Chapter 11

Kului useampia kuukausia, eikä veljesten tilassa tapahtunut mitään muutosta. Vanhempi oli, niinkuin jo kerroimme, saanut työtä herra Kartmannin tehtaassa, ja vaikka hän ei osoittanut mitään intoa työnteossansa, niin ei hän vielä ollut ansainnut mitään varsinaista moitettakaan. Fredrikissä taas kehittyivät päivä päivältä ne luonnonlahjat, jotka olivat kääntäneet tehtaan-isännän huomion hänen puoleensa. Oppimisesta yhä kirkkaammaksi kasvanut älynsä kohoitti hänet korkeammalle muita työmiehiä ja teki hänet yhtä hyödylliseksi kuin täysikasvuisenkin. Kartmannin suuressa tehtaassa, jonne puumuli tuotiin raakana ja laskettiin sieltä ulos valmiina karttuuna kankaana, oli Fredrik siveltäjänä, se on: hänen työnänsä oli siveltimellä parannella ne paikat karttuunan painekuvissa, jotka paininkone oli jättänyt vaillinaisiksi. Usein oli hän tässä työssään ihmetellyt noita paineita, jotka valkoisesta sertingistä tekevät kauniin karttuunan, ja tämä ihmetteleminen herätti hänessä vihdoin halun ja toivon, päästä joskus kaavankovertajain työhuoneesen, oppiaksensa heidän taitoansa. Ja vaikk'ei hänen aikeensa kenties olleet hänelle itsellekään aivan selvät, niin ajatteli hän kumminkin, -- tuon kiitettävän kunnianhalun kiihoittamana, joka sytyttää pojan poveen toivon päästä uljuutensa ja taitonsa kautta korkeammalle, -- mitenkä hän joskus maailmassa voisi tulla kaavankovertajaksi. Ja kun hän jo kokemuksestansa tiesi, että lujalle tahdolle on kaikki mahdollista, niin meni hän ateria-aikoina kaavankovertajan huoneesen ja harjoitteli salaisesti tuota taitoaan, jota hänen teki mieli oppia. Muuan kaavankovertajan oppipoika, joka oli Fredrikin ystävä, totutti häntä käyttämään tähän työhön tarpeellisia kaluja, ja muutaman ajan kuluttua osasi Fredrik jo kovertaa puuhun helponlaisen kaavan.

Näin hän teki usean kuukauden kuluessa, eikä kukaan osannut arvata, missä hän vietti loma-ajat. Hänen työkumppaninsa olivat niin vähän tottuneet näkemään häntä toverinansa loma-aikain viettämisessä, ett'ei kenenkään mieleen johtunut ruveta tiedustelemaan syytä hänen poissa-oloonsa. Luultavasti olisi Fredrik tällä tavoin, kenenkään huomiota herättämättä, päässyt tarkoituksensa perille, oppinut nimittäin omin voiminsa kaavankovertajaksi, jollei muuan tapaus olisi muuttanut hänen aikeitansa ja antanut hänen koko elämällensä uutta suuntaa.

Eräänä päivänä, kuin hän taas, tavallisuuden mukaan, päivällisen aikana oli mennyt kaavankovertajan työhuoneesen ja oli jo ryhtynyt työhön, saattoi äkkiä läheneväin askelten kolina hänet vapisemaan; hän näet aina pelkäsi, että joku äkkiarvaamatta tapaisi hänet työskentelemästä huoneessa, jossa hän oleskeli ilman luvatta. Kiiruimmiten meni hän piiloon erään kaapin taakse, niinkuin oli ennenkin tämmöisissä tapauksissa tehnyt. Täältä hän ei voinut nähdä, mitä huoneessa tapahtui, mutta askelien kolinasta päätti hän, että useampia henkiä oli sinne tullut. Alussa oli hänen huolenansa vaan piiloittua niin, ett'ei häntä kukaan huomaisi, mutta kuultuansa sisääntulevien ryhtyvän varovaisuuskeinoihin ja heidän kuiskuttelevan keskenänsä, rupesi hän käymään rauhattomaksi.

