Part 1

JUTTUJA

Kirj.

Aaro J. Vallinmäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SISÄLTÖ:

Kummallinen tauti. Hyvään alkuun. Minun vihittyni. Perintö. Ratsastaja. Apteekki.

Kummallinen tauti.

Me olimme kuin kaksoisveljekset, hän ja minä.

Äidit kertoilivat että meitä molempia oli samalla kertaa nimensaanti-retkellä kuletettu ja että samasta kupista oli kumpasenkin päähän vettä kaadettu.

Sen jälkeen oli heillä — nimittäin hänen äidillään ja minun äidilläni — ollut ikäänkuin jonkunlainen kilpailu siitä, että kumman poika — sillä poikia me molemmat olimme — että kumman poika kasvannassa voiton ottaisi; mutta ei ollut kumpikaan voittanut. Toisinaan kun pojat olivat vaakaan pistetty, oli toinen painanut muutaman luodin enemmän, toisinaan taas saman verran vähemmän.

Emme me myöskään kumpanenkaan sattuneet kauneuden puolesta olemaan mitään enkeli-lapsia, — niinkuin kertomusten pienet lapset tavallisesti ovat, — joten meistä ei siinäkään suhteessa syntynyt kellekään mitään kinaa.

Me kasvoimme ja vahvistuimme; — en tietysti voi väittää että se nyt niin erityisesti olisi tapahtunut hengessä, mutta ruumiillisesti tuli meistä koko lihavia pullikoita.

Meidän lapsuusvuosiltamme, tai toisin sanoen niiltä ajoilta kun me olimme "punasen vasikan" kokoisia ja ikäisiä, ei ole aivan erikoista kerrottavaa.

Siksipä sivuutammekin muutamia vuosia kertomuksessa ja tulemme siihen ajanjaksoon jolloin me molemmat tulimme aikamiehiksi.

Kuten sanoin oli tähän saakka kaikki käynyt hyvin, mutta nyt tapahtui käänne meidän onnessamme: ystäväni sairastui.

Se oli kevät-talvi kun hänessä ensikerran tuon salakavalan taudin oireet huomasin. Lie jo kauankin tauti ruumiissa piillyt, vaikka terveelle mies näyttänyt oli. Koville nyt vaan otti ja kova oli taistelu. Joskus näytti siltä että järjen kanssa ei kaikki ollut niinkuin olla olisi pitänyt. — Tauti kiihtyi; se valtasi voimakkaine tunteineen ystäväni koko olemuksen, jokaisen hiuskarvankin. —

Joskus tunsin minäkin ruumiissani omituisia nykäyksiä, aivan kuin tauti olisi jo minussakin alostellut.

Mutta ystäväni!

Miehuutensa parhaimmassa ijässä, elämänsä kukkeimpana aikana... Tunnen että silmäni kyyneltyvät enkä tahdokaan liikutustani salata; sillä minä pidin hänestä, minä rakastin häntä ja me olimme mitä parhaimmat ystävät. Äkkiä tulimme me erilleen temmatuiksi ja muistoksi vaan jälelle jäi se aika, minkä olimme lapsina ja nuorukaisina yhdessä eläneet.

Vähitellen näytti enemmän ja enemmän järki hänestä katoavan. Ja viimein... Selvästi muistan vielä sen päivän ja tunnen väristyksen koko ruumistani karsivan, kun sitä ajattelen. Me olimme kaikki ystävät ja omaiset, kokoontuneet hänen luokseen. Pappi oli myöskin kutsuttu; sillä me olimme kaikki vakuutettuja siitä, että hän on mennyt mies, että hän on sillä tiellä jolta ei enää ehjin nahoin palata. — Paitse sitä, oli hän myöskin itse halunnut pappia luokseen saada.

Me olimme kaikki hiljaa, liikkumattomina, häntä vaan katsoimme. — Ja hän kokosi viimeisetkin voimansa, avasi suunsa ja... Herra varjele sitä hetkeä!

