Part 4
Vielä myöhemminkin on juutalaisiin sekaantunut vierasta, etenkin arjalaista verta, mutta tällä rotusekoituksella näyttää olevan pienempi merkitys. Meidän ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina liittyi juutalaisuuteen paljon kreikkalaisia ja roomalaisia. Etelä-Venäjän chazarit kääntyivät 8:nnella vuosisadalla juutalaisuuteen, seikka, joka tuskin voi olla saamatta aikaan rotusekoitusta, joka ehkä ulottui venäläisiinkin, koskapa nämä 200 vuoden aikana maksoivat veroa chazareille. Vielä 19:nnellä vuosisadalla sattuu niin omituinen tapaus, että kokonainen kristitty lahko, sabbataarit Siebenbürgenissa, suorastaan kääntyy juutalaisuuteen. Pitkän aikaa oli Euroopan juutalaisille sallittua käyttää kristityitä orjia ja ympärileikata miespuoliset, suhteita, jotka nekin vaikuttivat rodun sekaantumiseen. Samaan suuntaan vaikuttivat ristiretket sekä Euroopassa että Palestiinassa. Keskiajan alkupuolella olivat avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä sangen tavallisia, vaikka kirkolliskokoukset Orleansissa (538), Toledossa (589) ja Roomassa (743) kielsivätkin ne. Unkarissa kiellettiin sellaiset seka-avioliitot 11:nnellä vuosisadalla, mutta niitä solmittiin kuitenkin vielä 200 vuotta myöhemmin, ja useimmissa tapauksissa kääntyi kristitty puoli juutalaisuuteen. Sittenkuin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä tulivat luvallisiksi useimmissa kulttuurimaissa, on seka-avioiden luku yhä kasvanut, ja sen ilmoitetaan Saksassa olevan yhtä suuren kuin katolisten ja protestanttien välillä solmittujen liittojen. Vuosina 1873—97 solmittiin kaikkiaan 6,677 avioliittoa kristittyjen ja juutalaisten välillä. Näistä syntyi 11,578 lasta, joista noin 1/4 on liittynyt juutalaisuuteen ja suurin osa omaksunut kristinuskon, kun taas osa on jäänyt tunnustuksettomaksi. Aikojen kuluessa on vihdoin suuret määrät juutalaisia kumpaakin sukupuolta kääntynyt kristinuskoon osaksi pakosta osaksi vapaaehtoisesti, vuodattaen siten arjalaisten eurooppalaisten suoniin juutalaista verta. N. s. marraneja eli väkisin kastettuja juutalaisia oli Kastiliassa ja Aragoniassa 1400-luvulla useita satojatuhansia, joista monet kohosivat valtion korkeimpiin virkoihin ja saavuttivat rikkautensa takia suuren vaikutusvallan. Mainituissa maakunnissa oli vain harvoja huomattavia sukuja, joilla ei ollut juutalaisverta suonissaan. Samanlaisia olosuhteita voi huomata muuallakin Euroopassa ja etenkin Ranskassa. Meidänkin maassamme on useita huomattavia juutalais-syntyisiä kristittyjä perheitä. Yksistään 19:nnellä vuosisadalla on juutalaislähetys liittänyt kristikuntaan noin 224,000 juutalaista, joista suhteellisesti useimmat, kuvaavaa kyllä, ovat omaksuneet protestanttisen tunnustuksen.
Sanotusta pitäisi käydä selville, että juutalaiset eivät ole puhtaita seemiläisiä eivätkä vallan vierasta rotua meille, niinkuin tavallisesti sanotaan ja uskotellaan. Tämä koskee erityisesti saksalais-puolalaisia juutalaisia (n.s. askenazim), jotka asuvat Pohjois-Euroopassa. Suuren suunsa, paksujen huulien, kömpelön nenänsä ja pienikasvuisuutensa kautta eroavat he harvalukuisista Etelä-Euroopan juutalaisista (n. s. sefardim), jotka hienopiirteisempinä ja jalomuotoisempina lähenevät seemiläistä tyyppiä, — Kun oppi juutalaisten puhtaasta seemiläisyydestä on väärä, on myöskin »antisemitismi» sopimaton nimitys juutalaisvihamieliselle liikkeelle, seikka, jolla tietysti kuitenkaan ei ole mitään merkitystä itse asialle.