-- "Oletko sulkenut oven tarkasti kiinni?" -- kysyi toinen.

-- "Katsohan, eikö huoneessa ole ketään!" -- kuiskasi toinen.

Miksi tuo varovaisuus? kysyi Fredrik itseltänsä peljästyneenä ja tuskin uskalsi hengittää. Sisällinen ääni hänessä sanoi, ett'ei hän ainoastaan sattumasta ollut joutunut tämän tapauksen todistajaksi, vaan että se oli Kaikkivallan tahdosta. Hän ei ollut vielä milloinkaan ennen tuntenut tuommoista tuskaa kuin ny.

Kun sisääntulleet olivat huomanneet olevansa yksinään, puuttui yksi heistä hiljaisella, mutta kumminkin selvällä äänellä puheesen ja ilmaisi aikeen, johon he olivat ryhtyneet.

Heidän aikomuksensa oli näet yön aikana murtautua herra Kartmannin konttoriin ja viedä sieltä rahat pois. Kuultuansa kummankinpuolisia selityksiä, tunsi Fredrik salaliittolaisten olevan tehtaan työmiehiä, ja rauhattomuudessansa hän tuskin malttoi pysyä alallansa; mutta ymmärtäen, kuinka tärkeätä hänen oli saada tietää hankkeen pienimmätkin seikat, koetti hän olla niin hiljaa kuin mahdollista. Nyt määrättiin kullekin tehtävänsä. -- "Yhden meistä", sanoi se, joka oli juurta jaksain selittänyt aiotun yrityksen, "täytyy ensiksi mennä sisään särjetystä ikkunasta; kukas meistä on rohkein? Kaiketi sinä, Frans".

Kuultuansa tämän nimen, kauhistui Fredrik sanomattomasti, ja kun hän päälliseksi kuuli veljensä vastaavan, niin pääsi häneltä tietämättänsä hätä- ja hämmästys-huuto.

Tuokioksi jäivät työmiehet äänettömiksi.

-- "Mistä se huuto kuului?"

-- "Tästä huoneesta."

-- "Täällä on siis joku."

Pian seisoi Fredrik salaliittolaisten edessä. Häneltä kysyttiin, miksi hän oli piiloittaunut. Lyhyesti selitti hän asian laidan.

-- "Olet siis kuullut kaikki, mitä täällä on puhuttu?"

-- "Olen"; -- vastasi Fredrik.

Nyt nousi työmiesten kesken riita, mitä muka hänen kanssansa olisi tehtävä. Kirouksia ja uhkauksia satoi nyt Fredrikin päälle, arvelipa joku, että olisi turvallisinta päästä hänestä täydellisesti vapaaksi; mutta tämäkään esitys, jolla häntä ainoastaan tahdottiin peloittaa, jospa saattoikin hänet rauhattomaksi, ei kumminkaan saanut hänen päättäväisyyttänsä masennetuksi. Vihdoin päätettiin panna Fredrik huomiseen asti lukon taakse, siten muka heidän yrityksensä ei tulisi ilmi. Kysymys nyt vaan oli, mistä saataisiin siihen tarkoitukseen sovelias paikka. Vihdoin tarjosi eräs työmies oman ullakkonsa, joka oli tehtaan talossa. Hän sanoi huoneensa olevan sivu-osassa rakennusta ja sen ikkunan antavan erästä pientä pihaa kohti, jossa ei ketään käy. Tämä esitys hyväksyttiin. Nyt saatettiin Fredrik ylös pimeitä portaita myöten, sitten erään pitkän, kapean käytävän kautta ja sysättiin vihdoin huoneesen, jonka ovi ulkoa päin kierrettiin lukkoon.

Mahdotonta on selittää Fredrikin tuskaa, kun hän, tarkasti tutkittuaan vankihuoneensa, huomasi mahdottomaksi päästä sieltä pakenemaan.

