Part 1
JUTELMIA
Kynän pärskehiä
Koonnut
AATTO S. [Aatto Suppanen]
Porvoossa, Werner Söderström, 1890.
SISÄLLYS:
Luonnon helmassa. Haaksirikko. Vasarakauppa. Väärällä tiellä.
LUONNON HELMASSA.
I.
"Mitäpä tuota hevostasi niin kiusaat?" virkkoi lehtori Lajunen kyytipojalle puoli välissä kahden peninkulman matkaa, joka oli laivarannasta Lajusen herrasväen vuokrattuun kesäasuntoon. "Ei meillä mihinkään kiirettä ole, ehdimme tästä vähemmälläkin perille illan pitkään."
Poikaa harmitti. Kukapa osaa kaikkein mieltä noutaa, kun toiset käskee, toiset kieltää. Sen tähden hän vähän nenäkkäästi vastasi:
"Tähänhän minä koko illaksi tielle jään! Pitää minun vielä takaisinkin ehtiä."
"Niin, niin, aja vain, kun kerran ajamassa olet!" kehoitti rouva Lajunen. Hänestä näet kesäkuun ensimmäisten päiväin koko terältään paahtava aurinko alkoi liialta rasitukselta tuntua hänen tuossa istuessaan Turun kärrien etusijalla miehensä vieressä ja pidellessään nuorinta lasta sylissään.
Takasijalla istui kaksi vähän suurempaa lasta ja lapsentyttö Miina, ja sen istuimen alle oli vain tasapainoksi pistetty isohko kori. Se olisi muuten kyllä sopinut kuormaankin, joka oli jäänyt laivarantaan toisen kyytimiehen ja kyökkipiian Katrin haltuun, varovasti perille tuotavaksi.
Lehtori Lajunen oli tahtonut rannasta lähtiessä sijoittaa kyytipoikaansa takapuolelle lasten kanssa ja ajaa itse, mutta siihen ei poika ollut suostunut. Hän, hevosen haltia, oli tahtonut itse pitää huolen kyyditsemisestä, ja istahtanut etupuolelle kärrien kulmalle, ja silloin täytyi pistää tuo kori vielä takapuolelle vastapainoksi.
Siten oli hevoselle tullut jotenkin runsas kuorma. Mutta poika, vakuutellen: "kyllä se jaksaa!" kuitenkin, ehkä juomarahan toivossa, yhä pyrki varsinkin alkumatkasta laskemaan ylämäet neliseen ja muuten täyttä juoksua, milloin hevonen vähänkin yritti astumaan.
Se harmitti lehtori Lajusta hyvin. Jonkun virstan päässä hän ryösti pojalta piiskan, mutta jäiväthän hänelle vielä ohjasperät, ja kun nekin joutuivat takavarikkoon, alkoi hän nykiä ja repiä ohjasvarsilla.
Hevonen jo kuitenkin rupesi hengästymään eikä ollut enää millänsäkään pojan hopusta.
"Tässäkö sitä nyt pitää paahtua koko kesä maantiellä?" valitti rouva nuhtelevaisesti.
"Älä hätäile, kyllä talvi tasaa!" lohdutteli häntä miehensä.
Hiljakseen ajettiin loppumatkaa, milloin rannikon lähitse, jossa vedenselkä vilkkui metsän takaa, milloin korkean mäen päälle nousten, johon näkyi aukea järvi sekä siellä veneitä lepattavin purjein työläästi eteen päin pyrkimässä, milloin notkelmaan laskeutuen, jossa niityt heleän vihreinä hohtivat ja lehtipuut kevään tuoretta tuoksua levittivät. Oli siinä myöskin uhkeita taloja tien varrella, ehkä joukossa joku huonompikin, ikään kuin tekemässä vastakohtaisuutta paremmin huomattavaksi.
Jopa läheni taaskin mäkien ylitse ja niittyjen keskitse tie järven rantaa. Viimeisen tuuheametsäisen mäennyppylän päälle päästyä levisi matkustajain eteen saarinen järven seljänne niin lähellä, että Lajunen arvaeli jaksavansa siitä heittää kiven tuonne alas veteen, johon maantiekin näytti suoraa päätä osuvan.