Hikikarpalot putoilivat suurina alas hänen kasvoiltaan. Kaikkien läsnäolijain silmissä näin suurinta liikutusta ja osanottoa, myötätuntoa. — Meistä tuntui että hän ikäänkuin näki vierellään koko elämänsä ristin ja kärsimyksen ja että hän käsillänsä tunsi sen läsnäolon. — —

Ratkaiseva hetki oli tullut. Mustassa puvussaan, vakava ilme kasvoillaan, evankeliumikirja kädessään läheni pappi ystävääni.

Ja ystäväni!?

Suonenvedon tapaisesti aaltoili hänen miehekäs rintansa, kun hän matalalla, sisäisten voimain väräjyttämällä äänellä hiljaa kuiskaten toisti papin sanat: — — — _otan sinut_ —— —— — _minun avio-vaimokseni, rakastaakseni sinua myötä- ja vastoin-käymisessä_.

Ja rakkaudentauti, jota ystäväni niin pahoin oli sairastanut, että me hänen järkensä normaalikuntoa epäilimme, alkoi tästä hetkestä kiireellä parantua.

Mutta ehjin nahoin ei hän ole siltä tieltä palannut.

Hyvään alkuun.

Arvoisat kuulijat!

Minun pitäisi teille kertoa nuoruuteni vaiheista ja erityisesti juuri siitä päivästä — taikka ilta se oikeastaan olikin — siitä illasta kuin minä ensikerran näin rakkaan Karuliinani.

Se on merkillistä! Ja minun pitäisi todellakin kertoa teille siitä, mutta on niin helkkarin vaikeata päästä hyvään alkuun. Kyllähän sitä voisi päästä kertomuksessa eteenpäin, mutta kun hyvä alku puuttuu, niin silloin on kertomuksen syntyminen sangen epävarmalla pohjalla.

Te, jotka ette koskaan ole suutanne avannut kertoaksenne jotakuta kertomusta, ette sitä — suokaa anteeksi — te ette sitä ymmärrä; mutta minä sen ymmärrän ja tunnen. Minä sen tiedän, ymmärrän ja tunnen, kuinka välttämätön ja tuiki tarpeellinen hyvä alku — ja alku yleensä — on kertomukselle. Minä tunnen tämän asian niin erinomaisen hyvin juuri senvuoksi että minä olen päättänyt ruveta kertomusten kertojaksi.

Niin!

Ja minä olen jo koettanut kertoa muutamia kertomuksia, mutta kun en syystä tai toisesta osannut niitä oikein alottaa, niin luonnollinen seuraus oli, että loppu tuli samankaltainen, tai, — niinkuin useimmin tapahtui — loppua ei tullut ensinkään. Tapahtui usein niinkin että kertomukselleni ei tullut alkua eikä loppua ja kertomuksen keskikohta jäi aivan tyhjäksi — olemattomaksi, minä tarkoitan. Ja sellaiset sattumat vievät nuorta taiteilijan alkua kaikkein hitaimmin eteenpäin.

Arvoisat kuulijani!

Minun aivokopassani myllertää tällä kertaa kaksikymmentäviisi miljoonaa kysymysmerkkiä, huudahdusmerkkiä, sulkumerkkiä, ajatusmerkkiä, myrskymerkkiä ja mitä he kaikki nimeltään lienevätkin, sillä minä ajattelen tämän kertomuksen alkua sanomattomilla huokauksilla.

Jos minä esimerkiksi alottaisin kuten äsken jo alotin, niin te jokainen olisitte valmiit takanapäin sanomaan että: siinä jutussa oli vasta helkatin tyhmä alku. Mutta sellainen arvostelu ei mitenkään olisi terveellinen minun na... ei vaan minun maineelleni.

