Part 16

Kolmitavuisia tahteja, daktyleja ja anapesteja, käyttää Krohn uudenaikuisissa runomitoissa paljon vähemmän kuin kaksitavuisia tahteja. Poikkeuksetta hän niiden lomaan sekoittaa kaksitavuisia. Anapesteja rakentaessaan hän ottaa huomioon myös laajuuden, kuten nykyjäänkin tehdään. "Men Ordet har ej Klang blöt, har Lod og Duft dertil", sanoo Georg Brandes. Se, mitä olemme havainneet Krohnin fantasiatoiminnan laatua tarkastaessamme, saattaa otaksumaan, ett'ei Krohn ole niitä runoilijoita, joille rytmi on runon syntymäprosessissa aina alkukohtana, sen tunnelman ensimäisenä ilmaisuna, jonka pohjalta runo nousee. Pikemminkin on todennäköistä, että hänellä tavallisesti visuaalinen aines kehittyi aikaisemmin kuin akustinen ja rytmillinen. Toisinaan hän suorastaan etsi ulkoapäin sopivaa rytmiä tunne-ilmaisukseen. Rytmikko ja melodikko sanain varsinaisessa merkityksessä hän ei koskaan ole ollut. Hänen mieleensä nousi kuvia ja hän nautti niiden väriloistosta. Näemme hänessä jo nuorena taipumusta äännemaalaukseen, jota hän runoissaan tuskin harjoittanee tietoisesti, vaan se tapahtuu vaistomaisesti. Hänen sanoissaan semmoisinaan on usein "Lod og Duft", vaikkakin hän yleensä tyylikeinoillaan, etupäässä epiteeteillä, saa kuviinsa enemmän väriä ja loistetta kuin muut hänen aikanaan esiintyneet suomenkieliset runoilijat. Onhan jo runossa "Varpunen" alku m.m. siinä esiintyvien s-äänteitten takia kuin linnun sirpatusta:

Jos ruikutella voisin Mä kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin.

L-äänteitten vaikutuksesta "Lorelein" suomennoksessa ja runossa "Pikku Julius vainaa" on jo ollut puhe. Runossa "Järven rannalla" on ensimäisten säkeistöjen raskas, tumma sävy osittain äännemaalauksella saavutettu. Kun rytmi Krohnilla kuvaa jotakin liikettä, yhtyy siihen ainakin jonkun verran äännemaalaustakin ("Suksimiesten laulu", "Helmi ja isänsä"). Runoilija valitsee sanat vaistomaisesti niin, että niiden äänneyhtymät eivät vain hivele korvaa, vaan myös antavat sanonnalle väriä. Vaikuttavaa äänteitten asettelua, jota säkeitten inkongruentti alku vielä tukee, on runossa "Karkuri":

On musta yö, on synkkä syksy-yö; Rajusti rankkasade maahan lyö, Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.

Myöskin alliteratiolla saattaa olla osaa äännemaalauksessa efektin vahventajana, kuten juuri siteeratut säkeet osoittavat. Samoin esim. säkeissä:

Miekkain melske kuuluu täällä, Kuuluu kalske kilpien.

Krohnin runoista voisi poimia paljon semmoisia paikkoja, joissa runon pääviehätyksenä oleva sisällön ja muodon sopusointu kuvastuu myös vokaalien ja konsonanttien melodiassa. Äänteet, joiden sointu on pehmeä ja hillitty, kohottavat Krohnin runoille ominaista vienoa lyyrillisyyttä. Mutta kun runoilijan mielen täyttää katkeruus ja pyhä viha, silloin sanonnassakin ovat vallitsevina soinnultaan kovat äänteet, esim.:

Tuhma, raak' on suomalainen!

Nämä viittaukset riittänevät antamaan käsityksen esittämästämme huomattavasta puolesta Krohnin runoudessa. Aännemaalauksesta ja säkeitten melodiasta puhuttaessa onkin viittauksiin tyytyminen, sillä "äänteitten vaihtelu säkeessä kuuluu", kuten Söderhjelm sanoo, "sisäisimmän luomistyön salaisuuksiin, joista analyysi voi yrittää tavoittaa vain välähdyksiä". Helposti voi äännevaikutuksia tarkastellessaan erehtyä esittämään omia kuvittelujaan yleispätevinä havaintoina. Tutkimusten tulokset tällä alalla ovat usein perin häilyviä.[193]

Synnynnäinen hyvä aisti, jota runouden lukeminen vielä oli kehittänyt, johti Krohnia, kun hän sepitti säkeitään. Kun tiedämme, että hän erikoisesti ihaili ja uutterasti tutki Runebergin runoutta, on lähellä se ajatus, että hän rytmillisiin ja akustisiin efekteihin nähden on saanut paljon vaikutusta Runebergiltä. Näissä asioissa hänellä oli kyllä koko joukko opittavaa esikuvaltaan.[194] -- Runebergin vaikutuksesta runomittoihin Krohnilla on edellä jo ollut esimerkkejä.

