Part 2

Kun ystäväni senjälkeen kyselivät peilini kohtaloa, selitin heille, että olin vahingossa kaatanut tuolin peiliä vasten sillä seurauksella, että lasi putosi sirpaleina lattialle.

Olen jälleen hankkinut uuden peilin; ostinkin sen parhainta, puhtainta lasia. Mutta kun ensikerran tämän uuden eteen asetuin, niin huomasinpa suuresti erehtyneeni siinä, että olin parhaan valinnut, sillä varmana ja itsetietoisena vakuuttaa nykyinen edeltäjänsä tuomiot tosiksi. Ja minä onneton en voi nyt edes lohdutella itseäni peilini huonoudella.

Ratsastaja.

Oli kerran nuorukainen, joka ratsasti valkealla ratsulla läpi ihanan, metsäisen seudun. Se hevonen oli niin raju ja se laukkasi eteenpäin ilman suitsia. Mutta eipä tahtonut nuorukainenkaan hevosta suitsittaa, ei tahtonut sen juoksua hillitä eikä päämaalia sille määritellä.

Eteenpäin vaan! sama sitten minne! loisti sen nuorukaisen sinisistä silmistä.

Se seutu oli niin ihana, ja se valkea hevonen niin nopea ja mieli sillä nuorukaisella niin täytenä iloa ja riemua, että se tunnelma sanoiksi pyrki:

— Suuri, suuri ja mahtava on elämä! Kaunis, kirkas ja ääretön on riemu! En tiedä minä minne menen, enkä tunne kusta tulen. Mutta lennä ratsuni, lennä! kiidä villinä, hulluna yli viheriöitseväin kenttäin. Kuleta minut kauas yhä ihanimpiin oloihin, sillä tämä on minun elämäni, tämä ijankaikkinen autuuteni. Ja minä tunnen, että tuolla jossain kaukana varttoo minua vielä suurempi onni, sellainen, jota ei kukaan vielä ennen minua tuntenut ole. — Kiidä eteenpäin valkea hevoseni, vie minut, vie onneni maahan! Siellä, siellä mun elämäni kulukoon ja siellä kuolemakin tulkoon — jos tulee.

Ja yhä korkeammalle kohosi selvällä taivaalla kulkeva kultainen aurinko, sillä se oli aamuhetki.

Ja riemun hurmaamana huuteli ratsastaja puille ja pensaille, linnuille ja kukkasille, kannustaen villiä, nelistävää ratsuaan.

Se nuorimies muisti kulkeneensa jo kauan, vain ei ennen näin ihanaa tavanneensa. Ja puut huojuttelivat hänelle vihreitä oksiaan, linnut virittivät laulujaan ja pienet kukkaset kumarsivat hänelle pieniä päitään kuin sadun prinssille ikään. Ja pehmyt sammal, jonka helmaan sen valkean ratsun kavio syvälle vajosi, riemuitsi onnestaan. Metsän Sinipiika ja muut Tapiolan jumalten ihanat tyttäret liehuivat hänen vierellään. Vuoroin heistä yksi, vuoroin toinen satulassa istuvan nuorukaisen syliin nousi, kädet kaulaan kiersi, suuta suikkasi ja poven povea vasten painoi. — Eikä tietänyt nuorukainen ääriä onnelleen.

Mutta kerran, kun päivä ylimmilleen ehti ja kuumimmin lämmitti, tunsi nuorukainen itsensä väsyneeksi ja hiljentynyt oli valkean ratsunkin ankara vauhti. Silloin laskeusi nuorukainen alas satulasta ja levähdytti itseään ja valkeata ratsuaan.

Levon jälkeen satuloi hän uudelleen ja kiisi pois, mutta vain harvoin vauhti enää entiselleen kohosi. Seutukin, ennen ihana, nyt vähitellen yksitoikkoisen kolkoksi vaihtui. Ja tuo ennen niin virkku hevonen kompasteli nyt usein ja suinpäin joskus ratsastajakin satulasta alas suistui.

— Mikä on tämä tie, jota ei minun hevoseni kulkea voi? huusi tuskaisena nuorukainen.

Ja ääni jostain kaukaa vastasi hänelle:

— Se on elämä! Se on tosi-elämä, ja sitä ei sinun ratsullasi kuleta.

Silloin loppui tyysten sen valkean ratsun voimat; se kompastui, kaatui, eikä noussut enää.

