Part 3

Saksassa ovat antisemiitit väittäneet, että juutalaisten osanotto rikoksiin on verrannollisesti suurempi kuin kristityiden. Kuitenkin osoittaa Berliinin, Preussin ja Baijerin virallinen tilasto, että väite on väärä, koska rikollisuus juutalaisten keskuudessa on suhteellisesti pienempi kuin muun-uskoisten joukossa. Ainoastaan muutamanlaatuiset rikokset esiintyvät lukuisammin Saksan juutalaisten keskuudessa, nimittäin väärä vala, paritus, epäsiveellisen kirjallisuuden levittäminen, parjaus, kiristys, petos, asiakirjojen väärentäminen, väärä vararikko ja koronkiskominen. Näiden rikosten lukuisuus juutalaisten keskuudessa riippunee siitä, että he enemmän kuin muu väestö ovat sulloutuneet kaupunkeihin ja harjoittavat pääasiallisesti kauppaa. Uskonnon kanssa niillä tuskin on mitään yhteyttä. Että kauppaa harjoittava väestö suuremmassa määrin tekee petosrikoksia, on vanhastaan tunnettu asia. On ohut aikoja, jolloin kristikunnassa tahdottiin, tämän epäkohdan harhaan johtamina, kieltää kaikki kauppa, koska, niinkuin Pyhä Chrysostomus sanoi, kauppias ei voi elää valehtelematta ja tekemättä väärää valaa.

On mahdollista, että rikostilasto Venäjällä ja Rumaaniassa ei anna niin edullista tulosta, mitä juutalaisiin tulee, koska he näissä maissa ovat surkuteltavan alhaisella karmalla sekä aineellisesti että henkisesti. Ainakin on väärä sellainen yleinen tuomio kuin se, jonka eräs lakivaliokunnan jäsen 1894 v:n valtiopäivillä lausui, että se ammatti ja kauppa, jota juutalaiset harjoittavat ei,»kuten tunnettua», ole rehellistä. Vieläkin arveluttavampi on se meillä julkisesti esiintuotu mielipide, että juutalaisten siveysoppi sallisi vääryyden, harjoittamisen vierasuskolaisia ja erittäinkin kristittyjä kohtaan.

Ne juutalaisten kirjoista lainatut lauseet, joita on tapana tuoda esiin tämän näkökannan tueksi, ovat osaksi vääristeltyjä, osaksi väärinymmärrettyjä tai ilmaisevat vain yksityisten mielipiteitä. Niin kauan kuin juutalaiset muutamissa maissa saivat tuomita omien lakiensa mukaan, syntyi väittelyjä siitä, missä määrin juutalaista tai valtion lakia oli seurattava, Useat tätä asiaa koskevat Talmudin lausunnot ovat saaneet aikaan väärinkäsityksiä. Aivan epäoikeutettua on asettaa yleiseksi säännöksi Rabbi Ismaelin käsky, että jos juutalainen ei muuten voi voittaa asiaansa, tulee hänen käyttää viekkautta, sillä Rabbi Akiba, jonka mielipide juutalaisten käsityksen mukaan ratkaisee mikä on laki, on Talmudissa, asettunut tätä subjektiivista ajatuskantaa vastaan, ja Maimonides ei sellaista keinoa mainitsekaan. Kun taas Talmudissa sanotaan, ettei juutalaisen tarvitse jättää löydettyä esinettä takaisin, johtuu se siitä, että pakanoilla oli asiasta sama käsitys. Päinvastainen menettely mainitaan kuitenkin Talmudissakin ansioksi, ja missä yleinen laki sitä vaatii, on juutalainenkin velvollinen seuraamaan sen käskyä.

Varkauden ja petoksen kielto Mooseksen laissa ei koske ainoastaan juutalaisten keskinäisiä suhteita, vaan heidän suhdettaan kaikkiin ihmisiin. Maimonides sanoo uskontoteoksessaan: »On kiellettyä ostaessa ja myydessä pettää ja johtaa harhaan ihmisiä; tässä suhteessa ovat juutalaiset ja ei-juutalaiset samanarvoisia. Jos tavara tiedetään vialliseksi, on ostajalle siitä huomautettava», j.n.e. Schuichan arukhissa sanotaan: »On kielletty ryöstämästä tai kiristämästä keltään, olkoon hän sitten pakana tai israelilainen», ja toisessa kohden: »Se joka varastaa vaikka penninkin arvosta, rikkoo käskyä vastaan: ala varasta».