Yhdistäessään säkeitä säkeistöiksi Krohn jo alusta pitäen käyttää monenlaisia yhdistelytapoja ja saa täten syntymään vaihtelevia runomuotoja. Hyviä esikuvia hänellä oli nähtävänään yllin kyllin, lähinnä Topelius. Hänen runoistaan Krohn sai yllykettä pyrkiä muodon keveyteen ja melodisuuteen. Aikaisemmat viittauksemme vieraisiin vaikutuksiin Krohnin runoissa ovat useasti koskeneet myös runomittaa, nimenomaan säkeistöjenkin rakennetta. Kenties luonteenomaisinta Krohnille on jokseenkin yhtäpitkien säkeitten yhdistäminen säkeistöksi. Mutta usein myös on säkeistön viimeinen säe lyhyempi kuin edelliset, jolloin se ikäänkuin pyöristää säkeistön ajatuksen eheäksi kokonaisuudeksi, rytmi hiljenee, tunne tiivistyy. ("Neidon rukous", "Pää pystyyn!", "Sun tahtosi tapahtukoon", "Pohjolan valkeneminen"). Toisinaan taas päinvastoin säkeistön lopussa on pitempi säe tahi pitempiä säkeitä kuin edelläolevat, jolloin tämän loppuun liittyy tunnepaisutusta ("Ijankaikkinen autuus", "Ainoa hetki") tahi mielikuvitus levitteleikse, liitää laajemmille liikkuma-aloille tahi myös kokoaa tulokseksi aikaisemmin esitettyä ("Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi"). -- Eripituisten säkeitten vaihtelu tavallisesti mukautuu hyvin runon sisällykseen ("Purjehdusretki", "Suksimiesten laulu").

Vaihtelevaisuudestaan huolimatta eivät Krohnin runojen säkeistöt ole niin konstikkaita, että mitään olisi uhrattu luontevuudesta. Ne eivät ole tekemällä tehtyjä eivätkä pingoitettuja, mutta merkitsevät kyllä tietoista pyrkimystä "laajennella viisikielinen kannel uusin kielin". Vaikeuksia oli, mutta kuitenkin Krohn onnistui tässä laajentelussa erittäin hyvin. Hänen sepittämänsä ensimäinen suomenkielinen _ottave rime_ ("Vieras lippu") on hyvä näyte hänen taitavuudestaan vaikeitten runomittojen käyttämisessä. Vielä vaativampaa sonettimuotoa on Krohn käyttänyt vain kerran ("Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan") eikä hän tässä ole uran aukaisija, sillä hänellä on edelläkävijöitä, mutta Krohnin sonetti on kaikin puolin hyvä. Hän pani paljon huolta muotoon ja kehitti tässä suhteessa suomenkielistä runoutta tuntuvasti, mutta sisällys ei joutunut koskaan kärsimään muodon kustannuksella. Selvyyteen ja täsmällisyyteen yhtyy Krohnin runoissa sanonnan luontevuus ja muodon sulous. Silmiinpistävää on, että säe useimmiten muodostaa ajatuksellisesti kokonaisuuden. Häiritseviä enjambementeja, semmoisia kuin runon "Puolen vuoden päästä" alussa, esiintyy harvoin. Yksityiskohtiin asti ulottuva huolellisuus säkeitten ja säkeistöjen rakentamisessa asettaa Krohnin teknillisenä taiturina aikalaistensa yläpuolelle, runomittateoreetikko ja kielivirtuoosi Ahlqvistkin mukaan luettuna.

On vielä tarkastettava n.k. kaunistuskeinoja Krohnin runoudessa.

Kirjoittaessaan runoa Kalevalan runomitalla Krohn tietysti käytti kertoa ja alkusointua, eikä niiden käyttäminen hänelle tuottanutkaan vaikeuksia. Samat kaunistuskeinot, varsinkin alkusointu, siirtyivät hänellä muihinkin runoihin. Emme voi havaita hänen menneen niiden käyttämisessä koskaan liiallisuuksiin tahi mauttomuuksiin. Ajatus oli hänelle tärkeämpi kuin soinnut, sanahelinä ilman täsmällistä sisällystä oli hänelle aivan vierasta.

