sanoo? Beatrice, lapseni! Koko maailman kirousta kohtaisi omatuntoni levollisena, mutta sinun sanasi kirveltävät sydäntäni.

JOSÉ. Elvasin herttua on jesuiittain vanha ystävä. Onko siis ihme, että herttuatar on heihin mielistynyt?

POMBAL (syrjään). Itsekö minä puhuin, vai onko epäluuloni saanut kielen, joka nyt kuiskaa korvaani, mitä itse olen kammonut ajatella?

BEATRICE (palajaa hämmentyneenä). Luulen, että unhotin tänne viuhkani. Sen pitäisi olla täällä. (Arkaillen.) Olen loukannut sinua. Voitko antaa anteeksi kiittämättömälle lapsellesi? (POMBAL syleilee ja hyväilee häntä.)

POMBAL. Niin, mitäpä ei antaisi isän sydän anteeksi! Kyyneleitä -- rakas lapsi! Mutta nehän on vain kastehelmiä kukkasissa. Jätä nyt meidät. (BEATRICE menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

POMBAL, JOSE. (Pitkä vaitiolo.)

POMBAL. José! Minulla on toimi sinua varten. Kymmenen vuotta sitten eräs vaimo-parka joutui syytteenalaiseksi inkvisitsionin edessä -- tarvitseeko minun sanoa sinulle, kuka se oli. Jos minä silloin olisin ollut ministeri, niin olisin hänet vapauttanut; en ollut, raukka joutui polttoroviolle. Koitin henkeni vaaralla säästää maatani häpeästä, joka valistunutta ulkomaata kauhisti, -- koitin vaimon pelastaa polttolavalta. Munkit ja jesuiitat olivat silloin vielä liiaksi vallalla, en voinut mitään. Silloin tuli tuon vaimoparan poika luokseni ja vannoi pyhän valan luvaten, oli asia mikä hyvänsä, hengellään ja verellään palkita sen vaaran, jonka alaisena koitin pelastaa hänen äitinsä. Nyt on valasi täyttämisen hetki tullut.

JOSÉ. Herra! Äitini siunaus on teillä. Käskekää!

POMBAL. Otin pojan hoitooni, kasvatin häntä, annoin hänen nähdä maailmaa, valmistin hänestä, en palvelijaa, vaan uskotun. Kymmenen vuotta olen ollut yht'aikaa hänen suojelijansa ja ystävänsä, olen luottavasti hänen käsiinsä uskonut suurimmat valtion salaisuudet. José! Aika on sinun osottaa, että olet ansainnut sen, mitä olen hyväksesi tehnyt.

JOSÉ. Herra, lisää hyvyyttäsi sanomalla, mitä minun tulee tehdä.

POMBAL. Olisin tähän toimeen voinut valita muita, -- epätoivon rohkaisemia, paatuneita sydämmiä. En sitä tehnyt; valitsin sinut, sillä (astuen hänen eteensä ja katsoen häntä tiukasti silmiin) sinä olet juutalainen. Älä kiellä, älä ainakaan kielelläsi, se on petollinen, se antoi sinut ilmi maatessasi. Valitsin sinut sentähden, että olet niitä hyljätyitä, joita odottaa ryöstö ja rovio, jos viholliseni voittavat, vaan joiden ihmisoikeutta minä puolustan ja suojelen. Sinä et minua petä mistään Juudaan palkasta, sillä sinulla on muistoja kostettavana ja toiveita voitettavana. Jos sielusi arastelisi, niin ajattele vain äitisi viimeistä hetkeä ja sano sitten itsellesi: "jos kaikki olisi ollut niinkuin nyt, niin et sinä olisi häpeällistä kuolemaa saanut."

JOSÉ. Sanasi, herra, peittävät ehkä pohjattoman syvyyden, mutta käske vain, ja minä syöksyn siihen.

POMBAL. Kun murhaaja ihmistä ahdistaa, niin tämä ei epäile riistää häneltä hänen aseitaan puolustaakseen itseään.

JOSÉ. En sanoja pelkää. Mitä pitää minun tehdä, mikä tulee minun olla?

POMBAL. Urkkija. (Lyhyt äänettömyys.) Asemani näyttää nyt turvallisemmalta kuin koskaan, viholliseni nyt etäämmältä päämäärästään kuin ennen. Jesuiitat ovat hovista karkoitetut, ylhäisaatelin kanssa olen sopinut. Hovi -- mitäpä siitä? Mitä, valaiseeko salalyhty pimeätä huonetta? Niin kauan kuin he täällä salakättä ihmisiä hallitsevat, ei vapauden, ei minun työni voi menestyä.

JOSÉ. Ovathan heidän uskollisimmat ystävänsä heistä luopuneet. Eikö yksin Tavoran sukukin --

POMBAL. Tämä sovinto -- niin, mitä Tavora pattovalasta välittää! Haa! Tuo juhlallisuus kirkossa oli kenties vain Juudaan suutelo, jotta voisivat sitten helpommin pettää.

