Part 2
Siihen aikaan kuin "Tarinatar" perustettiin (1850), harjoitti Julius Krohn jo runoilua. Hän mainitsee päiväkirjassaan kirjoittaneensa isoisälle syntymäpäiväksi runon, tietenkin saksaksi. Pari viikkoa myöhemmin on päiväkirjaan kirjoitettu pieni saksankielinen runonpätkä keväisen metsän ihanuudesta. Tukena ja innostuttajana runotarten palvelemisessa kouluaikana oli Krohnilla hänen ystävänsä Kaarlo Slöör. Runsaimmat hedelmät tämä askartelu kantoi vuonna 1852. Runoilu näkyy silloin koulutyön ohessa olleen oikein vakavan harrastuksen esineenä. Runonsa Krohn kirjoitti useampaan kertaan puhtaaksi ja varusti usein päiväykselläkin. Useimmat tämän kauden runotuotteet ovat ruotsinkieliset.[19] Yksi niistä, "Till K.S.", joka on päivätty helmikuun 19 p. 1852, on omistettu Kaarlo Slöörille ja alkaa:
Uti trånga lärosalar Smägta poesiens knopp. Då kom du från diktens dalar, Lyfte späda plantan opp.
Och ifrån den samma stunden Växte telningen och blef Snart en vacker ros i lunden Och än andra knoppar dref.
Ofta då din lyras toner Hördes klinga i vår midt Och i diktens helga zoner Fick vår tanke sväfva fritt.
Jatko on pahoittelua sen johdosta, että Slöör sittemmin oli poistunut toveripiiristä [yliopistoon], suureksi vahingoksi runollisille harrastuksille.
Muita tämän kauden ruotsinkielisiä runoja on säilynyt lähes parikymmentä Krohnin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Ne ovat nuoren aloittelijan tekeleitä, joille on ansioksi luettava niiden sujuvuus ja teeskentelemätön sanonta. Korjauksia on tehty koko joukko ja ne ovat enimmäkseen parannuksia. Mitään runoa ei ole perinpohjin muutettu, mutta muutamien yli on vedetty ristit. Kaikissa näissä runokokeissa vallitsee ihanteellinen katsomus ja isänmaallinen henki. Pitkin matkaa huomaa, että Runeberg ja Topelius ovat olleet oppimestareina. Syvyyttä on näistä runoista turhaa etsiä. Sisällys on aivan yleistä laatua olematta silti kuitenkaan pelkkää toisten jäljittelyä. 17-vuotias runoniekka laulaa Pohjolan ihanuudesta ja sen kansan kunnosta, runolahjan onnesta ja tyttöjen sulosta. Onnistuneimpia on "Nordbons sång". Näppärä on myös loppusoinnuton, kansanrunouden muotoa Runebergin tapaan lähestyvä "Basilisken". Hiukan syvemmälle pyrkii runo "Strid och försoning", joka mahdollisesti onkin ensimäisten ylioppilasvuosien ajoilta. Kuvattuaan ihmishengen harhailuja ja epäilyjä vertaamalla ihmistä laivaan, joka haaksirikkoutuneena ajelehtii myrskyssä, kunnes myrsky lakkaa, runoilija lausuu:
Så skall ock, du irrande ande, En gång för dig morgonen gry, Då tviflenas nattliga mörker För sanningens dag måste fly.
Då trött af den fåfänga striden Du sjunker till Frälsarens bröst Och finner ett svar på din fråga, Försoning och kärlek och tröst.
Tässä tavattu uskonnollinen tunne tuskin lienee tilapäistä tahi tehtyä. Krohnin myöhempi tuotanto ja esiintyminen todistaa uskonnollisuutta, jonka juuret ulottuvat lapsuuteen saakka.
