Chapter 10

Silloin kuului äkkiä tulipalonmerkit, hätäkello soi, ja rusko, valoisampi kuin laskevan auringon, levisi taivaalle. Tuolta talojen takaa näkyy punainen tulipatsas; liekit ja säkenet tanssivat sen ympäri, ja purppurahuntu ympäröivi sitä. Tuo kaikki peittyy väliin valkoisiin, väliin mustiin savupilviin. Pilvet taivaalla näyttävät mahdottoman suurilta suopakuplilta tulta täynnä, ja tuuli kiidättää leimuavaa joukkoa sinne ja tänne. "Voi kuinka kaunis, kuinka komean kaunis näky!" huudahtaa Risto kääntyen veljeensä; "mutta mihinkä Jaakko sai? Luultavasti on mennyt tulipalolle pelastamaan", arvelee Risto, "kunhan vaan ei taaskin tekisi tuhmasti". Ja Risto astuu kotiansa, sepittämään oikein ihanaa runoa tulipalosta.

Jaakko teki tosin tuhmasti, mutta tällä kertaa syystä. Heti iski hänelle mieleen, että tulipalo voisi olla joko hänen asunnossaan tahi jossakin läheistöllä. Kauhistuen muistelee hän Riston palavaa sikaria ja että lesken ja lasten huone on työtuvan takana. Hän rientää siis kotiapäin eikä muista edes sanoa veljelleen jäähyvästiä. Pelkonsa ei olekaan turha; hän saapuu paikalle juuri silloin kuin ollaan nostamassa tikapuita, joiden avulla leski ja lapset saataisiin pelastetuiksi. Hän tungeikse lähemmäs, ja kun ei kukaan uskalla sitä, kiitää hän itse ylös tikapuita myöten, menee akkunasta sisään ja kehoittaa sisässä olevia tulemaan esille; vaan he ovat savusta sekä säikähdyksestä puolikuolleina. Aika, kallis aika menee hukkaan; Jaakko rientää huoneen sisälle, tarttuu ensin äitiin ja kantaa hänet ikkunalle, josta muut ottavat hänet vastaan, sitten kantaa hän lapset kaksitellen; mutta kun hän itse, iloiten pelastaneensa tärkeimmän tavaran, rientää tikapuille, syöksee sivuseinä paukkuen sisään, hänen päällensä; hän kaatuu lattialle. Vaan häntä ei sinne jätetä; hänen uljasta esimerkkiään seuraa kaksi urheaa miestä, jotka kiiruhtavat kytevien ja savuavien hirsien ylitse hänen avukseen, nostavat hänet ja kantavat turvalliseen paikkaan. Mutta minne? Rauhallisesta, hiljaisesta kodista ei ole muuta jäljellä kuin savuavat rauniot; -- sairashuoneesen oli hän siis vietävä.

Risto, saatuaan tietää, miten veljelleen oli käynyt, kiiruhtaa, katumus ja murhe mielessään, veljensä sairasvuoteen viereen. Sairaanhoitajat katsovat häneen huolestuneina ja toistavat lääkärin lausuman tuomion: "ei ole mitään toivoa enään". Mutta Jaakko hymyilee hänelle, huolimatta vaivoistaan, ja sanoo: "Tottahan minä taaskin tein jonkun tuhmuuden?"

Risto kokee lohdutella häntä sekä itseään, ja kertoo kirjoittaneensa nyt juuri kauniin runoelman tulipalosta, jonka hän on verrannut tulta suitsuavaan vuoreen ja kaikkia tuhoja tekevään pyrstötähteen, joka tuo hirmuista kostoa kurjalle ihmiselle ja käyttää tulen petollisia henkiä palvelijoinaan; runonsa toivoo Risto saavansa myödyksi köyhän nikkarinlesken hyödyksi. Jaakon silmät loistavat ilosta; hän puristaa veljensä kättä ja sanoo ylpeydellä ja kunnioituksella: "Niin, niin, sinä kyllä voit semmoisia!"

Kahdeksan päivän perästä viedään Jaakko viimeiseen, ahtaasen lepokammioonsa. Kun ruumis on haudattu ja vieraat poissa, jääpi Risto haudalle seisomaan erään ystävänsä kanssa, joka ei vainajata tuntenut, vaan oli Ristoa seurannut Jaakon haudalle. Tämä katselee syvissä ajatuksissa poismeneviä saattovieraita ja niiden joukossa orpoja, jotka viimeisinä olivat lähteneet holhoja-vainajansa haudalta.