Syvän liikutuksen valtaamana seisoi mies kuolleen ratsunsa ruumiin vieressä ja kysyi ikäänkuin itseltään:

— Mikä se oli tuo hevonen?

Ja taas kuului jonkun näkymättömän vastaus:

— Se oli "Unelma".

Oli omituista ettei nuorukainen ollut ennen koskaan tuota kysymystä tehnyt. Mutta silloin kun hän tuolla ratsullaan kiidätteli tuntemattomia teitä, silloin hän nimitti tuota ratsuaan "Elämäksi". Ja hän todella niin luuli, että se, jonka satulassa hän huoletonna istui, oli itse elämä.

Ja mies kaivoi kuolleelle haudan ja hautasi "Unelmansa", sen hyvän, villin juoksijan, jonka selässä hän niin monta ihanaa seutua sivuuttanut oli. Ja kun hän multia ripotteli hautakummulle, tunsi hän sielussaan omituisia tunteita, sellaisia joita ei hän koskaan ennen tuntenut ollut; ja hän kysyi taasen: — Mitä minä tunnen?

Ja taas vastasi joku näkymätön ääni hänelle:

— Kaipausta.

— Mitä minä kaipaan? kysyi nuorukainen. Ja se näkymätön vastasi:

— Sinä kaipaat mennyttä joka oli valhe.

Niin kysyi nuorukainen:

— Mikä sen menneen, sen jumalallinen, suloisen ja ihanan valheen nimi oli?

Ja ääni vastasi:

— Se oli sinun nuoruutesi.

Silloin itki vaeltaja, itki kauan ja katkerasti, itki niin että vavahteli voimakas mies; sillä hän oli jo todellakin mieheksi muuttunut.

Kauan viipyi hän "Unelmansa" haudalla ja peitti sen silaamattoman kummun muistojen kukkasilla.

Mutta "Unelman" haudalle kasvoi toivon-tammi. Vihdoin nousi vaeltaja, taittoi sauvan itselleen toivon elinvoimaisesta tammesta ja läksi taipaleelle.

Toivon tammisauvaan ruumistaan nojaten hän nyt tietään astuu. Eikä tunne hänen elämänsä tarinaa vieras, eikä tiedä mistä hän tulee eli minne hän menevä on.

Apteekki.

Ihmisen luonne on hyvin varustettu apteekki, jonka peitetyillä hyllyillä on rohtoja makeimmasta hunajasta tappavimpaan myrkkyyn asti.

Mutta kun me jokainen omistamme tällaisen apteekin lääkevarastoineen, niin on luonnollista, että kauppa käy huonon puoleisesti. Kukapa niitä ostaisi toiselta kun itselläkin kyllin on. Mutta kaupan täytyy käydä ja varaston vaihtua. Sitä varten olemmekin me ihmiset, apteekkien omistajat, keksineet auttavan keinon: me annamme lääkkeitä ilmaiseksi ystävillemme ja etenkin vihamiehillemme.

Se tapahtuu seuraavasti: Minä tarkastan lähimmäistäni. Ja niin pian kun luulen keksineeni hänessä jonkun vian tai puutteellisuuden, kieritän minä pillerit ja lähetän ne apteekissani palvelevan "Kieli"-nimisen juoksupojan, keralla lähimmäiselleni. Usein "Kieli" kulettaa pillerit lähimmäiseen apteekkiin, josta ne tarpeellisten lisäysten kanssa toisen juoksupojan ohella lähetetään seuraavaan apteekkiin. Ja niin jatkuu kierto apteekista apteekkiin, kunnes ne viimein saapuvat osotetulle henkilölle, asiallisten lisäyksien kanssa.

Joskus sattuu niinkin, että asianomainen potilas ei saa lääkkeitä käsiinsä ensinkään. Mutta ei niiden häviämisestä ole kellekään mitään vahinkoa; ennemmin voisi sanoa että siitä on hyötyä, sillä lääkkeitähän on niin tuskastuttavan paljon.

