Part 17

Loppusointujen juurruttaminen suomenkieliseen runouteen on ollut vaikeata työtä. Tässä on Krohn yhdessä Ahlqvistin kanssa suorittanut huomattavan tehtävän. Miten paljon heidän laskemalleen pohjalle on saatu rakennetuksi yhden miespolven aikana, sen osoittaa silmäys uusimpaan suomenkieliseen runouteen. Meillä on jo koko joukko runoja, joissa loppusoinnut soivat täyteläisinä, puhtaina ja rikkaina taipuen luontevasti palvelemaan taiteellisia tarkoitusperiä.[201] Eino Leinon teoksessa "Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja" on noin puolitoista tuhatta säettä, kaikki loppusoinnullisia, suurin osa runoiltu _ottave rime_ muotoon ja siis juuri loppusointuun nähden vaativia säkeistöjä, jota paitsi esiintyy myös neljä yhteenkuuluvaa loppusointua ja enemmänkin. Pääteriimejä on tosin 39,4 %, mutta ne ovat milt'ei poikkeuksetta puhtaita, vaihtelevia ja jossakin määrin soipia. Voi tietysti väittää, että Leinon kielellinen kokeilu osoittaa suomenkielen sopimattomuutta monimutkaisten runsasriimisten eurooppalaisten runomittain jäljittelyyn, mutta kieltämättä se näyttää myös tulevaisuuden mahdollisuuksia ja osoittaa Ahlqvistin ja Krohnin työn käyneen oikeaan suuntaan. Mainitussa Leinon teoksessa kuvastuu myöskin eri sanaluokkien käyttämisessä loppusointuihin runotekniikan kehitys. Loppusoinnuissa on siinä substantiiveja 24,5 %, adjektiiveja 5 %, verbejä 18,5 %, pronomineja 4,6 %, partikkeleita 6,9 %. Substantiivien prosenttiluvun kasvaminen johtuu osittain siitä, että kieleen on sitten Krohnin aikojen muodostettu tahi vanhoja elvyttämällä saatu aivan uusia substantiiveja. Leinolla on siis riimeinä substantiiveja noin kaksin verroin se määrä kuin Krohnilla ja Ahlqvistilla, adjektiiveja samoin ja pronomineja myös paljon enemmän, joten verbit eivät ole enää niin etualalla kuin Krohnilla. Siinä on siis kehitys kulkenut huomattavasti eteenpäin.[202] "Substantiivin ylivalta on luontevassa säerakenteessa aivan luonnollinen, sillä ei millään sanaluokalla voi olla niin paljon erilaisia tehtäviä kuin tällä sanojen yliluokalla, ja arvokkaimpana sanaluokkana, joka enemmän kuin muut kannattaa sisällystä, ansaitsevat substantiivit paremmin kuin muut sanat sen kunniapaikan, joka on loppusoinnulla."[203]

Olemme viivähtäneet loppusointujen tarkastelussa, koska se mielestämme valaisee Krohnin toimintakauteen sattunutta taiderunoutemme perustamisaikaa. Loppusointujen käytössä on Krohnin runotekniikan heikoin kohta, vaikka hän kyllä tässäkin teki voitavansa saadakseen syntymään mahdollisimman hyvää.[204] Mutta tässäkin heikoimmassa kohdassaan hän on edellä ajastaan ja työllänsä vie kehitystä eteenpäin. Krohnin kohtaloksi tuli yleensä suorittaa raskasta raivaustyötä kulttuurimme hyväksi. Taiderunoutemme muodon kehittämisessä hänen työnsä on vienyt mitä kauneimpiin tuloksiin ja ollut kauaskantavaa. Sen näkivät ja ymmärsivät jo aikalaiset. Puhuessaan Ahlqvistista ja Krohnista runoilijoina sanoo Kaarlo Bergbom: "Molempien lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi, mielikuvitusta etevämpi, molemmissa on plastillinen muodostusvoima runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi." Oksanen on syvempi, Suonio vaihtelevampi.[205]