Muiden lausuntojen yhteydessä, jotka kerrassaan kieltävät juutalaisilta ja muilta kaikenlaisen varkauden, petoksen ja vääryydenteon, osoittavat nämä säännöt, kuinka vaarallista on yksityisten uskontunnustajien tekemien tekojen nojalla tuomita koko tunnustuksen olemus. Sillä silloin kun juutalaiset rikkovat, eivät he tee sitä juutalaisuuden moraalin käskystä, vaan huolimatta siitä, s.o. koska he eivät ole uskovaisia juutalaisia tai eivät tunne uskontonsa määräyksiä.

Veisi liian kauaksi koettaa yksityiskohtaisesti tarkastaa kaikkea, mitä ymmärtämättömyys ja pahansuopuus ottaa lähtökohdakseen hyökätessään juutalaisten uskonnon ja siveysopin kimppuun.

Alituisesti uudistuvien syytösten tähden päättivät Berliinin juutalaisseurakunnan johtajat v. 1883 muodostella lyhyesti juutalaisten siveysopin peruskohdat. Prof. Mor. Lazarus toimitti nämä ja julkaisi ne v. 1885, kun 350 rabbiinia ja uskonnonopettajaa, eri suuntien, edustajia, sekä 270 Saksassa ja Itävallassa asuvaa juutalaista lakimiestä oli ne hyväksynyt. Ne sisältyvät myöskin useihin yleisesti käytettyihin uskonnon oppikirjoihin. Jos tarkastamme näitä peruslauselmia, täytyy meidän myöntää, ettei niissä ole mitään, jota kristitty ei voisi hyväksyä.

Eikä käy väittäminen, ettei yllämainituilla korkeilla moraaliperiaatteilla, joiden luulisi syntyneen eetillistä kulttuuria harrastavan seuran keskuudessa, ole perustusta juutalaisuudessa. Sitävastoin emme voi sanoa, että koko juutalaisuus ne tunnustaisi. Ne edustavat ainoastaan länsimaisten sivistyneiden juutalaispiirien käsitystä, kun taas oikeauskoisten juutalaisten ahdasmielinen, eristynyt rintama ei vielä ole läheskään murtunut.

Pyrkimyksellä käytännössä yhdistää juutalaisuus ihmisyyteen on vielä pitkä ja ankara työpäivä edessään. Mutta se seikka, että ainakin osa juutalaisista on saatu lähemmäksi ihmisyyden ihannetta juuri ottamalla heidät nykyiseen oikeusyhteiskuntaan ja sen vaikutuksesta, osoittaa meille, kuinka meidän tulee kohdella juutalaisiamme.

Seuraavassa ryhdyn tarkastamaan antisemitismiä sellaisenaan, sen edellytyksiä, luonnetta ja sisällystä.

II.

Antisemitismi.

On tavallista panna vihamielisyys juutalaisia kohtaan rotueroavaisuuden lukuun. Jos rotueroavaisuus olisi juutalaisvihan perussyy, olisi sen pitänyt esiintyä heti kun juutalaiset ja eurooppalaiset joutuivat kosketukseen keskenään. Mutta niin ei ole asianlaita.

Juutalaisia ei ole vihattu aina ja kaikkialla Euroopassa. Espanjassa, jonne juutalaisia näyttää tulleen jo kauan ennen nykyisen ajanlaskun alkua, nauttivat he vielä Rooman keisariajan viime päivinä suurta kunnioitusta uutteruutensa ja korkean sivistyksensä takia. Heidän asemansa tässä maassa oli onnellinen vielä areiolaisten länsigoottien vallan aikana, siksi kunnes heidän kuninkaansa Reccared kääntyi katoliseen uskoon v. 589. Maurilaisten hallitessa edustivat juutalaiset ajan korkeinta sivistystä ja olivat monessa suhteessa kristittyjen opettajia. Ranskassakin olivat juutalaiset kauan ystävyydessä maan asukkaiden kanssa, kunnes katolinen oppi sai vallan maassa.

