Part 3

Luonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen, joka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä surumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858: "Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi sitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen annoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän ajattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken mielenliikkeitä." Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä 1858: "Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta sulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja seuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja huikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä vastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen. Olin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne tänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. -- Jo kesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen itseluottamuksen." Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa vanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: "Olen valitettavasti nähnyt, että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua jopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on johtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä luulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä." Krohnin myöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin uuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus -- hänellä oli runoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium -- ovat ominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn aikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]

Tultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi lukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa Lönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen varsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on nytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo Ahlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin suomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon hyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale, Hannikaisen "Antonius Putrorius", ei saisi kylliksi katsojia, osoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien, varsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.

Kesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen Helsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti hyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi seuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli filosofiankandidaatiksi saaden arvosanan "maxime dignus" 12 äänellä, pääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja Suomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä Roomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja tympäisevältäkin -- Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin olisi syönyt liikaa, -- mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli entistä virkeämpi ja työkyky entisellään.

Uusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa. Krohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua opettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion stipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja Krohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa hän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan ulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu Kemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun. Sitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa tyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa suomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka sisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä tuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä "Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta".

Tapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella muitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä avustamaan Aleksis Kiveä.

Kaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi ruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen runoilustaan suomenkielellä.

Hän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa syksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on "Suvilaulu".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on sujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen kansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin syntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin kirjoitettu "Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857" ovat kielellisestikin paljon heikompia.[30]

Seuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata, on "Varpunen". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä runoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on täytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31] Asiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta sanoessaan laulavansa vain

Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Runoilullaankin hän tarkoitti suomalaisuuden edistämistä ja oli valmis tarvittaessa sen jättämäänkin, jos luuli voivansa enemmän hyödyttää suomalaista sivistystä muunlaatuisella toiminnalla. Tämä on kaunis todistus luonteen jaloudesta ja kansallisesta innostuksesta, mutta myös todistus siitä, että Krohn ei tuntenut sellaista voittamatonta vetoa runoiluun, joka pakoittaa ihmisen kaikesta huolimatta seuraamaan runoilijakutsumustaan ja pysymään sille uskollisena.

Vuonna 1858, jolloin "Varpunen" on kirjoitettu, harjoitti Krohn muutenkin kirjallista toimintaa, vaikka tietenkin vain sivutyönä. Hän ilmoittaa auttaneensa Slööriä tämän sanomalehtityössä sekä avustuksilla että korrehtuuria lukemalla, minkä vuoksi Slöör hänen vastustelustaan huolimatta lahjoitti hänelle Vischerin Estetiikan. Rautalammilta Krohn lähetti Slöörille keväällä 1859 siellä sepittämänsä runon "Nuoren neidon lohdutus".

Jo ennen "Varpusen" ja "Nuoren neidon lohdutuksen" kirjoittamista oli Krohn yrittänyt runojen suomentamista. Ensimäinen yritys (emme ota tässä huomioon aikaisemmin mainittua vähäpätöistä Uhland-suomennosta) oli ylen rohkea eikä onnistunutkaan. Krohn näet yritti käyttämään suomenkielellä eleegistä runomittaa suomentamalla Malmströmin runoa "Angelika". Kuten Ahlqvist aikaisemmin samanlaisessa kokeessa ja kenties Ahlqvistin vaikutuksen alaisena Krohn tässä rakensi heksametrin ja pentametrin yksinomaan laajuudelle polkien pahasti korkoa. Tulos on huonompi kuin Ahlqvistin. Toinen suomennosyritys sen sijaan on katsottava silloisissa oloissa sangen onnistuneeksi. Se on Runebergin "Hurtti-ukko". Siinä on jo ikäänkuin alku suureen työhön, jonka suorittamisesta pääansio tulee Krohnille ja jossa hän, kuten työssä osallisena ollut B.F. Godenhjelm todistaa (Oma maa III, s. 265), on ollut aloitteen tekijänäkin, nimittäin "Vänrikki Stoolin Tarinain" suomentamiseen.

V. 1859 suomensi Krohn saksankielestä runon "Neidon tunnustus" ja Schillerin "Sukeltajan". Jälkimäinen, Helsingissä vietettyyn Schiller-juhlaan tehty suomennos, on katsottava Krohnin ensimäiseksi esittäytymiseksi yleisölle suomenkielisenä runoilijana. Kirjeessään vanhemmilleen marraskuun 21 p. 1859 hän kertoo tämän tekeleen syntymähistorian. Melkeinpä lapsellinen innostuksen puuska oli saanut hänet työhön ryhtymään keskellä tutkintokiireitä.[32] Innostuksen hetkinä sujui runotyö Krohnilta verrattain kevyesti. Niinpä hän sanoo tämän pitkän runon suomentamiseen käyttäneensä oikeastaan vain yhden päivän. Suomennoksensa hän julkaisi vielä samana vuonna kalenterissa "Mansikoita ja Mustikoita I", mikä on kylläkin ymmärrettävää, kun runo joka tapauksessa oli juhlassa tullut yleisölle tutuksi. Myöhempiin julkaisuihinsa hän sitä ei enää ottanut. Hänellä oli aina sangen paljon itsekritiikkiä ja varsinkin nuoremmalla ijällään hän myös oli arka siitä, että häntä ehkä luultaisiin itserakkaaksi.[33]