Julius Krohnin luonteenlaatu osaltaan tekee ymmärrettäväksi hänen uskonnollisuutensa. Eräs hänen lapsuudenystävistään (kauppaneuvos W. Hackman) lausuu hänestä: "Hän oli oikein hyvä poika, tasainen, hyvä luonne, aina valmis tekemään toisille hyvää niin paljon kuin mahdollista. Hän olikin sen vuoksi toverien suosiossa." -- Sama kertoja on huomauttanut, että Julius Krohn paljon harrasti purjehdusta ja metsästystä, mutta hän oli ruvennut harjoittamaan näitä urheilulajeja terveydellisistä syistä ja hieman liian myöhään, minkä vuoksi hän ei koskaan ollutkaan niissä täysin varma. Sitävastoin Jac. Ahrenbergin mielestä Krohn oli erinomainen purjehtija. Joka tapauksessa oli Krohn jo koulussa ollessaan ennen kaikkea lukumies, virkeä ja moniharrastuksinen. Kouluaikanaan hän tutustui m.m. useihin maailmankirjallisuuden huomattaviin tuotteisiin, ennen kaikkea ruotsalaisiin ja saksalaisiin runoilijoihin. Mainitseepa hän lukeneensa sellaisenkin teoksen kuin Atterbomin "Svenska siare och skalder". Vieraita kieliä oppi Krohn nopeasti ja käytti niitä vaivattomasti. Huomiota ansaitsee Krohnin kehitysvuosia valaisevana seikkana, että Krohn sanoo _ensin_ tutustuneensa ruotsinkielisiin runoilijoihin (Runeberg, Tegnér y.m.), _sitten_ vasta saksalaisiin (Schiller, Goethe) ja _viimeksi_ Kalevalaan. Pitkä matka kesällä v. 1853 Savoon ja Pohjois-Karjalaan tutustutti laajemmalta kotimaahan ja kansan elämään.
Näin tulivat kouluvuodet hyvin käytetyiksi ja Julius Krohn tuli syyskuun 22 päivänä 1853 ylioppilaaksi saaden tutkinnossa arvosanan "laudatur" (33 ääntä). Isä oli mukana Helsingissä tutkinnonsuoritusmatkalla järjestämässä käytännöllisiä asioita ja jäi kaupunkiin siihen asti, kunnes näki Juliuksen täysissä juhlatamineissa miekkoineen ja kultakalunoineen.
Heti ylioppilastutkinnon suoritettuaan ryhtyi nuorukainen harjoittamaan opintoja yliopistossa. Hän oli saanut asunnon professori A.E. Arppella ja pääsi pian useitten perheitten tuttavuuteen. Entinen ujous katosi pian ja Krohn otti mielellään osaa seuraelämään, mikäli hänellä siihen oli aikaa. Opinnot olivat kuitenkin pääasia. Krohn oli kirjoittautunut filosofisen tiedekunnan fysis-matematisen osaston jäseneksi ja ryhtyi aluksi kuuntelemaan kemian, eläintieteen ja matematiikan luentoja. Hyönteisten tutkimista ja kokoamista hän edelleen innokkaasti harrasti. Sitäpaitsi hän opiskeli piirustusta M. v. Wrightin johdolla sekä lintujen täyttämistä. Luonnontieteisiin innostuneena hän haaveilee pääsevänsä joskus tutkimusmatkoille kaukaisiin maanosiin. Ainakin luulee hän jokseenkin varmasti pääsevänsä parin vuoden kuluttua tieteellisen retkikunnan mukana Lappiin. Näissä unelmissa ja tavassa, jolla hän niistä kertoo vanhemmilleen, on vielä koko joukko lapsellisuutta. Lapsellisuutta osoittaa myös hänen suhtautumisensa Sakari Topeliukseen. Krohn oli saanut Viipurissa suosituskirjeen Topeliukselle. Mutta yleinen mielipide oli tähän aikaan niin kiihtynyt Topeliusta vastaan, että häntä melkeinpä pidettiin maanpetturina.[20] Tämän vuoksi Krohn vitkasteli suosituskirjeensä viemisessä aina joulukuuhun saakka ja oli iloinen, kun hänen käydessään Topelius ei ollut kotona. Krohn, joka miehistyttyään aina esiintyi perin itsenäisenä antamatta yleisen mielipiteen kovinkaan paljon vaikuttaa kantaansa, on itse myöhemmin kertonut tämän tapauksen esimerkkinä silloisesta kehittymättömyydestään --- "ja" -- lisää tämän kertomuksen muistoonpanija -- "tuo kertomus oli mestarillinen sen huumorin vuoksi, jonka Krohn siihen valoi".[21]
Toverielämään otti Krohn alusta alkaen innokkaasti osaa. Kirjeessään vanhemmilleen (lokak. 5 p. 1853) hän vakuuttaa, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsee vakava henki, ja lausuu sen vakaumuksen, että kurinpitovallan antaminen toverien käsiin olisi eduksi tapojen valvonnalle. Veljelleen Leopoldille hän (kirjeessä marrask. 25 p. 1853) kuvailee ylioppilaitten tiedekuntakokouksia ja antaa niille tunnustuksensa. Myös vapaaseen seurusteluun yksityisesti toverien kanssa jää aikaa. Niinpä hän saatuaan vanhemmiltaan lähetyksen Viipurin rinkeliä kiittää heitä (kirjeessä marrask. 22 p. 1853) "tusinan toverin nimessä", jotka kahdessa päivässä tekivät rinkeleistä lopun. "Monet -- hän jatkaa kirjeessään -- moittivat minua tuhlauksesta arvellen, ett'ei minun olisi tarvinnut niin paljon jaella, mutta näin ilahdutin useampia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Viipurin rinkeliä." Seurustelu toverien kanssa innostutti hänet myös yhtymään ylioppilaslaulukuntaan, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan ääntä. Kirjeistä vanhemmille huomaa, että Krohn yleensä haki kunnollisten, työteliäitten toverien seuraa.