Ylipäänsä näyttää siltä, kuin juutalaisvihamielinen liike olisi kehittynyt ja kasvanut käsikädessä katolisen kristinuskon levenemisen kanssa. Siksi selitetäänkin usein keskiajan juutalaisvainot kirkon suvaitsemattomuudesta lähteneiksi. Vaikka tämä selitystapa onkin oikeutetumpi kuin rotueroavaisuuteen perustuva teoria, olisi kuitenkin väärin laskea syy yksinomaan kristittyjen niskoille. Treitschke oli epäilemättä oikeassa, kun hän tutkittuaan Grätzin kymmennidoksista juutalaisuuden historiaa huudahti: »On mahdotonta ajatella, että 2,000-vuotisessa taistelussa (juutalaisten ja kristittyjen välillä) toisella puolen esiintyisi ainoastaan julmuutta, vallanhimoa ja ahneutta, toisella taas pelkkää kärsimystä ja kurjuutta.» Juutalaisten oma itseensäsulkeutuva ja vihamielinen kanta kaikkea ei-juutalaista kohtaan oli yhtä tärkeä syy kuin kristinuskon suvaitsemattomuus.

Juutalaisvihan ensimäiset ilmiöt Euroopassa tapaamme jo roomalaisten keskuudessa. Jos emme ota lukuun poliittista vaikutinta, joka johtui juutalaissodan katkeruudesta, niin ei siihen ollut syynä rotu- tai kansallisuuseroavaisuudet — molemmat käsitteitä, joilla siihen aikaan oli vähäpätöinen merkitys —, vaan juutalaisten oma luotaantyöntävä ja eristäytyvä esiintyminen. Sanoessaan, että juutalaiset rakastavat toisiaan, mutta vihaavat kaikkia muita erottautuen heistä kokonaan, on Tacitus ilmaissut pääsyyn kaikkien aikojen juutalaisvihaan.

Sama käsitys kuin juutalaisuudesta oli roomalaisilla osaksi kristityistäkin. Sitä mukaa kuin kristinusko leväsi pakanoiden keskuuteen, väheni sen eristäytyminen, mutta juutalaisuuden absoluuttisen uskontokäsitteen mukana se peri myös sen suvaitsemattomuuden. Juutalaisuus joutui vastatusten uskonnon kanssa, jota oleellisesti elähytti sama henki kuin sitä itseään, mutta joka kuitenkin oli sen vastakohta. Mikäli kristinusko levisi ja kirkko vahvistui, sikäli jyrkkeni myös luonnollinen vastakohtaisuus. Se että kristinusko tuli sortajaksi, juutalaisuus kärsiväksi, johtui siitä, että edellinen sai vallan.

Sittenkuin kristinusko oli lopullisesti irtautunut juutalaisuudesta ja tullut korotetuksi Rooman valtionuskonnoksi, ilmenee kirkollisessa ja valtiollisessa lainsäädännössä selvä pyrkimys pitää juutalaisia alempana, kristittyjä huonompana, halveksittavana ihmisluokkana. Juutalaisuus kuvattiin jumalattomaksi, vaaralliseksi lahkoksi, jossa epäusko vallitsee. Juutalaisten jumalanpalveluksessa huomattiin muka jumalaa-häpäisevää herjaamista ja riettautta.

Sama katsantokanta on huomattavissa uskonnollisissa näytelmissä, pappien saarnoissa, kirkolliskokousten ja osaksi myös kirkko-isien ja paavien lausunnoissa. Juutalaiset olivat murhanneet Jeesuksen. He olivat siis jumalan tappajien sukukuntaa, kirottuja ja hyljättyjä ihmisiä, joiden rikosta eivät mitkään kärsimykset voineet sovittaa. Heitä siedetään ja he ovat olemassa ainoastaan kristinuskon oikeuden todistajina ja Kristuksen kärsimyksen muistuttajina.