Mutta mäen alla oli vielä tilaa kahdellekin talonsijalle, joiden välitse tie loivasti laskeutui rantatörmän päälle, pudottautui siitä edelleen törmän alle ja kääntyi kiertämään toisen talon peltoja, jotka ulottuivat hyvän matkan pitkin rantaa samoin kuin toisen talon viljamaat toisella puolella.
Kumpaisessakin talossa oli, paitsi talonväen omia, kartanoita, erittäin kaupunkilaisten varalle rakennettu kesäasunto, lasiseinäinen kuisti, tilava porstua, kolme huonetta ja kyökki, mäen puolella taloista, vastakkain kahden puolen tiestä, kuitenkin sen verran etempänä, että oli tilaa puhtaille nurmikko-pihamaille. Itse nämä asunnot, samoin kuin pihamaiden ripa-aidat ja portit olivat aivan samaa kaavaa, niin että toista asumusta olisi voitu luulla toisen peilikuvaksi.
Lajusen herrasväen pysähtyessä oikean puoliselle portille koetti rehtori Streng, joka perheineen oli paria päivää aikaisemmin saapunut vasemman puoliseen asuntoon, omassa pihassaan ahdistaa rouvansa kroketti-palloa pois lähitienoilta. Rouva Streng itse unhotti koko pelin ja riensi ottamaan odotettuja kesäkumppaneja vastaan.
Mieluinen keskeytys se oli rehtorillekin, sillä muuhun urheiluun hänellä ei ollut vähääkään taipumusta, kuin korttisotaan ja ajamiseen kyytihevosella, mutta siihenkin ainoastaan silloin, kuin hänen ei tarvinnut pitää huolta ohjaksista.
Hänkin läksi juhlallisen vitkaan maantielle päin. Erittäin kohteliaasti kumartaen nosti hän siellä sirosti hattuaan vielä kärreissä istuvalle rouvalle ja samoin koreasti kumartaen kätteli lehtoria, joka oli hypähtäen jo aika sitte maahan päässyt ja kätellyt rouva Strengiä tavallaan kohteliaasti, mutta melkein ihan kumartamatta.
Lehtori nosti kärreistä vanhimmat lapset ja auttoi alas rouvansa, jonka Miina ensin vapautti nuorimmasta perheen jäsenestä.
Rouva Lajusen tervehdystavassa, kun hän ryhtyi kättelyn puuhaan, oli jotakin melkein teeskentelemiseltä näyttävää kohteliaisuutta, jota vastoin rouva Streng suoritti nuo temput paljon yksinkertaisemmin, suoravaisesti sekä mieleltään että käytökseltään.
Vasemman puolisen portin taa ilmestyi tällä välin kaksi rehtorin lasta, ja sinne pujahtivat pihaan äsken tulleetkin, nuorin Miina-tytön sylissä.
Kori oli vielä saatava pois kyytipojan kärreistä. Lehtori jo tarttui siihen käsin reippaasti, kuten hänellä oli tapana.
"Hilja! Hiiilja!" huusi rouva Lajunen vanhinta tytärtänsä.
Lehtori kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä. Hilja juoksi äitinsä luo.
"Mene kutsumaan Maria nostamaan pois koria kärreistä!"
"Enkö sitä minä osaisi nostaa?" kysyi lehtori.
"Mitäs ne piiat sitte tekevät? Kylläpä käskisi totuttaa heitä vain valmiisen luottamaan."
Hilja palasi. "Mari ripustaa kartiineja, ei hän pääse."
"Eikö hänellä ollut aikaa sitä ennen tehdä?" torui rouva. "Niin käy aina, kun ei itse ole katsomassa. Ei ne saa mitään aikaan."
"Älähän nyt joutavia! Kyllä kai Marilla on eilisestä asti ollut kylliksi tekemistä. Ja muuten, enkö minä täällä maallakaan saisi mihinkään koskea."