-- "Veljesi", sanoo hän, "mahtoi olla varsin hyvä ihminen!"

Risto arvelee, että hänen oikeastaan pitäisi vastaaman: "Ei mokomaa tuhmaa toista ollut;" vaan kyyneleet purskahtavat hänen silmistään ja, syvästi liikutettuna, kuiskaisee hän: "Ei toista niin hyvää ihmistä mailmassa ollut!"

OPPIPOIKA.

(Kirjoittanut Emile Souvestre).

Keskipaikoilla tammikuuta vuonna 18-- tapahtui eräässä mitä kurjimmissa asunnossa Mühlhausenissa [tehdaskaupunki Elsassin maakunnassa] yksi noita kurjia kohtauksia, joita köyhyys niin usein saattaa matkaan. Huononpäiväisessä ullakossa, jonka särkyneiden ruutujen kautta tuuli vinkueli sisään, makasi noin neljäkymmentä vuotta vanha vaimo räsyisellä vuoteella. Hänen riutunut muotonsa osoitti elämänlähteen hänessä jo kuivuneen.

Leski Kosmallin -- se oli kuolevaisen nimi -- oli täytynyt vuosimäärin taistella kovimman puutteen kanssa, ja hänen luonnostansa roteva ruumiinsa oli ylellisen työn kautta vähitellen riutunut. Miehensä kuoltua oli hän kahden poikansa kanssa, joista vanhin silloin oli tuskin neljäätoistakaan vuotta vanha, joutunut kovimpaan köyhyyteen, niin että hän töin tuskin jaksoi elättää lapsiansa. Jo kauan oli hän tuntenut voimainsa vähenevän, ja nyt, kun ne olivat peräti poissa, nyt herkesivät nekin ihmiset, joilta hän tähän asti oli saanut työtä, pitämästä huolta hänestä, sillä he, asian oikeata laitaa tuntematta, sanoivat häntä huolimattomaksi. Rohkaistuna ja autettuna olisi vaimo parka ehkä voinut voittaa tautinsa; mutta nyt, kun kaikki olivat hänet hyljänneet, oli hänen mahdoton taistella sitä vastaan. Eräänä iltana, tultuansa kotiin entistä uupuneempana ja nähtyänsä sekä halkokorin että ruokakaapin olevan tyhjinä, kutsui hän luokseen nuoremman poikansa.

-- "Poikaseni", -- sanoi hän -- "ehkä meitä vielä Jumala armahtaa; mutta näinä päivinä en minä puolestani jaksa mitään tehdä, minä tunnen olevani hyvin kipeä. Sinä olet ollut työssäsi ahkera, tehtaan isäntä rakastaa sinua; kun hän saa kuulla, että sinulla ja veljelläsi on puute kaikista, niin ei hän mahtane kieltää sinulta osaa palkastasi etukäteen. Raskasta on pyytäminen, sen hyvin tiedän; mutta rohkaise nyt mielesi, poikani, onhan Jumala sanonut, että ihmisen pitää koettaman auttaa itseänsä".

Huolestuneena katsoi Fredrik äitiinsä; usein oli heiltä leipää ennenkin puuttunut, mutta ei vielä milloinkaan ollut äiti noin puhunut. Hän peljästyi äitinsä kalpeutta ja alakuloisuutta. Kyynelet pyrkivät hänen silmiinsä, mutta hän pidätti ne; hän läheni äitiänsä, pyysi häntä käymään vuoteelle ja sanoi nyt heti lähtevänsä tehtaan isännän, herra Kartmannin, luo.

Mutta tältä etukäteen saadut rahat riittivät tuskin muutamankaan päivän välttämättömimpiin tarpeisin, ja pian vallitsi tuossa köyhässä perheessä entinen puute.

Eräänä päivänä tammikuun lopulla oli Kosmall'in lesken huoneessa entistä kylmempi; turhaan olisi silmä haeskellut uunista ainoatakaan kipinää. Sen sijaan paloi vanhalla, madonsyömällä pöydällä kaksi vahakynttilää. Sairas oli juuri nauttinut Herran Ehtoollista. Hänen kumpikin poikansa oli polvillaan vuoteen vieressä; Fredrik näkyi olevan aivan nääntynyt murheesta; Frans, vanhempi poika, itki myös, mutta hänen kyynelensä tuntuivat olevan ainoastaan hetken liikutuksen synnyttämiä, ja tuossa pian lauhtuvassa murheessa huomasi helposti hänen luonteensa huolettomuuden ja tunnottomuuden.