Jos minä taas koettaisin alottaa kertomukseni näin:

Oli helteinen kesäkuun aamu. Linnut lauloivat ilmassa ja kukkaset tuoksuivat kedolla. Ylhäällä, korkeassa kaaressa, siinsi ihana taivas. Kummulla tuolla seisoi viheriä koivikko ja alhaalla laakson pohjalla liristen luikerteli pieni, kirkas, herttainen, pehmeä puro. Puron reunamalla kasvoi tuhansia kukkasia, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät syö... ei, vaan: joista seudulle levisi suloinen, hurmaava tuoksu. Mutta juuri siinä kasvoi kukkasia kaikkein eniten missä he kaksi istuivat. Ne kaksi olivat neitonen ja nuorukainen, jotka tulisesti rakastivat toisiaan. Neitonen tunsi nimen: Karuliina, ja nuorukainen tunsi nimen: Isitoori. Karuliina oli kauniimpi kuin mitkään kertomusten immet. Ja Isitoori? hän oli uljas kuin sydänvertaan vuotava hirvi, pitkä ja solakka kuin honka kankahalla, leveäharteinen ja voimakas kuin metsien kontio. Kaunis kuin — — ——. Ja kun hän lauloi, niin — — -.

Ja noin yhä edelleen minä voisin jatkaa. Mutta vaikka se minun mielestäni olisikin runollinen alku, niin voisi joku tehdä tätä kaunista alkua vastaan sen ystävällisen muistutuksen että se on lainattua.

Paitse sitä, niin en itsekään ole aivan varma siitä että olen onnistunut pannessani naiselle nimeksi Karuliina ja nuorukaiselle nimeksi Isitoori. Karuliina nimeä vastaan ei minulla ole paljoakaan muistuttamista; mutta Isitoori!

Kun minä ajattelen Isitooria, niin minusta tuntuu, ettei koskaan ole sen nimistä nuortamiestä ollut niin tavattoman kaunista, niin mahdottoman uljasta, niin hirmuisen väkevää, niin helkkarin hyvää tenoria ja niin tuiki runollista kuin mitä minun kertomukseni sankari tulee olemaan; niin ja oikeastaan jo on — minun päässäni.

Tämä kertomus on jo todellakin minun päässäni aivan valmiina ja minä sen teille kerron, kunhan vaan pääsen hyvään alkuun.

Siis mielipiteeni näiden kahden nimen suhteen on se, ettei Isitoori nimi sovi tämän kertomuksen sankarille. Mutta niinpian kun pääsen parempaan alkuun mietin myöskin paremman nimen.

Kerroin myöskin äsken että: "Oli yksi helteinen kesäkuun aamu." Se ei ole oikein, sillä aamut eivät tavallisesti ole niinkään helteisiä.

Myöskin mainitsin äsken että: siinä missä he kaksi istuivat, kasvoi kukkasia kaikkein eniten.

Sekin oli virheellinen, eli oikeammin aivan yliluonnollinen ajatus, jonka todenperäisyyttä en voi ketään saada uskomaan; en edes itse usko. Sillä kun kukkasen päälle istuu niinkin raskas olento kuin rakastunut ihminen, niin saa olla jokseenkin varma ett'ei kukkanen sen jälkeen ole kaikkein elinvoipaisin. Ja mikä voima niitä juuri sille kohdalle, jossa heidän painonsa maata kosketti, olisi niin erityisen runsaasti kasvattanut?

Ainoa mitä itsekään voin täydellisesti hyväksyä ja mielihyvällä omakseni tunnustaa, on tuossa äskeisessä alussa seuraavat katkonaiset lauseet: "Kaunis kuin..." "Ja kun hän lauloi, niin..."

Nuo kaksi lausetta olivat verrattomia. Ja niiden verrattomuus oli juuri siinä, että lauseet olivat puolinaisia. Kuulijat nimittäin voivat noiden lauseiden täytteeksi ajatella niin mahdottoman runollista, ja niin siintävän kaunista kuin kunkin kuulijan runollinen kyky sallii ja keksii. Ja minä vakuutan että minä olen jokaisen kuulijani ajatusten kanssa aivan samaa mielipidettä.