"Hm!" vastasi rouva.
Lehtori nosti korin. Rouva Streng puoli väkisin tarttui sen toiseen päähän kantamaan sitä maantieltä Lajusten asuntoon.
Rehtori, oltuaan koko ajan toimettomana katsojana, ja rouva Lajunen siirtyivät tieltä rehtorin pihaan istumaan kiikkulaudalle.
Lehtori palattuaan maksoi pojalle kyytirahan, mutta ei penniäkään enempää.
Poika siitä äkeissään murisi kärreihin noustessaan ja hevosta kääntäessään: "Kuka teille osaa mieliksi tehdä? Ajanpa minä kovaan tai hiljaan, niin ei vain heru penniäkään, että edes saisi kunnon tupakan puodista!"
Ja hevonen se sai tuntea vihat ruoskasta, jota karkuun se läksikin täyttä laukkaa ylämäkeen.
"Juottahan nyt teetä täällä", virkkoi rouva Streng ehdittyään omaan pihaansa, johon lehtorikin nyt saapui. Sepä vasta oli rouva Lajuselle tervetullut ehdotus. Hänen ei tehnyt mieli itsensä vaivautua illallispuuhissa.
"Vielähän se Katri on siellä jäljellä kuorman kanssa", virkkoi hän hyvillään, kun sai rauhassa istua sillä puolella, jossa nyt kerran oli.
Melkein samaan jatkoon huusi hän taas Hiljan esiin ja lähetti hänet kutsumaan Maria, joka tällä kertaa pian saapuikin.
"Kun Katri tulee, laittakaa kaikki kuntoon ja sitte hankkikaa itsellenne ruokaa täksi illaksi! Me jäämme tänne."
"Johan teillä on kesähuvitukset meneillään", virkkoi lehtori heilutellen krokettinuijaa.
"Kyllä me yritimme", myönsi rouva Streng, "mutta eipä tuo oikein sujunut, kun Viktor on niin haluton. Ehkä nyt kävisi paremmin, kun on useampia. Koetetaanko?"
"En minä huoli. Väsyttipä tuo matka, kun olikin niin pitkä!" valitti rouva Lajunen haikeasti.
"Kyllä minä mielelläni paukuttelen, kun kerran päästiin tänne luonnon helmaan."
Lehtori ja rouva Streng valitsivat itselleen pallot ja alkoivat paukutella melkeinpä nuoruuden innolla ja hyvällä taidolla.
"Hilja, Hilja!" kuului taas huuto.
Kutsuttu juoksi sisältä lasten seurasta äitinsä luo.
"Menepäs, kutsu Mari tänne!"
Hilja juoksi toimittamaan sanaa. Mutta Mari olikin ehtinyt mennä talon puolelle ruokaa hankkimaan, joten kului kotvanen ennen kuin Hilja hänet löysi. Saapui hän sentään viimein juoksujalassa.
"Pyydä meidän talon emäntää tulemaan minun puheilleni!" kuului se tärkeä asia, jota varten jo kahta henkeä oli juoksutettu.
Rouva jo melkein ehti ennen ikävystyä odottamiseen, kuin kutsuttu emäntä vähän siistiytyä ja viimein tulla tasaisessa talonpoikais-tahdissa.
Rehtori sai sopivan tilaisuuden lähteä huoneesensa tupakkaa noutamaan.
Rouva Lajusen ja emännän välillä kesti kauan keskustelua ruokatarpeista, mitä oli paikalta saatavana, mitä etempää hankittava.
Heidän vielä puhellessaan saapui Lajusten kuorma. Nyt oli Mari kyllä valmis tulemaan kutsumattakin. Kävipä hän myöskin pyytämässä rouvaa näyttämään, mihin mikin oli kannettava ja asetettava. Mutta rouva vain sieltä istualtaan neuvoi muutamia kohtia ja käski muuten asettelemaan mieltänsä myöten, kunhan vain kaikki tuli hyvin.