Mutkikkaampi asia oli loppusoinnun käyttäminen. "Suonion runoelmilla on ylimalkain siistikäs ulkomuoto; runomitan ja loppusoinnon käytännössä on tekijä varsin tarkka", sanoo Godenhjelm.[195] Oman aikansa vaatimukset loppusointuun nähden Krohn siis hyvin täytti. Voinee huoletta väittää, että hän tässä suhteessa oli yhtä etevä kuin kaikkein parhaat hänen aikalaisistaan. Mutta myöhempi aika arvostelee asiaa toisin. Nykyisin vaaditaan loppusoinnulta ehdottomasti täydellistä puhtautta. Tätä vaatimusta ei Krohnin runous täysin vastaa.

Loppusointua käyttää Krohn hyvin mielellään. Hänen kootuissa runoissaan on vain kolme semmoista runoa, missä tätä kaunistuskeinoa ei ole käytetty, jos emme ota lukuun Kalevalan mitalla kirjoitettuja ja antiikin runomittoja jäljitteleviä runoja. Loppusointujen suosimista osoittaa sekin, että Krohn runossaan "Armahalleni" on varustanut heksa- ja pentametrit loppusoinnulla ja että hän sitoo toisinaan kolmekin säettä yhteen loppusoinnuilla. Kuitenkin tuotti loppusointujen löytäminen hänelle suuria vaikeuksia, kuten näemme hänen ensimäisistä runosuomennoksistaan ("Sukeltaja", "Hurtti-ukko"). Ensimäisessä hänen julkaisemassaan runosikermässä "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa on paljon epätäydellisiä loppusointuja ja jokseenkin samanlaisena pysyy hänellä asia loppuun asti (vrt. esim. "Hyljätty äiti"). Tehdyt laskelmat osoittavat, että Krohnilla loppusoinnuista noin 10 % on epätäydellisiä.

Huomattuaan omista kokeiluistaan ja aikalaistensa sekä edeltäjiensä tuotteista suomenkielen riimiköyhyyden Krohn ryhtyi miettimään keinoja tämän pulman auttamiseksi. Mietiskelynsä tulokset hän julkaisi kirjoituksessaan "Sananen riimistä suomenkielisessä runoelussa".[196] Huomautettuaan tässä kirjoituksessaan m.m., että "pääte-riimit runsaalta käytettynä ovat yksitoikkoiset, ikävät", Krohn jatkaa:

"Esi-isät siitä pulasta selvitteliivät sillä etteivät täysiriimejä vaatineetkaan, tyytyen puoliriimeihin (assonanseihin). -- -- -- Mutta muiden kielten täysiriimeihin tottuneesta korvastamme eivät juuri puoliriimit soi suloiselta; ainakin pitäisi niiden käyttämiselle panna ahtaat rajat. Niin sopisi esim. semmoisissa sanoissa, missä loppuäänikkään edessä on enemmän kuin yksi kerake taikka yksi kerake ja _i_, edellisessä tavussa vaihetellen käyttää o = u (sormi = nurmi), e = i (helmii = silmii), ä = e (välkki = helkki), ö = y (röijy = lyijy). Epätietoista on voineekos soinnuttaa a = o, ä = ö. Muutama edellisen kerakkeen vaihetus lienee myös suvaittava, esim. tulva = turva, julma = surma, sulhe = murhe, mutta tuskin muiden kuin l:n ja r:n.

"Pääasia olisi siis, että saataisiin täysiriimein joukko enetyksi. Pääteriimejä meillä kyllä on yltäkylläisesti, mutta niinkuin jo yllä on mainittu ne eivät ole soivia ja ikävystyttävät, jos heitä runsaasti viljelee. Senpä puutteen saisi autetuksi sillä, että viljeltäisiin kolmi- ja nelitavuisia riimejä, niinkuin jo esi-isätkin tekivät. Semmoisista on Suomen kieli erinomaisen rikas, varsinkin kun tässä hyvinkin saisi vaihetella antipenultiman kerakkeita ja äänikkäitä, esim. halpana = salpana, vaivoista = raivoista, lahjoitta = varjoitta, kalmalla = kalvalla, jaloilla = paroilla, puuttumatta = muuttumatta, virvoitellen = kilvoitellen j.n.e. Tästä olisi varsinkin se etu, että saataisiin soivia parittoman tavuisia riimejä, jotka jotenkin palkitsisivat ykstavuisten sanain puutteen. Varottava kuitenkin olis, ett'ei innokkaammissa lauluissa, missä suurempaa painoa tulisi värsyn lopputavuulle, riimiksi käytetä sanoja, joiden viimeinen tavuu on lyhyt, esim. kauloista = pauloista; sillä niillä ei ole lopussa sitä tarpeellista voimaa. Käytettäköön semmoisissa paikoissa ykstavuisia sanoja taikka monitavuisia, joiden viime tavuu on pitkä, esim. kilvoittaa = pilkoittaa.