Myöhemmän ajan käsitys käy samaan suuntaan. Sen ilmaisee Werner Söderhjelm[206] seuraavasti: Oksanen ja Suonio ovat "täydellisesti halliten runon tekniikkaa ensiksi osoittaneet suomenkielen kyvyn yksitoikkoisista korostussuhteistaan ja kömpelöistä suffikseistaan huolimatta oivallisesti mukautua mitä mutkikkaimpiin säemuotoihin ja rytmeihin". Hänkin huomauttaa samalla Krohnin "vienosta ja hienosta runollisesta tunteesta",

Krohnin tuotantoa tarkastellessamme emme ole tekemisissä taiturin, vaan runoilijan kanssa.

VI.

Loppuhuomautuksia.

Krohn toivoi alusta alkaen, että hänen tuotteensa saisivat osakseen asiallista kritiikkiä, josta voisi jotakin oppia. Ei voi sanoa, että tämä toivo olisi täysin toteutunut. Kirjallisuusarvostelu meillä oli Krohnin alkaessa vielä kehittymätöntä. Tyydyttiin tavallisesti ylimalkaisiin kehumisiin tahi moitteisiin niitä tarkemmin perustelematta. Parhaat kriitikkomme -- mikäli he muilta toimiltaan joutivat arvostelemaan kirjallisuutta -- saattoivat esittää jonkun hyvinkin sattuvan ja valaisevan huomautuksen, mutta heidän arvosteluillaan on tilapäisyyden leima ja usein saattaa runoilijan yleinen katsomus tahi hyvä tarkoitus arvostelijan suhtautumaan tarpeettoman suopeasti teosten heikkouksiin. Tämä koskee Ahlqvistiakin, vaikka hänelle arvostelijana ei ollut ominaista suopeus. Krohnin loistava debyytti ja ilmeinen edistyminen toisessa runokokoelmassa sekä monipuolinen, uhrautuva työ suomalaisuuden hyväksi ja sympaattinen persoonallisuus näkyvät vaikuttaneen sen, ett'ei hän runoilijana enää 1870- ja 1880-luvulla joutunut kritiikin alaiseksi.

Ensimäinen arvostelu Krohnista runoilijana on Ahlqvistin jo selostamamme ilmoitus "Mansikkain ja Mustikkain" II osasta. Se on nuorta aloittelijaa ymmärtävä ja sisältää melkoista tunnustusta Krohnille. Myöhemmin polemiikeista katkeroituneena Ahlqvist saattoi joskus sivumennen letkauttaa Krohnin runouttakin, mutta yleensä tämä ankara ja etenkin muotovaatimuksissaan tarkka arvostelija piti arvossa Krohnin puhdashenkistä ja kaunismuotoista tuotantoa. -- J.V. Calamniuksen arvostelu Krohnin ensimäisestä runokokoelmasta[207] on aikakaudelle kuvaava. Jo arvostelun kielessä kuvastuu se murroskausi, jolloin suomenkieltä voimalla ja väellä ryhdyttiin taivuttelemaan korkeimman kulttuurin välineeksi. Tapaamme Calamniuksen artikkelissa semmoisia lauseita, jotka saattavat entistä enemmän kunnioittamaan Krohnia suomenkielen käyttäjänä, esim.: "Tähän Suonion runous-keräykseen ovat pantut sekä suorasanaisia että runomittaisiakin runoelmia." Mutta sisällyshän on pääasia, ja se kuvaa hyvin aikakauden arvostelutapaa. Arvostelija lausuu, kehuttuaan ensin "Kuun tarinoita", jotka "ovat yleiseen yhtä taitavasti ajateltut kuin ihanasti esiteltyt", m.m. seuraavaa: "Kuun tarinoissa näkyy Suonion runotar löytäneen itselle hyvin sopivan alan. Hänen runointonsa ei riehu tulvana, vaan virtaelee notkeana ja selkeänä virtana, jättäen rannoillensa kirkkaita kristalli-helmiä, joitten sisästä useimmiten Lempi-jumalattaren punaposki pilkoittaa. Tämmöiset ovat useimmat kirjan runomittaisista runoelmista, niinkuin esm. somat kappaleet 'Sydämelle', 'Illalle', 'Lemmen aamu'. Vaan eipä jokea kosketta. Niin se tämäkin virta välistä kuohuu ja rajuaa, ja helmet, mitkä rannalle jäävät, kihisevät vielä kosken raivosta. Tämmöinen kappale on 'Italian herääminen' ja, leppeämmällä tavalla, 'Suksimiesten laulu'. -- -- -- Tämmöiset kirjat ne nousevalle suomalaiselle kirjallisuudelle tuovat sekä ihailijoita että harrastajiakin."