Hän vaipui tuolille ja istui siinä tuokion aikaa masentuneena epätoivosta; sitten, noustuaan äkkiä ylös, rupesi hän kävelemään huoneessa edes ja takaisin. Päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän olisi antanut puolen elämäänsä, jos vaan olisi voinut viedä herra Kartmannille tiedon häntä uhkaavasta vaarasta ja estää veljeänsä rikoksesta, johon tämä oli ryhtyä.

Niin vietti hän useamman hetken epätoivoisena; vihdoin hän joutui jonkunlaiseen tuskan kuumeesen. Hän avasi ikkunan, toivoen ulko-ilman viivästävän häntä, ja seurasi silmillänsä taivaalla kiitäviä pilviä. Tuossa huomasi hän erään savupiipun sivurakennuksen katolla. Hetkisen katseli hän siitä ulostupruavaa savua, kunnes hänelle äkkiä johtui mieleen, että tuo savu tuli herra Kartmannin kirjoitushuoneen uunista.

Tässä tuokiossa siunasi hän totuttua tapaansa, pitää aina kirjoitusneuvoja mukanansa; nopeasti kirjoitti hän muutaman rivin, lyhyesti ilmaisten herra Kartmannille, mitä vähää ennen oli saanut tietää, ja ilmoitti paikan, jonne hän oli suljettu.

Kirjoitettuansa sen, astui hän taas ikkunan luo. Kartano, niinkuin kaikki senlaiset tehdasrakennukset, oli hyvin korkea. Hetkisen mittaili Fredrik silmillänsä korkeutta, mutta päätöksensä oli luja.

Usein oli hän lapsena leikkiessään kiipeillyt puihin ja katoille; hän oli tottunut rohkeaksi ja asiain vaatiessa uskaltamaan kaikkea. Hän astui ikkunan kautta katolle ja kiipesi varovasti savupiipun päähän. Sinne päästyänsä tahtoi hän vetää puoleensa herra Kartmannin kirjoitushuoneessa työskentelevien henkien huomion ja viskasi sen vuoksi ensin muutamia kalkkipalasia piipusta alas, pani sitten kirjeensä kahden tiilikiven väliin, suojellaksensa sitä uunin tulelta, laski kiviparin piipusta alas ja palasi sitten huoneesen.

Hän toivoi piakkoin pääsevänsä vapaaksi, mutta hetkiä kului kulumistansa eikä ketään tullut. Kello oli jo viisi iltapuolella, eikä Fredrik vieläkään kuullut askelia käytävästä. Hän alkoi käydä rauhattomaksi; eikö hänen kirjettänsä oltu luettu? Tuska ja ahdistus saivat hänessä taas vallan. Vihdoin, yön tullessa, hän kuuli hiljaisia, varovaisia askeleita ulkoapäin; hän kuuli, kuinka avainta pistettiin lukon reikään... Tämä silmänräpäys oli Fredrikille kauhistava, sillä saattoihan huoneesen pyrkivä olla yhtä hyvin herra Kartmannin lähettämä kuin joku salaliittolaisistakin. Mutta ulkopuolella oleva, auki saamatta, kuului vetävän avaimen pois lukosta ja toisella avaimella koettavan saada lukkoa auki, vaan turhaan; nähtävästi siellä joku outo tahtoi useista avaimista löytää sopivinta. Tämä ajatus vähän rauhoitti Fredrikiä. Kotvasen kuluttua narahtivat oven saranat vihdoinkin, ja Fredrik tunsi herra Kartmannin äänen.

-- "Tule!" -- sanoi tämä, ottaen häntä kädestä kiinni. -- "Vaan hiljaa!... Vapautustasi ei saa kukaan aavistaa..."

Senjälkeen vei herra Kartmann Fredrikin useamman pimeän käytävän kautta kirjoitushuoneesensa.

