Part 2

Melkein yht'aikaa tulivat rehtori kirjavassa kesäpuvussa, saappaat kiiltävinä, ja rouva Streng neule kädessä.

"Hilja, kutsu Maria tänne!" käski tervehdittyänsä rouva Lajunen.

"Tuo tuoleja vieraille!" kuului Marin tultua uusi käsky.

Mari kantoi ulos kaksi tuolia ja ilmoitti samalla, että aamiainen oli valmis.

Rouva Lajunen joutui hämilleen. Kuinka nyt selvitä vieraista?

Rehtorin rouvan tarkka silmä huomasi tuon pulan.

"Nytkö te vasta syöttö? Johan me söimme aika sitte, kohta minun palattuani."

"Vastapa minä äsken join kahviakin. Ei minulla vielä tunnu ruoan tarvista. Mene sinä, Vilhelm, syömään."

Lehtori läksi muitta mutkitta.

Rouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: "Kyllä on aika moukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain ilman mitään."

Palattuansa ruoalta kehoitti lehtori toisia lähtemään järvelle.

"En minä nyt syömättä lähde", kuului rouvan jyrkkä päätös.

"Kyllä minä voisin tulla, mutta ei ole soutomiestä", arveli rehtori.

"Mitä sillä tehdään. Kyllä minä soudan."

"Ja minä pidän perää", ilmoitti rouva Streng.

Rouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin soutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti hän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen rehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.

Heidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken olikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.

Soutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva Lajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa kiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin kolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua mieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä itseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun tyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka osasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti jolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi hän ei lähtenyt toisten mukaan.

Mutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä voimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes unesta olonsa tukaluuden unhotusta.

Rehtori maantiellä erotessaan koreasti kiitteli hyvästä soudosta lehtoria, joka palavissaan astui nuttu käsivarrella. Kiitokseen yhtyi rouvakin hymyillen, mutta muuta sanomatta, ja seurasi miestänsä omalle puolelleen.

Lehtori kiitettyään kiittämästä siirtyi pihaansa ja istahti rouvansa kiikkutuoliin.

Iltapuoli-kahvin aikaan rouva Lajunen lähetti sisäpiikansa Marin kutsumaan rehtorin herrasväkeä illempana teelle ja illalliselle.

Kello 7 paikoilla sitte istuivat kaikki lehtorin pihassa ja siellä lapsetkin juoksentelivat.

Mari kantoi teetarjottimen kiikkulaudan eteen asetetulle puutarha-pöydälle ja siirsi lähemmäksi rouva Lajusen kiikkutuolin.

Herrain teelasit seisoivat komeissa hopeajaloissaan. Leipäkori uhkui yli reunojansa kaupungista mukaan tuotua parasta teen särvintä. Siinä oli pehmoista leipää ja mureita korppuja, oli myöskin sokurileipäsiä ja hienoimpia Englannin keksejä sekä piparkakkuja ja hohkaisia viipaleita, leikeltyjä suuresta sokurikakusta, jonka muutamat naisystävät olivat kaupungista lähtiessä antaneet evääksi maalle.

"Tämäpä näyttää hauskalta", kiitteli aina kohtelias rehtori.

"Olkaa hyvät, ottakaa!" kehoitti emäntä ollen jo oikealla alallansa ja siten myöskin puheliaampi.

Rouva Streng, arvaten, mitä tästä vielä oli tuleva, otti kiinanposliinisen kupin ja yhden ainoan palasen vehnäleipää, jota vastoin rehtori kokosi eteensä korista yhden kappaleen kutakin lajia, vaikka niitä olisi ollut vieläkin enempi, ja emäntä vain yhä kehoitteli ottamaan lisää.

Kun ensimmäinen annos oli onnellisesti nautittu, lähetettiin Hilja kutsumaan Maria tuomaan lisää.

Toisen kupin jälkeen tunsi emäntä mielessään jo hiukan hyvinvoinnin alkua.

"Mitenkähän tätä kesää oikeastaan ruvettaisiinkaan viettämään?" kysäsi hän puheen aluksi, kun näet oli enimmin ikävystynyt päiväänsä.