Juutalaiset edustavat pikemmin tyyppiä kuin erikoista rotua. Ja vaikka tämä tyyppi onkin pääasiallisesti muodostunut jo ennen 5:dettä vuosisataa e. Kr. ja osoittanut suurta sitkeyttä, ei se kuitenkaan ole niin helposti tunnettavissa kuin yleensä kuvitellaan. Erottamaan Keski-Euroopan juutalaisen muista ihmisistä vaaditaan erittäin kehittynyttä fysionomista kykyä.— tai antisemiittistä vainua. Tuskin puolella juutalaisten lukumäärästä on nykyään koukkunenä. Juutalaisnenä vaihtelee pystynenän, suoran ja kotkannokan välillä. Koukkunenä on olemassa vähemmin todellisuudessa kuin mielikuvituksessamme, missä se näyttelee tunnusmerkin väärää osaa, raamatullisten, Rembrandtin ja muiden vanhojen kuvien ansiosta. Varmempana ohjeena ovat käyrät nenänpielet, raskaat silmäluomet ja täyteläiset huulet.
Juutalaisia on nimitetty teräksiseksi kansaksi, ja kuva onkin oikeutettu, jos ajattelemme, ettei 2,000-vuotinen kodittomuus, marttyyrius ja vaino ole kyennyt hävittämään ja murtamaan heitä — tai paremmin sanoen juutalaisuutta. Toiselta puolen osoittaa historia taaskin, että juutalaiset ovat olleet hyvin taipuisaa ainesta, joka on mukautunut eri ilmanaloihin, kieliin ja olosuhteihin ja aina vastaanottanut voimakkaita vaikutuksia ympäristöltään. Ei ole syyttä sanottu, että joka maalla on sellaiset juutalaiset kuin se ansaitsee.
Monet niistä juutalaisten sisäisistä ja ulkonaisista tunnusmerkillisistä piirteistä, jotka tekevät heidät epämiellyttäviksi silmissämme, eivät ole alkuperäisiä, vaan historiallisista olosuhteista johtuneita. Muinaisten Espanjan juutalaisten ritarillista, ylpeää käytöstä kehuttiin. Itä-Euroopan juutalaisissa ei ole tätä piirrettä, pikemmin lähenevät he vastakohtaa. Niinkuin maaorjuus niillä seuduin, missä se on vallinnut, on jättänyt näkyvät jäljet kansan luonteeseen, samoin on todennäköisesti tuo ahdas asema, missä juutalaiset vuosisatoja ovat eläneet, painanut heihin leimansa. Vapauden tai orjuuden tunne kuvastuu eri lailla käytöksessä, luonteessa ja katseessa. Monelle juutalaiselle ominainen pistävä tai surullinen katse lienee muistoa sorron ja vihan ajoilta, jolloin ainainen taistelu hengestä ja omaisuudesta vallitsi. Viekkaus ja salajuonet ovat aina olleet heikkojen ja sorrettujen aseina. Myöskin tuo yksipuolinen kaupustelu, johon juutalaissukupolvi toisensa jälkeen on ollut pakotettu turvautumaan elääksensä, on pakostakin jättänyt kansan luonteeseen ja siten jossain määrin sen ulkonaiseen tyyppiinkin piirteitä, jotka todistavat kylmää harkintaa, materialismia ja ahneutta, jota viimemainittua ominaisuutta sana »juutalainen» nykyään tarkoittaa. Mutta Schylock-tyypillä ei nyt enää ole keskiaikaisia edellytyksiänsä. Siksi ei tulekaan pitää jokaista juutalaista Schylockina eikä yleensä antautua sympatian tai antipatian johdettavaksi pelkän tunteen teille.
Se että juutalaiset pitävät itseään erityisenä kansallisuutena, ei liene rikos, inhimilliseltä kannalta, muiden kuin yltiöpäisten natsionalistien silmissä. Kansallisuudella täytynee määrätyissä rajoissa olla yhtä hyvä oikeus puolustaa itsenäisyyttään kuin yksilölläkin. Todellisuudessa ovat useimmat kansat yhdistetyt eri kansallisuuksista. Ja vaikkapa yhteistyö niiden kesken ei aina tapahtuisikaan erimielisyyksittä, näyttää kokemus kuitenkin, ettei yhteistyö ole mahdoton.
Nyt kuuluu kysymys: onko juutalaisten kansallistunne tosiaan yhteiskunnallinen vaara?