Herra Kartmann läksi nyt ulos katsomaan, oliko hänen käskyjänsä tarkasti noudatettu; Fredrik jäi yksinänsä kirjoitushuoneesen. Mielellään olisi Fredrik tahtonut kohdata veljeänsä; mutta millä tekosyyllä hänen kävisi lähteminen huoneesta? Missä hän kohtaisi veljensä? Hän oli ollut jo yrittämäisillääu tunnustaa isännällensä kaikki; mutta kenties oli Frans luopunutkin päätöksestänsä eikä siis enää ollut rikos-aikeessa osallinen! Siinä tapauksessa Fredrikin tunnustus hyödyttömästi saattaisi veljen pahaan maineesen. Hän päätti sen vuoksi odottaa, mitä tapahtuisi, ja luottaa Jumalan hyvyyteen.

Vihdoinkin palasi herra Kartmann. Kaikki oli valmistettu varkaiden yrityksen tyhjäksi tekemiseen. Kauppapalvelijat ja muutamia työnjohtajia oli asetettu piiloon eri paikoille pihaa, ja näitä oli tarpeeksi monta, voidaksensa ottaa varkaat kiinni. Nyt vei herra Kartmann Fredrikin mukanansa konttoriin; tämä seurasi, aina vaan siinä toivossa, että voisi olla Frans veljelleen hyödyksi, jos tämä tulisi.

Kului tunnin aikaa, eikä mikään vielä osoittanut varkaiden lähenemistä. Fredrikille, jonka vähinkin rapsahdus pani vapisemaan, oli tämä tunti kauhean tuskallista. Huoneessa vallitseva pimeys ja hiljaisuus saattoivat hänet sitä selvemmin ymmärtämään asian ankaruutta, ja pelko tuotti kylmän hien hänen otsallensa; tämä oli enemmän kuin pojan voimat jaksoivat kestää, ja hänen sydämmensä oli pakahtua, kun läheisen tornin kello löi yksi ja samassa vähäinen ropina todisti, että ulkopuolelta koetettiin murtaa rikki ikkunan luukkua. Herra Kartmann, joka myöskin oli kuullut ropinan, läheni ikkunata; Fredrik kohosi myöskin istualtansa, mutta vaipui kohta taas rauenneena tuolilleen.

Tuskaansa kesti kauan...

Varkaat, peljäten melua, pudistelivat luukkuja hyvin hiljaan, ja vasta pitkäin ponnistusten perästä onnistui heidän saada ne auki. Kohta senjälkeen putosi lattialle ulkoapäin särjetyn ruudun palasia, ja nyt vihelsi herra Kartmann pienellä pillillä. Melu, joka tätä seurasi, osoitti, että tämän merkin kautta annettuja käskyjä noudatettiin. Kuului useampia ääniä, jopa laukauskin. Tämän kuultuansa riensi herra Kartmann ulos, mutta Fredrik ei voinut vieläkään liikuttaa itseänsä. Hän heräsi kumminkin huumauksestansa, kuullessansa jonkun koettavan tunkeutua sisään ikkunan aukon kautta, ja äkkiä seisoi Frans hänen edessänsä.

-- "Onneton!" -- huudahti Fredrik -- "mitäs olet tehnyt?"

-- "Pelasta minut!" -- vastasi Frans, hätääntyyneenä; -- "Fredrik, pelasta minut!"

-- "Mutta mitenkä minä voin sinua pelastaa?"...

Samassa muisti hän, että konttorista viepi toinen ovi puutarhaan; kopeloimalla löysi hän sen, tempasi Fransin mukaansa ja saattoi hänet sille kohdalle, jossa puutarhan aita oli matalin.

-- "Joudu pois!" -- huudahti hän -- "äläkä jää kaupunkiin: rikostoverisi ovat vangitut ja he ilmaisevat sinutkin".

-- "Hyvästi!" -- huusi Frans aidan harjalta ja katosi.