Niinkuin näkyy, karakterisoi Calamnius aivan oikein Krohnin runoutta ja sen merkitystä. Krohnille ominainen selvyys ja vilpittömyys vaikutti, että aikalaisten arvostelut hänen runoudestaan yleensä osuvat oikeaan. Siitä on hyvänä näytteenä "Uudessa Suomettaressa" oleva arvostelu Krohnin toisesta runokokoelmasta[208] Arvostelija lausuu: "Sillä välin kun muutamilla puolin epäillään suomen kielen oikeudesta olla korkeamman sivistyksen muotona tässä maassa, saattaa suomenkielinen kirjallisuus, näistä arveluista huolimatta, itsensä saattamistaan yhä kelvollisemmaksi vastaamaan ei ainoastansa kansan, vaan myöskin korkeammin sivistyneiden vaatimuksia." Asetettuaan sitten ilmoitettavistaan kirjoista ensi sijalle _Suonion Runoelmia_, II, kirjoittaja jatkaa: "Herra Suonio on suomalaiselle lukijastolle vanhastaan tuttu ja rakas kirjailija ja omaisuudet, jotka ennen ovat tuottaneet hänelle oikeutetun arvon runoilijana, löytyvät täydessä mitassa tässäkin vihossa ja niissä uusissa kappaleissa, jotka siihen kuuluvat. Täällä löytyy sama vakaa aisti ja ankara itsensätutkiminen kuin hra Suonion varhemmissa runoelmissa. Herra S. ei koskaan anna käsistään mitään vajavaista taikka keskinkertaistakaan; joka kappale on sisällyksensä ja muotonsa puolesta luonteva kokonaisuus ja sisältää aina jonkun kauniin ja hyvin lausutun ajatuksen. Hra S:lta ei koskaan mielikuvitus ja tunne tempaa hänen taiteilija-järkeänsä; mutta toiselta puolen hän on ylen paljo runoilija siksi että ymmärtäväinen mietiskeleminen kokonaan saisi voiton ja tekisi hänen kappaleensa prosalllisiksi. Sisällinen lämmin tuoksuu hyvää tekevänä aina niistä meitä vastaan. Sanoa voi, että monella runoilijalla lienee sama määrä runollista kykyä kuin Suoniolla, mutta että harvat ymmärtävät käyttää kykyänsä paremmin kuin hän. Ell'emme erehdy osoittavat muutamat kappaleet tässä vihkossa myöskin hänen runollisen voimansa kehitystä. Todisteeksi siitä mainitsemme oivallisen kappaleen 'Karkuri', sydämeen koskevan kuvauksen todellisen elämän yöpuolesta. Vihkon päättävät muutamat etevät käännökset, muita paitse unkarilaisen runoilijan Petöfin runoelmista."