Sana »juutalainen» ilmaisee kielenkäytön mukaan sekä kansallisuutta että uskontunnustusta. Mutta kun juutalainen Ruotsissa, Englannissa tai muissa vapaissa maissa kantaa ylpeydellä nimeään, tarkoittaa hän varmasti etusijassa tai yksinomaan uskontoaan. Kaikkialla, missä juutalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet, tuntevat ja tunnustavat he itsensä sen kansan jäseniksi, joka on ottanut heidät lapsikseen. Ranskalainen juutalainen sanoo itseään ranskalaiseksi, ja hänellä on siihen sama oikeus kuin kellä ranskalaisella hyvänsä.
Juutalaiset kulttuurimaissa tietävät varsin hyvin — ja ne, jotka eivät vielä tahdo tietää, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan — että erityisen juutalaisen kansallisuuden säilyttämisellä on hyvin pienet edellytykset, jotka päivä päivältä pienenevät. Leikkaus, joka sitäpaitsi koskee ainoastaan toista puoliskoa kansasta, saattaa yhtä vähän kuin rokotus tai kaste edellyttää kansallisuutta. Yhteinen uskontunnustus ei sitä myöskään tee. Se yhdysside, mikä sisältyy juutalaisten historiaan ja kirjallisuuteen, rajoittuu nyt ainoastaan uskonnolliselle alalle ja heikkenee lakkaamatta. Kulttuurikansojen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen yhteyteen joutuminen vie juutalaisten harrastukset eri aloille. Se mitä nykyajan juutalaiset kirjoittavat, kuuluu yleiseen kirjallisuuteen ja luetaan sen kansan kirjallisuuteen, johon kirjailija kuuluu. Juutalaisilla ei ole yhteistä kieltä, joka, jos mikä, saa aikaan kansallisriitoja. Kadehdittavan helposti ovat he yleensä omistaneet ympäristön kielen ja taipuvalla mukautumiskyvyllään ovat he pian saaneet aseman eri kansojen kirjallisessa elämässä. Heinestä ihmisenä voimme ajatella mitä hyvänsä, mutta vastoin juutalaisvaatimuksia, vieläpä kaikkeinkorkeimpia mielenilmaisuja, täytyy myöntää, että hän oli, kuten hän itse sanoo, »ein deutscher Dichter». Samoin kuuluvat Levertin, Warburg ja Schuck ruotsalaiseen kirjallisuuteen, vieläpä etevimpien ruotsinkielellä kirjoittaneiden valiojoukkoon. Niinkuin usea tietää, oli Z. Topeliuksella suonissaan pisara juutalaisverta, josta hän leikillään ja ehkei kuitenkaan aivan leikillään — sanoi olevansa ylpeä.
Melkoinen annos kansallisylpeyttä ja itseihailua ilmenee tosin juutalaisuuden traditsionissa. Mutta itämaiseen tapaan on juutalaisella natsionalismilla juurensa uskonnossa, ja kuvaavaa on, että se elää vielä juuri Itä-Euroopassa, siis ympäristössä, missä uskonto ja natsionalismi ovat keskenään läheisessä yhteydessä. Poliittista uhkaa juutalaisen natsionalismin tuskin voi katsoa sisältävän. Vanhan Testamentin opilla, että Israel on Jumalan valittu kansa, on vastineensa Uudessa Testamentissa mitä kristittyihin tulee, ja niin on ylpeyden oikeutus kuitattu. Muuten selitetään mainitun opin sisällys juutalaisten katkismuksessa täysin tyydyttävällä tavalla, siten, ettei se anna mitään etuoikeuksia, vaan tuo mukanaan suurempia velvollisuuksia.
Joissakin Jesajan kirjassa olevissa eskatologisissa runoelmissa on kansallinen ylpeys lentokykyisin ja kiitää eteenpäin naiivin mielikuvituksen siivillä, viehättäen lapsellisella koomillisuudellaan. Siinä kerrotaan, kuinka pakanat aikojen täyttyessä voittokulussa kantavat hajaantuneet Israelin lapset Sijjoniin hartioillaan tai vievät heidät vaunuilla, hevosilla, paareilla, muuleilla ja kameleilla Jerusalemin ihanuuteen. On epäilemätöntä, että sellaiset tulevaisuudenkuvat ovat kangastelleet keskiajan juutalaisille. Mutta kristittyjenkin haaveksijain silmissä väikkyy uuden Jerusalemin ihanuus kuin taivaallisen ja maallisen todellisuuden väliaste.