"Sitäpä minäkin juuri ajattelen", virkkoi rehtori.

"Minusta se on hyvin yksinkertainen asia. Kun kerran ollaan luonnon helmassa, niin pitää mukautua luonnon järjestykseenkin ja luopua kaupungin tavoista. Luonto on kaunein aikaisin aamusilla, ja tietysti on silloin sitä nautittava. Ennen voidaan sen sijaan nukkua päivällä, ell'ei aika muuten kulu muissa toimissa."

Rouva Streng se näin lausui ajatuksensa.

"Kukapa tuota viitsii nousta niin aikaisin", vastusti rehtori. "Jos sinulta aika kuluu, kun itse teet piikain töitä, niin ei siltä suinkaan minun aikani kulu yhtä helposti."

Rouva Lajunen nyrpisti nenäänsä, ikään kuin sanoakseen: "Hyh, vai piikain töitä! Kyllä kai niihin pitäisi ryhtyä!" Vaan sitte hän heti katsahti kiitollisesti rehtoriin.

"Mitäpä minä suotta rupean elättämään joutavia ihmisiä", virkkoi rouva Streng, "ja jos pitäisinkin useampia palvelijoita, niin kyllä siltä aina itselleni keksisin jotakin. Ei aika koskaan ehdi tuntua pitkältä, jos vain on halua jotakin toimimaan. Mutta haluttomuus se tekee ajan pitkäksi."

"Eiväthän kaikki ole työjuhtia, niinkuin sinä", tokasi rehtori. "Mitäpä minä esimerkiksi täällä maalla tekisin? Ei täällä ole koulua."

"Ei sitä koulua ole kesällä kaupungissakaan."

"Olisihan siellä edes wisti-klubi."

"Sinulla nyt ei ole halua eikä mieltymystä mihinkään muuhun kuin siihen korttisotaasi."

"Se onkin toista kuin täällä maalla vetelehtiminen. Siihen saattaa oikein kokonaan kiintyä. Ja siinähän on koolla kumppanejakin, joiden kanssa sopii keskustella."

"Ikään kuin te muusta keskustelisitte kuin korteista. Ei, hyvä Viktor, pitää olla vähä mieltymystä johonkin oikeaan työhön, joka hyödyttää. Silloin pysyy mieli raittiina ja tuntee huvia luonnosta, joka samoin aina työskentelee."

"Niin juuri", vakuutti lehtori. "Harrastusta tarvitaan, mutta jokaisen vain tulee osata valita jokin työala tai joitakuita erityisiä töitä, sillä muuten hajoaa harrastus hapuilemiseksi."

"Niin, jos tarkoitatte varsinaista elämän työtä, kuten teillä molemmilla on koulutoimi. Mutta muuten ei tarvita mitään valikoimista, kunhan vain vihataan joutilaisuutta, niin silloin aina löytyy jotakin tekemistä. Jos nyt esimerkiksi Viktor viitsisi, niin olisi hyvä aika tehdä listoista tuollainen pöytä meidänkin kiikkulautamme eteen, että joka kerran ei tarvitsisi kantaa sisältä ulos pitsattua pöytää."

"Se on nikkarin asia, en minä muiden töihin tartu."

"Jos jokainen ajattelisi samoin, niin eipä olisi nikkaria olemassakaan."

"Mitä siitä tulisi, jos kaikki ryhtyisivät kaikkea tekemään? Ei kukaan osaisi mitään", arveli rouva Lajunen.

"Taikka osaisi jokainen vähän kulakin noin vain kotitarpeiksi."

Väittelyä kesti vielä kauankin ja siinä tuli ilmi, että rehtori ei ollut ikänänsä vielä pitänyt kädessään kirvestä, eipä edes partaveistäkään, jonka tähden hän nytkin aikoi antaa partansa kasvaa syksyyn asti, ja että rouva Lajunen ompelutti Miinalla kiinni kaikki ratkenneet hakasensa, puhumattakaan lasten napeista, joiden kunnossa pito tietysti oli Miinan asia; mutta tuota työttömyyttään rouva sentään tuntui vähän ikään kuin häpeävän, kun näet oli lueskellessaan huomannut nykyajan vaativan työtä ja tointa jokaiselta, ken tahtoi pystyssä pysyä. Rehtori sitä vastoin aivan kerskailemalla julisteli suoraan kaiken muun työn halveksimistansa kuin opin taonnan poikain päähän.