Krohnin toista runokokoelmaa arvosteli myös B.F. Godenhjelm verrattain seikkaperäisesti.[209] Tämä onkin pisin arvostelu, mitä Krohnin runouden osaksi tähän asti on tullut. Godenhjelminkin arvostelussa on se vika, että vain lyhyesti ja tarkemmin perustelematta annetaan usealle runolle mainesana "kaunis", "soma", "sievä", "vähemmän onnistunut" j.n.e. Toiselta puolen siinä on kyllä myös huomautettu, missä suhteessa edistymistä entisestä on havaittavana ja mitä heikkouksia arvostelija on runoissa huomannut. Arviointi on tasapuolista ja oikeaan osuvaa, mutta ei tunge eikä pyrikään pintaa syvemmälle.

Pidättyväisempi kuin muut aikalaiset ja ystävät on lausunnoissaan Yrjö Koskinen. On jo mainittu, mitä hän sanoi "Mansikkain ja Mustikkain" III osasta ja siinä olevista Krohnin runoista. Vielä muistosanoissaan Krohnista, jotka Koskinen lausui Historiallisen Seuran kokouksessa marraskuun 9 päivänä 1889, hän antaa jokseenkin niukan tunnustuksen Krohnin toiminnalle runoilijana, sanoen siitä: "Ylipäänsä, vaikk'en katso itseäni kykeneväksi arvostelemaan tätä puolta Krohnin kirjallisesta toimesta, on luullakseni tunnustettava, ett'ei jatko tässä kohden täysin vastannut niihin toiveisin, joita Krohnin runottaren ensimäiset ponnistukset olivat herättäneet. Runollista mielentaipumusta ei puuttunut ja tämä nähtävästi jo kodista oli kehittynyt hienon kirjallisen kasvatuksen kautta; mutta olivatko alkuperäiset, luonnolliset runo-hetteet liian heikkoja, vai lieneekö alituinen työnharrastus suomalaisuuden käytännöllisillä aloilla vaikuttanut siinä kohden haitallisesti, sitä en uskalla varmuudella päättää. Varmaa ainakin on, että nuo harvat, joilla oli tahtoa ja kykyä jotakin tehdä suomalaisuuden työ-alalla, siihen aikaan temmattiin toisesta toiseen."[210]

Myöhemmän ajan arvostelijat -- Eliel Aspelin, Werner Söderhjelm, Eino Leino, O.A. Kallio, J. Jäntti, J.J. Meyer[211] -- eivät ole tuoneet mitään mainittavaa esille edellä sanotun lisäksi. Heidän lausuntonsa ovat lyhyitä ja ylimalkaisia. Eino Leinon esitys, jossa koetetaan katsoa Krohnin runoutta taustana kansalliset kulttuurivirtaukset on liian paljon "pikakuva" tehdäkseen oikeutta runoilijalle. Se on kuin älykästä puhetta viinilasin ääressä; se valaisee asiaa välähdyksittäin, mutta antaa siitä vaillinaisen ja yksipuolisen kuvan.