Naurettavasti ennemmin kuin pelottavasti vaikuttavat samantapaisen hengen elähyttämät ajatukset eräässä juutalaisessa rukouskirjassa, joka ilmestyi niin myöhäisellä ajalla kuin v. 1840, Siinä luetaan, että juutalaiset ovat korotetut kaikkien kansallisuuksien yläpuolelle ja määrätyt hallitsemaan koko maailmaa; siksi eivät he tunnustakaan muuta hallitsijaa kuin ruhtinas Jahven ja halveksivat muita kansoja, saastaisia, joita he kerran, päästyään kunniaansa, tulevat rankaisemaan j.n.e. Onneksi on juutalaisten poliittinen vapautuminen sitten v:n 1840 saatettu loppuun useimmissa maissa ja sen täytynee lopulta avata sokeimmankin uskonkiihkoilijan silmät. Moiset kansallis-uskonnolliset haaveilut, joilla ei todellisuudessa ole muuta tukea kuin mahdollisesti juutalaisen rahakukkaron kilinä, ovat pienempänä vaarana vapaudelle kuin se natsionalismi, jonka tunnussanana on »yksi kieli», tai se, joka panssaroiduin nyrkein lyö tahtia lauluille sellaisille kuin »Deutschland, Deutschland über alles; Deutschland über Welt».
Ymmärtämättömyydestä on joissakin Talmudin lauseissa oltu tapaavinaan mautonta juutalaista kansallisylpeyttä. Siellä sanotaan esim. »Teitä nimitetään ihmisiksi, mutta muita kansoja ei ihmisiksi sanota,» Ettei lausuntoa pidä ymmärtää kirjaimellisesti, näkyy siitäkin, ettei Talmudin mukaan ole ihminen sekään, jolla ei ole vaimoa tai joka ei omista maata (Laz. 378). Voisimme esittää useampia esimerkkejä siitä, että nykyaikanakin käytetään »ihminen»-sanaa yhtä naiivisti. Kuuleehan meilläkin esim. sanottavan: »kolme ihmistä, ja yksi ryssä».
Niin voimakas ja hillitön kuin juutalaisten kansallistunto muinoin on ollutkin ja niin kauas kuin uskonnollinen fanatismi onkin kantanut sen kaikua läpi aikojen, on historian kova käsi käytännössä sen tukahuttanut, eikä sillä enää ole minkäänlaista poliittista merkitystä. Kansakuntana eivät juutalaiset ole näytelleet mitään merkittävää poliittista osaa edes entisaikoina. Euroopan juutalaiset eivät ole saaneet aikaan alkuakaan yhteiseen johtoon hyvinvointinsa päivinä enemmän kuin keskiajallakaan. Nykyisissä valtioissakaan eivät he muodosta poliittista puoluetta. Niinkuin muutkin ihmiset ovat he osaksi vanhoillisia, osaksi vapaamielisiä, sosialisteja y.m. Anarkistejakaan ei näytä heidän joukostaan puuttuvan. Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen perustajat Kassalle ja Marx, junkkeripuolueen perustaja F.J. Stahl, Englannin konservatiivien uudistaja Beaconsfield, Saksan kansallisvapaamielisten paraat miehet Lasket ja Simeon olivat juutalaisia.
Meillä ei ole mitään syytä antisemiittien tapaan epäillä juutalaisten kansalaisten isänmaanrakkautta. Jo Jeremias (28:7) kehotti maanpakoon vietyjä kansalaisiaan: »Etsikää sen kaupungin parasta, minne Jahve on teidät vienyt, ja rukoilkaa Jumalaa sen puolesta, sillä kun _se menestyy, käy teillekin hyvin_.» Voidaan väittää, että tuohan on itsekkyyttä. Mutta mitä sitten on patriotismi ellei jonkinlaista itsekkyyttä? Juutalainen sanhedrio, joka Napoleonin aikana kokoontui Pariisissa 1807, israelilainen synodi Leipzigissä 1869, saksalais-juutalainen seurakuntaliitto 1885 ja viimeksi saksalaisten rabbiinien kokous 1897 ovat tehneet päätöksiä, jotka sisältävät, että juutalaisuus vaatii tunnustajiaan palvelemaan uskollisesti isänmaataan ja edistämään koko sielullaan ja sydämellään sen kansallisia harrastuksia. Ettei patriotismi ole ainoastaan rabbiinien teoriaa, selittää se seikka, että kun 1812 v:n julistus korotti Preussin juutalaiset valtion kansalaisiksi, niin noin 5½ % asevelvollisuusiässä olevista juutalaisista nuorukaisista otti vapaaehtoisina osaa taisteluun Saksan vapauden puolesta. Samoin ottivat juutalaiset osaa Unkarin vapaustaisteluun v. 1848—49. Heitä ei puuttunut Garibaldinkaan vapaajoukoista v. 1860, ja suuressa saksalais-ranskalaisessa sodassa ei kummallakaan puolella ollut mitään muistutettavaa juutalaisten lojaalisuutta vastaan. Sitä nurjempi on tuo Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa (puhumattakaan Venäjästä) käytännössä oleva menettelytapa sulkea juutalaisilta pääsy korkeampiin sotilasvirkoihin, samoin kuin heitä kaikin tavoin boikotetaan jokapäiväisessä elämässä.