Siitä tulisi uusimuotista osuustoimintaa.

Minä kun en voi kertomustani noinkaan alottaa, niin koetan toista — oikeammin kolmatta tietä.

Oli siis kerran nuori mies, joka rakasti tulisesti nuorta naista. Nainen... — — Mies... — —

Eräänä päivänä... — — He tahtoivat... — — — Nainen tunsi... —— — —

(Kertoja joutuu hämilleen. Avaa suunsa kertoakseen, mutta ei löydä alkua. Näyttää hyvin hätääntyneeltä.)

Hyvä isä sentään! Tuolla tavoin en pääse eteen enkä taakse.

Mutta anteeksi; pieni välikysymys: Katsokaapas onko minun nokkani punaisena?!

(Ääni joukosta: Se on jo sinisenä!)

Sen se teki! — — —

Arvoisat ihmiset!

Älkää milloinkaan antautuko tälle alalle. Ja minä itse olisin ensimäinen tätä neuvoa seuraamaan, mutta kun olen niin varmasti päättänyt, oikeastaan vannonut rupeavani kertojaksi, niin tahdon olla uskollinen valalleni ja senvuoksi koetan vielä. Ja nyt minä alotan näin:

Se sattui synkkänä sysimustana syyskuun sydänyönä. Vesi valkeassa vaahdossa voihkien valitteli, varmoja, vapisevia, vantteroita rantakallioita vasten hyökätessään. Eikä tuikannut tänä tapahtuma-yönä tuhansien tulisien tähtien taivaisista taajoista tarhoista tiukat tulet. — —

Tuollaisessa puvussa minun kertomukseni; sehän olisi jotain suuremmoista. Tuohan heläjäisi kirkkaasti kuin latinan kieli. — En minä latinaa kuullut ole, vaan olen kuullut sen, että se helisee. Mutta minä tunnen, ettei minussa ole miestä tällä tavalla koko juttua heläjyttämään ja tähän tapaan en siis voi jatkaa.

Nyt alan minä viimeisen kerran. Minä valitsen nyt yksinkertaisen suunnan, eli tyylin, miten sitä sanoisin. Ja jos en nyt vie sitä loppuun, niin minä pelkään, että tämä kertomus jää minulta kertomatta. Minä kuitenkin vakuutan, että se on aivan valmiina minun aivoissani ja minä tunnen miten kaunis, liikuttava ja jännittävä se on.

Se on kummallinen tarina. — Minä olin silloin nuori mies ja hän oli nuori nainen. Me molemmat rakastimme toisiamme. Mutta sitten eräänä iltana kun me taasen istuimme iltaa viettäen hänen kammarissaan, niin yhtäkkiä... — —

(Kertoja joutuu hämilleen.)

Niin tapahtui, että... — — —

Silloin he näkivät miten...!! —

Silloin he molemmat...!! — —

(Kertoja hätääntyy yhä enemmän)

Mutta...!!! — — —

(Aikoo lähteä. Palaa ikäänkuin alun löytäneenä.)

Niin silloin...!!!! — — —

(Lähtee. Mennessään melkein itkien. "Sittenkään" sanalle painoa.)

Se ei _sittenkään_ alkanut oikein!!

Minun vihittyni.

Menin eräänä iltana toverini luo. Jo tervehtiessäni huomasin hänessä jotain erikoista; hän näytti suuttuneelta.

Tein puhetta ja kysyin ensimäiseksi leikkiä lasketellen: Miksi hahmos muuttui Kain?

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt kysyä, sillä se saattoi ystäväni vallan raivoon. Hän alkoi mittailla lattiaa edes ja takaisin ja siinä kulkiessaan piti hän minulle seuraavan saarnan, jonka saarnan kestäessä minulle ei tullut tilaisuutta ainoankaan sanan lausumiseen: — Tunnetko häntä? alotti hän. Minä onneton olen häneen katkaisemattomilla siteillä vihitty.