* * * * *

Seuraavana päivänä jätettiin kaikki salaliittolaiset, paitsi Fransia, oikeuden käsiin, ja Fredrik sai herra Kartmannilta käskyn tulla hänen luoksensa. Tehtaan-isäntä pani hänet viereensä istumaan ja, ensin häntä sydämmellisesti kiitettyänsä, kehoitti häntä vaatimaan itsellensä palkintoa, jonka niin hyvin oli ansainnut. Fredrik vitkasteli hetkisen, mutta kun herra Kartmann toistamiseen häntä kehoitti, sanoi hän:

-- "Olisi minulla suuri pyyntö teille, herra Kartmann, ... sallisittekohan te minun olla joskus läsnä lastenne opetustunneilla?"

-- "Huomisesta asti" -- vastasi herra Kartmann -- "saat ruveta opettelemaan yhdessä lasteni kanssa. Jo kauan olen minä huomannut sinulla olevan halua ja ahkeroimista oppimiseen ja olen vakuutettu, että sinä, niiden avulla, saat hankkineeksi itsellesi edullisen sijan maailmassa. Sen mukaan, mitä minulle eilen kerroit, tahdot sinä tulla kaavankovertajaksi; mutta toivonpa minä, että sinä, uutterasti työskennellen, menet vieläkin pitemmälle".

Vieläkin pitemmälle! ajatteli Fredrik. Oi, kuinka iloiseksi nuo sanat saattoivat hänet! Tuskin kykeni hän lausumaan muutamia sanoja kiitokseksi; niin täynnä oli hänen sydämmensä, niin hämille tuo uusi tunne oli hänet saattanut. Mutta hän pani kätensä ristiin ja katsoi herra Kartmanniin niin liikutettuna, että tämä aivan selvästi näki sen kiitollisuuden, joka loisti tästä katseesta ja tästä liikunnosta.

-- "Sinä olet kelpo poika, Fredrik", -- sanoi hän, -- "ja olenpa vakuutettu, ett'ei minun milloinkaan tarvitse katua sitä, mitä olen tänään sinulle tehnyt".

Seuraavana aamuna tutustutti herra Kartmann Fredrikin kummankin poikansa ja näiden opettajain kanssa. Se palvelus, jonka hän oli tehnyt isäntänsä perheelle, ja se sydämmen ylevyys, jota hän oli osoittanut palkintonsa valitsemisessa, puhuivat kylläksi hänen puolestansa, ja sen vuoksi sekä opettaja että lapset ottivat hänet sydämmellisesti vastaan. Suuresti ylistettiin hänen jaloa opinhaluansa ja jokainen piti ilonansa ja kunnianansa olla hänelle avullisena hänen tiedon tiellä vaurastumisessaan.

Nopeasti edistyi Fredrik kielten tuntemisessa ja suuretieteessä; eipä laiminlyöty historiata, maantiedettä eikä piirustustakaan, varsinkaan tätä jälkimmäistä, se kun on välttämätöntä suuretieteessä. Pianpa hän olikin päässyt niin pitkälle, että osasi piirustaa mutkallisimpiakin koneita.

Kolmen vuoden kuluttua taisi Fredrik jatkaa oppimistansa yht'aikaa herra Kartmannin poikain kanssa ja oli taitava lasku-opissa ja mittaustieteessä.

Hänen lukutoverinsa, joista toinen oli kahta, toinen neljää vuotta nuorempi häntä, iloitsivat hänen edistymisistään ja kohtelivat häntä enemmän toverinansa kuin turvattina. Jos tämän saattaa pitää osaksi lasten luontoperäisen hyväsydämmisyyden seurauksena, niin olipa myös Fredrikin käytöskin syynä tähän toveruuteen. Edistymisensä eivät häntä saaneet vähääkään kerskailevaksi. Hän koetti olla kaikille mieliin, olematta kumminkaan imartelevainen. Hän oli niin kiitollinen ja niin huolellisesti koetti välttää jokaista uutta avun-osoitetta, että olisipa sen täytynyt hävetä, joka olisi muistuttanut häntä hänen alhaisesta asemastaan.