Papin mentyä pois koetti sairas kohottautua ja pyysi viittauksella lapsiansa tarkasti häntä kuulemaan; sitten pani hän hermottomat kätensä kumpaisenkin lapsensa kaulan ympäri ja veti hennosti heidät lähemmäs vuodettaan.

-- "Hetkisen kuluttua" -- sanoi hän -- "jäätte te orvoiksi, aivan oman onnenne nojaan. Jumala on hyvä minua kohtaan; hän kutsuu minut täältä pois sillä hetkellä, kuin käteni eivät enää jaksa teitä elättää. Olisin minä mielelläni vielä jonkun aikaa elänyt, pitääkseni teistä huolta ... mutta koska nyt kerran kuolla täytyy, niin kuulkaa viimeiset neuvoni. Puutetta, lapseni saatte te vielä kyllä nähdä, ennenkuin tulette aikamiehiksi; mutta vaikkapa puutteenne olisi kuinka suuri hyvänsä, niin älkää unohtako sitä, että rehellisyys on ainoa rikkautenne. Usein, kun teillä ei ollut leipää, olisin voinut omistaa toisen tavarata, mutta mieluisammin tahdoin nähdä teidän kärsivän nälkää, kuin olisin tehnyt Jumalan käskyä vastaan. Sitä paitsi kohtalonne vast'edes käynee paremmaksi kuin se tähän asti on ollut. Sinä, Fredrik, olet vielä nuori, joulunpyhinä täytit sinä vasta kolmetoista vuotta, mutta sinä rakastat työtä. Mitä taas sinuun tulee, Frans", -- jatkoi kuolevainen ja käänsi sammuvat silmänsä vanhempaan poikaansa -- "älä närkästy sanoistani, äläkä katso niitä moitteeksi entisyydestä, vaan ainoastaan pyynnöksi tulevaisuuden varalta. Ota vaari itsestäsi, Frans! Sinulla ei ole halua työhön, ja siinähän kumminkin on ainoa suoja köyhäin rehellisyydelle. Jos ihmisellä ei ole halua jokapäiväisellä työllä leipäänsä ansaitsemaan, niin ei puutu paljon, ett'ei hän sitä varasta! Pysy Fredrikin luona, sillä hän on omaisesi, ja tottele hänen neuvojaan... Lupaa minulle -- jatkoi hän ja likisti Fransin kättä -- ett'et luovu veljestäsi".

Liikutettuna, kyynelöiden lupasi Frans sen, ja tuo lupaus näkyi rauhoittavan kuolevaista, sillä pikainen ilonväre kirkasti hetkeksi hänen kasvonsa.

-- "Nyt kuolen rauhassa" -- sanoi hän. -- "Oi, armaat lapseni, älkäät unohtako, että kaikki, mitä olen kärsinyt, olen teidän tähtenne kärsinyt, ja pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet rakkaudessani".

Näin sanottuaan pani hän jääkylmät kätensä kummankin poikansa pään päälle, jupisi muutamia epäselviä sanoja, jotka näkyivät olevan rukousta Jumalan puoleen ja jotka Jumala yksin kuuli, ja -- huokasi viimeisen kerran.

Seuraavana päivänä seurasivat orvot vainajata hautausmaalle; he, kantajat ja pappi -- siinä oli koko saattojoukko.

Lapsilta oli puuttunut rahaa murhevaatteiden ostamiseksi; Fredrikin ja hänen veljensä kyynelet olivat ainoa osoite sukulaisuuden siteistä vainajan ja häntä surevain välillä.

* * * * *

Jäätyänsä itsekseen erkanivat veljekset viipymättä kukin eri tielle. Frans murehti äitinsä kuolemata, sillä ainahan tuo käy kipeästi kevytmielisimmänkin sydämmelle, kun tietää kadottaneensa sen, joka häntä oli rakastanut ja hoitanut, mutta murhettansa hän ei luullut muuten voivansa lieventää kuin meluisissa huvituksissa. Äitinsä hautajaisten jälkeisenä päivänä hän jo luisteli muiden poikain kanssa jäällä. Fredrik sitä vastaan käsitti velvollisuutensa aivan toisin. Hillittyänsä ensimmäisen surunsa, hän päätti seurata äiti vainajan neuvoja ja lujasti käydä työhön käsin. Itkusta pöhöttynein silmin, kalpeana, murheellisella, mutta lujalla sydämmellä hän palasi tehtaasen. Herra Kartmann kun päivän kuluessa sattui kulkemaan hänen ohitsensa, pysähtyi.