Ei siinä ollut pappia ei lukkaria, eikä siinä luettu eikä laulettu, mutta sittenkin. —

Jo nuoruudestani minä häntä tulisesti rakastanut olen, sillä se on suloinen ja hyvä.

Niin, todellakin hyvä, mutta minulle on se muuttunut pahaksi, sillä minä rakastan häntä yli kaiken. Hänen tähtensä minä kalleimman aarteeni; ajan, hukkaan; hänen tähtensä.

Hänelle minä kammarini somistan ja vuoteeni valmistan, sillä minä olen vihitty häneen.

Hänen kanssaan minä irstaimmat mielikuvani synnytin ja hänen syleilyssään niitä ihailin.

Hänen sylissään minä ontoimmat iloni tunsin, tyhjimmät nauruni nauroin, synkimmät hetkeni elin. Ja hänen tähtensä minä karvaimmat itkuni itkin.

Hänen kanssaan minä nuoruuteni kalliin viettänyt olen ja hänen kanssaan tyhmimmät unelmani unelmoinut.

Hänen helmassaan minä löyhimmät tuulentupani rakensin. Ja hänen helmaansa minä helminauhani kalleimmat helmeni, yhden toisensa jälkeen pirstoiksi pusersin.

Ja hänen kanssaan minä nyt, pakosta, päivää ja yötä vietän, sillä minä olen tottumuksen orja.

Hänen kanssaan minä paljon olen mailmaan saattanut: valehtelijoita, varkaita, tylsämielisiä, hulluja, kaatuvatautisia, mykkiä, sokeita, kuuroja, ontuvia, kädettömiä, jalattomia ja satojen tautien runtelemia. Moni niistä kuoli, mutta usea eloon jäi — minulle itselleni taakaksi ja muille harmiksi ja syväksi inhoksi.

Ja mitä minä pahaa tein ja ajattelin, sen minä yksinäisinä hetkinä hänen kanssaan valmiiksi sommittelin.

Että hän sellainen on, sitä ei moni tiedä, mutta minä sen tiedän, että minä huonoon vihitty olen.

Minä muistan ajan, jolloin häntä jumaloin; se oli lempemme ensi aika. Silloin me hulluissa haaveissa elimme ja silloin me enimmät rammatkin elämään saatoimme. Onneton aika! Tyhjää, tyhjää täynnä, sun kaamea muistosi on.

Mutta nyt! Nyt minä sydämeni syvimmästä sitä vihaan, johon minä vihitty olen. Ja jos minulla olisi voimaa, jos minulla olisi tahdon-lujuutta, jos olisin kylmäverisempi kuin olen, niin tyynenä minä myrkkymaljan sekoittaisin ja iloiten hänelle sen ojentaisin. Ja silmää räpäyttämättä minä hänen kuolintaisteluaan katselisin; niin rakas ja hyvä kuin hän minulle onkin.

Mutta minä olen tunteen-lapsi, haaveen lapsi ja minä olen tahdoton raukka. Ja tahtoni voiman minä olen nälkään näännyttänyt, liittomme monina, pitkinä vuosina.

Silloin kun minä työtä tehdä tahdon, lähenee se minua viekkaana, hyvänä ja hymyilevänä. Se kiertää näkymättömän kätensä yli kaulani, se suikkaa näkymättömillä huulillaan minulle hekumallisen suudelman, se kuiskaa korvaani lepoa ja autuaallista lempeä ja minä olen voitettu. Ja silloin minä joutavuuksiin, hullutuksiin, haaveiluihin ja mihin hyvänsä valmis olen; odotan vaan hänen oikullisia määräyksiään.