Jo yritti kina käymään kiistaksi, joka ehkä olisi muuttunut katkeraksikin, vaan oikeaan aikaan saapui Mari ja supautti jotakin rouva Lajusen korvaan.

Hyvillään tästä keskeytyksestä ja mielessään myöntäen rouva Strengin olevan monessakin asiassa oikeassa, pyysi emäntä vieraitansa illalliselle.

Kehoitusta totellen tarjosi rehtori kohteliaasti käsivarttansa rouva Lajuselle, joka siihen heti tarttuikin. Lehtori ei huomannut taikka ei tahtonut, olla yhtä kohtelias rouva Strengille; he vain muuten vierekkäin astuivat toisten jäljestä sisään.

"Pyydän anteeksi, että täytyy makuuhuonetta pitää ruokasalinakin; eihän täällä maalla ole kylliksi huoneita", selitteli emäntä mielestänsä suuren epäkohteliaisuuden syytä, osoitti kullekin määrätyn paikkansa ja alkoi tarjoella leipää ja voita, rasvasilliä ja suolaista keitettyä lihaa munaputingin kanssa, savustettua kieltä, leikeltyä vasikanpaistia, juustoa ja äsken paistettuja lihapalleroisia.

Tämä kaikki oli vain pohjapainoksi aiottu.

Mari korjaili viimein pois liiat lautaset, vaihtoi puhtaat talrikit ja ruoka-aseet sekä kantoi esiin varsinaisen ruoan: kanapaistin kaikkine viiden- kuudenlaisine lisineen.

Kun sitä oli kylliksi maisteltuja syöty, vaihtuivat talrikit vielä kerran ja jälkiruoka tuli esiin, tehty kermasta ja monenlaisista marjahilloista.

Rehtori oli aivan sulaa kiittelemisiinsä ja söi kuin aika mies. Sen sijaan lehtori näytti vähän neuvottomalta, ja rouva Streng, mitään virkkamatta, ainoastaan vähän maistoi kutakin lajia.

Viimein noustiin pöydästä ja vähän aikaa istuttuaan rehtori rouvinensa, toivottaen "hyvää yötä", läksivät omalle puolelleen maantietä.

Ovesta vielä lehtorin rouva, muistellen kaupunkitapoja, huusi jäljestä:

"Tehkää hyvin, käykää toistekin!"

Asuntoonsa päästyään rehtori heti muutti kohteliaan käytöksensä kylmemmäksi.

"Sellainen pitää illallisen olla, jos kerran pyydetään ketään vieraita", sanoi hän rouvalleen. "Eilisiltana minua oikein hävetti. Ettäs viitsitkin tarjota vain kuivaa kotiruokaa!"

"Enhän minä heitä illallispitoihin pyytänytkään, sanoin vain rouva Lajuselle, että kun heillä ei vielä ollut mitään järjestyksessä, niin saattoivat juoda teetä meillä. Arvelin heidän tyytyvän siihen, mitä sattui olemaan."

"Etkös nyt mitään huomannut?"

"Liiankin hyvin, johan tuo rouva Lajusen tyytymättömyys näkyi eilen täällä. Mutta minä vain en rupea hänen kanssansa kilpailemaan. Saakoon hän herkkusuun kunnian!"

"Päin vastoin sinun pitää kutsua heidät parin päivän perästä ja näyttää, että eletäänhän meilläkin."

"Siitä ei tule mitään. Ei minulla ole kaupunkiruokia täällä maalla. Enkä minä muutenkaan niin suuresti ikävöi rouva Lajusen seuraa. Minä tulin maalle nauttimaan kesän ihanuutta enkä kyökin komeutta."

"Et sinä näy osaavan kohota tavallisuuttasi ylemmäksi, pysyt vain piikain töissä ja ompelijattarien tasalla."