-- "Sinä olet monta päivää ollut poissa" -- sanoi hän yksitotisesti -- "Ethän, toivoakseni, huolimattomaksi ruvenne?"

-- "Minä holhoin äitiäni, herra".

-- "Onko hänen sitten nyt parempi?"

-- "Hän on kuollut", -- vastasi Fredrik itkien.

Herra Kartmann näytti hämmästyvän.

-- "Lapsi parkaa!" sanoi hän, "ja milloin?"

-- "Toissa päivänä."

-- "No, Fredrik", -- vastasi tehtaan isäntä vilpittömällä myötätuntoisuudella -- "saat olla koko tämän viikon poissa, palkkasi saat kumminkin täydellisesti".

-- "Kiitoksia, herra" -- vastasi poika -- "mutta kun äitini tuolta ylhäältä näkee minut työn ääressä, niin hän varmaankin tuntee itsensä onnelliseksi; minä tottelen häntä, kun jään tänne".

Herra Kartmann pani sääliväisenä kätensä pojan pään päälle ja sanoi:

-- "Se on oikein tehty, Fredrik; minä koroitan palkkasi".

Mutta eipä tuon orvon uutteruus pysähtynyt tehtaan työhön yksistänsä. Herra Kartmann ilmoitti perustaneensa iltakoulun niitä hänen tehtaassansa työskenteleviä poikia varten, joilla ei ollut tilaisuutta käydä kaupungin yleisissä kouluissa. Tämä sanoma tuotti Fredrikille suuren ilon.

Täällä hän nyt sai ensimmäiset opetuksensa. Usein oli hän kuullut äitinsä valittavan lastensa oppimattomuutta, jota hän ei mitenkään voinut poistaa, ja omasta kokemuksestansa elämässä oli Fredrik ruvennut ymmärtämään tiedon arvoa.

Mutta lapsi parka malttamattomuudessansa ei voinut läheskään aavistaa niitä esteitä, jotka häntä odottivat tällä uudella polulla. Jumala yksin tietää kuinka suurta sielun voimaa tarvitaan ensimmäistä luvun kammoamista voittamaan ja kuinka suurta tahdon lujuutta Fredrik tarvitsi, voittaaksensa luontoansa ja pakoittaaksensa sitä niin uuteen työhön. Liian vähän ansionmukaista kiitosta omannetaan rahvaan lapselle, joka edistyy opin tiellä: oppiminen on hänelle tuhatta kertaa vaivaloisempaa kuin rikkaan lapselle. Hänen ensimmäisessä kasvatuksessansa ei mikään valmista häntä hengelliseen työhön, elämä on hänelle pelkkää aineellisuutta vaan; tällä alalla liikkuvat hänen halunsa ja tunteensa. Niinpä oli Fredrikinkin laita. Hän oli syntynyt tehdaskaupungissa ja tultuansa seitsemän vuoden ikäiseksi, asetettiin hän koneen ääreen; hän näki sen käyvän, mutta ei voinut käsittää sen eri osain keskinäistä yhteyttä. Työnsä ei häneltä vaatinut muuta kuin ruumiillista voimaa ja ruumiillista tottumusta. Hänen järkensä oli työtön, ja sen täytyi siis välttämättömästi veltostua; se saattoi kiintyä johonkuhun esineesen ainoastaan silloin kuin sai siitä huvitusta. Vaikka Fredrik oli tehtaan toimeliaisin ja ahkerin työmies, niin oli tuo hengen toimeliaisuus hänelle vallan outoa: hän tarvitsi sen vuoksi suurta tahdon lujuutta, kiinnittääksensä sinne tänne heiluvat ajatuksensa yhteen esineesen. Mutta tuopa oli alussa aivan vaikeata, ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa; sitä paitsi puuttui häneltä melkein kokonaan muistia, joka ainoastaan uutteran harjoituksen kautta saadaan kehittymään ja pysymään. Tahdon voimalla ja kaiken kykynsä käyttämällä onnistui hänen vihdoin päästä ajatustensa herraksi ja antaa niille määrätty suuntansa. Ja sittenkuin hän kerran oli saanut tämän ensimmäisen voiton ja tehnyt henkiset kykynsä tahtonsa alaisiksi, kävi hänelle oppiminen helpoksi; mikä hänelle ennen oli ollut hämärätä, selkeni hänelle nyt; järkensä jaksoi ilman suuria ponnistuksia päättää syystä vaikutukseen; mutta kuinka paljon vaivaa, kuinka suurta malttia oli hän tarvinnut, siihen päästäksensä!