Mutta Krohnin kirjalliseen tuotantoon kuuluu paljon muutakin kuin runoteoksia. Hänen nauttimaansa arvovaltaa valaisee se, että muuttui melkein säännöksi, että jokaista hänen toimittamaansa kirjateosta ilmoitettaessa sanomalehdissä lausuttiin: toimittajan nimi jo on takeena siitä, että tehtävä on kaikin puolin oivallisesti suoritettu. Tietysti tuo luottamus oli ansaittua. Krohn, kuten olemme nähneet, todellakaan ei säästänyt huolta eikä vaivaa saadakseen kunnollista käsistään. Lisäksi vielä hän oli tuotteliain kaikista aikakauden kirjailijoista, joten lukijakunnalla kyllä oli syytä olla hänelle kiitollinen.[212] Yrjö Koskinenkin kehui Krohnin historiallisten kertomusten hyvää tyyliä ja hauskaa, kevyttä esitystapaa. Mutta puutteitahan on kaikessa ihmistyössä, varsinkin jos se suoritetaan semmoisella vauhdilla kuin Krohn teki. Ylistelyissä mentiin liiallisuuksiin. Krohnille ihmisenä eivät liiat kehumiset olleet vaarallisia, mutta asian vuoksi oli hyvä, että edes joskus kuului muutakin kuin umpimähkäistä ylistystä. Semmoinen Krohnille runoilijanakin epäilemättä hyödyllinen poikkeus yleisestä kehumisesta oli Ahlqvistin arvostelu "Ivanhoen" suomennoksesta.[213] Ahlqvist kyllä antaa työlle tunnustusta ja sanoo, että "suomentaja meidän kielellä toimittaessaan kansallemme aivan outoja aatteita osoittaa harvinaisen taidon". Mutta sitten seuraa sarja muistutuksia, osittain epäoikeutettujakin. Ahlqvistin muistutusten lukumäärä vielä lisääntyi, kun hänelle jo tähän aikaan vastenmielinen Yrjö Koskinen -- "ipsissimus", kuten Ahlqvist sanoo -- nousi puolustamaan Krohnin suomennosta. Krohn itse suhtautui arvosteluun asiallisesti, mutta ei myöntänyt kaikkia huomautuksia paikkansa pitäviksi. Ahlqvistilta, joka pysyi yhtä tiukasti kannallaan, hän sai kuitenkin seuraavan tunnustuksen: "Tavallisista tämmöisistä vastaanväittäjistä poikkee herra J.K. siinä, ett'ei hän koe solvata muistutusten tekijätä hävittömyyksillä, ja siinä, että hän tunnustaa suuren osan muistutuksista olevan perusteellisia, vieläpä erittäin hyödyllisiäkin ja tärkeitä." Pahaksi onneksi puolusti Krohn työtään myös sillä, että "lisänä on rikkakin rokassa", jonka johdosta Ahlqvist tokaisi: "Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen mitä tahdot." -- Tämän polemiikin jälkeen Koskinen alkoi kaivata Krohnin historiateoksen esitystavassa "sitä klassillista taiteellisuutta, joka jo meidänkin kirjallisuutemme täytyy panna vaatimukseksi. Krohnin stiili on luonteva, mutta se on, jos niin saamme sanoa, vailla sitä accentia eli lausekorkoa, joka antaisi esitykselle ponnen ja ryhdin".[214]

Tämä episoodi, vaikka se ei suoranaisesti koske Krohnin toimintaa runoilijana, valaisee kuitenkin aikalaisten käsitystä Krohnista kielenkäyttäjänä ja kuvaa yleensäkin heidän suhtautumistaan Krohniin. Ensi sijassa hän heidän tajunnassaan joka tapauksessa oli kirjailija ja runoilija Suonio. Vuoden 1870 jälkeen ei Krohnin runous sanottavasti joutunut arvostelun alaiseksi. "Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat" ilmestyessään vuonna 1882 eivät antaneet aihetta mihinkään lausuntoihin arvostelijain puolelta, mikä osoittaa, että Krohnin tuotanto silloin oli yleisesti tunnettu. Sen aatesisällys olikin kaikille läheistä ja omaa eikä kaivannut kommentaarioita. Krohnin runouden muodon suurta merkitystä taiderunoutemme kehitykselle eivät aikalaiset vielä pystyneet näkemään eivätkä ymmärtämään. Se on laaja tutkimusala sinänsä. Nykyaika kuitenkin jo voi todeta, että Krohnin ja Ahlqvistin laskemalta pohjalta on lähtenyt suurenmoinen runokielemme ja runotekniikkamme kehitys, jonka nousukohtia merkitsevät nimet Paavo Cajander, J.H. Erkko, Kasimir Leino, Eino Leino, Otto Manninen, V.A. Koskenniemi. Kaikki he ovat nuorina lukeneet Krohnin runoutta, kaikki he ovat jollakin tavoin hänestä hyötyneet. Krohnin runouden merkitys suomalaisen runouden historiassa on hyvin suuri etenkin sen muodollisten ansioitten vuoksi. Suoranaisestikin, eikä vain välillisesti, on Krohn vaikuttanut suomenkielisen taidekirjallisuuden kieleen ja tyyliin. Hänen asemansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa saattoi hänet antamaan suoranaista apua toisille kirjailijan toimessa. Yksinpä Aleksis Kivenkin kirjoituksia hän joutui korjailemaan. Pietari Päivärinnan teosten käsikirjoituksissa on paljon Krohnin kynän jälkiä. Aloittelevien runoniekkojen säkeitä hän auliisti "ojensi".[215] Huomattavin nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joka on pyytänyt ja saanut Krohnilta apua, on Johannes Linnankoski. Askolasta huhtikuun 6 päivänä 1888 lähettämässään kirjeessä,[216] jota on seurannut tekele "Lakastunut ruusu", pyytää Vihtori Peltonen lausuntoa kyhäyksistään ja jatkaa: "Minä olen yhdeksännellätoista ikävuodella oleva työmies; kaikkea sivistystä vailla. -- -- -- Olen heti valmis luopumaan yrityksistäni, kun vaan saan luotettavan arvostelun Teiltä siitä, että ne ovat ihan joutavia."