"Tarkoitat: piikain arvoisena. Siitä meillä on eri mieli. Ja ompelijattarien joukossa on myöskin kunnon ihmisiä. Vai onko sille jalompaa tuo ristissä käsin istunta ja komentaminen kolme neljä käskyläistä liikkeelle jokaisen pienimmänkin asian tähden. Minä en katso itseäni minkään työn halventavan, siinä kaikki. Ja kyllähän olen näyttänyt osaavani laittaa kelpo päivällisetkin kaupungissa, vieläpä ihan ilman eri keittäjää, milloin on tarpeen ollut; mutta täällä minusta on aivan turha ryhtyä sellaisiin puuhiin yksistään rouva Lajusen tähden, sillä lehtori ei näyttänyt hyväksyvän tuota tämän illan komeutta."

"Sinä ja lehtori paremmin sopisitte yhteen."

"Mahdollista kyllä. Mutta nyt me olemme yhdessä emmekä huoli turhan tähden ruveta sotkemaan väliämme."

"Et siis aio joskus tarjota parempaakin kuin eilen, jos minä tahdon."

"Kaikki järkevät tahtosi täytän. Jos sattuu muita vieraita tulemaan, sopii tietysti Lajustenkin olla seurassa. Silloin siitä ei tule mitään kostoa, niinkuin tämä ilta oli. Mutta älä vain toimita vieraita tänne minun tietämättäni edeltä päin."

Rehtorista jo yritti tuntumaan, että rouvansa ehkä oli oikeassa, ja sen johdosta hän vähän katui äskeisiä pistosanojansa, mutta turhamaisuudessaan ja oman arvon tunnossaan ei kuitenkaan huolinut ruveta niitä anteeksi pyytelemään. Jospa hänen vaimonsa olisi ollut sellainen hienotunteinen ja -tapainen kuin rouva Lajunen, niin ehkä sitte. Vaan eihän tähän mikään pystynyt, mitäpä häntä lepyttelemään!

Rouva Streng puolestaan oli hyvinkin tuntenut nuo pistot, mutta hän tapansa mukaan etsi joka sanasta ja asiasta valopuolta, joten ne näyttivät paremmilta, kuin monesti todella ansaitsivatkaan. Siten ei piston haavoitus koskaan tuntunut niin kirvelevältä, kuin muuten olisi saattanut. Hän ei myöskään ollut tottunut mieheltänsä saamaan varsin hellää kohtelua eikä siis nytkään odottanut mitään anteeksipyyntöä, vaikka se kyllä olisi tehnyt hänet kaikkein onnellisimmaksi vaimoksi.

Vähän aikaa jatkettuaan sovittelevaan tapaan tätä kotikiistaa kävi rouva katsomassa lapsia ja huomasi heidän samoin kuin tytönkin olevan rauhallisessa unessa.

III.

Kului muutamia päiviä hiljaisesti.

Rouvat Streng ja Lajunen karttoivat toisiansa. Eihän lehtorin rouva tuollaisen tekonsa jälkeen miten voinut katsoa kostonsa uhria suoraan silmiin; niin paatunut hän toki ei ollut turhamaisuudessaan. Ja kun herroilla ei myöskään ollut mitään erityistä vetoa toistensa seuraan, oleksivat kumpikin perhe erikseen omalla puolellaan.

Tulipa sitte sateinen viikko.

Lehtori oli sellaisten päiväin varalle ottanut mukaan sopivaa työtä ja istui kammarissaan.

Samoin kului rouva Strengin aika ikävältä tuntumatta kaikenlaisissa puuhissa, joita toimeliaisuus aina keksii.

Sen sijaan rouva Lajunen aivan oli ikävään menehtyä. Ensi päivät hän koetti makaella — tekeehän kostea ilma ihmisen uneliaammaksi — mutta eipä se sekään ajan pitkään oikein sujunut.

Rehtori myöskin kasasi unikekoa aamuin ja päivällisten jälkeen, ei kuitenkaan koko päivää. Jäi vielä kyllin kyllä aikaa ikävöidä wisti-klubia. Viimein hän jo otti varalta mukaan tuodun korttipakan käsiinsä ja alkoi yksikseen selailla lehtiä.