Tämä katsantokanta levisi kirkosta kristittyyn kirjallisuuteen, löysi hyvän maaperän yleisessä tietämättömyydessä ja taikauskossa ja sai kansan mielikuvituksessa kaikenlaisia eriskummallisia muotoja. Luultiin, että juutalaiset teurastivat kristityitä sekoittaakseen heidän vertansa pääsiäisleipään, että he, tyydyttääkseen vihaansa Jeesusta kohtaan, hankkivat hostioita (ehtoollisleipiä) ja lävistivät neuloilla vapahtajan kuvan, kiduttaen siten uudelleen hänen ruumistaan. Kuviteltiin, että juutalaiset olivat noitia, jotka kuivasivat kaivoja, toivat ruton ja muita tauteja, sanalla sanoen, olivat syynä kaikkiin onnettomuuksiin. Taikauskoon ja uskonnolliseen yltiöpäisyyteen liittyi vielä kateus, joka johtui juutalaisten varallisuudesta, ja sielläkin, missä ystävyys ennen oli vallinnut, ilmeni nyt yhä syvempi vihamielisyys, joka pienimmistäkin syistä, etenkin ristiretkien aikana, purkautui verisissä vainoissa.

Samaan aikaan kuin kirkon palvelijat, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, lietsoivat juutalaisvihaa, pyrkivät hengelliset ja maalliset viranomaiset supistamaan kanssakäymistä kristittyjen ja juutalaisten välillä sekä vähentämään juutalaisten oikeuksia ja toimintavapautta. Heidät saarrettiin toinen toistaan nöyryyttävämmillä lakimääräyksillä, heitä rasitettiin ylen raskailla veroilla, häväistiin ja herjattiin, ajettiin kärsimyksestä toiseen, karkoitettiin kotilieden äärestä maasta maahan, poltettiin roviolla ja teurastettiin kuin karjaa.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa riutui juutalaisten sivistys ja varallisuus, samalla kuin heidän uskonnollinen kiihkonsa yltyi. Vähitellen he muuttuivat sivistyksen, kaupan ja teollisuuden etevimmistä edustajista oppimattomiksi, ahdasmielisiksi pikkukauppiaiksi, kamasaksoiksi ja koronkiskureiksi, jotka eräänlaisina ruhtinasten mielivallasta riippuvina maaorjina elelivät likaisiin juutalaiskortteleihin suljettuina hautoen mielessään Talmudia, mammonaa ja vihaansa. Silloin kun humanismi ennusti kristikunnalle uuden ajan aamunkoittoa, olivat juutalaiset vaipuneet henkiseen ja siveelliseen alennustilaan, joka näytti toivottomalta.

Humanistien ja uskonpuhdistuksen herättämä innostus hebreankielen ja Vanhan Testamentin tutkimiseen teki mielet jonkun verran suosiollisemmiksi juutalaisillekin, ja kirkon sisäinen hajaantuminen sai aikaan vainojen keskeytymisen. Itse Luther, joka ei varsinaisesti ollut mikään juutalaisystävä, julkaisi kirjoituksen »että Jeesus oli synnyltään juutalainen» (1533) ja kehotti lempeyteen ja suvaitsevaisuuteen juutalaisia kohtaan. Spinoza taisteli uskonnonvapauden puolesta hyödyttäen siten juutalaisia veljiään, vaikka nämä, aikakauden puhdasoppisuusvimman sokaisemina, hylkäsivät hänet ja julistivat hänet pannaan. Valistusfilosofeista Montesquieu taisteli juutalaisten ihmisoikeuksien puolesta. Moses Mendelssohnista (1729—86) tuli tavallaan juutalaisuuden Luther, hän kun Thora-käännöksellään mursi aukon juutalaisuuden henkisen alennustilan muuriin ja vaivasi tietä juutalaisten vapautumiselle. Vihdoin saapui Ranskan vallankumous ja särki ne aitaukset, jotka kauan olivat pitäneet juutalaiset ihmisoikeuksien ja yhteiskunnan ulkopuolella. Kansojen vapaudentaistelu ja ismien vuosisadan vallankumoukset veivät vapautustyön perille. Venäjällä ja Turkissakin on juutalaisilla nyttemmin kansalaisoikeudet ainakin paperilla. Rumaania ja Suomi eivät vielä ole päässeet niin pitkälle.