Suoranaisia vaikutuksia sisältöön ja tyyliin ovat jotkut suomalaiset kirjailijat myös saaneet Krohnilta. Semmoista vaikutusta on huomautettu esiintyvän Uno von Schrowen runoissa.[217] Vaikutuksille herkän Erkon tuotantoon on Krohn myös painanut jonkun verran leimaansa. Päivärintakin kirjoitti Krohnin esimerkin mukaan "Kuun tarinoita".[218] Joku soinnahdus uusimmilla lyyrikoillammekin Eino Leinoa myöten voitaisiin ehkä osoittaa Krohnista asti polveutuvaksi. Yleensä Krohnin suoranainen vaikutus sisällyksellisesti myöhempien kirjailijain tuotantoon on ollut hyvin vähäinen. Syy siihen on selvä. Niinä vuosina, jolloin Krohn lauloi viimeisiä säveleitään, pääsi uusi suunta vallalle kirjallisuudessamme. Krohn ymmärsi hyvin, että ajat muuttuvat. Hän oli itse runoillut ("Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi"):

Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus, Teit' uusia nyt astuu nuori kansa; Se oikein on -- mut ain' uskollisuus Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!

Muutos, jonka realismin valtaanpääsy toi kirjallisuuteemme, oli kuitenkin perinpohjaisempi kuin moni ehkä oli aavistanutkaan. Krohn tuskin oli saattanut ajatella niin pian tulevan ajan, jolloin, Juhani Ahon sanoja käyttääksemme ("Nuori sielu"), Runeberg oli vanhanaikainen ja Topelius ei sopinut aikamiesten luettavaksi. Hän kuului kokonaan edelliseen ajanjaksoon, joka seuraavan ajan mielestä oli liian naivi, jotta siltä olisi voinut ottaa vaikutuksia taiteellisessa luomistyössä.

Eräältä kannalta katsoen voi sanoa, kuten Eino Leino, että Krohnista runoilijana ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Mutta kun yksipuolisesti ajatuskulusta vapautuen katsoo Krohnin runoutta kokonaisuudessaan sen välimatkan päästä, minkä kuluneet vuosikymmenet ovat luoneet, niin selviää, kuten toivoaksemme esityksemmekin osoittaa, että hän runoilijana on yksi nuoren suomenkielisen runouden klassikkoja, jonka luo kaikkina aikoina mennään ja jonka luota palataan puhtaampana, elämän taisteluun vahvistuneempana, kuten Krohn itse aina palasi työhönsä, käytyään onnellisessa vanhassa kodissaan Kiiskilässä!

