Part 9

Krohnin "Varpusessa" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä runosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä Krohnin runouteen.

Tarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa runojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten runojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee huomiota runo "Lumisateella". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä runoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon "Snöflingorna" yhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan erilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja tunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot kuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus, että ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee sopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman ulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti alkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä mielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että runoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös sen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka jaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän pyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja tunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina. Runon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia. Tuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla typograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että silmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.

Mutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon "Lumisateella" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta. Hänen runonsa "Hymn till jorden" ja Krohnin runo ovat muutamissa yksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on ollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma kauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen vaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:

Sist när _tröttnade_ ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n, Rymme oss jemte hvarann _till ro_ i ditt heliga _sköte_. Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi _sväfve_ ifrån dig!

Krohnilla on:

Vaan _väsyneinä_ Horjuvat hautaan, Töistähän, teistään _Lepäjämään_. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, _Henkinä nousevat Taivahasen_.

Edellisessä säkeistössä puhutaan maan _povesta_. Tämä ei ole ainoa tapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan jostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen yksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti käsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi muistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon "Sydämelle" lähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti viitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.

Sen sijaan runo "Italian herääminen" antaa aihetta viitata C.W. Böttigerin runoon "Italia". Vielä paljon kauempana kuin runo "Lumisateella" on Topeliuksen runosta, näyttää "Italian herääminen" olevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin jollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei ainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli mainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman huomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä voimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä mielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän näyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin. Böttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:

Stå upp, Italia -- -- Ditt ok från sköna skuldran hvälf! Stå upp på nytt och -- lef!

Då rör sig ock Vesuv, Det sprutar eld den långa natt, Och slungar sten mot fega män: Det är en vink, ett tecken, att Italia lefver än. Hon lefver. -- Snart den dag skall gry, Då ej hon är trälinna mer.

Krohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille sen tavoin _heräämään ja survaisemaan ikeet_ päältään liittyy liian läheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon sen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä yleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua, ja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä taipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme samalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa saattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti luomisen hetkellä toisistaan mitään.

Krohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat pitämään selvänä, että Krohn sepittäessään "Italian heräämisen" tunsi Wecksellin runon "Italienaren", joka julkaistiin keväällä 1859 "Papperslyktan" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on yhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole havaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa syntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia alkusäkeitä.

Samalla runomitalla kuin "Italian herääminen" on kirjoitettu "Suksimiesten laulu". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin olemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan aikaan sepitetytkin. "Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi" ilmoittaa Krohn "Suksimiesten laulun". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään, nuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua purkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva runomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty "Italian heräämistä" sepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas alku:

Ylös Suomen poijat nuoret, Ulos sukset siepaiskaa!

saattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin runosta "Reiterlied":

Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd! Ins Feld, in die Freiheit gezogen!

"Suksimiesten laulu" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä tunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa kuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista paatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat kevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.

Mutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa valaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja saamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn säilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta, ennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi lopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista mielikuvitusta. "Suksimiesten laulu" osoittaa samaa, sillä se esittää sangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli melkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta. Koulupoikana Krohn kirjoitti runon "Nordbons sång", josta tässä yhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]

Vi strida mot naturen, Ty den är ej vår vän. Vi slåss mot vilda djuren Och emot fienden. Hvad skönare på jorden Finns än vår ädla jagt, När kulna höga norden Klädt sig i vinterns prakt.

Vår ädla jagt den gäller Ej skogens rädda djur. Nej, nordbon trygg sig ställer Mot fienden på lur. Och mot dess bröst han vänder Sin trogna bössas rör; Han tunga ledet vänder, Som döden med sig för.

När dagen då förliden Och solen ren gått ner, Då vunnen är ock striden, Och fiender ej mer I vilda skaror ströfva Kring nordens sköna fält, Ej mer de kunna röfva, Ty nordbon har dem fällt.

Glad jag nu återvänder Hem till min fosterbygd, Till dessa helga stränder, Der frihet bor och dygd, Der modet ej försvunnit Än utur mannens barm Och yppighet ej hunnit Försvaga än dess arm.

Siinähän ovatkin jo kaikki ainekset "Suksimiesten laulun" loppuosaan ja myös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin luonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti ahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin helpommin nousta mieleen, kun runossa "Nordbons sång" myös esiintyy sana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa yhteydessä:

Visst kallar man oss björnar, Fritt vore det vårt namn. Det ord oss ej förtörnar, Det heder är, ej skam. Vi slå med björnens styrka. -- -- -- -- --

Aivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja koko hänen tuotannossaan on "Juomalaulu". Runon koko laatu on sellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka, että siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre. Ajateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja kuin "Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?" Mutta eräät yksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon "Trinklied". Eräs nuori tutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin näissä runoissa:

_Krohn_:

Nuoruus se punastuttavi posket.

_Körner_:

die Wange glüht.

_Krohn_:

Autuus taivahass' lempi on sula vaan.

_Körner_:

Das höchste Glück für Menschenbrust Das ist der Liebe Götterlust.

_Krohn_:

Kannun pohja jo pilkoittaa. Viimeisen kerran täytän mä maljain. Tehkää se myös!

_Körner_:

Jetzt sind die Gläser alle leer. Füllt sie noch einmal wieder!

Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. -- Krohn on kirjoittanut runonsa tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag" säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen. Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä. Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa nuorekasta elämänhurmiota.

Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen parhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on vähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan arvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu anna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina tuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja tuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen dityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä tietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen epätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on. Krohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää kuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja jyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen, hienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin rinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on mieto ja epämiehekäs.

Voimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten vertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa toiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat "Kuun tarinat". Ahlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja varsinkin "Kuun tarinoita".[125] Hän kehui "Kuun tarinain" kieltä ja tyyliä ja lisäsi: "Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin; sillä kauneutta on niissä kaikissa." Tämän tunnustuksen "Kuun tarinat" kyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat nähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää, että suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa merkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] "Kuun tarinainkin" tyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta "Kuun tarinat" ovat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja uusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127] Niiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin vastakaikua.

Voimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa runoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti puhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn välttänyt "Kuun tarinoissa". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan rajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen isänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä Suomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta kaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen veljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta hän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän tulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi näyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan mielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä aistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä taiteellisuutta "Kuun tarinoissa" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa sanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen saavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä teoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi työntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi siten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina loukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua: "Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan, 'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä paremmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä kauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle, jonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän onnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla niin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan uuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos Suonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten yö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen väkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui semmoisiakin varmaan sangen usein."

Tuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin eikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus esiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät toisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.

"Kuun tarinoista" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut puhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta seuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan. Vuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta eivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia, jotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan tyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän käsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta puolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva esitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman. Tuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin hyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm on huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen sykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia, maailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten käsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti mieleen "Saarijärven Paavon" ja kolmannentoista illan tunnelma on samanlainen kuin runon "Kuoleva soturi", mutta mistään Runebergin jäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat luonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä "Kuun tarinoista" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran Krohnin mielikuvitus "Kuun tarinoissa" liitelee vapaasti maapallon joka puolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin tuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.

"Kuun tarinain" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839 ilmestyneen "Billedbog uden Billeder". Suomenkielisen teoksen vertailu tähän "esikuvaan" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua. Yhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä on sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen kuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja tunnelmallisuus on "Kuun tarinain" vahvin puoli. Siinäkin on otettu oppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä, asettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen kertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja huumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia rohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan neidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä esimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja 16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea ymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa esitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on oppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu siitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa itsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita saavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla kuin Andersen, valaisee Krohn "Kuun tarinain" hallayö-kuvauksessa (4. ilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa mukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen jalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. -- Yhtäläisyys Andersenin ja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin, samalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta. Niinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää huudahduslauseita: "Oi autuas elämä, autuas kuolo!" -- "Voi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!" -- "Kah, se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa." Mutta "Kuun tarinain" luonteen mukainen ei olisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: "Qvindelighet, kys Du Digterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!" -- Andersen nähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn kymmenkunta vuotta "Kuun tarinain" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa Slöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua Andersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin aikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa itseään Anderseniin.

Kiitosta ansaitsee "Kuun tarinoissa" aiheitten valinta. Kuten jo on mainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei nuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin fantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita "Kuun tarinoihin", niin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan, luonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan, Topeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan, oli Topelius julkaissut "Silverpenningens berättelser". Tämä tarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla hänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin. Topeliuksen "Sylvias hälsning från Sicilien" on ilmeisesti jättänyt Krohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat "Kuun tarinain" kymmenennen illan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla "Farkosten på vägen" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen "Kuun tarinain" yhdeksännessä illassa. -- Yhtäläisyyksistä Andersenin ja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että myös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään, mutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta, Krohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja kuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen Pohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta). Lapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta), samoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta ihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus nuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole rinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta (13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä siirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. "Kuun tarinain" 14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti kehitetty. -- Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin Krohnin "Kuun tarinoille" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja käsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki "Kuun tarinain" ansiot, niin emme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti huomattavimpana saavutuksena.

Vuonna 1860 kirjoitetut, "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa julkaistut runot tuottivat Krohnille tunnustusta ja hyvän runoilijamaineen. Todistusvoimainen on aikaisemmin mainitsemamme Ahlqvistin arvostelu, josta siteeraamme vielä seuraavan kohdan: "Lauluissansa ja kuun tarinoissa osoittaa Suonio itsellänsä olevan melkoisen runolahjan, joka hyvin hallittuna ja huolella hoidettuna voipi antaa Suomen kielelle kalliita hedelmiä. Hän ja Santala ovat niitä harvoja laulunseppiä kielellämme, joiden teoksia voimme lukea niin ett'ei kielitunnettamme raasta joka rivillä. Suonion laulun luonne on yleisesti se vieno suru-tuntoisuus, joka on niin tavallinen ja niin kaunis pilautumattomassa nuorukaisen mielessä, joka ei vielä ole 'maailman rantaa' koetellut. Tämän tunteen tuottamista on minusta 'Onneton' kauniin. Mutta on Suonion lauluissa varsin hilpeitäkin ja elähdyttäviä kappaleita 'Suksimiesten laulu' ja 'Italian herääminen' ovat täynnänsä elävätä ja ylevätä runollisuutta ja niiden vertaa vilppaudessa tuskin lienee koko kirjallisuudessamme. 'Kuun tarinat' tekevät omituisen lajin runoutta, jolle kaunotieteen harjoittajat saavat löytää nimen. Minä kutsuisin niitä suorasanaisiksi runoelmiksi, sillä vaikka kieli muotoansa on suorasanaista, kulkee se aina ylempänä tätä suora-sanaisuutta."

Vielä on muistettava, että Krohn alusta pitäen verrattain ahkerasti harjoitti runojen suomentamista. "Sukeltaja" ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Krohn on itse myöhemmin eräässä kirjeessä vanhemmilleen[129] huomauttanut, että semmoinen työ vaikuttaa kannustavasti runoilijan omaan tuotantoon. Runeberg oli se runoilija, jota hän nyt käsittelemällämme ajanjaksolla enimmän suomenteli.[130] Semmoinen esikuva on varmaankin jättänyt paljon jälkiä suomentajaansa, onneksi Krohnin koko kehitykselle. Uupumatta hän jatkoi "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista, vaikka Ahlqvist heti alussa kiivaasti kysyi "Mansikkain ja Mustikkain" toimittajilta, mitä tekemistä heidän kalenterissaan oli Runeberg-suomennoksilla.[131]