[On, tai ainakin pitäisi olla, yleensä tunnettua, että erotus juutalaisten laillisten oikeuksien, välillä Suomessa ja Venäjällä, ei edellytä samaa eroavaisuutta heidän, yhteiskunnallisessa asemassaan. Paitsi sitä, että Venäjän perustuslain yleisiä määräyksiä on rajoittamassa joukko juutalaisten vahingoksi laadittuja erikoislakeja, kohdellaan keisarikunnassa ainakin köyhempiä juutalaisia häikäilemättömän raa'asti, ja he ovat useissa tapauksissa ilman lain turvaa, kun sitävastoin meidän maamme harvalukuisia juutalaisia kohdellaan yhteiskunnallisessa elämässä humaanisesti, eikä heiltä koskaan puutu lain turvaa oikeusloukkauksia vastaan.]

Vapautumisensa jälkeen kiiruhtivat juutalaiset nykyaikaisen kulttuurin lähteille sammuttamaan tiedon janoaan, jota he niin kauan olivat kärsineet Talmudin erämaissa. Loistavalla tavalla he osoittivat, että vuosisatainen alennustila ei ollut voinut hävittää heidän suuria henkisiä lahjojaan. Ihmeen lyhyessä ajassa tuli monesta juutalaisesta nykyisen kulttuurin etevimpiä edustajia. Suhteettoman suuri luku eteviä juutalaisia esiintyy lännellä vuosisadalla taiteen, tieteen, kirjallisuuden, diplomatian, sanomalehdistön ja liike-elämän y. m. aloilla. Samalla särkyivät ne siteet, joissa juutalaisten uskonto ja tavat olivat pitäneet heitä sidottuina, ja juutalaisuus oli hyvällä tiellä kohti eurooppalaiseen kulttuuriin sulautumista.

Katsoen näihin seikkoihin luulisi, että antisemitismi rajoittuisi takapajulla oleviin maihin, missä juutalaisten asema on entisellään. Niin ei kuitenkaan, kuten tunnettua, ole asian laita. Päinvastoin raivoo taistelu juutalaisia vastaan kiivaimmin juuri niissä maissa, missä juutalaiset ovat vapautetut.

On omituista, että Saksan, tuon ajattelijoiden ja filosofien maan, protestanttisen vapauden kotipaikan osalle tulee tuo epäilyttävä kunnia olla antisemitismin kehto ja tyyssija.

Napoleonin ylivallan pakotuksesta olivat juutalaiset saaneet kaikenlaisia etuja Saksan valtioissa; niinpä he esim. saivat Preussissa kansalaisoikeudet v. 1812. Mutta vieraan sorron herättämä kansallishenki, saksalaisuus, joka nousi kaikkea ranskalaista vaikutusta vastaan, ei voinut sulattaa juutalaisten Ranskasta saamaa yhdenarvoisuutta. Reaktsioni sai aikaan vainojakin, ja kaikenlaisia rajoituksia säädettiin, jotka 1848 v:n vallankumous taas, ja lopullisesti, pyyhkäisi pois. Juutalaisten vapautuminen toi uusia, terveitä voimia useimmille työaloille. Se kiihotti kuitenkin kilpailua ja piti yllä katkeruutta tulokkaita vastaan. Tuli sitten ranskalaissaksalainen sota 1870. Saksalaisten voitto sai kansallistunteen paisumaan ylpeydestä. Pangermanismista tuli Saksan tunnussana, ja kansalaiskuntoa arvosteltiin natsionalismin mittapuun mukaan, jolloin juutalaiset tietenkin havaittiin vajaamittaisiksi. Juutalaistaistelun syttymiseen olivat suoranaisena aiheena muutamat osaksi juutalaisten toimeenpanemat suurenmoiset kauppahuijaukset ja taloudelliset vararikot, jotka liittyivät välittömästi kauppaelämän liian nopeaan nousuun sodan jälkeen. Saksasta levisi nykyaikainen kynällä ja sanalla käyty taistelu juutalaisia vastaan parhaasta päästä Itävaltaan, Unkariin ja Ranskaan, missä Dreyfus-jutusta tuli sen tähän asti huomattavin ilmaus. Sitä kohtaloa, minkä viha, valhe ja petos onnistuivat valmistamaan Dreyfusille joksikin ajaksi, toivovat antisemiitit kaikille juutalaisille. He eivät edes arastele julkisesti suositella juutalaista perttulinyötä tai muita hävityskeinoja. Se mitä he ennen kaikkea vaativat, on juutalaisten kansalaisoikeuksien poistaminen.