Muistutuksia

Johdanto.

[1] Vrt. O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 10 ja J.V. Snellman, Finska litteraturens närmaste framtid (litteraturbladet 1856, N:o 12).

[2] Vrt. Kaarle Krohn, virkaanastujaisesitelmä 31.1.1909 (Valvoja 1909; Finnisch-ugrische Forschungen 1909). -- J. Krohnin omatekoinen elämäkerta Biografisessa Nimikirjassa.

[3] Tikkasen ja Polénin kirjeitä Ahlqvistille Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa. -- Yrjö Koskinen, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I, s. 85.

I Luku.

[4] Julius Krohnin serkku Nikolai Krohn on Lontoossa valmistanut ja v. 1888 painattanut "Perhekronikan", joka sisältää tarkkoja tietoja Krohn-suvusta. -- "Perhekronikan" kanssa yhtäpitävästi Julius Krohn kertoo suvustaan tunnetussa, omatekoisessa, Biografista Nimikirjaa varten laatimassaan elämäkerrassa.

[5] Kiiskilän kartanoa ja sen vaiheita on kuvannut Helmi Krohn kirjoitelmassaan "Kiiskilän hovi", "Otava" 1915, s. 322

[6] Kauppaneuvos W. Hackmanin lausunnon mukaan tämä Dannenberg oli todellinen nero teknillisellä alalla. Esimerkkinä hänen omituisuuksistaan on sama kertoja maininnut, että tyttären piti vielä naimisissa ollessaan soittaa ukko Dannenbergille monta tuntia päivässä.

[7] Elämää Kiiskilässä on kuvannut Jac. Ahrenberg ("Människor, som jag känt", VI) sekä Helmi Setälä romaanissaan "Vanhan kartanon tarina". -- Vrt. myös Helmi Krohnin kirjoitusta "Julius Krohn lapsena" Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisussa "Uutta kylvöä", H:ki, 1921.

Julius Krohnin nuorempi veli Leopold August valmistui lääkäriksi ja oli aikanaan hyvin huomattu alansa edustaja Suomessa. Kuoli Helsingissä v. 1892. -- Sisar Emiliellä oli taiteellisia taipumuksia. Naimisissa ensin kauppias Woldemar Hackmanin kanssa, sitten säveltäjän, Leipzigin Thomaskirkon kanttorin Gustav Schreckin kanssa. -- Sisar Ottilie joutui naimisiin kenraali Konst. Pelisskyn kanssa. -- Sisar Adéle oli naimisissa O. Rullmannin kanssa ja kuoli 1875.

Julius Krohnin isä oli iloinen, lapsirakas mies. Äidistä lausutaan "Perhekronikassa", että hän oli älykäs, monipuolisesti sivistynyt, lahjakas, lujaluonteinen, tahdikas ja harvinaisen velvollisuudentuntoinen. Suomenkieltä hän osasi lapsuudestaan saakka ja kehitti myöhemmin vielä tätä taitoaan voidakseen seurata poikansa kirjallisia töitä, joita hän joskus miehellensä kirjallisestikin saksansi. Erikoista huomiota ansaitsevat hänen kansanvalistusharrastuksensa, jotka ilmeisesti ovat vaikuttaneet Juliukseen. Heti perheen muutettua Kiiskilään perusti Juliuksen äiti orpotyttöjä varten kodin, johon hankittiin opettajatar. Kun lasten koulun tähden oli Viipurin kaupunkiin siirtyminen, hän perusti siellä tytöille koulun, jossa omine tyttärineen ja heidän tuttavineen opetti ja joka lakkasi vasta sitten, kun kunta toimitti kansakouluja tyttöjä varten. -- Vrt. Kaarle Krohn, "Vanhempaini suomenkielisyys" (Eteläsuomalaisten tervehdys kotiseudulleen. I. Helsinki 1908).