Elämä Helsingissä oli siis hauskaa ja vaihtelevaa. Kuitenkin pyrki silloin tällöin koti-ikävä vaivaamaan ja tuli surumielisyyden kohtauksia. Pahimmin nämä puuskat vaivasivat Krohnia silloin, kun hän sattui olemaan pahoinvoipa. Hän valittaa kirjeissään vanhemmilleen, että Helsingin ilmasto ei ole hänelle terveydeksi, ja viittaa siihen, että useat muutkin ovat Helsinkiin tultuaan sairastuneet. Tavallisesti nämä ikävät hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Lääkkeenä niitä vastaan oli työnteko, joka oli intensiivistä, vaikkakin Krohn sanoo ottaneensa periaatteekseen: qui trop embrasse, mal étreint. Työohjelmassa näkyy olleen sijaa suomenkielen harjoittamisellakin, koskapa Krohn heti lukukauden alussa pyysi kotoaan Renvallin sanakirjan. Ottilie-sisarelleen Krohn kirjoittaa, että hänellä töittensä ohessa on sangen laaja kirjeenvaihto hoidettavana. Kaikkien näitten puuhiensa lomassa hän kuitenkin jo monta viikkoa ennen lukukausien loppua rupesi laskemaan päiviä, joiden kuluttua hän pääsee kotiinsa lomalle. Suuri olikin riemu, kun se päivä vihdoin valkeni, jolloin hän sai lähteä rakkaaseen Kiiskilään.
Seuraavina lukukausina jatkui elämä Helsingissä pääasiassa samaan tapaan kuin ensimäisenäkin. Krohnin ylioppilasvuosista saa hyvän käsityksen hänen kirjeistään, joita on runsas kokoelma julkaistu suomeksi.[22]
Kevätlukukaudella 1854 Krohn kävi samoilla luennoilla kuin syyslukukaudellakin. Sen lisäksi hän oli jo lukukauden alussa päättänyt ryhtyä opiskelemaan suomenkieltä Lönnrotin johdolla heti kun tämä astuisi virkaansa.[23] Aikeensa hän toteuttikin, vieläpä sillä tavoin, että pääsi hyviin tuloksiin. Kannustimena oli nyt jo tietoiseksi ja voimakkaaksi kehittynyt suomalaisuuden harrastus. Sitä todistavat hänen sanansa kirjeessä vanhemmille vuotta myöhemmin: "Kuten tiedätte kirjoitin viime keväänä professori Lönnrotille suomenkielisiä kirjoitelmia, jotka silloin näyttivät sangen kirjavilta sen jälkeen kuin hän ne oli korjannut. -- -- -- Tänään vein hänelle [taas], ensimäisen tekeleeni ja katso, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä virheitä -- niin, hän sanoi, että minun pitäisi antaa kirjoitukseni Suomettareen painettavaksi! -- Ajatelkaahan, semmoinen rohkaisu semmoisen miehen puolelta! -- -- -- Se oli runsas palkinto paljosta ajasta ja vaivasta, jonka olin käyttänyt oppiakseni isänmaani kielen. Miten paljon suuremmalla halulla ja kestävyydellä työskentelenkään nyt edelleen, kun näen voivani päästä tuloksiin." Että Krohn jo vuotta aikaisemmin suomenkielen opiskeluun ryhtyessään oli ollut tämmöisellä kannalla, sen osoittaa maaliskuun 22 päivänä 1854 kirjoitettu kirje vanhemmille. Tässä kirjeessä hän kertoo keisari Nikolain käynnistä Helsingissä ja sanoo keisarin voittaneen hänen ja monien muitten sydämen toimenpiteillään suomenkielen hyväksi. "Tästä kaikesta näkee, että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta." Keisarilla oli matkallaan mukana perintöruhtinas. Krohn, joka oli mukana perintöruhtinaalle esitellyssä ylioppilasjoukossa, kertoo ihastuneensa perintöruhtinaaseen. Jo näiltä ajoilta lienee peräisin se ihailu, jota Krohn runoilijana tulkitsee Aleksanteri II:ta kohtaan ja jota tuli myös Aleksanteri III:n osaksi. Tämä ihailu on sitä ymmärrettävämpää, kun Krohnin kodin hengessä tuntui jälkiä Pietarissa olosta.[24] Ei koskaan tämä ihailu kuitenkaan mennyt yli niiden rajojen, jotka sille asetti isänmaallinen, kansallinen mieli. Keisarin puheesta, jossa tämä huomautti ylioppilaille "yhteistä isänmaata" uhkaavasta sodan vaarasta, kertoo Krohn vanhemmilleen hieman ivallisessa äänilajissa samoin kuin siitäkin, että keisari piti puheensa ylioppilaille venäjäksi.