JOSÉ. Elvasin herttua se kuitenkin ensin --

POMBAL (pikaisesti). Niin kyllä. Vaan ei, ei! Hänestä vaiti! Sen pirullisempaa ei mikään jesuiitta-oppilaskaan voisi keksiä, kuin että hän olisi petollinen. Ehkä ne toisetkin -- Mutta joka tapauksessa minun tulee olla varma.

JOSÉ. Huomaan, että minun tulee heitä urkkia.

POMBAL. Niin! Erotan sinut näön vuoksi palveluksestani, vieläpä sinun tulee ilmaista muutamia vähäpätöisiä salaisuuksiakin, niin saat helpommin sanallesi sijaa. Toimesi on vaarallinen, voit pian joutua kiinni, ja silloin tiedät, mikä sinua odottaa. Jesuiitoilla on varmat tikarit. Mieti tarkoin!

JOSÉ. Olen jo kymmenen vuotta miettinyt; olen valmis.

POMBAL. Vaikka onnistutkin, niin saat häpeätä osaksesi. Roskakansa laulaa pilkkalauluja sinusta ja rehelliset ihmiset sylkevät sinuun. Jokaisessa silmässä, johon tahdot luottavasti katsahtaa, näet epäluuloa. Olet yksin.

JOSÉ. Puhutte näin, ja tiedätte kuitenkin, että olen juutalainen. Onko juutalaisella mitään kunniaa kristityn silmissä? Jos tietäisivät, mikä olen, eivätkö minua polkisi pahemmin kuin koiraa? Niin! Metsäkoiralla on usein aatelismiehen silmissä kunnia, jonka se voi menettää, -- juutalaisella ei vähääkään.

POMBAL. Olet se, miksi sinut luulin. En anna mitään lisäkäskyjä. Mieti itse, miten tehtäväsi suoritat. Hyvästi! (Menee.)

JOSÉ (yksin). Urkkija! Haa! Kun kuulin tuota sanaa minusta käytettävän, niin tuntui kuin ajan kello olisi minuun katsoen seisahtunut, vaikka se muihin nähden kiirehti eteenpäin. Tuota sanaa vain kammoin, -- onhan koko elämäni ollut petosta. (Hurjasti.) Jos yhdellä ainoalla nuolella voisin hävittää kaiken sen, mitä vihaan, niin kernaasti nuoli kimmahtakoon takaisin ja tappakoon minut. (Äänettömyyttä.) Nyt toimeen! Aikani on tullut. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Sali Aveiron palatsissa, aistikkaasti koristettu kukilla ja rintakuvilla. Huonekaluja vähän. Perällä iso kaksoisovi, joka vie parvekkeelle. Kaikki kirjavaa kuosia.)

MOREIRA, TAVORA, AVEIRO ja THERESIA.

MOREIRA. Teitte väärin, herttuatar, kun uhmailitte, vallankin nyt, milloin pieni harha-askel voi tuottaa täydellisen kukistuksen.

THERESIA. En ole oppinut teeskentelemään. Kun näin soturien tuota kunnian-arvoisaa vanhusta uhkailevan, niin ajattelin ensisijassa häntä ja viimeisessä itseäni.

TAVORA. Ah, tytär rakas, olet liian rehellinen käsittääksesi tämän maailman viekkautta. Tämmöisenä aikana, jolloin pahuus niin julkisesti nostaa päätään, on varovaisuus se ase, jolla totuuden ystäväin tulee taistella. Onneksi meidän puuttumisemme asioihin ja alttiutemme palvella Pombalia lienee nyt hänet niin soaissut, ettei hän huomaa, kuinka horjuu.

THERESIA. Tavorako noin puhuu? Voi tätä aikaa, jolloin sellaista tapahtuu!

AVEIRO. Puolisoni tahtoo tietenkin luulotella maailmalle, että hän on viisitoistavuotias tyttö, jonka ajatukset voi lukea hänen poskistaan ja joka ei edes tunne, mitä sana teeskentely on. Minunkin käteni olisivat tänään mieluummin kuristaneet kuin syleilleet tuota halpasukuista ilkiötä, mutta tulevaisuus on sitä runsaammin korvaava mitä hetkelle luovutin, sen tiesin ja painoin vihani takaisin sydämmeeni.

MOREIRA. Se tulevaisuus on kenties lähempänä kuin luulette.

TAVORA. Älkäämme hätäilkö. Mitä arvelette?

MOREIRA. Aion heti puhutella kuningasta.

TAVORA. Mahdotonta! Olettehan maasta karkoitettu. Mitä hänen majesteettinsa sanoisi moisesta kovakorvaisuudesta?

AVEIRO. Sitä ihmistä, joka ehdollaan pistää päänsä käärmeen kitaan, pidän minä houkkiona, ja tähän saakka olen aina luullut, että te olette älykäs mies.

MOREIRA. Tiedän tekoni rohkeaksi, mutta en saa epäröidä.

AVEIRO. Mitä sitä paitse saatte aikaan tuon petollisen kuninkaan luona, niin kauan kuin hän on Pombalin vallassa?