Minä hoidan sitä hellästi kuin äiti sairasta lastaan. Minä syötän sitä ja hellin niinkuin ruttoa povellani; sillä samalla kuin minä sitä intohimoisesti rakastan, samalla minä sitä tulisesti vihaan.

Minä olen sille liian suuren vallan antanut, ja nyt se minussa joka hermon hallitsee. Se kiertää voimakkailla käsillään ympäri minut, niinkuin humala tukiseipäänsä. Ja vaikka minun järkeni, minun parempi minäni, sitä syvästi vihaa, niin irti minä en pääse, sillä minä olen tottumuksen orja.

Kun minä joskus hänen viekotuksistaan huolimatta koetan työtäni jatkaa, niin silloin se parhaan taitonsa liikkeelle panee. Se kuiskuttaa minulle korvaani tuhansia esimerkkejä siitä, miten liiallinen työnteko on monenkaltaisiin sairauksiin syynä ollut ja paljon muuta se kertoo. Ja kun minä kotvan hänen laverruksiaan kuuntelen, niin tunnen minäkin todella milloin piston rinnassani, milloin muuta tuskaa ja työni minä heitän.

Senjälkeen kiusaajani minut milloin minnekin viekoittaa, useimmin hänen lempipaikkaansa joka on — vuode.

Kun minä ensin hänet tuntemaan opin, niin silloin hän silmissäni kauniille näytti ja suloisilla kuvilla minun sydämeni hänen läheisyydessään täyttyi. Ja minä hänen suutelevien huuliensa mehusta juovuin. Ja minä häntä syleilin illoin ja aamuin, päivin ja öin ja aina minun lempeni oli muuttumaton, sillä en minä hänessä mitään rumaa, enkä mitään pahaa nähnyt.

Mutta nyt?!

Nyt minä kauhulla näen tuon entisen jumaloimani koko alastomuudessaan. Nyt minä sen alasti näen, sillä minä olen sen alasti riisunut. Ja minua puistattaa syvä inho, sillä nyt minä vasta nuo hämmästyttävät haavat ja mätäpaiseet näen, joita rakastettuni ruumis ylt'yteensä täytenä on.

Ja tuon inhoittavan näyn keralla, tulee mieleeni loppumaton katkerain muistojen sarja, joissa minä nyt ymmärrän hänen, tuon vihittyni, pää-osaa näytelleen.

Ja minun vihani nousee ja inhoni kasvaa ja aivoissani varmistuu ajatus: minä tahdon hänestä vapaaksi päästä!

Mutta minulla on valittavana vain yksi ainoa keino ja se on: että minä myrkytän hänet. Ja sen minä vannon tekeväni, niin totta kuin minä jo myrkyn häntä varten varannut olen!

Tässä pidätti ystäväni sanatulvaansa ja oli hetken vaiti. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lausuin epäilykseni hänen henkisestä terveydestään, sekä kehoitin häntä rauhoittumaan. Sillä minä olin hänen puhuessaan tullut aivan varmasti vakuutetuksi siitä, että hän on tullut mielenvikaiseksi. Mutta puheelleni huomiotaan lainaamatta jatkoi ystäväni:

— Ja sen myrkyn nimi on _ahkeruus_.

Mutta sen nimi, johon minä vihitty olen, ja jonka minä ahkeruudella myrkyttää päättänyt olen, ja jota minä jumaloiden rakastanut olen, sen kiusaajan nimi on: _laiskuus_; ja sen minä myrkyttää tahdon.

Minun pelkoni haihtui ja ymmärsin ystäväni.

Perintö.

Neiti X kertoi:

— Minä olin silloin mustalaispojan kokoinen. Tuo määrittely ei ole tietystikään kaikkein tarkimpia. Mutta miksikäs te siitä tulisitte, vaikka tietäisitte minun silloisen ikäni paremmin kuin viisi sormeanne! Minä nyt olin siis täsmälleen "mustalaispojan" kokoinen siihen aikaan.