Lehtori sen sijaan heti keskeytti krokettinsa ja läksi pitämään omista tavaroistaan huolta sekä muutenkin kantamisessa apuna olemaan.
Rouva Streng meni sisälle arvattavasti illallisen puuhaan.
Talon emännän lähdettyä siirtyi rehtori jälleen kiikkulaudalle.
"No, miltäs täällä näyttää?" kysyi hän.
"Enpä tiedä. Kyllä siellä kaupungissa taitaisi parempi olla. Täällä tuntuu tulevan niin paljo puuhaa. Eihän täällä saa edes lihaakaan paikaltansa, pitää tilata kaupungista."
"Se minusta ei niin paha vastus ole. Vaan täällä ei ole edes ainoatakaan puuta, jonka siimekseen pääsisi huoneiden kuumuudesta. Kotona kaupungissa kun astuisin vain alas rappusilta, niin olisi kylliksi varjoa."
"Varjoa tuota on huoneidenkin seinillä. Mutta ei täällä ole seuraa minkäänlaista."
"No, no!" muistutti rehtori kuin kaupungissa koulupoikia. "Tuo rouva Lajusen valitus tuntui halveksivalta häntä itseään kohtaan; oliko sitte hän niin mitätön!
"Minä tarkoitin: minkäänlaisia naisseuraa. Sillä ei noista talonpoikais-emännistä seuraksi ole. Hehän eivät tiedä niin mitään, puhuvat vain alinomaa töistään ja puuhistaan, ikään kuin niitä ei muilla olisikaan."
"Onhan tuo niinkin", myönsi rehtori. "Eikä täällä saa kokoon wisti-klubia, eikä ole lukusaliakaan, jossa sanomalehtiä näkisi. Miten tämä kesä todellakin kuluneekaan?"
"Minä aion hankkia kirjoja ja paremman puutteessa lueskella niitä."
Lehtori palasi omalta puoleltansa.
"Täällähän näkyy tulevan oikein hauskaa. Tuossa on metsä oivallinen mäen päällä, jossa sopii riippuverkossa venyskellä kuumimmat hetket!"
"Kuka sinne jaksaa kiivetä!" koetti rouvansa häntä vastustaa. Lehtori innoissaan ei kuullut koko väitettä, vaan jatkoi:
"Entäs tuo järvi! Sielläpäs näyttää kelpaavan soudella ja kalastella kylliksi särvinruokaa..."
"Ei se minua huvita", tokasi väliin rehtori.
"... eikä ole pelkoa myrskynkään vaarasta, kun on noin paljo saaria!" purki lehtori yhä luonnonraitista mieltymystään.
Molemmat toiset yrittivät vastustamaan pontevammin, mutta samassa tuli rouva Streng kutsumaan teelle, jota rouva Lajunen jo olikin ikävällä odotellut.
Sisälle päästyä rouva Streng pyysi anteeksi, että hänellä oli vain tavallista kotiruokaa tarjota, maalla kun ei käynyt noudattaa kaupungin tapoja.
"Onhan tässä ruokaa vaikka kymmenelle", lohdutti lehtori ja kävi rohkeasti leivän, tuoreen voin, suolakalan, paistettujen ahvenien ja savustetun lihan kimppuun, jota paitsi maitokannu seisoi pöydällä niin suurena, että siitä kyllä riitti juodakin eikä vain ryypiskellä.
Rehtori ja rouva Lajunen söivät puoli väkisin noita pohjaruokia, ihan nähtävästi odotellen jotakin varsinaista illallista, paistettuja lihapalleroita tai muuta senkaltaista taikka edes jotakin munaputinkia tuon savustetun lihan kanssa.
Kun viimein lapsentyttö Sanna toi teetä odotetun putinkin sijasta, punastui rehtori eikä enää malttanut olla kysäsemättä vaimoltansa:
"Eikö sinulla muuta olekaan?"
Rouva Streng hämmästymättä selitti arvelleensa, että tultaisiin toimeen sillä, mitä maalla milloinkin oli tarjona.