Mutta silloin kun lääke kunnialla saapuu perille tekee se kumman vaikutuksen. Jos ei lääkkeiden saaja saa tietoonsa kuka on lähettäjä, niin joutuu hän ikäänkuin jonkunmoiseen pienen raivohulluuden valtaan. Lääke vaikuttaa, sillä se on voimakasta. Mutta kohta kun hän saa tietoonsa lähettäjän, tyyntyy hän jonkunverran ja alkaa myös vuorostansa pyöritellä pillereitä; sillä onhan hänkin apteekin omistaja. Hän käärii siis suurella huolella kokoon tipat, pillerit, pulverit ja laastarit ja lähettää juoksupoikansa niitä kulettamaan. Ja näin matkaan lähtenyt lähetys kulkee samoja teitä ja saa lisäyksiä ja täydennyksiä aivan kuin äskeinenkin. Ja näin jatkuu tavarain vaihetus herkeämättä.

Se on vielä niin omituista, että jokaisessa apteekissa tuo paketti otetaan vastaan, tutkitaan ja lisätään. Ja kun juoksupoika jättää käärönsä toisen apteekin tiskille on hänen tavallinen sanansa: "Ei vain jumalan tähden pidä sanoa kuka sen on toimittanut", tai jotain sen tapaista. Se osottaa lähettäjän vaatimattomuutta ja sitä, että hän tahtoo pysyä salassa siltä huomaavaisuudelta, jota hän pelkää. Ja käärö, joka alussa oli pieni ja vaatimaton, kasvaa nopeasti kun vyöryvä lumipallo nuoskeassa lumessa.

Jokaisessa apteekissa on oma palvelijakuntansa. Muiden mukana kuuluu palvelijakuntaan muuan "Omatunto"-niminen neiti.

Alkuperäisiltä taipumuksiltaan on tämä neiti niin hyvä, että hän tahtoisi kaikki myrkyt hävittää ja ainoastaan hunajaa lääkkeenä käyttää. Mutta proviisori "Vanhan-Aatamin" mahtava, pöyhkeilevä persoona saa usein tuommoiset esitykset ja ajatukset kuoletetuksi ennenkun neiti Omatunto on niitä ennättänyt täydelleen edes ajatella, vielä vähemmin julkilausua. Silloin neiti saa vetäytyä syrjään ja proviisori itse valmistaa lääkeannokset. Onni on kuitenkin, että tohtori "Järki", käy niin useasti tarkastelemassa noita Vanhan-Aatamin seoksia. Näillä tarkastusmatkoilla särkee hän usein jo valmiiksi käärittyjä lähetyksiä. Tempaapa vielä usein pois paketit, joita juoksupoika jo käsissään pitelee, pois tempaa ja hävittää.

Usein syntyy näiden kahden herran, proviisorin ja lääkärin välillä tappeluitakin lääkeopillisista kysymyksistä ja usein sattuu niin, että Vanha-Aatami voittaa.

Muutamissa apteekeissa ovat Järki ja Omatunto, Vanhan-Aatamin vaanimisista huolimatta päässeet niin pitkälle toistensa kanssa, että ovat perustaneet rakkausliittoja. Kun vanha proviisori on tämän keksinyt, on se riehunut kuin hullu. Usein se onkin liiton rikki saanut; mutta niinkin on käynyt, että Vanha-Aatu on pistetty vahvojen kalterien taakse. Sieltä sen on sitten voimatonna täytynyt katsella miten hänen rakkaita seoksiaan hävitetään.

Mutta usein tekivät liiton myöskin lääkäri Järki ja provisori Vanha-Aatami. Siitä on vasta syntynyt, veijariliitto. Ja neiti Omatunto on sellaisten liittojen hallitessa saanut venyä ja vanua. Omantunnon ovat nämä kaksi ystävystä tahtoneet muodostaa oman mielensä, halunsa mukaiseksi.

Useimmiten tämä harjoitus päättyykin siihen, että Omatunto kuolee, eli oikeammin valekuolee. Silloin ne toiset sitovat tuon valekuolleen Omantunnon käsistä ja jaloista ja ottavat hänen kasvoistaan jäljennöksen. Jäljennöksen avulla laittavat he sitten naamarin ja peli on huipussaan. Nyt heistä vuoroin toinen, vuoroin toinen asettaa päähänsä Omatunto-vainajan naaman jäljennöksen, pukeutuu hänen hameisiinsa ja alkaa esiintymään Omanatuntona. Parhaiten ja erehdyttävimmin osaa Järki matkia. Ja silloin valmistelee hän niin viekkaita sekotuksia, että Vanha-Aatamikin nöyränä tunnustaa järjen etevämmyyden ja tottelee hänen määräyksiään.

Sääli sitä jolle tällaisesta apteekista lääkelähetys lähetetään.