"Kakstavuisia riimiksi kelpaavia sanoja kielessämme löytyy välttävästi, varsinkin jos ei pelkäisi lyhyttavuisia kuin esim. pala = kala. Välttää ne kuitenkin pitäisi daktylisessa mitassa, jossa heihin tulisi enemmän painoa kuin mitä kykenevät kannattamaan, esim. Sittepä urhea sankari jalo. Mutta vakaammassa trokeisessa ja jambisessa mitassa ne kyllä kelpaisivat, varsinkin jos edellisen sanan viime tavuu on pitkä ja viivytys siinä ikäänkuin helpoittaa painon seuraavalta lyhyeltä, esim. Välähtipä silmiin valo. Vielä paremmat kuin nämä kokonaan lyhyet ovat ne sanat, joiden toinen tavuu on pitkä, esim. kalaa -- palaa; sillä niiden alkutavuun korko tulee lopputavuun pituudelle vastapainoksi väkevämmäksi."

Tämän jälkeen kirjoittaja esittää riimien kartuttamiseksi käytettäväksi eräitä lyhennyksiä. Hänen esittämänsä yhdeksän eri lyhennysmahdollisuutta olemme aikaisemmin jo maininneet kielenkäytöstä puhuessamme.

Kuten näkyy, ovat Krohnin ehdottamat menettelytavat enimmäkseen sangen arveluttavia eivätkä ne ole saavuttaneetkaan kannatusta.[197] Ne selittävät meille kuitenkin, että suuri osa Krohnin puutteellisista loppusoinnuista on tahallisia, Krohnin itsensä täysin kelvollisiksi katsomia. Semmoisia edellä esitettyihin sääntöihin perustuvia kaksitavuisia sointupareja ovat esim.: sortuis -- murtuis, ollut -- tullut, kulkus -- polkus, sortaa -- murtaa, sormet -- nurmet, orja -- hurja, huiman -- voiman, ennen -- tännen, ihaellen -- jällen, petti -- jätti, tähden -- lehden, lempeästi -- esti. Kuitenkaan ei Krohn läheskään aina noudata omia sääntöjään. Useat kaksitavuiset loppusoinnut, joita hän käyttää, eivät ole hänen sääntöjensä mukaisia. Suurin joukko näistä on sellaisia, joissa konsonantit kyllä sointuvat täydellisesti, mutta toisen sanan jommassakummassa tavussa on pitkä vokaali, vaikka toisessa on lyhyt, joten ei synny täydellistä loppusointua. Niitä ovat: pyhää -- yhä, toista -- loistaa, pientä -- rientää, ryöstää -- yöstä, taivaan -- aivan, kohta -- hohtaa, hetken -- retkeen, valvoo -- kalvo, ihanuutta -- muuttaa, hiipii -- siipi, joutuu -- soutu, perhoo -- verho, silmii -- ilmi, tarhat -- parhaat, poista -- loistaa, kastaa -- lasta, taasen -- kirkkahasen, vaino -- ainoo, soiva -- loivaa, laulaa -- kaula, johti -- tohtii, lainaa -- paina, paistaa -- matkalaista, karkaa -- parka, kansaa -- toisiansa, täällä -- ryntäämällä, rauha -- pauhaa, mykkä -- sykkää, Luojaa -- suoja, nuoren -- tuoreen, työstää -- työstä. -- Vokaalien ollessa samat rikkovat taas konsonantit soinnun seuraavissa pareissa: kuiten -- muitten, parhaillansa -- kanssa, kaikki -- vaiki, suurta -- uutta, taitaa -- laittaa, lakkaa -- makaa, kuullen -- tuulen, kautta -- auta, neiti -- heitti, kansa -- kanssa, tiettiin -- vietiin, juotti -- vuoti, vielä -- siellä, mitään -- ikään, saanut -- laannut. -- Konsonantit sointuvat, mutta joku vokaaleista on erilainen seuraavissa: kylmän -- silmän, luske -- ryske, reuna -- louna, kallioita -- lohkareita, riita -- siitä, itkee -- pitkää, Väinämöisen -- jäisen, riemut -- niemyt, lainehiksi -- kukkulaksi, sydämistä -- tuhansista, löysi -- täysi. -- Vielä tavataan seuraavat kaksitavuiset epätäydelliset loppusointuparit: rientäis -- entäis, ihaellen -- jälleen, pyrkein -- jyrkkäin, piennä -- liene, meitä -- peittää, äiti -- heitti, rauta -- auttaa, huolet -- kuolleet.[198]

