Part 4
Yleisiä asioita seurasi Krohn työnsä ohella tarkasti kuten ennenkin. Kirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan n.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että venäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee keisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. "Jumala suokoon vain meidän pitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin pitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen edistystä."[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten kansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta kohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa häntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen luonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin aatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon kirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista perehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi, oli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin johdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia kirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi Krohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko Länkelälle: "Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa Suomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä tavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä, mutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi katson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi; siinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin hyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta haittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin."[46]
Vaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti valtiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt isänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi muulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa vaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun 3 päivänä 1861: "Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät minua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että olen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan vapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä mikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään tekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa isänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu."
Kun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin "Kirje Joulukuulta" "Mehiläisessä" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen, kirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei julkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes voi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa: "Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden lausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä, kristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti vaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina saa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita ovat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa tapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther olisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin suuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään usein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä taistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi? Saako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman häntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun todella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän velvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa jokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat kaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta." Sen jälkeen Krohn selittää "Mehiläisen" toimitustyötä koskevia asianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja että hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata vilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli oikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden täyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei aikaa varsinaiselta päätyöltä.
Tämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana. Uskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle ominaisia läpi elämän.
Morsiamen kirjeestä Krohnin äidille helmikuun 25 p. 1862 näkyy, että Krohn tähän aikaan oli hyvässä työkunnossa ja puuhasi paljon. "Kaikki ihmiset tarvitsevat häntä", -- kirjoittaa Emma Nyberg. -- "Kaikkialla on hänellä jotakin tärkeätä toimitettavaa ja sen lomassa väitöskirjansa, joka minusta näyttää melko kuivalta. Mutta kun hän kuitenkin on ollut sangen terve ja on kaikesta intresseerattu, niin olisihan väärin olla muuta kuin tyytyväinen ja iloinen siitä." Itsekin Krohn kertoo vanhemmilleen, että Helsingissä nyt on tavallista vilkkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Sen vaikutti Tammikuun valiokunnan kokoontuminen. Krohn tutustui pian useimpiin valiokunnan talonpoikaisiin jäseniin. Erittäin miellyttävältä tuntui hänestä, kun hänet esitettiin näille maalaismiehille Krohn-Suoniona ja he heti sanoivat: "Hänethän me tunnemme sangen hyvin, vaikka emme vielä ole häntä nähneet".
Tammikuun valiokunnan työssä oli Krohnillakin sen verran osuutta, että hän suomensi osan valiokunnan pöytäkirjoista. Vanhemmilleen hän selitti, ett'ei tämä työ tuottanut suurta vaivaa, ja maksu oli niin hyvä, että hän sillä saattoi sittemmin suorittaa m.m. väitöskirjansa painatuskulut. "Mutta pääsy", -- kirjoittaa hän, -- "miksi työn otin, oli se, että tahdoin siitä vapauttaa Yrjö Koskisen, jonka on syksyllä väiteltävä historian professoriksi ja jonka aika on paljon kallisarvoisempaa kuin minun. Jos niin tarmokas mies kuin hän pääsee tänne professoriksi, niin edistyy suomalaisuus täällä paljon ripeämmin kuin tähän asti."
Kysymys tuloista, jota Krohn sivumennen tässä koskettaa mainitessaan suomennospalkkiosta, antoi myös hiukan ajattelemisen aihetta. Naimisiin aikovana miehenä hän olisi mielellään tahtonut järjestää taloutensa omien ansiotulojen varaan käyttämättä hyväkseen isän hyväntahtoista avustusta, johon hän kylläkin saattoi varmasti luottaa. Toiveet dosentinviran saamisesta näyttivät hänestä tähän aikaan jokseenkin hämäriltä, kun muitakin kilpailijoita näytti ilmestyvän. Samoin oli laita neljäksi vuodeksi annettavan noin 300 ruplan suuruisen stipendin, jota hän oli hakenut. Kolmestatoista viikkotunnista lyseossa hänellä oli vihkonkorjauspalkkioineen tuloja 370 hopearuplaa. Hän laski tarvitsevansa tähän lisää parisataa hopearuplaa vuodessa tullakseen toimeen. Sellainen kunniavirka kuin jäsenyys Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran asettamassa valiokunnassa, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikki seuralle painettaviksi tarjotut teokset, ei tuottanut rahatuloa, vaikka olikin lisänä kirjallisiin ansioihin. Sen verran Kirjallisuusseuran läheisyydessä olo ehkä saattoi auttaa, että helpommin kuin muuten voi saada suomennostyötä. Niinpä tiedusteli Krohn tähän aikaan Englannin kirjallisuutta tuntevilta tutuiltaan sopivaa ja suuremmalle yleisölle tuntematonta suomennettavaa englanninkielestä.