Ei aikaakaan, niin pisti hän hatun päähänsä, kalossit jalkaansa ja läksi suuren sateenvarjon suojassa maantien poikki esittämään, eikö rouva Lajunen tulisi kumppaniksi.

Tämä ihastui suuresti. Lapsuuden ja nuoruuden ajan olivat kortit olleet hänellä ensin leikkikaluina, sitte hyvinä ystävinä sen seurapiirin tavan mukaan, johon hänen vanhempansa kuuluivat ja jossa korttipeli oli hyvin suosittuna ajanviettona naistenkin kesken, puhumattakaan herroista, jotka eivät osanneetkaan olla koolla ilman wisti-pöytää.

Rouva nyt ensin ihastui, että sai niin hyvän tilaisuuden uudistaa vanhoja tuttavuuksia ässäin, kuningasten ja rouvain kanssa. Kauan näet oli hän niitä saanut kaivata, hänen miehensä kun ei kärsinyt kortteja talossaan, eikä niitä myöskään naisien seuroissa näkynyt siinä piirissä, jossa he nyt eleskelivät.

"Missä sitä pelattaisiin?" — Rouvaa alkoi vähän arveluttaa: jos rehtori ehkä esitti pelaamista siellä, jossa nyt olivat, niin joutui hän pulaan miehensä loukkaamisen ja kohteliaisuuden loukkaamisen välille. Arvelutti myöskin vähän, mitä maalaiset sanovat, kun kuulevat rouvainkin käyvän korttisotaa, sillä eiväthän he tietysti kyenneet käsittämään herrastapoja, kun niitä hänen miehensäkään ei ottanut käsittääkseen.

Kaikki ne arvelemiset sentään haihtuivat, kun rehtori ei sanonut minkään estävän pelaamasta hänen luonaan. Niinpä rouva Lajunen läksi, tosin hiukan rauhatonna mielessänsä.

"Entä kolmas? Mitä siitä kahden kesken tulee?" kysäsi hän matkalla, hoksattuansa pahimman pulan.

"Ehkäpä tuohon neuvo keksitään."

Kotonansa rehtori pyörähti vaimonsa huoneesen ja ryhtyi houkuttelemaan häntä kolmanneksi.

"Tiedäthän, että minä en huoli hukata aikaani sellaiseen."

"Niin, kaupungissa en sitä pyytäisikään, mutta täällä kun olemme pulassa."

"Hyväkin pula! Jos sinulla ei liene parempaa tehtävänä, niin pelaa yksin kolmen edestä."

Turha vaiva. Rouva Lajunen yritti jo lähtemään pois, kun hänen mielestään kahden peli oli aivan mahdoton edes yrittääkään.

Rehtori sentään keksi muita peliä, joissa ei välttämättä tarvittu useampia sotasankareja. Ja kun kerran alkuun päästiin, kului ensi päivä hauskasti, jopa toinen ja kolmaskin. Vähitellen haihtui rouvaltakin kaikki levottomuus, hän teki sitä oikeana työnään.

Vaan loppuipa se sateen aika ja elämä muuttui toisille iloisemmaksi, toisille ikävämmäksi; ei toki rouva Lajunen kehdannut poudalla jatkaa sisällä istumista.

Lehtori oli laitellut kuntoon kalanpyydyksiä ja suurella vaivalla saanut houkutelluksi kaikki lupaamaan lähteä hänen kanssansa järvelle.

Sopimuksen mukaan luopuivat pitempiuniset kesävieraat määräaamuna tavallista aikaisemmin unholan lumokammioista ja varustautuivat lähtemään rantaan.

Lehtori sinne ensinnä saapui asettelemaan kuntoon venettä, se kun oli siksi pieni, että siihen ei eri soutumiestä mahtunut.