Antisemitismin kirjavan lipun alle on rivittynyt henkilöitä, joita johtavat mitä erilaisimmat motiivit, katsantokannat ja tarkoitusperät: kauppiaita, teollisuudenharjoittajia ja maanomistajia, rotuteoreetikoita, kansallisuuspuristeja, ylen oikeaoppisia protestantteja, ultramontaanisia katolilaisia y.m. Antisemitismi on yhteydessä sen uskonnollisen kuohunnan ja tunnustustaistelun kanssa, mikä vallitsee niissä maissa, joissa protestanttisen ja katolisen kirkon edut iskevät yhteen. Vielä läheisemmin se liittyy siihen kansalaissotaan, jota käydään rahakukkarosta ja joka on militarismin sekä muiden syiden aikaansaaman sosiaalisen hädän aiheuttama. Mutta se piirre, joka antaa antisemitismille sen vastenmielisen rotutaistelun luonteen, johtuu nykyaikaisista rotuteorioista ja kansallisuusaatteesta, joka huonontuneella natsionalismiksi ja yltiöisänmaalliseksi kiihkopäisyydeksi on tullut todelliseksi vaaraksi kulttuurille ja ihmisyydelle.

* * *

Omien esi-isien kulttuuritekojen maine on häikäissyt arjalaiset rotuteoreetikot, ja he julistavat arjalaisen rodun etevimmäksi, niin, ainoaksi kulttuurin kannattajaksi. Arjalaisten rinnalla ovat idän kansat »keltaisia apinoita» ja seemiläiset alempaa rotua. Seemiläisinä ovat juutalaiset muka kykenemättömiä ottamaan hedelmöittävästi osaa uudenaikaiseen kulttuurityöhön. Huonojen ja ala-arvoisten ominaisuuksiensa vuoksi he eivät ainoastaan hävitä ja hajoita kaikkea kansallista kulttuuria, vaan myöskin uskonnon ja moraalin. Juutalaisen kansallisuus on antisemiitin silmissä kansakunnan puhtauden, yhteyden ja voiman suurin vaara. Niin, jokaisessa, ken ei tunnusta omakseen natsionalismin tai puolueen tunnussanaa, olkoon hän sitten ympärileikattu tai kastettu, vainuavat nuo kiihkoilijat juutalaista, sillä — sanoo saksalainen antisemiittikatkismus — kaste voi tosin poistaa perisynnin, mutta ei tehdä juutalaisesta saksalaista. Sokeassa innossa ei välitetä ihmisyydestä, ei oikeudesta eikä historian todistuksesta, vaan hyökätään juutalaisuuden kimppuun, niinkuin se olisi kaiken pahan juuri. Syystä saattoi jo Mommsen v. 1880 nimittää antisemiittistä kiihotusta »kansallistunteen epäsikiöksi». Sen jälkeen on antisemitismi erittäinkin Saksassa muuttunut taantumukselliseksi taisteluksi edistystä ja vapautta vastaan yleensä, ja juutalaisuus on sille osittain vain tekosyyllä.

»Antisemitismi»-sanan keksijä lienee hiljattain kuollut preussilainen hovisaarnaaja Stöcker. Tuo juutalaisvihamielisen liikkeen nimitys on yhteydessä viime vuosisadan keskivaiheilla vallinneen, Renanin edustaman teorian kanssa, minkä mukaan seemiläiset muodostavat halvemman rodun, jonka tyypillisimpiä edustajia juutalaiset ovat.

Riita siitä, onko Renanin mielipide seemiläisistä kansoista sattuva ja oikeudenmukainen vai ei, on turha; muistettakoon vain, että seemiläisten kansojen kulttuurikausi pääasiassa sattui aikaan, jolloin arjalaiset vielä olivat miltei tuntemattomia barbaareja, ja että Renanin aikaan tunnettiin n. s. seemiläisen rodun edustajia hyvin vaillinaisesti. Esim. assyrialaisista ja babylonialaisista tiedettiin tuskin mitään, eikä yleensä nykyajan tietoja muinaisseemiläisten historiasta ollut olemassa.