Minä tapasin sen eräänä päivänä aivan äkkiarvaamatta edessäni; sen nimittäin josta minä kertoa tahdon. Ja se oli omituista että me molemmat heti ensi näkemällä mielistyimme toisiimme. En minä nyt sentään hänen tunteitaan voi niin varmaan taata, mutta omat tunteeni minä kyllä tiedän.

En muista enää mitä me ensi tapaamisemme hetkenä oikeastaan keskustelimme, mutta ehk'ei se ollut tärkeää, eikä se ainakaan ollut tähän kuuluvaa.

Ystävyytemme alkuaikoina minä kävin häntä usein tapaamassa, joskus moniaita kertoja päivässä. Hän ei kylläkään tullut minua koskaan tapaamaan, mutta siihen oli kait aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän oli saattamaton; hän ei voinut liikkua.

Tämä ystäväni omasi erinomaisen kyvyn luoda ihmisestä ulkonaisen kuvan, ja asettaa se ihmisen itsensä katseltavaksi. Ja juuri se ominaisuus veti, ainakin minua, yhä lujemmin hänen yhteyteensä.

Muuten on se aivan tavallinen luonnonilmiö, että tuommoiset saattamattomat, paikoillaan-olijat, saavat jonkun erityisen omituisuutensa, jonka taidon, tai erikoisuuden näytteleminen heille tuleekin tavallisesti oikein elämän tehtäväksi; niin oli tässäkin käynyt. — Mitä vanhemmaksi minä tulin, sitä vahvemmaksi meidän ystävyytemme muodostui.

Olin sitten jo suuri tyttö, kun eräänä maanantaiaamuna tunsin erityisen voimakasta halua tavata ystävääni. Minä olin edellisenä iltana ollut muutamassa tanssi-tilaisuudessa ja rakastunut erääseen nuorukaiseen oikein "silmittömästi", niinkuin sanotaan, kun tästä asiasta tahdotaan oikein vaikuttavasti ja voimallisesti puhua.

Ystäväni oli vähitellen muuttunut semmoiseksi neitosten — jopa nuorukaistenkin — ystäväksi, joilla välistä on hyvinkin suuri osa näyteltävänä, rakastuneihin ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Minä luonnollisesti myöskin kapusin ensimäisenä hänen luokseen. Minä juttelin hänelle sydäntäni polttavat asiat ja hän vaieten kuunteli. Enkä minä häneltä muuta selvitystä saanutkaan kuin että: kyllä hän muka luuli pojan minusta pitävän, näytinhän minä muka niin nuorekkaalta ja kauniiltakin. Ja minä palasin hyvin lohdutettuna hänen luotaan. "Kaunis", "nuorekas", ne ystäväni arvostelut hivelivät niin suloisesti sydäntäni. Saman mairittelevan lausunnon olin häneltä monasti ennen jo ottanut ja se kai se ystävyyttämme lujittikin.

Siitä on kulunut jo pitkät ajat, kun ensikerran ystäväni luona kävin, rakkaus-asiaini pakottamana. Meidän perheemme on senjälkeen hajaantunut, vanhusten kuoleman ja sisaren ja veljen naimisiin menon kautta. Minä yksin olen vielä naimaton ja elän rahaini koroilla, sillä me joka lapsi saimme periä joltisenkin summan.

Perinnönjaossa pyysin minä, ja sain myöskin hoitooni tuon "saattamattoman". Minä rakastin häntä suuresti ja täytyihän minullakin olla joku jolle lempeäni tuhlasin.

Kyllä se minulta itseltäni hoitamatta jäisi, mutta palvelijani hoitaa häntä erityisellä hellyydellä, pesten, pyyhkien ja puhdistaen. Näyttää että ystäväni on voittanut palvelijanikin suosion.