Kun Fredrik tuli yhdeksäntoista vuotta vanhaksi, teki herra Kartmann hänet työnjohtajaksi. Kohtuullinen ja siivo kun hän oli, onnistui hänen, vaikka kävikin paremmasti puettuna kuin toverinsa, kumminkin saada säästetyksi vähän rahaa, joilla hän osti itsellensä kirjoja ja suuretieteellisiä kapineita. Tulevaisuus häntä ei enää tehnyt rauhattomaksi, sillä olihan hänellä nyt apukeinoja, jotka eivät sallineet hänen joutua hätään, kun vaan Jumala antaisi hänen pysyä terveenä.

* * * * *

Kerran, eräänä kesä-iltana, istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin huoneen edustalla ja piirusti. Hän teki työtä hyvin uutterasti, päivä kun jo alkoi mennä mailleen ja hän tahtoi alkamansa piirustuksen saada lopetetuksi ennen pimeän tultua.

Hän piirusteli siinä erästä herra Kartmannin tehtaan mutkallisimmista koneista. Äkkiä keskeytyi hän työstään, tuntien jonkun hänen olkansa ylitse kumartuneen hengityksen; -- hän katsahti taakseen ja huomasi vieraan, joka tarkasti katseli hänen piirustuksiaan.

-- "Missä tehtaassa on tuo kone, jonka kuvaa piirrätte?" kysyi vieras.

-- "Herra Kartmannin tehtaassa", vastasi Fredrik.

-- "Mitenkäs olette saaneet tilaisuuden piirustella sitä?"

-- "Herra Kartmann on sallinut minun oppia yhdessä hänen lastensa kanssa".

-- "Teilläpä mahtaa tuossa kääreessä olla piirustuksia suurimmasta osasta tehtaan koneita?"

-- "Melkein kaikki, hyvä herra".

-- "Olisipa hauska nähdä niitä".

Kohteliaisuudella näytti nyt Fredrik vieraalle piirustuksensa.

-- "Mutta enhän näe tässä piirustusta tuosta suuresta koneesta, jonka herra Kartmann kaksi kuukautta sitten tuotti Englannista;" -- arveli vieras, sittenkuin oli tarkasti katsellut kaikki piirustukset.

-- "Sitä konetta piirustamaan ryhdymme vasta ylihuomenna".

-- "Kuulkaas, ystäväiseni! Voisittekohan toimittaa minulle kopian näistä piirustuksista?"

-- "Minulla ei ole tosin paljoa liika aikaa, vaan jos se on teille mieliin, niin koetan ne teille kopioida".

-- "Erittäinkin haluaisin saada piirustuksen tuosta uudesta koneesta, josta jo mainitsin. Mutta aika kun on tärkeätä, niin tahdon teille työnne palkita. Ottakaa nämä nyt etukäteen", jatkoi vieras, pistäen kolme kultarahaa Fredrikin kouraan; -- "jäljestäpäin sovimme sitten suuremmasta palkinnosta".

Tämä kulta pani Fredrikin vapisemaan ja herätti hänessä samalla suuttumusta. Ei suinkaan hänelle noista piirustuksista muutoin niin suurta hintaa tarjottaisi, ellei toivottaisi saatavan niistä jotakin hyötyä. Epäilemättä aiottiin näitä piirustuksia käyttää jonkun toisen tehtaan koneiden parantamiseksi, ja täten tuottaa herra Kartmannille tappiota, ehkäpä saattaa hänet perikatoonkin. Poika parka vapisi, ajatellessaan, kuinka suuren onnettomuuden hän varomattomuutensa kautta oli saattaa matkaan. Kiiruusti kokosi hän varustuksensa ja kääräsi ne yhteen.

Vieras katseli häntä kummastuneena ja tarjosi hänelle toista kolme kultarahaa.