Muuten tämän keisarivierailun yhteydessä jo ilmenee, ett'ei Krohn ollut erikoisemmin mieltynyt politiikkaan -- piirre, joka säilyy hänessä läpi elämän. Hän valittaa, ett'ei enää kuule missään järkevää sanaa, sillä kaikki puhuvat vain politiikkaa. Varsinkin raivostuttaa häntä naisten alituinen politikoiminen ja puhe sodasta. "Olen niin kyllästynyt tähän teemaan, että minut voi sillä karkoittaa."
Krohnin huomion vaativatkin etupäässä opinnot. Paitsi suomenkieltä harrasti Krohn kevätlukukaudella 1854 varsinaisten opintojensa ohella myös englanninkieltä opiskellen sitä aina aamuisin ylös noustuaan kello yhdeksään asti. Piirustuksen harjoittamista hän edelleen jatkoi. Lepohetkinään hän mielellään haki seuraa kuten ennenkin. Hän oli iloinnut päästessään perheeseen asumaan, koska hän luuli siten saavansa paljon olla ihmisten parissa, mutta pettymyksekseen hän pian huomasikin luulleensa tässä suhteessa liikoja. Kun tovereitakin hiukan ujostutti tulla hänen luokseen professorin taloon, tunsi hän ajoittain itsensä yksinäiseksi. Äidin pelon, että toveriseurat ja kekkerit Helsingissä voisivat totuttaa juomatapaan, hän torjuu huomauttamalla, että vaikka hän muuten onkin tullut hilpeämmäksi ja seuramielisemmäksi, niin hän siinä suhteessa on melkein pedantti, ett'ei hän koskaan juo yli tavallisen määränsä. Toverien pilkka ei tässä asiassa voi vaikuttaa mitään. Häntä on monesti tämän takia sanottu "akaksi", mutta siitä ei ole ollut mitään tulosta.
Ylioppilaaksi tultuaankin Krohn jonkun verran harjoitti omaksi huvikseen runoilua ruotsin- ja saksankielellä. Paljon ei tästä runoilusta ole jälkiä säilynyt eikä se voinut runsasta ollakaan syystä että opinnot ja muut harrastukset veivät ajan. Runoilu olikin oikeastaan luvattomaksi katsottua syrjäaskartelua, allotriaa, johon opintojen takia ei saanut antautua kuin poikkeustapauksissa. Mutta olipa toinenkin syy tähän vieraskielisen runoilun tyrehtymiseen. Krohn selittää sen itse elämäkerrassaan: "Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi suomistunut. Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856."