Yleisö näkyy ottaneen "Sukeltajan" suosiollisesti vastaan. Ahlqvist arvosteli sitä sangen suopeasti lausuen: "Suurella taidolla, sekä runollisella että kielellisellä, on 'Sukeltaja', suomennos Schilleristä, tehty (tekijä J.K.), ehkä suomentajan runo-mitta-perusteet, arvollisten tavuiden pitkiksi lukeminen ja koron polkeminen, eivät ole meidän mieleiset".[34] Totta onkin, että käännöksellä on ansionsa. Se seuraa uskollisesti ja notkeasti alkutekstiä ja siihen on saatu alkutekstin tunnelmaa ja henkeä. Kieltäkin suomentaja käyttelee taitavasti. Paikoittain hän onnistuu jossain määrin jäljittelemään alkuteoksen äännemaalaustakin ("Kas kuohuen nyt kohisee, kihisee -- -- -- kita haukkoo pohjaton hirmuisin, Manalaan kuin viepä ois suorastaan j.n.e."). Runossa on vauhtia. Toiselta puolen kielessä on murteellisuuksia (veistä = vedestä; lainata = niellä; piä -- pidä; tullu, tehty noutoa, palkkoa, viinoa, poikoa, päiveä j.n.e.) ja omituisuuksia (pikarinsa Karybdihin langettaa; vuori jyrkkänä longottaa; alas poika jo syöstäiksee; väki parkahtaa). Ja suomentajan runomittaperusteet ovat todella vielä vakiintumattomat. Verrattuna Ahlqvistin samana vuonna esitettyyn, monine puutteellisuuksineenkin taiturimaisesti suoritettuun Kellolaulun suomennokseen on Krohnin käännös aloittelijan työtä. Krohn itse ei myöhemmin enää parannellut "Sukeltajan" suomennosta. Paavo Cajander käytti sitä sittemmin pohjana suomentaessaan tämän runon uudelleen,

Runoilijanimi Suonio[35] esiintyi julkisuudessa ensi kerran keväällä 1860. Silloin on "Mehiläisessä" (N:o 4) painettuna "Italian herääminen" ja "Suomettaressa" (N:o 17) "Suksimiesten laulu". Krohnin kirjeistä vanhemmilleen ja Slöörille näkyy, että "Suksimiesten laulu" on sinä keväänä kirjoitettu.[36] Samoin on nähtävästi laita runon "Italian herääminen", jonka runomittakin on sama kuin "Suksimiesten laulun". Tämä kevät oli onnellista aikaa Krohnille, sillä hän piti aina runolahjaa suurena onnena ja iloitsi huomatessaan itselläänkin sitä olevan. Onnistuneitakin tuotteita kertyi pian niin paljon, että Krohnin varsinainen debyytti kirjallisen yleisön edessä omintakeisena runoilijana muodostui sangen onnistuneeksi, silloisiin oloihin katsoen suorastaan loistavaksi. Se tapahtui "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa joulukuussa 1860. Tähän kalenteriin Krohn painatti "Kuun tarinoita" (14 iltaa) ja 13 runoa, joista vain kaksi oli käännöksiä, nimittäin runot "Suvilaulu", "Hurtti-ukko", "Varpunen", "Neidon tunnustus", "Suksimiesten laulu", "Lumisateella", "Lemmen aamu", "Iltaselle", "Onneton", "Italian herääminen", "Juomalaulu", "Sydämelle" ja "Soittoa kuullessa".[37]

Enimmän huomiota herättivät "Kuun tarinat". Ne olivat aivan uutta kirjallisuudessamme, ilman vastinetta aikaisemmilta ajoilta, ja niissä ilmenevä kansallinen mieli herätti paljon vastakaikua. Ne tulivat hyvin tunnetuiksi ja suosituiksi, kuten julkiset arvostelut ja aikalaisten lausunnot vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin todistavat.[38] Niistä tulikin merkkitapaus kirjallisuushistoriassamme, sillä "Kuun tarinoita" oli ensimäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, joka levisi sivistyneisiin piireihin ja käännettiin vieraille kielille.[39] Runotkaan eivät heikentäneet "Kuun tarinain" tekemää hyvää vaikutusta.