Rouva Lajusen toivon pettymystä sai korvata korppukori, josta puolikymmentä kaunista teen vahviketta musertui hänen kuppiinsa, vieläpä pari toiseenkin.
Lehtori yhä vielä söi terveen miehen hyvällä halulla voileipää maidon kanssa sekä joi viimeksi teelasinsa ilman vahviketta.
Kesäkumppanien lähtiessä hetken kuluttua katsoi rehtori olevansa velvollinen täydellä todella, eikä ainoastaan kohteliaisuuden tavoin, pyytämään heiltä anteeksi illallisen jokapäiväisyyttä, ja sittemmin hän rouvallensa vielä erittäin ilmoitti, että oli ihan tarpeeton saattaa häntä sellaiseen häpeään kuin tänä iltana.
Rouva Lajunen oli nyt ensi kerran astuessaan kesäasuntoonsa huonolla tuulella. Sen mielialan täytyi päästä jotenkuten purkautumaan.
"Kun kehtaakaan tuo rouva Streng pyytää teelle, vaikka ei ole sen parempaa tarjota!"
"No, olisiko sinulla itselläsi ollut parempaa?"
"Hm, jos ei tänä iltana, niin ainakin huomenna. Ja juuri huomenna minä hänelle näytänkin, mikä on kohtuus."
Tämä tuuma, tuo koston esimaku, rauhoitti hiukan lehtorin iltaa ja hänen elämänkumppaninsa omaa mieltä, varsinkin kuin lehtori, luullen uhkausta leikiksi, ei huolinut kinaa sen pitemmälle jatkaa, vaan kääntyi porstuasta omaan huoneesensa.
Pianpa rouva Lajusen kiihtynyt mieli sai uutta närkästymisen aihetta. Hän oli kesäasunnon piirustuksen mukaan ajatuksissaan asetellut huonekalut erityisellä tavalla. Nyt hänen sisään astuessaan sitä kuvaa ei näkynytkään, vaan missä kohdassa oli liian ahdasta, missä liian väljä tila. Rouva oikein kauhistui.
"Mari!" huusi hän käskevästi.
Ääni kajahti liian kimakasti viereiseen kammariin; sieltä alkoi kuulua havahtuneen pienokaisen valitusta ja Miinan tyynnyttävää laulua.
Huudettu Mari tuli. Hän oli jo arvannut varustautua.
"Niin sinä järjestät, kuin sinulla ei olisi yhtään järkeä. Kutsu Katri ja nostakaa piironki kulmittain!"
"Kyllä me jo koetimme, mutta se tulee oven eteen."
"Tee niin, kuin minä käsken!"
"Olisitte, rouva, itse tullut katsomaan, kävinhän minä teitä pyytämässä. Ja mikä teille sitte kelpaa!"
Viimeiset sanat kuuluivat jo puoleksi oven takaa. Rouva olisi mieleensä nähden mennyt jäljestä opettamaan tuolle kelvottomalle parempaa käytöstä, mutta oli niin liian väsynyt, että istahti tuolille.
Mitään sanomatta Mari ja Katri nostivat sitte piirongin kulmittain, niin että oven aukosta runsas kolmas osa jäi sen peittoon. Sohva siirrettiin uunin eteen ja sängyt etemmäksi seinästä. Muut huonekalut asetettiin Helsingin muodin mukaan hujan hajan ympäri lattiaa, että ainoastaan pujottautumalla päästiin niiden välitse kulkemaan, varsinkin kuin huone ei ollut muutenkaan niin suuren suuri. Saatuaan täten oman asuntonsa — sillä miehensä huoneesen rouva Lajunen ei kajonnut — mielensä mukaiseen säännölliseen epäjärjestykseen päästi hän Marin rauhaan, mutta Katrin täytyi vielä sälyttää muistiinsa niin suuri joukko kaikenlaisia kosto-illallisiin koskevia asioita, että tavallinen kyökkipiian ymmärrys alkoi käydä riittämättömäksi, varsinkin näin maalla.
Tuli sitten lapsentytön vuoro, jonka Katri pälkähästä päästyään käski rouvan luo.