Yksi keino tarjoutui ekonomian saattamiseksi varmalle pohjalle. Krohnille tarjottiin lehtorin viransijaisuus Kuopiossa ja mahdolliselta näytti saada toimi vakinaisestikin. Morsian kuitenkin piti tätä ratkaisua vähemmän suotavana ja morsiamen isä lausui mielipiteenään, että on väärin lähteä pois pääkaupungista, jossa voi toimia enemmän. Krohn itse hieman epäröi. Hänen mielestään oli velvollisuus laittautua varmaan ja riippumattomaan asemaan, mutta myös velvollisuus jäädä Helsinkiin, jos vain saattoi olla varma siitä, että kykeni siellä enemmän hyödyttämään muita. Viimein hän päätti pysyä ainakin seuraavan vuoden paikoillaan, kun hänellä kerran kuitenkin oli mahdollisuus tulla toimeen Helsingissä.
Väitöskirjatyökin oli edistynyt nyt niin pitkälle, että Krohn keväällä 1862 saattoi lausua olevansa tyytyväinen teokseensa. Alkupuolen siitä saattoi jo antaa painettavaksi, mutta uusien lähteitten löytäminen pakoitti lykkäämään lopullisen valmistumisen syksyyn.
Sitä ennen Krohn toukokuun 28 päivänä 1862 vietti häänsä, joitten jälkeen seurasi matka maaseudun rauhaan lepäilemään.
Krohnin väitöskirja "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana, ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" tarkastettiin julkisesti lokakuun 4 päivänä 1862. Virallisena vastaväittäjänä oli Ahlqvist. Krohn kertoo vanhemmilleen väittelytilaisuuden menneen onnellisesti. Hän oli tyyni, ja kun Ahlqvist tehtyään ensin muutamia kielellisiä huomautuksia kävi käsiksi itse aineeseen, kävi keskustelu intressantiksi ja aika kului sangen hupaisesti. Mitään painavia muistutuksia ei tehty, joten saattoi olla jokseenkin varma dosentinarvon saamisesta. Väitöstilaisuuden jälkeen oli Krohnin kodissa päivälliset, joilla m.m. J.V. Snellman oli läsnä. Nuori emäntä oli rohjennut ottaa vastuulleen tämmöisen juhlan valmistamisen, koska sen kautta juhlapäivälliset tulivat puolta halvemmiksi kuin ne olisivat tulleet kodin ulkopuolella. Näin saatu säästö annettiin nälkääkärsivien avustukseksi.[47]
Vanhemmilleen, jotka yksityiskohtaisesti seurasivat poikansa harrastuksia, Krohn kirjoitti väitöskirjansa valmistuttua syyskuun 30 päivänä 1862: "Koko teosta hallitsevan pääajatuksen olen teille aikaisemmin jo eri tilaisuuksissa selittänyt, nimittäin sen tähän saakka kokonaan huomiotta jätetyn tosiasian esittämisen ja todistamisen, että ruotsinvallan aikana Suomen kansa ei ollut vailla kansallistunnetta, ja että suomenkieli oli vielä vuoden 1700 jälkeen yleinen seurustelukieli kaikissa säädyissä. -- -- -- Minua ilahduttaa se varma toivo, että edellä mainitun tosiasian keksimisen täytyy osaltaan lujittaa ja kohottaa kansallistunnetta. Sillä näkyy, ett'ei suomalaisuus ole eilispäivänä keksitty, maitopartain aivoissa syntynyt kuvitelma, vaan kansallisuusaate, joka vain on joksikin ajaksi työnnetty syrjään."