Syyttä on Pariisissa v. 1860 perustettu _Alliance israélite_ leimattu poliittiseksi yhdistykseksi. Todellisuudessa ovat sen harrastukset ainoastaan humanistisia kajoomatta ollenkaan poliittisiin, yhteiskunnallisiin tai kansallisiin puolueriitoihin.
Antisemiitit ovat luulleet löytävänsä jonkunlaisen poliittisen juutalaisliigan Venäjältä. Mitä tuosta muka poliittisesta liigasta suunnilleen ajateltiin, selvinnee siitä, että sen nimi _kahal_ on venäläisessä äänneasussaan tuon meilläkin ylen tunnetun, merkitykseltään erikoisesti poliittisen »kagaali»-sanan alkumuotona. Todellisuudessa tarkoitti kahal keskiajalla juutalaisten seurakuntien luottamusmiesten kollegiota, joka m.m. oli edesvastuussa siitä, että jokainen seurakunnan jäsen maksoi veronsa. Laitos elää jonkunlaisena hallinnollisena virastona Venäjällä, missä juutalaiset seurakunnat yhteisesti vastaavat verojen ja rekryyttien lähettämisestä.
N.s. _sijjonismilla_ on sen sijaan todellakin poliittinen tarkoitus. Sen tunnussana on: juutalainen kansa omassa maassa. Maa on, kuten tiedetään, Palestiina, ja sijjonismi ei siis suuntaannu mitään eurooppalaista valtiota tai kansaa kohti. Koska sijjonistinen liike syntyi Itä-Euroopassa, missä vanhoillisimmalla juutalaisuudella, jonka etupäässä ovat hurjahaaveiset, kulttuurille vihamieliset chacidit, on tyyssijansa, ei liike ole vieras niille kansallisille suuruudenunelmille, joista edellä on ollut puhe. Yhtä paljon perustuu se kuitenkin siihen vanhoillisissa juutalaisissa heränneeseen aavistukseen, että heidän asemansa on mahdoton. Juutalaiset huomaavat, että he yhteiskunnallisen vapautumisensa kautta ja tultuaan kristittyjen kansojen kulttuuriyhteyteen ovat joutuneet yhtäläistymisen alaisiksi, joka vähitellen mutta varmasti johtaa täydelliseen ympäristöön-sulautumiseen. Vaikkapa sijjonistien onnistuisikin toteuttaa utopinen unelmansa, olisi kuitenkin joukottain juutalaisia, jotka eivät tahtoisi vaihtaa eurooppalaisia isänmaitaan Palestiinan erämaihin. He jäisivät rauhallisesti siihen missä ovat ja antaisivat sulautumisen tapahtua.