Hetkisen perästä saapui rehtori rouvinensa, viimemainitulla kädessä kori; jonka sisältä kuului kahvikuppien helinää ja pilkisti kahvipannun lämmönsäilyttimen tupsu. Oli näet myöskin sovittu, että piti rannassa juotaman kahvia ennen lähtöä ja rouva Streng oli luvannut sen keittää sekä ottaa kupit, sokurit ja kermat, niin että rouva Lajusen tuotavaksi jäivät vain korput.

Niitäpä saatiinkin odottaa ikäväksi asti.

Viimein kun lehtori jo aikoi lähteä häntä kiirehtimään, tuli hän tavallisessa, tälle retkelle jotenkin sopimattomassa puvussaan ja Mari kantoi koria.

Rehtori riensi vastaan pyytämään anteeksi, että oli jotenkin epäkohteliaan huonossa vaateasussa.

"Ei tässä nyt ollakaan lähtemässä kaupungin kaduille", lohdutti lehtori. "Ja mikäs tuota pukuasi vaivaa? Minusta sekin on kerrassaan liian hyvä kalaveneesen. — Sinun olisi parasta olla maalla", sanoi hän ikään kuin vähän äreästi vaimolleen.

"Niin, tosiaankin on vähän varomatonta lähteä tuossa puvussa kalaan", virkkoi myöskin rouva Streng.

"Ei minulla ole huonompia vaatteita", vastasi ahdistettu rouva.

"Syytä sitte itseäsi, jos hullusti käy."

Tällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki koristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.

Sijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng perän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.

Lehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon aikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen ensimmäisen lähelle.

Nyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe verkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai siirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa, vaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli päässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.

Vene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti, kun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti säikäyksestä.

Rehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan ollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin. Sentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että vettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli hollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois arkaväriseltä leningiltä.

Unhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta kimmurtelevia kaloja.

Jo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat uiskentelivat.

"Kas miten suuri!" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta verkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain. Vaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä pursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin ihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori seisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.

Nyt ei auttanut muu neuvo kuin panna rehtori viskomaan pois vettä, että vene edes vähän kevenisi. Pakosta hän ryhtyi työhön, vaan teki sitä niin kömpelösti, että sai kelpo hyvät housunsa pilalle, puhumattakaan kirkkaiksi kiillotetuista saappaista, jotka kokonaan vettyivät. Hän kuitenkin lohdutteli mieltänsä sillä, että kotona asunnossa on toisia pukimia.

Onnellisesti siitä viimein päästiin kotirantaan.

Kaloja oli kertynyt siksi paljo, että niistä riitti jakaakin. Rouva Streng itse kantoi osansa kotiin, jota vastoin rouva Lajunen vasta pitkän lunastuksen jälkeen jätti saman sopimattoman työn miehensä tehtäväksi sitte, kuin hän ensin ripusti verkot haarukkeihinsa.

Syötyään aamiaista, kumpikin porho kotonansa, yhtyivät kaikki rehtorin pihassa.

"Eipä se niin vaarallinen ollutkaan tuo kalastusmatka, kuin pelkäsin", virkkoi rouva Lajunen iloisemmasti kuin hänellä muuten tapana oli.

"Mikäs vaara siinä olisi ollut, kun minä ammensin pois veden", kehui rehtori urhotyötään. "Ja muuten siinä oli odottamaton hauskuutensakin. Aamiainen ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvin kuin nyt, vaikka olikin aikainen."

"Niin minustakin. Kyllä minä melkein luulen, että lähden toistekin mukaan. Kastuihan se leninki jo kuitenkin, niin jääköön kalavaatteeksi." — Hän oli jo muuttanut yllensä toisen pilkuttoman.

"Liike ja raitis ilma ne antavat ruokahalua", selitti rouva Streng. "Ja nyt jos suostutte, niin lähdemme kaikki tuonne mäelle metsään, koska tässä jo tuntuu tulevan kuumaksi."

"Minua raukasee, pitäisi lähteä nukkumaan."

"Minä annan sinulle riippuverkkoni; sidomme sen vahvoihin puihin, niin kyllä siellä on yhtä hyvä nukkua raittiissa ilmassa."

"Tarvitsethan sen itsekin."

"Minä otan saalin ja nukun maassa, jos nukuttaa."

