Part 7

Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.

Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.

Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.

Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen voittaa tunteet.

Vastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön ajatus. Siitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen matkatarpeitaan ryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan. Ensimmäisessä kirjassa, jonka hän sattui saamaan käteensä, puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä, joka väsyksissä nukahti; sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö sen tähden ajettiin pois palveluksesta. "Se oli parahiksi hänelle!" ajatteli Liina; "miksipä hän nukkui!" Samassa hänelle johtui mieleen, että olihan hänkin kerran pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli siitä kovasti toruttu. Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa otsaansa, vieläkö siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois painunut, mutta "eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään paikkaa muualta?" päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse kaikkein vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen Kaisatta.

Toisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa vanhempienkin tahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta, vieläpä pilkatakin vanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa esitetty tyhmän pojan tehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se molemminpuolinen tyhmyys oli niin heikosti kuvattu, että Liinasta poika näytti aika sankarilta ja kaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän sen johdosta ajatteli, että jospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle vitsaa, niin hän juoksisikin karkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!

Vaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä hän mielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta "isoa" lasta, jotka mielellään "leikkivät" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte koettivat erottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka viattoman leikin innossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa kieltoja eikä syitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa myöskin menivät vihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että heitä, kuten itse sanoivat, "nyt ei mikään enää voinut erottaa" leikistä, lisäsi Liina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri hänelle sopiva esimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa viisaudessaan päätti, että hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen kanssa vihille; sittehän isän olisi täytynyt kutsua Kalle takaisin leikkimään. Vaan nyt se jo oli liian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä lienee ollutkaan. Ja Liina oli pahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei ollut ennemmin tiennyt tuota keinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.

Tästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti kiukkua isää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen lähtemään pois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin että hän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan koulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut tulevan matkakumppaniksi, "vaan yhtä ajamistahan se on isänkin kanssa", ajatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt muuttaa.

Näin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan tottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa tyttöjoukossa. Oltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa kotitapojaan, komentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet tottelemaan, joutui hän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat hänestä pääsemättömässä pulassa. He tosin huomasivat tytön entisen kasvatuksen olleen liian löyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet paaduttamisen pelosta olla varsin ankarat hänelle. Monesti he mielellään olisivat lähettäneet koko tytön takaisin kotiinsa, vaan kun hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat he hänen aikaa myöten tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.

Viimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan viisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa vallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta kummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri tyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui perin kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat omia salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan jotakin lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain tavallista hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän siitä kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin raakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän muuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen saada leikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään hänen kanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.

Nyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee "pienten" ja "suurten" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä niin äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä innokkaammin lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti ottaa isänsä tiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä ei kulunutkaan aikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata itseään sellaisilla joutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun koulussa kaikki luettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo siitä oppi mielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi hänellä yksinomaisena työnä ja huvina.

Minkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan mielikuvituksia siitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois kumppanien seurasta. Eipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja sovituksensa omaan elämään sattuivat muodostumaan hiukan nurinpuolisiksi tai ainakin yksipuolisiksi.

Näin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla suurellinen puolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä suinkaan sovi antaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan täytyy oman kunnian tähden vaatia siitä hyvitystä.

Liina alkoi heti _käyttää_ tätä uutta ohjetta koulussa. Jos vieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa, nosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua vahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista kumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja kääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti toisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi. Kumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he taitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja sanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko joukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä umpinaisemmaksi. Mitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan tehnyt, siihen hän oli yhä vielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat myöskin kärsimään hänen oikkujansa ja koettivat kaikin tavoin karttaa hänen pahastuttamistansa. Siten hän selvisi ilman pahoja vastuksia koulun läpi, joutumatta edes rakkaushaaveiluihinkaan, jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset. Olihan hänellä siinä kylliksi, että sai ajatuksissaan seurustella kaikenmoisten romaanisankarien kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja surujansa.

Kuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota eivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä kolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan samoin kuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta pyrintöä matkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät, sitä tyhjemmältä tuntuu heistä maailma.

Ihan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys kaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi vakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento kuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin silmillä katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai päästötodistuksen käteensä.

III.

Kahdeksantoista ikäisenä palasi Liina koulusta kotiin ainiaaksi, kuten isä ilotteli, mutta ainoastaan "kunnes...", kuten Liina itse arveli.

Kotiin lähtiessään valitsi hän, kuten ennenkin joka kesäksi, aika röykkiön kirjoja eväiksi; mitäpä hänellä muutakaan olisi ollut maalla tekemistä.

Kesä kului jotenkin hauskasti, aamut makaellen lähelle puolta päivää, keskipäivät lueskellen ja illat kävellen tai kammarin ikkunasta haaveksivasti katsellen kohti avaruutta.

Välistä hän käveli puutarhassakin marjoja suuhunsa poimiskelemassa, ne kun maistuivat makeammilta tuoreeltansa kuin toisten kerääminä ja astiassa istuneina.

Vähitellen alkoi Liinasta kuitenkin olo tuntua ikävältä. Hänellä näet ei ollut vähintäkään halua minkään työn tekoon, ei edes senkään vertaa, että olisi itse ommellut leningistänsä irti karisseen napin jälleen kiinni. Sehän muka oli Kaisan asia. Mistäpä Liina olisikaan saanut työn halua, kun ei kukaan ollut häntä lapsempana koskaan siihen opastanut eikä totuttanut.

Ikävä kasvoi, mikäli kirjakasa hupeni, ja ihmeen pian se loppuikin. Liinalla näet olikin omituinen lukemistapa, varsinkin viime aikoina. Hän tutki vain alun kustakin rakkausromaanista — muista kirjoista hän ei huolinutkaan —, katseli sitte sieltä täältä kertomuksen juonta ja lopusta viimein, tulivatko "he" onnellisiksi vaiko onnettomiksi. Muut kertomuksen henkilöt eivät muka ansainneet tarkempaa tutkimista, paitsi ehkä välistä joku kovasydämminen likeinen sukulainen tai muu holhoja, joka koetti nuorten aikeita häiritä ja estellä.

Salin kaapin Liina tiesi jo ammoin moneen kertaan katselleensa. Nyt kun eväskirjat loppuivat, kävi hän selaamassa pitäjän lainakirjaston, löysi sieltä muutamia vanhoja repaleita ja lukea hotasi kaikki yhtenä päivänä.

Nyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala tyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan huvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain rikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu paatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on jollakin tavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta tietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä rikosta näet ei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä jokaisenkin "vanhan ihmisen" mielestä armoon ja anteeksi anomiseen turvautuminen tuntuu häpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa alentavalta. Ihmekö siis että Liinan mieli oli levoton ja tyhjän tukala, sillä hänhän oli rikkonut molemmat osat tästä lyhyestä lainpykälästä: "Rukoile ja tee työtä!"

Hän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka tyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi, ja häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu hulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata, eipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja oli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta omat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä esimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään oikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi kuin hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä ajatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi tosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä pitkänä vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja pelon vaiheella.

Kouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena pakkotyönä, johon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei ollut pakkoa tehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään ryhtyä käsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja samalla mietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi niin hyvin täytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut ketään sen sytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset tehtävänsä ja niissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin tällöin kävi, oli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei ollenkaan huvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua kuin töistään. Siispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja yhä uudestaan samaa koko pitkä vuosi.

Eräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan kiikkutuolissa, johon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän katseli pilvien rakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä romaanisankarien keralla muilla mailla.

Suruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo alinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin lapsuuden muisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa, kaukana, ja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa viattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein muistanut hänen näköänsäkään.

Kaiho kasvoi kasvamistaan ja Liinalle alkoi herua kyyneleitä silmiin.