Joku aika sitten olivat veljekset jättäneet ullakkonsa ja ottaneet asuntonsa erään vanhan eukon, Ottilia Riedlerin, luona, joka oli ollut heidän äiti vainajansa ystävä. Täällä sai nyt Fredrik iltasilla emäntänsä kynttilän valossa lueskella ja muistella mitä edellisinä päivinä oli oppinut, ja sitenpä hän vihdoin, lujan malttinsa avulla, pääsi niin pitkälle, että kevään lopulla osasi jotensakin sujuvasti lukea.

Nyt tahtoi hän vuorostansa antaa opetusta Frans veljellensä, mutta kaikki hänen ahkeroimisensa ja pyyntönsä siinä kohden raukesivat turhaan.

-- "Mitä minä siitä paranisin, osaanhan minä kehrätä puumulia ilmankin", vastasi Frans.

Fredrikin täytyi luopua toivostaan, saada veljensä kankeus voitetuksi; mitä taas häneen itseensä tulee, niin pitkitti hän oppimistaan ja edistyi, enemmän oman uutteruutensa kuin saamainsa opetusten avulla, kirjoittamisessa ja luvunlaskussa yhtä nopeasti kuin lukemisessakin.

Niin kului kaksi vuotta ja herra Kartmann lisäsi taaskin Fredrikille palkkaa.

Tehtaan koulussa opetettiin ainoastaan lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, mutta Fredrikin teki mieli tutustua myös mittaustieteen kanssa, jonka hän tiesi olevan välttämätöntä koneis-opin taitamiseen; Pahaksi onneksi puuttui häneltä kumminkin semmoisia kirjoja eikä hän jaksanut niitä ostaa.

Koittipa odottamaton ilo. Pyhän Yrjön päivänä oli herra Kartmannin nimipäivä. Kun tehtaan työmiehet tulivat isännällensä onnea toivottamaan, kutsui tämä Fredrikin esille ja pisti kultarahan hänen kouraansa.

-- "Ota, poikaseni", -- sanoi hän, -- "tämä on palkinto, jonka olin määrännyt ahkerimmalle pojalle koulussani, ja olenpa iloinen, että juuri sinä sen olet ansainnut".

Kokonainen kultaraha! ... tämä oli enemmän kuin Fredrik koskaan oli tohtinut toivoakaan; tämä oli hänen ihanimpain uniensa toteutuminen! Niin kokonaan huumauneena oli poika parka onnestansa, että hänen hämmästyksensä oli ainoa kiitollisuuden osoitus isännälle.

Kotvasen kuluttua istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin pienessä puutarhassa, ihastuksissansa selaillen polvillansa olevia kirjoja; tuhansia toiveita, tuhansia tulevaisuuden aikeita välähteli hänen silmäyksessänsä!... Ensi kerran elämässään tunsi hän olevansa onnellinen!