Natsionalistit molemmin puolin pelkäävät enimmän tuota sulautumista. Heidän pelkonsa onkin jossain määrin oikeutettu. Sillä se ei voi tapahtua ilman vastaavia kansallisluonteen muutoksia, kansallisten ominaisuuksien ja rakkaiksi tulleiden erikoisuuksien hioutumista ja muodostelua. Mutta sellainen on kerta kaikkiaan historian laki, jota vastaan eivät ainakaan mitkään erottautumispyrinnöt voi taistella. Voi lohduttaa itseään sillä, että sulautumisprosessi ylimalkaan tapahtua hitaasti. Ensiksikin täytyy tapojen ja maailmankatsomusten tulla jossain määrin yhtäläisiksi. Vasta sitten voi fyysillinen sulautuminen alkaa, sikäli kuin vastenmielisyys seka-avioliittoja vastaan häviää. Mitä pienempi kansan keskuudessa elävä juutalaisjoukko on, sitä helpommin tapahtuu luonnollisesti sulautuminen, niinkuin Ruotsissa, Tanskassa ja Englannissa, ja sitä vähäisempi on sen vaikutus. Maissa, missä juutalaisten luku on hyvin suuri, kuten Venäjällä ja Rumaaniassa, kestää sulautuminen paljon kauemmin, eikä sitä voi nyt vallitsevien olojen pohjalla pitkiin aikoihin toivoakaan. Suurissa piirtein voi juutalaiskysymyksen ratkaisua sentakia odottaa vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, ja se on varmasti vaativa tuntuvia uhrauksia kulttuurin alalla kauemmaksi tulleelta osalta.
* * *
Juutalaiskysymyksen taloudellinen puoli paljastaa antisemitismin sisäisimmän olemuksen, kun se taas suhteessaan rotuun, uskontoon ja kansallisuuteen näyttää lähtevän ihanteellisista vaikuttimista. Raha ja valta vetävät kuitenkin useimpia puoleensa paljon enemmän kuin aatteelliset kysymykset. Tavallinen antisemitismi ei ole mitään muuta kuin alhaista itsekkyyttä, joka ei voi peittää raakuuttaan isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden vaipalla.
Osaksi kadehditaan ja peljätään juutalaisia heidän tarmonsa ja edistymisensä vuoksi muutamilla aloilla, osaksi moititaan heidän kykenemättömyyttään ja saamattomuuttaan toisilla.
Miltei selviönä pidetään väitettä, että juutalaiset hallitsevat koko kulttuurimaailman sanomalehdistöä, ja kuitenkin on siinä paljon liioittelua. Tosin kyllä juutalaisten pääomat ja intelligenssi ovat tuottaneet heille suuren sananvallan sanomalehdistössä, mutta juutalaisten omistamia ja heidän vaikutuksensa alaisia sanomalehtiä on verrattain vähän, ainoastaan muutamia suurkaupunkien jättiläislehtiä. Luvultaan suurempi maaseutulehdistö, joka puhuu suorastaan kansan enemmistölle, ei ole juutalaisten käsissä. Lisäksi tulee vielä se, että usein sekoitetaan vapaamielinen sanomalehdistö juutalaiseen. Lopuksi on sangen epäiltävää, tekeekö juutalainen sanomalehdistö enemmän pahaa kuin eräät kristittyjen äänenkannattajat.
Sanotaan juutalaisten myöskin hallitsevan rahamarkkinoita. Jos niin tosiaan olisi asianlaita, pitäisi kai maailman ja etenkin juutalaisten aseman olla aivan toisen näköinen. Se aika, jolloin toiminimi Rothschild pääomillaan saattoi määrätä Euroopan politiikan suunnan ja päättää sodasta ja rauhasta, on aikoja sitten ohi, jos sitä koskaan lie ollutkaan. Onhan, tosin paljon juutalaisia rahamiehiä, joilla on voimakaskin hallitseva, asema pörssissä ja siinä mikä koskee osake- ja arvopaperikeinottelua, mutta se johtuu siitä, että he ovat etevämpiä liikemiehiä kuin muut ja käyttävät suuremmalla taidolla hyväkseen nykyajan tuottoisinta kauppatavaraa, rahaa.
Aivan väärä on se mielikuva, että juutalaiset ylimalkaan edustavat rikkautta ja hyvin vointia. Omaisuus on juutalaisten keskuudessa ainakin yhtä epätasaisesti jakaantunut kuin kristittyjen joukossa. Ne pääomat, jotka ovat juutalaisten käsissä, kuuluvat vain muutamille harvoille ja vaikuttavat siksi niin voimakkaasti. Mutta eivät edes nuo harmilliset juutalaiset kapitalistitkaan ole voineet kätkeä leiviskäänsä muulta ihmiskunnalta. Mekin olemme saaneet osamme juutalaisten mammonasta valtiolainojen muodossa, Yksityiset henkilötkin, etenkin kreivin ja vapaaherran arvolla varustetut, ovat ulkomailla keksineet keinon saattaa juutalaisten rikkauksia parempiin käsiin — avioliittojen kautta.