Tultiin kutsumaan päivälliselle.

Liina, säpsähtäen ajatuksistaan, läksi.

Rovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti jätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi pöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.

Hänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon merkitsevän "hm!" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja ryhtyi jatkamaan syöntiänsä.

Tuo "hm!" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa hän kysyi, mistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.

"Olen jo vanha", selitti rovasti, "enkä viitsisi enää itse pitää huolta maatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria, ja nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi kaikista."

Liina punastui, vaan virkkoi teeskennellen:

"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten tietävät hänen taitonsa."

"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän tässä rupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa."

Rovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden aikaiset suuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän olisi pehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi uskonut tytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.

Liina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän elpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa. Hän kuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä kuukautena, joka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin rakastua häneen silmittömästi. Olihan sydän tyhjä ja ikävöivä; tyhjyyden täytteeksi sopi Kalle niin hyvin.

Tuli viimein se päivä, jolloin Kallen piti saapuman. Liinalta se ei ruvennut mitenkään kulumaan loppuun asti; istunta, astunta, kiikunta, kaikki ne hänen ainoat työnsä tuntuivat yhtä ikäviltä.

Juotiin teetä, syötiin illallinen, mutta rovastipa se vain yksin söikin, vaikka kaksi heitä pöydän ääressä istui.

Viho viimeinkin kuului maantiellä aisakellon ääni ja Liina tunsi sen pappilan kelloksi. Lienee sen tuntenut rovastikin, koskapahan alkoi tunkea paksua päällystakkia yllensä ja lähteä rappusille. Liina seurasi porstuaan ja jäi lasioven sisäpuolella kurkistelemaan. Aurinko oli jo ammoin laskeutunut, mutta täys’kuu toki yön valoisaksi.

Kärrit, tulla kolisten jäätynyttä maata, pysähtyivät rappujen eteen, ja niistä hypähti maahan todellakin muhkean näköinen nuori herrasmies. Rovastin viittauksesta ajoi renki kärrit tuparakennuksen eteen ja nosti siihen Kallen tavarat.

Rovasti oli laskeutunut alimmalle rapulle, siinä katellen tervehtinyt tulijaa ja lähtenyt hänen edeltänsä astumaan pienelle puolelle. Päästyään porstuaan avasi hän erään oven, sanoen:

"Täss' on teidän kammarinne ja avaimen paikka on tässä seinällä naulassa. Asetelkaa nyt omat tavaranne ja tulkaa huomeisaamuna aikaisin minun puheilleni, niin saamme tarkemmin sopia palkoista ja muista asioista."

"Kiitoksia. Minä mielelläni menenkin nyt tervehtimään kotiväkeä pitkästä ajasta."

Kalle nosti tavaransa kammariin, pisti avaimen naulaan, kumarsi "hyvää yötä!" rovastille ja astui suoraa päätä ulos portista, edes katsahtamattakaan suuren puolen porstuaan päin, jonka oven takaa Liina pakeni kammariinsa, rinta melkein tukehtuvana oudosta levottomuudesta.

Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi pukea tunteitansa ajatuksiksi: "Miks'hän isä ei häntä kutsunut sisään? Pianhan Kaisa olisi teetä varistanut. Ja tuo Kalle, lieneekö hänkin tullut ylpeäksi, kun ei edes katsahtanutkaan minuun päin?" Ajattelijalta jäi levottomuuden kiireessä huomaamatta, että hänhän olikin seisonut oven takana, josta Kallen oli mahdoton häntä havaita, vaikka ei olisikaan ollut ylpeä.