Eräänä kesä-iltana oli Fredrik, tehtaasta palattuansa, istahtanut niinkuin ennenkin eukko Riedlerin huoneesen rauhassa lukemaan, kunnes pimeys pakoitti hänen panemaan kirjan kiinni. Ajatuksensa kääntyivät nyt luonnollisesti sitä esinettä kohti, joka häntä maailmassa enimmin liikutti; sadannen kerran kysyi hän itseltään, mitenkä mahtoi olla veljensä laita, tämä kun jo neljätoista päivää oli ollut kotoa poissa. Haikeudella muisti hän äitinsä viimeiset sanat: "pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet rakkaudessani!" Hän sanoi itsekseen, ett'ei äitinsä itse taivaassakaan liene aivan täydellisesti onnellinen, kun hänen viimeiset toivonsa ovat rauenneet tyhjään. Tässä murheessa oli Fredrikillä kumminkin yksi lohdutus: puhtaalla omalla-tunnolla taisi hän itsellensä sanoa, ett'ei hän puolestaan ollut mitään laiminlyönyt, täyttääkseen äiti vainajansa pyyntöä. Hän ei ollut Fransille avullinen ainoastaan neuvoja antamalla, ei, hän oli veljensä tähden ottanut puutettakin kärsiäkseen. Nyt näki hän työnsä olleen turhaa, nyt näki hän, että löytyy niitä, jotka katkovat entiset siteet! Nämä mietteet saattoivat hänet hyvin alakuloiseksi. Nyt ei hän odottanut, niinkuin ennen, kärsimättömyydellä, milloin eukko Riedler sytyttäisi pienen lamppunsa, jonka valossa hän saisi taas pitkittää töitänsä, vaan meni puutarhaan ja käveli siellä rauhattomana edes ja takaisin.

Äkkiä kuuli hän erään tuiki tutun äänen mainitsevan varovasti hänen nimeänsä. Fredrik katsahti taaksensa ja huomasi Fransin, jonka repaleiset vaatteet, kalpea ja riutunut muoto selvästi todistivat, kuinka kurjaa elämää hän oli viettänyt poissa ollessaan.

Surullisin ja säälivin silmin katsoi Fredrik hetkisen häneen, mutta tuo sääliväisyyden tunne, joka meidät, toisten vikoja nähdessämme, saattaa hämille, täytti hänet niin, ett'ei hän voinut tehdä yhtään kysymystä veljelleen.

Frans, jonka surutonta luonnetta ei häpeäkään voinut voittaa, rupesi ensiksi puhumaan.

-- "Olen kai kovasti muuttunut mielestäsi, vai mitä?" -- kysyi hän semmoisella äänellä, joka osoitti kaikkea muuta kuin oman-tunnon vaivaa -- "mutta tiedäpäs, saakeliksi, että siitä pitäin kuin läksin luotasi en suinkaan ole viettänyt makean leivän juhlaa, olenpa useinkin nälkäisenä pannut maata".

-- "Missä olet ollut niin kauan?" -- kysyi Fredrik vitkalleen.

-- "No minä, näet sen, tuskastuin tuohon alituiseen kehräämiseen. Työnjohtaja oli huomaavinaan, ett'ei minulla muka ollut mitään erinomaista taipumusta työntekoon, sen hän sanoi isännälle, ja tämäpä neljätoista päivää sitten antoi minulle suurella kohteliaisuudella virkaeron".

-- "Tuo oli tosin suuri onnettomuus meille, joilla ei ole muuta toimeentulon lähdettä kuin kätemme, mutta ei siinä sentään syytä ollut lähteä kotoa pois, niinkuin sinä teit".

-- "Minäpä pelkäsin, ett'ei eukko Riedler tahtoisi pitää minua luonansa, kun saisi tietää olevani ilman työtä".

-- "Ehkäpä hän sen kumminkin olisi tehnyt minun pyynnöstäni. Tiedäthän sitä paitsi, että niin kauan kuin minulla on vuode ja palanen leipää, sinäkin siitä aina saat osasi".

-- "Niinpä kyllä; mutta minä saan myös kaupan päällisiksi kuulla sinulta nuhdesaarnoja, ja ne eivät ole ollenkaan mieliini. Sitä paitsi oli haluni nähdä vähäsen maailmata; tahdoin tehdä huvimatkan Sveitsiin; sitä maata kehuttiin niin kauniiksi ja sanottiin, että siellä saa elää aivan ilmaiseksi. No, sehän oli varsin mieleni mukaista. Mutta ne Sveitsiläiset, nepä vasta oikeita petoja ovatkin; kun tahdoin heiltä ruokaa, vastasivat he, että minä muka olin kyllin vanha itse leipääni ansaitsemaan! ... ikäänkuin maksaisi vaivaa lähteä isänmaasta pois, jos muuallakin työtä pitää tehdä!"

-- "Minun luullakseni" -- vastasi Fredrik yksivakaisesti -- "ei löydy sitä maata, jossa ei työtä tehtäisi, enkä minä pidä työn tarpeellisuutta onnettomuutena, se päin vastoin on suuri onnettomuus, kun ei ihminen tahdo nöyryytyä tämän tarpeellisuuden alle".