Krohnin väitöskirja on perustavaa laatua suomalaisen kirjallisuuden tutkimukselle. Ahlqvist virallisessa lausunnossaan siitä, jonka hän antoi historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kokouksessa lokakuun 11 päivänä, toteaa tämän ja kiittää tekijän tutkijakykyä, uutteruutta ja rakkautta tutkimusaineeseensa.
Marraskuun 29 p. 1862 Krohn nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi.
Dosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle suinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja opetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista työtä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas uudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta alkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri ei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä Ekbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita naimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras talossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa miehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli pääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään. Suomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella joukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua. -- Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman "Suomen ystäväin liiton" työtä jatkamaan perustettiin "Suomalainen iltaseura", kokoontui se ensi kertaa v. 1864 Krohnin kodissa.
Perheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä niukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava entisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli ennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan lisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin varsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos, "Syyn sovitus", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin samoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös "Mehiläisen" toimitukseen kuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi uuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään Kertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen vaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28 päivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana siteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:
"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen lukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian elävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä tärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin lihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn isänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän korkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti uskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi seikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean kuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit ja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa itselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa sydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu on häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni jossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan velvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. -- Oli miten oli, seuraus on nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen kirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee, mutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita. Jos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä lahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni toimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren kokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi tuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden salamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti kaikesta toivosta."
Eräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen suunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan esitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja alituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä tähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa kaikkeen: "Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset puolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista."
Runolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan Kertomukset Suomen historiasta, -- tuo jo Rautalammilla ollessa syntynyt ajatus, -- onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos, joka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia julkaistiin ensiksi kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa".
Tämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna vaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm vuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle hän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän tuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin Krohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden toimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka tärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava harrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli suomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo lehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden ilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä käytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]
Ryhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman seuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein yleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten laatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän myös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa kenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja nukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. "Mutta ken ei koskaan uskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään", oli hänen tunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja mieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja matkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.
Ohjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi kirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa sopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden alkunumeroissa ollut esitys "Kahvista ja sokerista", jonka hän aikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo silloin tuli tunnetuksi "kahvisaarnan" nimellä. Mutta eipä hän säästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa aineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän pyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten lukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja sen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865 alussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta menetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian korkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta, niin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista asiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi sivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa suurempikin joukko.
Ulkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu "Maiden ja Merien takaa" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi ilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin muutamien asianharrastajain avulla kokoilema "Helmivyö suomalaista runoutta".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä sivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus suomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan. "Ei kukaan ihminen", -- lausui Krohn, -- "voi kuvitellakaan, miten paljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja muissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa."[53]
Itsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas runoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla: "Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen herättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut puuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar, joka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen luokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja toimintaa."[54]
Toiveet eivät toteutuneet vielä tällä kertaa. Työtä oli paljon, ja uusia, aikaa vieviä toimia kasaantui pitkin matkaa. Semmoisena mainitsee Krohn itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimen. Paljon työtä vaati myös luentojen valmistaminen, kun Krohn määrättiin hoitamaan suomenkielen professorinvirkaa Ahlqvistin ollessa virsikirjakomitean jäsenenä. "Edullisempaa luullakseni olisi henkiselle ihmiselleni, jos sen hartioille ei olisi niin paljon kuormaa sälytetty", kirjoitti Krohn vanhemmilleen huhtikuussa 1866. Tämän työtaakan lisäksi oli kestettävä kotoisia huolia, kun vaimo ja ajoittain Krohn itsekin sairasteli.