Kalle puolestaan oli käsittänyt väärin opin uran, varsinkin maanviljelyskoulun, ja tullut mielestänsä jo isoksikin herraksi, vaikka ei kumminkaan niin suureksi, että olisi halveksinut pappilan ainoaa tytärtä. Ei, päin vastoin oli vähitellen herrastuessa hänelle useinkin johtunut mieleen tuo ensimmäinen väkinäinen suutelutemppu, ja vaikka Kalle ei ollutkaan yhtä haaveksivainen kuin pappilan Liina, häntä kun kova ruumiillinen työ esti siksi joutumasta, niin olipa hän sentään isosti ilostunut, kun sai koulunsa johtajalta kuulla, että hänelle oli paikka tarjona kotipitäjänsä pappilasta. Ja nyt hän pihaan ajaessaan oli kyllä koettanut tähystellä, eikö missään päin vilahtaisi herrasneiden haamua. Sitä kun ei tapahtunut, täytyi hänen malttaa mieltänsä toistaiseksi.

Kallen saapuessa kotitaloon yriteltiin siellä jo käymään levolle. Mutta pian selvisi äiti toimittamaan kauan ikävöidylle pojalle illallista, jota odotellessaan ja syödessään "paljon" nähnyt ja kokenut Kalle kertoellen tyydytteli vanhempainsa ja muun kotiväen luonnollista uteliaisuutta.

Hän muun muassa puheli, mitenkä "hirveän" ahkera siellä maanviljelyskoulussa täytyy olla; ihan toista on siellä olo kuin varsinaisessa lukukoulussa: lukemista melkein yhtä paljo ja sen lisäksi ajetaan työhön ihan kuin pahinta renkiä, niin että varhain aamusta myöhään iltaan ei ole hetkeäkään lepoa.

"Mitenkä siellä sitte ehditään noin herrastua?" kysäsi häneltä isänsä, joka jo pitkään oli katsellut Kallen herrasmaista trikoopukua ja käytöstä ja muita outoja liikkeitä.

"Yhäkö sitä nyt sentään pitäisi olla kuin mikä tuhkimus", vastasi Kalle, käsittäen isänsä lauseen enemmän kiitokseksi kuin moitteeksi ja ollen itsekseen hyvillänsä, että hänen ryhdissänsä tapahtunut muutos niin selvästi näkyi.

Isäntä ei siihen enää virkkanut mitään, mutta kuitenkin alkoi Kallesta tuntua jotakin hänelle käsittämätöntä "olevan koti-ilmassa". Sen tähden hän kiiruhtihe pois pikemmin, kuin tullessaan oli aikonut, jättäen tällä kertaa vähemmälle sekä oppinsa että muun mahtavuutensa näyttelemiset.

Palattuansa rovastin osoittamaan kammariinsa ryhtyi hän järjestelemään kapineitaan.

Pihan toiselta puolen hohti eräästä ikkunasta valoa. Kalle ensin itsekseen arvaeli, kuka siellä niin myöhään vielä valvoi; mutta yht'äkkiä johtui hänelle sitte mieleen, että se se juuri olikin Liinan kammari, ja omituista suloa se muisto tuntui mieleen levittävän. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa unohtua sitä ajattelemaan. Hän siirsi lampun pois ikkunan edestä, että paremmin näkisi purkaa tavaroitansa, ja sattui sitä jotenkuten liikuttelemaan niin, että sen valo pari kolme kertaa välähti pihan takaiseen ikkunaan.

Liina tähystellessään oman huoneensa ikkunasta luuli sitä erityiseksi, hänelle aiotuksi tervehdykseksi ja tyyntyi äskeisestä toivottomuudestaan. Hän vaipui unelmiin, jopa viimein unenkin valtaan, muistamatta sammuttaa tultansa.

Seuraavana päivänä tapahtui nuorten tutustuminen silmästä silmään, ja sitä jatkettiin sitte rovastin huomaamatta niin hyvällä menestyksellä, että he viimein käsikkäin astuivat "ukon" eteen pyytämään siunausta.

Sepä oli rovastille ankara isku. Hän niin ällistyi, että olisi varmaankin seljälleen kellahtanut, ell'ei olisi sattunut istumaan karmituolissa pöytänsä edessä. Pois hän ajoi anojat sinänsä.