-- "Hyvinpä se on ihanata tuo sinun tarpeellisuutesi. Hyvä kyllä sinulle, joka pitäisit saarnoja itse piispallekin; mitä taas minuun tulee, niin minä olen syntynyt rikkaaksi tulemaan ja sitä minulle olisi pitänyt opettaa".

-- "Kuulepas", -- vastasi Fredrik -- "saatpa nähdä, ett'eivät valituksesi lainkaan muuta nykyistä tilaasi ja että asiat ovat otettavat siltä kannalta, jolla ne ovat. Me, työväen lapset, emme saa heittäytyä työttömiksi; meidän täytyy elää niin, ett'emme tarvitse rikkaiden almua, ja tätä varten ei meillä ole muuta kuin kätemme. Heikolla ainoastaan on oikeus valittaa. Kun ihmisellä on voimaa ja terveyttä, niin käy hänelle työ helpoksi".

-- "Enkös minä ole sanonut", vastasi Frans närkästyneenä, "että minut on käsketty pois tehtaasta? Mitä minua hyödyttää rakkaus työhön, kun ei minulla työtä ole?"

-- "Onhan kaupungissa muitakin tehtaita, eikä ainoastaan se, jossa sinä olet työskennellyt; kun sinulla vaan on halua, niin kyllä sinä työtä saat".

-- "Vai niin, minun pitäisi siis kulkea talosta taloon kyselemässä, eikö minua muka tarvittaisi, eikö niin? Ihana toimi!"

-- "Onko sitten ohitse kulkevaisten armeliaisuuteen turvautuminen mielestäsi vähemmin alentavaista? Mutta jos sinun on vaivaloista pyytää työtä, niin säästän sinut tuosta vaivasta. Huomenna puhelen herra Kartmannin kanssa, ja hän myöntynee antamaan sinulle työtä tehtaassaan. Suostutko siihen?"

-- "Täytyneehän siihen suostua".

Heidän tuskallista kohtaustansa Fredrik ei tahtonut kauemmaksi pitkittää, ja kun Frans sitä paitsi oli väsynyt, niin pakoitti hän veljensä tulemaan huoneesen eukko Riedlerin luo.

Tämä selitti maankulkijalle kummastuksensa hänen poissa-olostansa jotensakin mielistelemättömillä sanoilla ja käski hänen hakea asuntoansa muualla, mutta Fredrik rupesi välittäjäksi, ja eukko Riedler suostui vihdoin, että Fredrik saisi jakaa veljensä kanssa vuoteensa sekä illallisensa.

Tässä jo huomasi Frans, että veljessänsä oli hänellä ikäänkuin suojelus.

Seuraavan yön vietti kumpikin veli aivan eri tavalla; vähempi makasi rauhallisesti, surematta huomispäivästä; Fredrikin unta taas häiritsivät tuhannet levottomat ajatukset. Häntä peloitti ajatellessaan, mitähän herra Kartmann vastaisi hänen pyyntöönsä.

Huomis-aamuna meni hän Fransin kanssa tehtaan-isännän luo ja vapisevalla äänellä toi esiin pyyntönsä. Mielellään olisi hän salannut veljensä huonon käytöksen, mutta kun herra Kartmann kysyi, mistä syystä Frans oli lähtenyt pois entisestä työpaikastansa, niin Fredrik tunnusti kaikki, sillä valehdella hän ei voinut.

-- "Se on huono entisyys" -- vastasi tehtaanisäntä, päätään pudistaen; "kumminkin" -- lisäsi hän, kääntyen Fransiin, "minä otan teidät työhön; mutta muistakaa, että se tapahtuu ainoastaan nuoremman veljenne tähden, jonka esimerkkiä te seuratkaa".

Tänään siis, niinkuin eilenkin, sai Frans turvaa ainoastaan tuon lapsen, häntä nuoremman veljensä, välityksen avulla. Mutta tuostapa Fransin sydämmeen ei syttynyt mitään loukatun ylpeyden tunnetta, ja kohdattuansa portailla Fredrikin yksinään, virkkoi hän:

-- "No, perhana! Sinäpä näyt olevan tässä talossa mahtava mies! Saat mitä vaan tahdot. Kyllä minä nyt tästä puolin tiedän, kestä minä pidän kiinni".

-- "Minä teen ainoastaan velvollisuuteni, ja sentähden minua rakastetaan -- siinä on mahtini koko salaisuus".