Pahaksi onneksi on toiminimi Rothschild tarvinnut noin 100 vuotta kootakseen omaisuutensa, kun taas Amerikan Gouldit ja Rockefellerit ihmisiässä ovat haalineet miljardinsa. Muutamien juutalaisten raharuhtinaiden tähden ja senvuoksi, että juutalaisten suhteellinen varallisuus muutamilla seuduilla on suurempi kuin muiden, unohdetaan, että useimmat juutalaiset vaivoin ansaitsevat leipänsä ollen perin köyhiä, kuten Galizian ja Venäjän juutalaiset, joiden luku on, edellisten 1/10 jälkimäisten 2/3 Euroopan 10,5 miljoonasta juutalaisesta. On tuskin muuta ihmisluokkaa, joka eläisi niin kurjissa oloissa kuin Venäjän juutalaiset, sanoo A. Leroy-Beaulieu. Taloudellisesti, fyysillisesti ja moraalisesti ovat he niin alhaalla kuin ajatella voi. Kun he sitäpaitsi lisääntyvät nopeasti ja kun heidän uskonnollinen suvaitsemattomuutensa ja poliittinen sorto estävät heitä parantamasta asemaansa, ovat he pakotetut siirtymään maasta. Heidän köyhyytensä tähden ei taas kukaan tahdo ottaa heitä vastaan. Samalla kun muutamien juutalaisten rikkaus saa aikaan kateutta, on todellisuudessa juutalaisten köyhyys ja se, mitä siitä johtuu, juutalaiskysymyksen arin kohta. Etenkin koskee tämä meidän maatamme, missä vaara saada niskoillemme perin köyhiä ja surkeita juutalaisia on paljon suurempi kuin se, että »narinkka» pääkaupungissamme saattaa tulla etevimmäksi pukimoliikkeeksemme.
Tuollaiset seikat, jätetään usein, muiden juutalaispelkoon vaikuttavien syiden vuoksi, huomioonottamatta. Sanotaan, että juutalaisten työ ei tuota maalle mitään, siksi että he välttävät ruumiillista työtä ja harjoittavat ammatteja, jotka vaativat vähimmin voimanponnistusta, lyhyesti, harjoittavat ainoastaan kauppaa. Tässä jätetään kuitenkin sekä historiallinen kehitys että olevat olot huomioonottamatta.
Työtä ovat juutalaiset aina pitäneet suuremmassa kunniassa kuin monet muut kansat. Kun orjat tekivät kaiken raskaamman työn Roomassa ja Kreikassa ja Aristoteles piti ruumiillista työtä vapaalle miehelle häpeällisenä, sisältävät sekä Talmud että Vanha Testamentti mitä kauneimpia lausuntoja työn kunniasta ja siunauksesta. Ilman ahkeruuttaan ja työintoaan olisivat juutalaiset aikoja sitten sortuneet. Talmudissa sanoo Rabbi Gamaliel, että jos tietoon ei yhdy maallista ammattia, vie se turmioon. Tämä juutalaisten terve katsantokanta elää uudelleen meidän aikamme pyrkimyksessä yhdistää kasvatukseen sekä ajatus- että käsityö. Tuskin on sattuma, että Nääsin kuuluisan käsityöseminaarin perustaja ja etevin johtaja olivat molemmat juutalaisia (Aug. Abrahamson ja Otto Salomon).
Muinaisessa Palestiinassa oli pääelinkeinona maanviljelys, jonka tähden maa saattoikin elättää suuremman asujamiston kuin siellä sittemmin on asunut. Sitäpaitsi harjoitettiin siellä kaikenlaista käsityötä, kuten raamatun vilkkaista kuvauksista huomaamme. Talmudissa suositellaan paraasta päästä maanviljelystä ja käsitöitä sopivina elinkeinoina, kun taas kaupan vaaroista huomautetaan. Lausutaanpa siellä sekin, meidän päivinämme esiintullut ajatus, että joka ihmisellä tulisi olla viljelysmaata kotitarpeiksi. Kun juutalaiset hajosivat ympäri maailmaa, eivät he hyljänneet vanhoja elinkeinojaan. Päinvastoin he jatkoivat niitä niin paljon ja niin kauan kuin mahdollista oli. Ranskassa oli vielä onnella vuosisadalla juutalaisia maanviljelijöitä. Roger Sisilialainen kutsui maahansa Kreikan juutalaisia opettamaan silkin viljelystä. Sigismundin aikana olivat Puolan kaikki käsityöläiset juutalaisia j.n.e.