-- "Kiitoksia, herra", -- vastasi Fredrik -- "mutta minä en voi suostua. Minä olin, kun asiata tarkemmin ajattelen, mielin määrin menettelemäisilläni toisen omaisuuden kanssa, vaan sitä en tahdo enkä saa tehdä. Kääntykää suorastaan herra Kartmannin puoleen; hän voi paremmin kuin minä ratkaista, eikö teidän vaatimuksenne sodi hänen etujansa vastaan".

Vieras ymmärsi nyt Fredrikin arvanneen hänen aikomuksensa.

-- "Minä ymmärrän kieltäymisenne syyn", sanoi hän. "Te tiedätte, tehtaan-omistajain salaavan toisiltaan koneitansa, ja pelkäätte menettävänne paikkanne, jos isäntänne saa tietää, että olette antaneet minun käsiini nämä piirustukset. Mutta voinpa teille tarjota semmoisen paikan, että entisen paikkanne menettämisen pidätte onnenanne. Minä tarjoan teille tehtaassani kahta vertaa suuremman palkan kuin mitä tähän asti olette saaneet, ja sitä paitsi samana päivänä, kuin tuotte minulle piiruksen tuosta uudessa koneesta, maksan teille minkä summan vaan tahdotte".

Fredrik ei kuunnellut enempää; hän pisti piirustuskääreensä kainaloonsa ja, heittäen vieraasen silmäyksen, jossa häpy ja inho kuvastuivat, sanoi vapisevalla äänellä:

-- "En ole petturi enkä rahoilla ostettava".

Sen sanottuaan kiiruhti hän asuntoonsa.

Muutaman päivän perästä kutsutti herra Kartmann Fredrikin luoksensa.

-- "Missä ovat ne piirustukset, joita olet tehnyt yhdessä lasteni kanssa?" -- kysyi hän.

-- "Laukussani!"

-- "Tuopa ne tänne".

Fredrik toi piirustuksensa ja vavisten antoi ne herra Kartmannille, jonka surullinen olento häntä huolestutti.

-- "Mikä varomattomuus!" -- lausui tämä niitä katsellessaan. -- "Kuinka helposti se olisi saattanut minut vahinkoon!"

Katseltuaan piirustukset, kääntyi hän Fredrikiin.

-- "Joku on tarjonnut ostamaan sinulta nämä piirustukset; minä tiedän sen".

-- "Niin on, herra Kartmann".

-- "Etkä ole minulle siitä mitään virkkanut?"

-- "En luullut maksavan vaivaa".

-- "Ja kuinka paljon sinulle tarjottiin?"

-- "Mitä vaan olisin tahtonut".

-- "Ja sinä hylkäsit ehdotuksen?"

-- "Hylkäsin".

-- "Arvelematta?"

-- "Arveleminen olisi tässä kohden ollut kunnottomuutta".

-- "Kätesi tänne, Fredrik!'" huudahti tehtaan-isäntä, ojentaen kättänsä nuorelle työmiehelle. "Sinulla on jalo sydän. Minä tunnen asian juurta jaksain. Minä olin menetellyt varomattomasti, sillä joku toinen, sinua vähemmin rehellinen, olisi saattanut syöstä minut onnettomuuteen, ja minä kiitän sinua rehellisyydestä. Sinä et ole enää lapsi, ja sen mukaan, mitä opettajasi ovat minulle sanoneet ja mitä itse olen nähnyt, ei sinun enää huoli olla työnjohtajana. Tästä päivästä asti olet sinä asuva minun talossani, minun pöytäni on oleva sinunkin, saat edelleenkin oppiella yhdessä lasteni kanssa ja olet nauttiva uutta asematasi vastaavan palkan".

Seuraavana aamuna sanoi Fredrik jäähyväiset eukko Riedlerille. Fredrik ei eronnut hänestä kyynelöimättä, hän kun onnelliseksikin tultuaan ei unohtanut, kuinka hyvä tuo eukko häntä kohtaan oli ollut. Edelleenkin hän muisti häntä, ja kävi siellä kerran viikossa, vieden mukanansa aina jonkun pienen lahjan.