Monien vuosien kuluessa on ajanhammas, niin kuin näette, tehnyt työnsä minun kanssani täällä toukkien ja matojen pesässä. Minun käyntini ystäväni luona on alkanut harventua. Syy meidän väliemme kylmenemiseen lienee siinä, että ystäväni on alkanut vähitellen muuttua suorastaan hävyttömäksi, väittäen että minä vanhenen ja rumenen arveluttavalla vauhdilla.

Taasen viime maanantaina menin hänen luokseen, samanlaiselle asialle kuin monta vuotta sitten, josta olen maininnut. Minä olin taasen rakastunut muka; sitä voipi vielä näinkin vanha olento hupsia. Menin siis ystäväni luokse, niinkuin rakastunut ainakin. Minä esitin hänellä kysymykseni niin nuorekkaan ja reippaan näköisenä kuin taisin. Minä kysyin häneltä suoraan, että mitä hän arveli minun ulkonäöstäni nykyjään? Ja minä kysyin: luuliko hän, että joku nuorimies voisi vielä minuun kiintyä:

— "Sinä olet jo vanha ja ruma!" oli ystäväni suora ja jäädyttävä vastaus.

Minä koetin puolustautua rahoillani, mutta tulos oli sama. — Kyllä minä olin ennenkin jo saanut häneltä suoria vastauksia, mutta nyt minä en ollut siinä mielen-tilassa että olisin voinut olla tyyni. Ja niin hävyttömältä kuin se kuuluukin, kohotin minä nyrkkiin puristetut käteni ylös, aikomuksessa antaa tuolle saattamattomalle, puolustautumaan kykenemättömälle ystävälleni iskun, joka varmasti olisi ollut hänelle viimeinen. Ilettävä aikomukseni tuli kuitenkin ehkäistyksi, sillä minä kuulin avainta väännettävän ja huoneeseen astui palvelijani ja minä häveten luikin toiseen huoneeseen.

Mietin sitten että varmaan huoneeseen tulijalla oli myöskin ystävältäni jotain kysyttävää itsensä suhteen. Voisihan ystäväni nyt siellä jutella koko äskeisen hävyttömyyteni häntä kohtaan. Olin minä kuitenkin vakuutettu siitä, että hän ei sitä tee; sillä hän oli niitä, jotka eivät koskaan puhu mitään näkemistään ja kuulemistaan, yhtävähän kuin muustakaan.

Vähän ajan kuluttua, kun tiesin ystäväni taas olevan yksin, menin uudelleen hänen luokseen. Nyt astuin hänen eteensä melkein vaatien itselleni tunnustusta. Tuskin olin kuitenkin siihen ehtinyt, kun sain nähdä loppumattoman sarjan puutteellisuuksia niin kasvoillani kuin ruumiissanikin. Ja hän lopetti kuvatulvansa hävyttömämmin kun olin osannut odottaakaan: "Sinä olet niin ruma ja ryppyinen, että sinä olet suorastaan ilettävä."

Silloin minun kärsimykseni mitta oli täysi. Käteni pusertuivat nyrkkiin, kohoutuivat. Ja vihasta punaisena työnsin minä koko nyrkkini häneen.

Se oli hänen viimeinen hetkensä. —

Ja salin nurkassa seisoneen vanhan perintöpeilin lasi sälähti silloin nyrkkini voimakkaasta iskusta sadoiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka iloisina helisten putoilivat salin permannolle.

Kun minä sitten lattialta kokoilin ystäväni palasia, niin jokainen pala toisti minulle saman minkä isopeili äsken oli sanonut. Se suututti minua siihen määrään, että kokosin palat säkkiin, menin ulos, asetin säkin kivelle ja hakkasin toisella kivellä säkin päälle kauvan. Vasta sitten kun arvasin, ettei palasista enää yksikään kykenisi minun naamaani kuvastamaan, lopetin työni.

Onneksi ei minua kukaan tavannut työssäni, sillä palvelijanikin sattui olemaan poissa kotoa; muuten minä nyt ehkä istuisinkin Niuvanniemessä.