Tärkeämpää on se, että juutalaisia nykyään tuskin voidaan pitää seemiläisten tyypillisimpinä edustajina; onpa nykyisen katsantokannan mukaan juutalaisten seemiläisyys hyvinkin epäilyn alaista.

Nykyiset juutalaiset ovat parhaasta päästä lyhytkalloisia, kun taas oikeat seemiläiset ovat tyypillisiä pitkäkalloisia. _Luschanin_ y.m. tutkijain mielestä johtuu juutalaisten päänmuoto eräästä vähä-aasialaisesta lyhytkalloisesta kantaheimosta, jolta myöskin tyypillisen lyhytkalloiset armeenialaiset lienevät perineet päänmuotonsa.

Toinen silmäänpistävä seikka on vaaleatukkaisten juutalaisten lukuisuus ei ainoastaan Euroopassa vaan myöskin muissa maanosissa. On laskettu, että kymmenestä juutalaisesta kolmella on vaalea tukka ja kahdella siniset silmät. Tämän omituisen seikan syiden selvittäminen veisi kuitenkin liian pitkälle. Olkoon siinä kyllin kun sanomme, että juutalaistyyppi näyttää syntyneen ehkä jo ennen toisen vuosituhannen jälkipuoliskoa e. Kr. alkaneen sekoituksen kautta kolmesta aineksesta, jotka kuuluivat kolmeen eri rotuun: seemiläiseen, arjalaiseen, jota edustivat raamatussa ja egyptiläisissä asiakirjoissa mainitut sekä muistomerkeissä kuvatut vaaleat ja sotaiset amoriitit, sekä erääseen kolmanteen kansanryhmään, jota hetiitit edustivat.

Kun Israelia kehotetaan Vanhassa Testamentissa hävittämään kaanaalaiset ja ympäristön kansat, koskee käsky ainoastaan miehiä. Naiset he ottivat vaimoikseen. Toiselta puolen on Vanhassa Testamentissa todistuksia siitä, että Israelin patriarkat, tuomarit ja kuninkaat, ehkä myöskin yksityiset henkilöt varallisuuden ja tilaisuuden mukaan, mielellään pitivät vierassukuisia orjattaria ja jalkavaimoja. Näillä oli nimenä _pillegesch_, joka vastaa kreik. _pallachis_ ja lat. _pellex_ sanoja, sama nimi, joka kreikkalaisten sodissa ryöstämillä tai ostamilla jalkavaimoilla oli Homeroksen aikaan. On siis melkein varmaa, että raamattu näillä tarkoittaa Vähän-Aasian tai Kreikan arjalaisia naisia, joita foinikialaiset merirosvot toivat maahan.

Suuret assyrialaiset valloittajat Tiglatpileser III ja Sargon veivät 8:nnella vuosisadalla maasta pois suuren osan Galilean ja Samarian asukkaista ja lähettivät sijaan assyrialaisia uutisasukkaita, joiden joukossa oli arjalaisiakin aineksia. Siitä ajasta saakka oli mainituissa maakunnissa ei-hebrealainen, osaksi arjalainen asutus, jonka eroavaisuudesta Judean asukkaisiin verraten Uusi Testamentti huomauttaa. Sillä pohjalla on, sivumennen sanoen, tehty hypoteesi, että Jeesus Natsarealainen ja hänen ensimäiset opetuslapsensa eivät olisikaan olleet seemiläisiä, vaan arjalaisia — hypoteesi, jolla on väärin tahdottu halventaa juutalaisia, sillä pääasiahan on, eikä sitä voi kukaan kieltää, että Kristus uskonnoltaan ja kasvatukseltaan oli juutalainen. Sama koskee mainittujen maakuntien koko asujamistoa, jonka sen vuoksi uskontonsa takia voisi sekoittaa varsinaisiin juutalaisiin. Aina 2:sesta vuosituhannesta Esran aikoihin 5:nnelle vuosisadalle tapahtui israelilaisten keskuudessa hillitön verensekoitus, ja silta ajalta ovat juutalaisen tyypin tunnusmerkit pääasiassa peräisin.