"Pidäkin nyt hyvä huoli lapsista, että saan rauhassa nukkua! Minua väsyttää."
Miina lupasi tehdä minkä voi.
Vihdoin rouva Lajunen joutui riisuutumaan ja levolle käymään. Miehensä poissa olo häntä ei kummastuttanut, hänhän muulloinkin oli aina tullut vasta myöhemmin.
Lehtori oli koko päivän puuhannut muuttotavarain kanssa ja väsynyt. Nähtyään illalliselta palatessa koti-ilman olevan täynnä ukkosta vetäytyi hän omaan kammariinsa ja istahti sohvalle odottamaan, mutta kun sänkykammarissa ei kuulunut niin pian sää selkenevänkään, torkahti hän ja kaatui hetkisen kuluttua kyljelleen siihen missä oli.
II.
Rahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen aikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla vaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän ja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään aamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt; hän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei kuhnustelemista suvaittu.
Niinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi jo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.
Aurinko paistoi valaen suloista lämpöä huoneesen.
Lehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan tyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä eikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa saentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.
Kukapa sellaisena aamuna malttaisi huoneen ahtaudessa oleskella!
Lehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti siimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin ja läksi ulos.
Koko asunnossa ei vielä kuulunut muuta liikettä.
Hiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat asujamet jo ulkona töillään.
Kevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta, mutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.
Aamun ihailijan hiukan viivähtäessä pihassansa aukesi vastapäisen asunnon ovi ja ulos astui rouva Streng ilmeisen ilon ja virkeyden elävänä kuvana, aikoen hänkin kävelylle, koskapa kevynen päivänvarjo kädessä teki kepin virkaa hänen lähestyessään porttia.
Tervehtien virkkoi lehtori:
"Aikaisinpa tekin olette liikkeellä."
"Mikäs aikainen tämä on. Johan minä olen keittänyt kahvinkin itselleni."
"Itsekö?"
"Kukapa sitä muu meillä näin aamusilla keittäisi. Sanna on siksi nuori ja lapsimainen, että häntä kyllä vielä nukuttaa. Ja mitäpä minä hänestä herättelemään, hän vain noustessaan herättäisi lapsetkin. — Mutta tokko te olettekaan vielä kahvia saaneet?"
"Kukapa sitä meillä ollenkaan näihin aikoihin keittäisi. Vielä ne kaikki kuuluvat olevan ihan hiljaan."
"Malttakaas, minä tuon teille kuppisen."
Lehtori yritti kieltämään, mutta rouva jo oli asuntonsa ovella eikä lehtorin tehnyt mieli ruveta huutelemaan.
Kohta hän palasi, suuri kuppi kiehuvan kuumaa kahvia pikku tarjottimella kuppikorin sekä sokuri- ja kerma-astian kanssa.
Lehtori joi halukkaasti. Se maistui hyvältä, vaan kuitenkin hiukan oudolta.
"Mitäs kahvia tämä on?"
"Onko se huonoa?"
"Ei ollenkaan, mutta on tässä vähän toisenlainen maku kuin meillä."
"Arvatkaapas, mistä se on".
"En minä arvaa keittotaidon salaisuuksia, varsinkaan kahvin. Muuta ruokaa kyllä olen ennen kouluaikanani keitellyt, mutta en koskaan kahvia."
"Tekö olette itse keittänyt ruokaanne?"
"Niin siihen aikaan, kuin meitä asui kolme pojan nassakkaa yhdessä huoneessa, ja siitä me puineen maksoimme hyyryä yhteensä koko viisi markkaa kuukaudessa."
"Jo nyt laskette leikkiä. Ette te vielä niin vanha mies ole."
"Pari kymmeniä vuotta sitte se oli täyttä totia. Mutta ei meillä talosta ollutkaan muuta passausta kuin kammarin lattian pesu pari kertaa kuukauteen. — Mutta mitenkä olettekaan tämän kahvin keittänyt?"
"Ihan kuin tavallisesti; siinä vain on ainoastaan neljäs osa kahvia ja muu rukiita."
