Part 6

"Kymmenen tuhatta ensimmäinen... toinen... ja kolmas... kymmenen tuhatta... kolmas... kerta!"

Vasara paukahti.

"Nyt on Vanhalan talo minun", selitti Sakari, "ja jos Kauppinen tahtoo vielä pitää hallussaan kartanonsa paikkaa, niin on voura viisi tuhatta markkaa vuodessa."

"Ohoh, et vielä ole maksanut huutoasi."

"Enkä minä ole saanut saatavaani", kiiruhti Kauppinen taas vahvistamaan nimismiehen lausetta.

"Tässä on Kauppisen saatava", virkkoi Sakari, lukien omia ja muita lainattuja rahoja pöydälle puoli kahdeksatta sataa markkaa, "ja paljoko siitä menoo hakukulunkeja lisäksi?"

Nyt jo nimismieskin älysi Sakarin juonen eikä enää vastustellut.

Kauppinen kuittasi paperit, pisti rahat taskuunsa ja pötki kiireimmiten tiehensä.

"Onhan minulla kahdeksan päivää maksuaikaa, herra nimismies?" kysyi Sakari koronkiskurin lähdettyä.

"On vaikka enempikin, jos tahdot."

"Olkaa sitte hyvä ja laskekaa nyt samalla tiellä, minkä verran Vanhanen tulee saamaan minulta ja mitä teille tulee vaivoistanne. Minä suorittaisin heti teidän vaivanne ja Vanhasen kanssa sovimme sitte keskenämme, eikö niin, Matti?"

"Käypihän se niin", myönsi Vanhalan isäntä.

"No, sama tuo minusta", sanoi nimismies, alkoi laskea, sai osansa sekä läksi hyvillänsä ja ihmetellen pois, kutsuen kuitenkin Sakaria ja Mattia käymään perimässä huutokauppakirjat.

Pois hajautui muukin väkijoukko.

Illempana astua juntusteli Kauppinen alla päin Kylänpäähän ja tapasi Sakarin kotona.

"Oikeinko totta te tahdotte viittä tuhatta markkaa vouraa?" kysyi hän tervehdittyänsä.

"Oikeastaan pitäisi teiltä ottaa kymmenenkin, mutta olkoon menneeksi viidestä", ivasi Sakari.

"Ettekö ostaisi minun kartanoitani?" kysyi Kauppinen, koskematta enää koko voura-asiaan.

"No, jos hinnoilla sovitaan, niin miks'en. Paljonkos tahdotte?"

"Kaksi tuhatta markkaa."

"Viisi sataa minä maksan ja käteiset rahat."

"Emme sitte sovi,"

"No viekää pois kartanonne. Sama se minusta on ja vielä parempi."

Hyvin tuntui Kauppisesta nololta antaa itseänsä niin pahasti puijata, vaan minkäs sille nyt voi. Hän otti rahat, tarjosi vielä irtaimistoansa ja tavaroitansa ja läksi tiehensä, kun Sakari lupasi tulla niitä katsomaan.

Kahden päivän kuluttua oli Kauppisella kaksi omaa hepoa valjastettuna kuormain eteen ja kuormissa kaikenlaista rihkamaa, jota Sakari ei ollut huolinut mistään hinnasta. Osan tavaroista sekä kelvollisen muun irtaimiston oli hän sen sijaan ostanut aivan tinkimättä kohtuullisella hinnalla.

VÄÄRÄLLÄ TIELLÄ.

Tosipohjalla kehitelty

I.

Kunnianarvoinen, harmaapää rovastivanhus istui kammarissaan lueksien ja silloin tällöin jotakin paperille kirjoittaen, vieressä pöydällä iso raamattu, jonka hän aina välistä avasi, katsoakseen jotakin lausetta, ja käänsi sitte jälleen kiinni.

Hän oli leskimies ja sinä ollut jo kauan, aina siitä asti, kuin kuusi vuotta sitte Liina syntyi hänelle entisen, jo varttuneemman lapsijoukon jatkoksi. Rovasti suri silloin suuresti puolisoansa, joka hänelle oli rakkahin kaikesta maan päällä, ja käänsi sitte kaiken rakkautensa Liina-lasta kohtaan, toivoen hänestä itselleen yksinäisten vanhuuden päiväin suloa.

Mutta hän meni rakkaudessaan liian pitkälle, se muuttui lellittelemiseksi, niin että Liina aivan ensi hetkestään asti sai komentaa koko pappilaa niin laajalti, kuin hänen äänensä suinkin kuului. Vähän suuremmaksi vaurastuttuaan hän juoksenteli ja puuhasi kaikkialla ja tuotti kaikille kyllä kymmenenkin vastusta. Mutta kaikki myöskin tiesivät rovastin mieluisimmin näkevän, että Liinan tahto aina piti täytettämän, ja sen tähden tekivät hänen hauskuudekseen, mitä suinkin voivat.

Vanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan alussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja, osasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää sen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät hyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun Liina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen vaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli Kaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt sitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle työksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.

Sill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia, pauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien silityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja tuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.

"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!" käski hän viimein vähän äkeissään.

Liina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun ikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.

"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!" valitti hän. Rovasti heti utelemaan, mitä Kaisa sitte hänelle teki. "Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii; ässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin."

"No, luepas sitte!"

Liina luki Isä meidän rukouksen ulkoa alusta loppuun.

"Osaat, osaat", vakuutti rovasti. "Mutta tunnetko sinä kirjaimet?"

"Mitkä kirjaimet?"

"No, ne puustavit."

"Tottahan minä ne tunnen."

"Koetetaanpas." — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan edessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten varpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi näkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.