Itsensä "suomistamista" Krohn harjoitti, kuten edellä jo on huomautettu, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Hän pääsi verrattain pian hyviin tuloksiin, senkin vuoksi, että hän oleskeli kesän 1857 Kaavilla ja syksyn 1858 ynnä alun vuotta 1859 Rautalammilla, perehtyäkseen käytännöllisesti suomenkieleen. Kuvaavaa hänen innostukselleen on, että hän opetti näinä vuosina suomea Emilie-sisarelleen. Mutta hän ei ollut vain innostuva, hän oli myös kestävä työssään. Lönnrotilta saatu tunnustus ei saattanut häntä heittäytymään veltoksi, vaan entistä innokkaammin hän työskenteli suomenkielen taitonsa kartuttamiseksi. Ankarasti arvostellen täytyy sanoa, ett'ei hän koskaan päässyt hallitsemaan suomenkieltä aivan täydellisesti sen pienimpiäkin vivahduksia myöten, mutta hän saavutti jo opintovuosinaan tässä kielessä niin suuren taidon, että hänelläkin on suuri osuus suomenkielen kehittämisessä kulttuurikieleksi. Rohkenipa hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan ryhtyä suomentamaan Stöckhardtin "Kemian oppikirjaa" -- siis luomaan suomenkielistä kemiallista sanastoa ja menestyi siinä jokseenkin hyvin.[25]
Koko esiintymiskielen muuttaminen suomeksi niin perin pohjin, että runoilukin tapahtuisi suomenkielellä, merkitsee sangen jyrkkää käännettä Krohnin elämässä. Samoihin aikoihin kuin tämä käänne tapahtuu, on Krohnin muussakin elämässä havaittavissa käänne. Terveydellisistä syistä hänen täytyi olla poissa Helsingistä lukuvuosi 1855-56. Hän teki silloin virkistyksekseen pitkän merimatkan käyden Saksassa, Englannissa, Skotlannissa, Norjassa ja Helgolannin saarella. Kun hän syksyllä 1856 taas saapui Helsinkiin opiskelemaan, muutti hän kokonaan opintosuunnitelmaa ja siirtyi filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Varsinaisena syynä tähän muutokseen oli se, ett'ei hänen terveytensä ollut kestänyt työskentelyä laboratorioissa. Mutta lisättävä on, että niin suuresti kuin hän harrastikin luonnontieteitä, hän sittenkin tunsi joutuneensa väärälle uralle. Pääaineekseen hän nyt otti historian ja filosofian, nuo poikaijän mieliaineensa, kuten hän sanoo kirjeessä vanhemmilleen. Suomenkielen opinnoilla luonnollisesti nyt tuli olemaan entistä huomattavampi sija työsuunnitelmassa. Näin joutui Krohn kahden kuuluisuuden, Lönnrotin ja Snellmanin, oppilaaksi. Snellmanin luennoista hän olikin niin intresseerattu, että hän niiden takia kerrankin jäi keväällä Helsinkiin pitemmäksi aikaa kuin hänelle muuten olisi ollut tarpeellista.
Entistä suuremmalla innolla jatkuivat nyt opinnot, kun terveyskin oli taas hyvä. Julius Krohn asui nyt yhdessä veljensä Leopoldin kanssa, joka myös opiskeli yliopistossa. Toveripiiriin kuului ahkeraa väkeä.[26] Usein kokoonnuttiin iltapäivällä Krohnien luo ja keskusteltiin opinnoista. "Ei mikään ole ihanampaa kuin työ", kirjoittaa Krohn kotiinsa. Englanninkielen opiskelu jatkuu myös. Krohn lukee alkukielellä englantilaisia ja amerikkalaisia runoilijoita (Shakespeare, Longfellow, Bryant). Seuraelämää hän ei myöskään laiminlyö, vaan käy ahkerasti tutuissa perheissä.
Tähän tapaan jatkuu elämä ja opiskelu Helsingissä lukuvuosina 1856-58. Suomalaisuuden liike vie yhä varmemmin Krohnin mukanaan. V. 1856 mainitsee hän tehneensä Kaarlo Slöörin kanssa sen välipuheen, että aina keskenään puhuisivat suomea. Hän ilmoittaa vanhemmilleen kirjoittavansa yliopistolliset ainekirjoitusharjoituksensa periaatteen takia suomeksi, vaikka ne oikeastaan olisi kirjoitettava ruotsinkielellä ja saisi kirjoittaa saksaksikin. Vanhemmilleen hän kirjeissään kertoo suomalaisuuden edistyksestä ja voitoista, ihailee Lönnrotia ja Snellmania, mutta uskaltaa myös moittia viimemainittua, kun tämä hänen mielestään ampuu harhaan. Suomalainen taide, etenkin Sjöstrandin Kalevala-aiheiset tuotteet, herättää hänessä ihastusta. Lausuupa hän myös demokraattisia ajatuksia eri kansanluokkien lähentämisestä toisiinsa. Kun hänen vanhempansa perustivat suomenkielisen koulun, kirjoitti Krohn heille, että he olivat toteuttaneet yhden hänen mieliaatteitaan. Hän olikin harrastanut tämmöisiä asioita ja tuli tunnetuksikin niiden harrastajana. Niinpä hän kehoitti A.G. Keldania panemaan koulun pystyyn Uuraassa, kun kerran innostusta asiaan oli olemassa, odottamatta asianomaista lupaa. Mielipiteensä kansakouluista hän lausuu tässä yhteydessä seuraavasti: "Mitä minä toivon kansakouluista on se, että heidän kauttansa saisimme sivistyneitä talonpoikia ja kästeostajia, joiden tietoa ja taitoa häveten suottaherrojen täytyisi paeta kankaalle. Jo viimein tästä asiasta keskustellessamme väitin hyvin tarpeelliseksi opettaa tytötkin ja tämä ajatukseni on, luettuani muiden mietintöjä asiasta, varmaunut lujaksi vakuutukseksi. Nyt väitän siis, että jos tahdotaan toden teolla koroittaa kansan sivistystä, niin pitää kaikin mokomin harrastaa naisten opetusta, sillä niiden kautta leviää siunaus nousevaankin ihmispolveen, koska sitä vastaan miestä opetettaessa ei hyödytetä muuta kuin hänet yksinänsä."