"Rukiitako?"
"Niin, eikös niistä tule aika hyvää kahvia?"
"Tuntuupa tulevan. — Suuret kiitokset."
Lehtori aikoi ennen laittamistansa sanoa jotakin siihen suuntaan, että saatettaisiinpa heilläkin ruveta juomaan ruiskahvia, mutta ei kuitenkaan katsonut sopivaksi ilmaista kotiolojaan, ainakaan lausua mitään moitteen sanaa niistä oman perheen ulkopuolella.
Rouva Streng vei pois tarjottimen tavaroineen ja palasi pian. Lehtori seisoi sen aikaa ajatuksissaan, joista hänet herätti iloinen ääni:
"Mihin päin aiotte kävellä?"
"Kaiketi nyt ensin tuonne mäelle, kun eivät onkeni vielä ole kunnossa."
"Sinne minäkin aioin."
Enempää puhelematta astuivat he vastamäkeen ylös ja seisahtaen siihen, josta tie alkoi painua tasaisemmaksi, kääntyivät katsomaan taaksensa. Siinä makasi ihana järven selkä, kuvastaen paikoittain jyrkkiä, toisin paikoin vihreydestä hohtavia rantojansa.
Hetkisen sitä luonnon peiliä katseltuansa astuivat he edelleen.
Vastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon. Suuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi terveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä ja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut laululintusien olopaikoiksi.
Kyllä sieltä kuuluikin viserrystä ja liritystä kaikenlaista.
Lehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset kilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi sanaton kiitostunne kohti korkeutta.
Metsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken pysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän auringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin omalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.
Lajunen istuessaan mietti: "Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä yksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää tunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma armahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä."
Rouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä toisellensa.
Molemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki pysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta, jolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.
Auringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa, josta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle. Sama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja hiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin, ravinnon hakuun.
Viimein nämä suuremmatkin aamusulon nauttijat palasivat asuntoihinsa.
Molempain perheiden lapset leikittelivät jo ulkona.
Lehtori löysi kamaristansa kahvikannun, mutta musta juoma oli jäähtynyt.
Rouva Lajusta ei vielä näkynyt. Hän nautti kylliksensä unen suloa.
Sen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan tarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja istui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.
Lehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti kiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta kokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa ja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.
Pian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä päätään.
"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat niiden meluta tuolla lailla." Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa. "Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän", virkkoi hän.
"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!" Miina tietysti totteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa käskyä.
Kotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka sitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.
"Pannussahan sitä on", virkkoi Katri, "kaada siitä. Jos lienee jäähtynyt, niin lämmitä?
"En minä jouda, pitää rouvaa auttaa."
Ja Mari juoksi sitä kyytiään pois.
"Enpä tästä minäkään joutaisi, kun on puuhaa illaksi. Ketähän tänne nyt niin isoisia vieraita heti maalle päästyä tulleekaan."
Niin Katri itsekseen pahoitteli käsiään pyyhkiessään.
"Toimitapas sitte minullekin kuppinen, kannussa oli kylmää", sanoi lehtori tytön siitä hänen lähitsensä kiirehtiessä kyökkiin.
"Kyllä, kyllä toimitan."
Rouvan komentavaa ääntä kuului tuon tuostakin kammarista.
"Missä se kahvi nyt viipyy? Äläkä sinäkään tuolla lailla revi tukkaani! Etkö sitä osaa sievemmin käsitellä? Ota nyt se vaalea leninki sill'aikaa kuin juon kahvia!"
Vasta runsaan puolen tunnin jälkeen astui rouva ulos täydessä kaupunkipuvussa. Mari kantoi jäljestä kiikkutuolia ja sen aluslautoja sekä asetti ne rouvan osoituksen mukaan siimespaikkaan.
Nyt lapsetkin taas uskalsivat palata sanomaan "hyvää huomenta" ja sitte katselemaan lehtorin työtä.
Rouva istahti kiikkutuoliinsa lukemaan jotakin romaania.