"Tavaapas nyt!"

"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta se on niin hirmuisen ikävää!"

"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa. Katsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!"

Ja rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja lyijykynällä näyttäen tavuja.

"No, lue nyt sinä edelleen!"

Liina alkoi ja lukikin selvään, vaikka tosin harvaan.

"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!" todisti rovasti.

Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan, käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä:

"Mutta Kaisa ei viitsi leikkiä, patistaa vain yhä jankuttamaan."

Rovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera emännöitsijä ainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan ikävän yksinään, ilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui mieleen, että lähimmän naapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva huvittelijaksi: siivo poika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.

"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen. "Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa."

"Eipä minulla ole muuta kirjaa kuin aapinen; sen minä osaan jo ulkoa."

"Ota salin kaapista!"

Siitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin ainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen kuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään ollut lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin päinsäkin.

Liina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan, minkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä suurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä olikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän enemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta pienen kirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi lukemaan. Kankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina kiintyi siihen kokonaan.

Illan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi isännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi Liinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä kotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista ja hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka sen virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui hän viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin kotoa jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin aikonut toista.

Illallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan kummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja vaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: "jospa tuosta kerrankin pääsisi rauhaan!", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa rauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta kutsumaan rovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli kateissa, huomasi hänet lukien istumassa. "Täälläkö sinä..." yritti hän torumaan. "Isä antoi luvan", puolustihe Liina, silmiään kääntämättä, ja siihen Kaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti huomauttamaan, että "osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?" ja "eikö olisi parempi luettaa vielä katkismusta?"; mutta kun rovasti siihen vastasi vain "hm", täytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan, ainakin mikäli ne rovastia tarkoittivat.

Tyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia. Hän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa ihan kuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut syömäänkään lähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se sattumalta aivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri paraiksi.

Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa vielä itsekin mukana.

Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti liitelemään.

Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.

Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos ei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että päätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina osasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.

Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi Kalle mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa, pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan Kalle"-nimitystä, jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta mieli yhä enemmin paloi pappilaan.

Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin Kalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut palvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt, eivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt sentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä haihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä, sitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä kirja milloinkin sattui käteen.

Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä rauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi päivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan, tuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että lapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei kumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha palvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa kiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan nuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän alkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.

Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli, että eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan. Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa, jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki, kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi aivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku kertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut ajatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi ymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta, jos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.

Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se alkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat. Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki näiden sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.

Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein piti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille kuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita kertomuksia leikistä levätessä.

Täten olivat asiat olleet lähes kaksi vuotta.

Johtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle samoin kuin kertomusten "suuret" tytöt leikkitovereillensa, nähdäkseen vain, tuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti suutelemaan Kallea, tietysti muiden näkemättä, kuten oli lukenut "suurten" lasten tehneen. Mutta olipa hän sentään vielä niin tottumaton salailemisvehkeihin, että ryhtyi tuohon koetukseen keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli, kotonansa kun oli tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina kuitenkin pitkän temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja nenään.

Rovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta ensin milläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: "entäpä, jos nuo rakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!" Se ajatus ajoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä, käski häntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää tulemasta pappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa käyttämättä; neuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo auta!

"Liinahan se..." koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain jyrkästi viittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta arvella kuin lähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne hänen toinen yhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira, nähtyään rovastin äkäisenä, häntä äristen seurasi.

Liina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt loppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin, kuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.

Näin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä oli siksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta, hänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen päätti näyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei muka joka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen kasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.

Tuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen hyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi hän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi oppikouluunkin.

Mutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista lukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja isonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää oppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut herrastuminen kasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä antautua tuolle ruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä muuten uhkasi kerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja pakottaa pojan pysymään kauniisti kotona.

II.

Silloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo ollut kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä sulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin syksymmällä opettajatar kotiin.

Ennen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea. Hänen aikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja lennätelleet häntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä uusia kuvauksia, joissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin muotoisena, milloin uljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin repaleisena paimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain seurassa oli sanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen karkoituksen jälkeen oli ensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja kolkkoa, että pitkään aikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.

Viimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan salin kaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta joutui käteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen kuvia selaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan, jossa kerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja vanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen vehkeensä toimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa mielentilassaan Liina käsitti meille opiksi annetun ja muistiin kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi seikkailuksi. Hän itsekseen nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja tuollainen lystikäs petos tuntui oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi sen syvemmistä aiheista ja siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä käskyä tai edes sitäkään niistä, jossa kielletään valehtelemasta, tai sitä, jossa käsketään vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä olivat perin unhottuneetkin koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi Kaisan johdolla lukemasta, no kun olivat silloinkin tulleet muistiin ainoastaan ulkoläksynä, sillä eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin syvällistä viisautta eläväksi.

Tuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta. Hän lueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä ei sattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti koko kirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui sillä kertaa enemmästä haeskelemisesta.

Illempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä tähden Isak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.

Rovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa, vastasi ajattelematta vain lyhyeen:

"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti tulee, niin hän kyllä selittää."

Liinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle kuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan "tahtoo" petosta.

Sitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse hullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat Liinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa ottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden vitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi, miten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän sentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin halusta.

Joutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa tuleman. Liina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet voitti kaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi tuntui ihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta, jolle saisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.

Viimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä vastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli hyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle. Mutta tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä, että oli jo niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia kokemaan ja näkemään.

Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta "kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä... Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle, kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.

Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.

Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.

Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa, sanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet sinä jo niin sukkela!"

Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla oppinut.

Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar siitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.