Liian paljo oli mukautua yht'aikaa niin suuriin myönnytyksiin ja poikkeuksiin totutuista tavoista, mutta läksi rouva Lajunen sentään nyt kerran koettamaan sitäkin, vaikka vastahakoisesti.

Astuttiin ylös, löydettiin sopiva paikka, sidottiin verkko puihin ja autettiin rouva Lajunen siihen. Lehtorin leikillänsä kiikutellessa painuivat hänen silmänsä pian kiinni.

Pingoitettiin vielä toinenkin verkko. Se oli lehtorin, mutta hän kun ei tuntenut mitään unen tarvetta, antoi hän sen rouva Strengin käytettäväksi, joka kuitenkin houkutteli miehensä siihen nousemaan, tahtoen nyt kerrassaan saattaa hänetkin tuntemaan metsän siimeksen viehättävyyttä keskipäivän aikana.

Rehtori kömpi työläästi verkkoon, kiikuskeli ja alkoi unhottaa, missä olikaan, kunnes ajatukset kokonaan sekautuivat ja sammuivat.

Rouva Streng jutteli ensin minkä mitäkin lehtorin kanssa, vaan viimein alkoi häneltäkin luonto vaatia veroansa, sillä olipa sentään souto ollut vähän tavatonta ponnistusta. Istuen saalillansa kallisti hän päänsä mätästä vasten.

Lehtori istui mietiskellen hyvän aikaa. Unta hän ei tuntenut tarvitsevansa. Sattumalta hänellä ei nyt myöskään ollut mitään tekemistä kanssansa, kuten usein muulloin.

Jo aikoi hän lähteä noutamaan jotakin työtä. Vaan yht'äkkiä kiintyi hänen katseensa isoon muurahaiseen, joka laukkasi hänen polvellansa.

"Kas sinua veitikkaa!" Luunapilla hän singautti sen oikeaan olinpaikkaansa. "Saavatkohan makaajat olla niiltä rauhassa?" Hän astui hiljaa ensin toisen, sitte toisen riippuverkon luo. Niissä ei näkynyt mitään eikä puissakaan, joihin ne oli sidottu.

Lehtori tarkasteli katseillaan myöskin saalia, jolla rouva Streng makasi. "Ahah, tuossapa on muutamia!" Hän kiireimmiten karkoitti rauhanhäiritsijät. Mutta mitä enemmän hän niitä hätyytti, sitä äkäisemmin yhä uusia ryhtyi rynnäkköön. Viimein oli lehtorilla kylliksi työtä pitäessään suuren saalin reunoja puhtaina kutsumattomista vieraista.

Rouva Lajunen raotti silmiään. Hän ei ensin käsittänyt, missä oli. Olo vain tuntui niin suloisen raittiilta: hikinen kuumuus ei vaivannut, niin kuin muulloin kammarin sohvalla herätessä, eikä pääkään ollut raskas. Hän ummisti jälleen silmänsä, huolimatta ottaa asiasta tarkempaa selkoa, aikoen vain nauttia oikein kyllälti tätä odottamatonta hyvinvointiansa.

Ei hän kuitenkaan enää uudelleen nukkunut. Tuulen henki hiukan humahutti puiden latvoja. Lintu pyrähti lentoon. Niistä hän viimein muisti olopaikkansa ja että muitakin oli siellä metsikössä.

Kuului vähän oksain raksetta. Rouva avasi silmänsä ja näki miehensä puuhailevan rouva Strengin tienoilla, koetti nousta, mutta ei osannut.

Lehtori huomasi liikettä vaimonsa riippuverkosta ja läksi tutkimaan, joko hän heräsi, sekä auttoi hänet alas.

"Mitä sinä siellä puuhasit?"

"Karkoittelin muurahaisia", selitti lehtori viattomasti.

"Onko täällä niitä?" — Rouva kauhistui omasta puolestaan.

"Näkyy olevan maassa, vaan ei puissa."

Samassa tuli Mari tuomaan kahvia, kun oli nähnyt herrasväen lähdön mäelle päin eikä Katri antanut hänen jättää kahvia seisomaan.