Sivuuttaen tässä yhteydessä kysymyksen "Kuun tarinain" taiteellisesta arvosta kiinnitämme huomiota siihen, missä määrin ne valaisevat Krohnin luonnetta ja kehitystä. Teos uhkuu rakkautta isänmaahan ja suomenkieleen. Mutta tekijä ei ole niitä, joille riittää voimakas tunne semmoisenaan. Isänmaanrakkaus velvoittaa toimintaan ja uhrauksiin. Paikoittain saa esitys, taiteelliset näkökohdat hyljäten, melkeinpä agitatoorisen sävyn. Runoilija on tyytymätön suomalaisten saamattomuuteen, heidän välinpitämättömyyteensä omasta kielestään ja kansallisesta arvostaan. Kuu, joka on nähnyt olot maapallon eri puolilla ja eri aikakausina, on sopiva runoilijan mielipiteitten tulkiksi: "Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se [suomenkieli] vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, teillä on ääni ja ette laula!" Neljäntenä iltana kuu mainitsee Amerikan uudistalolaisista, joista Cooper kertoo, ja jatkaa: "Mutta tiedätkös, että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!"

"Kuun tarinoista" voi myös päätellä, että tekijä on uskonnollinen ja sovinnollinen. Hän suhtautuu lempeästi ihmisiin, hairahtuneihinkin, ja ihailee miehuutta ja kuntoa, varsinkin sellaista, joka suorittaa suurtekonsa piilossa maailman katseilta.

Esiintymisellään "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa Krohn sai heti ensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. "Sukeltajan" kautta saavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo ennen "Mansikkain ja Mustikkain" II osan ilmestymistä kirjallisissa piireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen proloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin syksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt. Tämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä mieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan. Sen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme täydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli, kuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman vastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo "Helsingin teaterin vihkiäisissä" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli sitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään, muodosteltava toisenlaiseksi.

Myöskin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista ajatteli Krohn jo näihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta Krohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.

Vuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten palvelemista eli "laiskurin työtä", kuten Krohn kirjeessään Slöörille sitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen "Mansikkain ja Mustikkain" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä lähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas Taavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot ja runosuomennokset: "Ossianin laulu auringolle", "Kultain ja miekkain", "Lorelei", "Suomalainen maamme ruotsalaiselle", "Runoniekan sydän", "Sotamiesten laulu", "Varotus", "Varotus tytöille", "Kaste ja kyynel", "Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous", "Suurelle herralle", "Neuvo", "Elämän menot", "Kova rangaistus", "Yhteen kasvaneet koivut", "Nuoruuttaan surija", "Kultaa odottaessa" ja "Pohjolan valkeneminen".

Yksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä mainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan, jossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861 esitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen ranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin rivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit, niiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään häpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa kappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia esittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti puhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se joukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä huolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen lause: "häpeä Helsingin yleisölle!" Kohta sen jälkeen hän nousi seisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti paljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely seuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin kääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi kiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä vähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat hengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman johdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli ruotsinkielinen. Sen nimi on "Studentsång" ja se julkaistiin "Helsingfors Tidningar" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus näkyy säkeistöstä:

Tiga må den fega slafven, Der det helga kränkes fräckt; Men vi höje hänmdeglafven, Sanning ljunge oförtäckt! Mannaharm, Manna-arm Blixtrar mot allt uselt ner.

Tarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa ruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja muulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan ristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.

Vuonna 1862 kirjoitti Krohn runon "Provessori Lönnrotille" tämän erojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin runonäytelmästä "Die Sühne" nimellä "Syyn sovitus" "Mansikkain ja Mustikkain" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain viisi "Kuun tarinaa", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja. Pieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista runoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan sopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten vähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.

Näin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen kausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa vuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä tähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.

* * * * *

Tässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista suunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen. Kirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli näytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin hän suunnitteli toista näytelmää, "Ritvalan helka", johon lyhyt, lyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa. Suunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia "Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä" ja on voinut vaikuttaa siihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: "nyljetään", "sängittää hänellä ei käyneen kenenkään" j.m.s., osoittavat vielä vakiintumatonta kielitaitoa.[43]

Valmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen saksankielinen näytelmä "Denker und Künstler". Kenties se on kirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan teoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus: "Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem ehrfurchtsvollen Bewunderer", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän henkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa; Ophelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari; Chis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. -- Päähenkilö on Spinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä päämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy paremmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema juutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka loppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on runomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet, joissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan säkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta, isänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri nimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin "Uriel Acostan" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin ilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana lepäämään käsikirjoitusten joukkoon.

* * * * *

Kuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti kandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana oli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus kuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka toteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että muita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen kirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen tarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä pääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi hän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden sattuessa.

Väitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin Krohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta suomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen kansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän tieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja loppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se vaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden nimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.

Tosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä tutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861 kihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa vanhemmilleen:[44] "En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää niin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa olin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja siitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni. Ja nyt tämä riemun ylenpalttisuus!" Suunnitellen omaa kotia, josta piti tulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei ollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä yhdessä.

Tätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä seikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin hermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin työskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa olo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun alakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen usein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä hoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua. Kesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä kehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille mieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa varten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa Krohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä. Syksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.