* * * * *

Kului taas useampia vuosia, eikä Fredrikin elämässä tapahtunut mitään varsinaista muutosta. Hänen henkensä oli, uutterain tutkimusten avulla, kohonnut korkealle, ja nykyjään luettiin Fredrikiä, häntä, joka kaksitoista vuotta sitten ei tuntenut kirjaintakaan, sivistyneimpäin saman-ikäistensä joukkoon.

Joka päivä sai herra Kartmann uusia syitä iloita siitä, että oli ottanut Fredrikin luoksensa. Entistä tunnokkaammasti, entistä hartaammalla innolla toimitti tämä nyt tehtävänsä. Mutta eipä herra Kartmann huomannut Fredrikissä ainoastaan apulaistansa, hän näki hänessä perheensä ystävän, poikiensa uskollisimman toverin ja heidän arvollisen esikuvansa. Ne tapaukset, jotka meillä vielä ovat kerrottavina, vahvistivat tämän luottavaisuuden ja suosion, ne kun osoittivat, kuinka suuresti kumpikin oli ansaittu.

Usean kuukauden kuluessa näytti herra Kartmann hyvin alakuloiselta, ja Fredrik, jonka käsissä olivat kaikki talon tilit, luuli huomaavansa tehtaan asioissa jonkun rahapulan, ja pianpa hän näki, että tehdasta uhkasi ei ainoastaan satunnainen rahapula, mutta yksi noita mullistuksia asioimis-maailmassa, jotka ovat kaataneet tukevimpiakin huoneita. Kohtapa koittikin päivä, jolloin herra Kartmann itse poisti Fredrikin viimeisetkin epäilykset tässä kohden.

Eräänä päivänä tuli herra Kartmann entistä surullisempana ruokapöytään. Aterian perästä kutsui hän vanhimman poikansa ja Fredrikin kirjoitushuoneesensa.

-- "Kahden kuukauden kuluttua" -- sanoi hän -- "tämä tehdas ei enää ole omanani. Myötyäni sen, jääpi minulle vielä niin paljon, että voin velkani maksaa. Jos yrittäisin viivytellä myömistä, niin nousisivat velkani suuremmiksi omaisuuttani. Kilpaveljeni, herra Zinbergerin, uudet koneet ovat saattaneet minut perikatoon; hänen teoksensa, jotka ovat kauniimpia ja huotavampia kuin minun, ovat ainoat, jotka tätä nykyä menevät kaupaksi. Jonkun ajan olen koettanut kestää tuota minulle turmiollista kilpailua. Toivoni oli yhä saada koneeni jollakin tavoin parannetuiksi, mutta kaikki ahkeroimiseni siinä raukesivat tyhjään, enkä siis kauempaa jaksa taistella. Niin kohta kuin kirjani ovat järjestetyt, kuulutan tehtaani myötäväksi. Raskaalta tuo tietysti tuntuu, kun minun, niin monta vuotta työtä tehtyäni, täytyy nähdä, että kaikki unelmani varallisuudesta, jonka toivoin jättäväni lapsilleni, menevät mitättömiin; mutta vaikka nyt täten kaikki toivoni ovat rauenneet, on minulla kumminkin lohdutuksenani se ajatus, että saan kaikki velkani maksetuiksi, ja että me, perheeni ja minä, yksinämme saamme tästä onnettomuudesta kärsiä. Mitä taas tulee sinuun, Fredrik" -- jatkoi hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle -- "sinä olet, toivoakseni, aina pysyvä ystävänämme; mutta sinä näet nyt, että meidän täytyy erota. Tulevaisuutesi ei minua huolestuta, sillä taito hankkii sinulle kyllä paikan; mutta tuo ero minua vaan surettaa, minä kun olin tottunut pitämään sinua kolmantena poikanani."