Mutta Liinalla oli vieläkin oma päänsä eikä rovastilla ollut nyt yhtään enempää vaikutusvaltaa häneen kuin ennenkään. Liina osasi ajaa asiaansa niin, että vanhuksen viimein täytyi suostua. Kuitenkin hän pani ehdoksi, että Kallen piti ruveta itsenäiseksi maanviljelijäksi, ja koska hänen kotitalossaan vielä oli varma entinen isäntä ja paljo muita perillisiä ja pappila oli rovastin oma ainoastaan hänen elinajakseen, niin ostettiin nuorille oma tila, maanlaadultaan hyvänlainen, vaikka ei suuren suuri, vaan rakennuksiltaan perin rappeutunut. Rovasti kuitenkin aikoi laittaa kaikki kuntoon ennen nuorten sinne muuttamista; siihen asti he saivat tyytyä asumaan pappilassa.

Heti häiden jälkeen kääntyi rovasti vastoin kaikkia suunnitteluja sairaaksi eikä enää siltä tautivuoteeltaan, noussut. Kun hänen pesäänsä ruvettiin selvittelemään, huomattiin kaiken irtaimen menevän veloista, joten nuoret jäivät vallan tyhjin käsin oman neuvottelemisensa tai neuvottomuutensa varaan, sillä samaa tietä oli jo vähän ennen mennyt vanha Kaisakin. Saamamiehet korjasivat kaikki tyyni ja heti huutokaupan jälkeen täytyi Kallen vaimoinensa siirtyä pois tieltä.

Aluksi he muuttivat Notkolaan, jossa toinen tupa oli tyhjänä ja sisustettuna muutamilla Notkolan isännän pappilasta huutamilla huonekaluilla.

Nyt alkoi Kallelle helpot päivät. Notkolassa ei hänen uusia viljelystapojansa tarvittu, siksi oli isäntä liian vanhollinen, eikä hän myöskään katsonut arvonsa mukaiseksi ruveta "olemaan renkinä ja toisen komennettavana" tuohon vanhanaikaiseen työhön, jonka järjestystä hän muuten ei enää lapsuutensa ajoista muistanutkaan. Tosin Kallea hiukan hävetti vetelehtiä aivan joutilaana, vaan hyvin tuntui vastenmieliseltä paljas ajatuskin, että täytyisi ehkä muuttaa tuonne omaan Mäkelään, jossa ei ollut asuttavaksi kelpaavaa huonetta eikä mitään tavaraa, vielä vähempi ruokatarpeita.

Niinpä nuorikot viettivät aikaansa huolettomina kävelyllä, makaamisella, jopa leikilläkin kuin pikku lapset, ryhtymättä niin mihinkään tosi toimeen.

Isäntää, joka oli ahkera työmies, alkoi tuo tuollainen elämä viimein harmittaa ja inhottaa. Hän päätti siitä tehdä pikaisen lopun, vaan samalla kuitenkin pitää näistäkin lapsistansa sen verran huolta, että heidän ei tarvitsisi aivan nälkään kuolla. "Menkööt Mäkelään ja ruvetkoot elämään omin takein!" ajatteli hän. "Jos heistä tulee eläjät, helpotanpahan heiltä alkumatkaa; vaan jos heittäytyvät vetelyksiksi, olen ainakin minä syytön heidän onnettomuuteensa."

Tämän päätöksensä hän ilmasi pojalleen. Silloin Kalle heräsi. Hän huomasi isänsä puheen järkeväksi ja suostui muuttamaan ilman mitään mutkia ja ehtoja. Isä hyvillään hyvän alun toivosta lupasi toimittaa ensimmäiset välttämättömimmät tarpeet Mäkelään.

Toisin ajatteli Liina taikka oikeastaan hän ei ajatellut mitään, hän vain ei käsittänyt, minkä tähden heidän pitäisi muuttaa Mäkelään, olihan heidän hyvä olla Notkolassakin, vaikka tosin ruoka oi ollut varsin kehuttava, mutta siihen hän jo oli tottunut ja oli tyytyväinen.