[8] Tästä huomauttaa jo Yrjö-Koskinen ("Muistosanoja Julius Krohnista", Historiallinen Arkisto XI).

[9] Vrt. Julius Krohnin kirjeitä vanhemmilleen eri aikoina.

[10] Eräässä kirjeessä vanhemmille, joka on päivätty Helsingissä tammik. 6 p. ja luultavasti on vuodelta 1857, sanoo Julius Krohn palanneensa lyhyeltä lomaltaan Kiiskilästä taasen "puhtaampana, iloisempana, enemmän lapsena", ja jatkaa: "Es ist doch so schön die volle Ueberzeugung zu haben, dass es doch eine Stelle gibt, wo man herzlich geliebt wird; das stärkt und kraftigt wunderbar zu dem Kampfe des Lebens."

[11] Rouva Aino Kallas pitää nykyisin hallussaan näitä päiväkirjoja, joita on kolme vihkoa. Ensimäisen kannessa on: "Tagebuch für Julius Krohn. 1 Theil. Wiburg den 23.11.1849" ja se sisältää 23 sivua. Toinen vihko, jota on vain osa jäljellä, on ilmeisesti vuodelta 1850. Kolmas vihko ("4:ter Theil") alkaa syntymäpäivästä 19.5.1851. Seuraavana vuonna näkyy yritys pitää päiväkirjaa rauenneen alkuunsa.

[12] Päiväkirjan toisessa vihossa 16/10 hän sanoo saaneensa luettavakseen mielenkiintoisen kirjan "Minnen från finska kriget" ja jatkaa: "Se on sangen hauska, mutta monet tekijän mielipiteistä ovat minun käsitykseni mukaan vääriä."

[13] Professori Kaarle Krohnin tiedonanto.

[14] Kauppaneuvos W. Hackmanin kertomaa. -- Mahdollisesti on Juliuksen luonnontieteellisiin harrastuksiin vaikuttanut sekin, että hänen isänsä lähinnä vanhempi veli August, lääkäri, oli huomattu luonnontieteilijä.

[15] Tästä mainitsee Krohn itse vielä kirjeessään vanhemmilleen maaliskuun 10 p. 1857.

[16] Päiväkirjansa reunukseen on Krohn laatinut luetteloa kirjoistaan. Luettelosta on säilynyt katkelma, jossa mainitaan kirjat N:o 60-115 ynnä 21 numeroimatonta. Siinä on lasten ja nuorison kirjoja monipuolinen saksankielinen valikoima, joukossa m.m. Andersenin satuja, Die schöne Genowefa, Das Königreich der Vogel oder die Prinzessin Rosalinda, Der Geist des Abo-Schlosses, Aschenbrödel, Der Rattenfänger von Hameln j.n.e.

[17] Kaarle Krohn, Kansallinen heräys Viipurissa 1840-luvulla. Suomalainen Suomi 2. -- Vrt. myös J.J. Mikkolan kirjoittamaa elämäkertaa Julius Krohnista Tor Carpelanin julkaisemassa "Finsk Biografisk Handbok".

[18] Yrjö-Koskinen on edellämainitussa muistokirjoituksessaan Krohnista (Hist. Arkisto XI) huomauttanut Viipurin ruotsalaisessa kimnaasissa vallitsevaa henkeä kuvaavasta seikasta, että Krohn antoi lehdelleen suomenkielisen nimen Tarinatar. Nimet Hulivili ja Nuorukainen ovat lisätukena tälle todistuskappaleelle.

[19] Vrt. Hufvudstadsbladet, elokuun 28 p. 1918: "Julius Krohn som diktare på svenskt språk".

[20] Vrt. esim. Th. Rein, Muistelmia elämäni varrelta, ss. 115-116, ja Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius, III osa, luku 52.

[21] Professori E.G. Palménin kertomaa. Vrt. J. Krohnin kirjettä vanhemmilleen 3 p. jouluk. 1853.