[27] -- Yliopiston varakansleri, parooni J.R. Munck, kääntyi keväällä v. 1857 Krohnin puoleen pyytäen järjestämään kansakoulun Hämeessä olevalla tilallansa. Krohn ei katsonut opintojensa takia voivansa suostua ehdotukseen, mutta ilmoitti olevansa halukas kandidaattitutkinnon suoritettuaan ottamaan vastaan vuodeksi opettajanviran siellä. Samana vuonna Krohn muitten töittensä ohella toimi jonkun verran opettajanakin Helsingissä. Tämä kaikki osoittaa, että Krohn, vaikka hän toisinaan valitti olevansa epäkäytännöllinen ja jossakin määrin sitä olikin, kuitenkin itse asiassa oli toiminnan ja käytännön mies. Kuvaavaa hänen luonteelleen ja ajatustavalleen on seuraava kohta vanhemmille syyskuun 21 p. 1857 kirjoitetussa kirjeessä: "Paljon ajattelemista on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme Humboldtin teoksesta 'Lichtstrahlen', nimittäin että joka ihmisen ennen kaikkea pitäisi koettaa sivistää itseään, koska silloin tuo sivistys ehdottomasti vaikuttaa myös toisiin siunausta tuottavasti. En voinut silloin sanoa olevani samaa mieltä enkä voi sitä nytkään, vaikka olen katsellut asiaa joka puolelta. Sillä jos toisiin vaikuttaakseen ensin pitää itsensä olla täysin sivistynyt, niin ei siitä koskaan tule mitään. Milloin ja kenen on mahdollista sanoa: nyt olen täysin sivistynyt! Ja sitäpaitsi miten tuleekaan tosisivistyneeksi muuten kuin irtautumalla yhä enemmän persoonallisista, itsekkäistä pyrkimyksistään ja työskentelemällä korkeampien aatteitten toteuttamiseksi s.o. toisten hyväksi. Sen vuoksi en Humboldtin auktoriteetista huolimatta voi luopua siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä niin paljon kuin mahdollista yhteiseksi hyväksi, koska siten varmimmin edistää omaa parastaan ja omaa kehitystään."
Ylioppilaitten yhteisissä riennoissa oli Krohn paljon mukana. Ylioppilastalohankkeeseen hän innostui ja selitti sitä vanhemmilleen, jotka aluksi eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen koko puuhaa. Asian hyväksi pidetyssä iltamassa hän avusti pitämällä esitelmän "Nykyisemmästä" suomalaisesta kansanrunollisuudesta.
Opintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä Krohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa Rautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän siellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa, mutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa tarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten juttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään venäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle Kalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli semmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, "the old merry Finland", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta ymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot muuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki. Kirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika kuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja kunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja heidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista tuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin Ensi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta suuren jouluilon -- niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5 päivänä -- voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808 sotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys. Alakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin. Historiaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän kirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: "Pietarin arkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia Ruotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä tutkimaan?" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään ryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan, jommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon, mutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.
Rautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena oli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi kandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä tähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859) sen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei pitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta Krohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9 päivänä 1859: "Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen, että joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää ensimmäisten rinnalle." Varsinaisena syynä tutkintolukujen pitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä tutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin ansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys turhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan semmoinen.