Niinpä onkin Krohnin runoja näiltä vuosilta mainittava vain "Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865" ja "Suomalaisille", joka painettiin "Maiden ja Merien takaa" lehden viimeiseen numeroon v. 1865. Jälkimäisen Krohn itse mainitsee kirjeessään sisar Ottilielle kesäkuun 2 p. 1866 esimerkkinä tuotteesta, jonka taistelun telme on synnyttänyt. Hän kirjoittaa samassa yhteydessä: "Minun mielestäni on taistelu vain silloin elämää, kun sitä todellakin käydään periaatteista, jotka keskenään kamppailevat valtaan pääsystä. Mutta taistelu, johon ovat syynä kurjat persoonalliset intressit ja vihamielisyydet (tarkoitan nimittäin eräitten suomenmielisten käytöstä) ja niissä menee hajalle se, mikä on yhteen kuuluvaa, ei ole elämää, vaan -- mädäntymistä. Että tuollainen mädäntynyt ilmapiiri vaikuttaa tuhoavasti kaikkiin elämän ituihin, runollisiin kuten muihinkin, on varsin luonnollista. Mutta -- que faire? Viime vuosikertani viimeisestä numerosta löydät kuitenkin runotuotteen, jonka juuri tuollainen taistelu on synnyttänyt."
Aikomuksensa kirjoittaa novelleja kuvalehteen Krohn kuitenkin toteutti. Kuvalehden ensimäiseen vuosikertaan painettiin kertomukset "Viimeinen kosija", "Hollannin saaristossa" ja "Viimeinen Rekryytin-otto Viipurin läänissä", ja toiseen vuosikertaan "Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa".
Joskin omintakeiseen runoiluun nähden, Krohnin sanoja käyttääksemme, "aikaisemmista ponnistuksista hieman herpautunut hengenvoima kykeni vain pariin siivenlyöntiin", niin Krohn tänä aikana kuitenkin käytti runolahjaansakin sangen hedelmällisesti. Ollessaan korvataudin takia estettynä menemästä ulos hän ryhtyi suomentamaan "Vänrikki Stoolin tarinoita". Tällöin jo oli olemassa se vapaaehtoinen "komitea", jota Helsingissä mainittiin nimellä "vänrikit"[55] ja joka oli Krohnin innostamana ottanut yhteisvoimin suomentaakseen tuon kansallistunnetta kohottavan merkkiteoksen. Krohn nimittäin kirjoittaa vanhemmilleen marraskuun 20 päivänä 1866: "Meitä on neljä, jotka olemme jakaneet koko teoksen ja kokoonnumme kerran viikossa arvostelemaan valmista työtä.[56] Silloin harjoitetaan ankaraa kritiikkiä ja paljon hylätään ja on tehtävä uudelleen. Mutta niinpä myös käännös, mikäli jo voi nähdä, ei tuotakaan Runebergille häpeää." Hiukan myöhemmin, joulukuun 18 p. 1866, Krohn mainitsee, että hänellä on "leijonan osa" Stoolin tarinain käännöstyössä. Kirjeistä vanhemmille ilmenee myös, että hän käytti paljon aikaa tähän työhön. Edistipä hän hanketta avustamalla sitä taloudellisestikin. Pari vihkoa valmistuneita tarinain suomennoksia nimittäin painatettiin Sederholmilla niiden saatavien vastineeksi, joita Krohnilla oli häneltä kuvalehden toimittamisesta. Kun näitten vihkosten menekki oli niin hyvä, että painos kohta myytiin loppuun, otti Krohn lainaamalleen pääomalle tavallisen koron, mutta ei mitään osaa voitosta, joka jaettiin suomennospalkkioksi köyhemmille suomennostyön suorittajille.
Omat runonsa Krohn julkaisi v. 1865 kokoelmana "Runoelmia Suoniolta".
Historian harrastus, jonka tuloksena olivat kertomukset Suomen historiasta nuorisolle ja sen lisäksi Gruben historian loppuosien kompiloiminen ja Macaulayn "Englannin historian" suomennos, lienee myös innostanut Krohnin suunnittelemaan historiallista romaania. Tästä suunnitelmasta hän kirjoittaa vanhemmilleen maaliskuun 5 päivänä 1867: "Aion kesäkuussa mennä kolmeksi viikoksi Viroon, osaksi filologisessa tarkoituksessa, osaksi kootakseni, meidän kesken sanoen, detaljeja historialliseen romaaniin, jonka pohjana ja perustana tulisi olemaan virolaisten viimeinen joukkonousu kalpaveljiä vastaan vuonna 1343. Tahtoisin itse nähdä kuvattavat paikat sekä tehdä havaintoja kansan tavoista, mikä voisi antaa aiheita monenlaisiin episoodeihin."