Kaksitavuiset loppusoinnut ovatkin tuottaneet Krohnille enimmän vaikeuksia. Yksitavuisista loppusoinnuista ovat vain muutamat virheellisiä: jäi -- ei, löi -- vei, vaan -- valistain, pää -- sä, mä -- ylistää. -- Kolmi- ja nelitavuisten riimien ja puoliriimien lukumäärä ei Krohnilla ole suuri. Niitä ovat: ritari -- pikari, murheiset -- turha[i]set, vilkahtaa -- kilkahtaa, kirvoita -- virvoita, perillään -- erillään, ankarin -- sankarin, ylpeä -- kylpeä; haivuttapi -- taivuttapi, huiskaellen -- kuiskaellen, orjuudessaan -- kurjuudessaan, lempeämpi -- hempeämpi.

Joskus, hyvin harvoin kuitenkin, voi Krohnilla kohdata identtisiä riimejä, joko samoja sanoja tahi samanmuotoisia eri sanoja: nojassa päin -- nurinpäin; -- -- tulee valtaherra orjan luo -- käskyt tiuskaa, hirmun luo. -- Tämmöiset riimit ovat vaikutukseltaan heikkoja. Eri asia on, jos saman loppusoinnun toistaminen ei johdu riimihädästä, vaan on taidekeino. Silloin sen teho on suurempi. Esim.:

Lapioi, lapioi! Hautuumiesi, lapioi!

Runoissa "Suomalaisille" ja "Koivu etelässä" toistetaan samoja säkeitä, jolloin samat loppusoinnutkin (liitti -- siitti; lempeämpi -- hempeämpi) toistuvat. Samanlaista tapaa joskus Krohnin juhlarunoissa.

Esittämiään lyhennyksiä käyttäen Krohn saa jonkunverran lisää täydellisiä loppusointuja. Esim.: Jotk' omakseen jo kullan sait -- ne ovat vait; pöytään -- löytään; tään -- niin viheljään; läikkyvän -- viherjän; pimjä -- himjä. Mutta hän käyttää muitakin keinoja riimin saamiseksi. Niinpä hän turvautuu murteellisiin tahi muuten omituisiin muotoihin, siis oikeastaan hätäriimiin, olkoonpa että näin saatu loppusointu sinänsä olisikin täydellinen. Esim.: sauvan -- rauvan; kuningas -- aikoas; nurmessa -- ilmoa; tajua -- juohtu[n]na; hylkeät -- sylkevät; oi kumppalini kulta -- kuin tiesit tänne tulta; kaati (verbistä kaataa) -- vaatii; tätä -- emäntätä; kaikki -- vaiki; täyttämähän -- mielellähän; kumppaliahan -- matkahan; Aleksanterimme -- rinkihimme; hirmutöitä -- hetkilöitä -- hedelmöitä; ohjaajaksi -- maailmaksi -- läksi. Riimin takia on myös käytetty toisinaan _-nunna-loppuisia_ verbimuotoja: muistanunna -- luikahtunna. Hätätilassa on riimin takia harvoin sanan loppuvokaali heittynyt: levotonn' -- on. Illatiivin pääte _-seen_, pl. _-siin_, oli Krohnin aikana vielä _-sen, -sin_, joten virheettömiksi riimeiksi saatiin: muistihin -- vaatteisin, lintunen -- taivaasen.

Sopiva tapa säästeliäästi käytettynä riimien lisäämiseksi on erisnimien, vieläpä vieraskielisten sanain asettaminen loppusointupariksi. Krohnilla on: unestaan -- Porthan, Italia -- rinnasta, Luli -- tuli, Kustan -- mustan, vei -- Lorelei, Sicilian -- kukkulan; Fridolin -- lieneekin --- hartahin; Dominus -- siunaus.

Sen sijaan on perin huono keino riimin saamiseksi koron polkeminen. Tätä vikaa oli Krohnilla alussa hiukan, mutta hän korjasi pian tuommoiset paikat runoissaan. Esim.: keväällä kun tulee -- jo varpu vaikenee; aivon toista neuvoa pitää -- mie en jaksakaan enää. Korjaamatta on jäänyt: sakeat -- viattomat (Vakoja), ja hieman lievempi: opikaan -- kumartamaan (Aleksanteri II:n 25-vuot. hallitusp., II).

Normalisoidessa on saatu Krohnin koottujen runojen painokseen muutama virheellinen tahi huononnettu loppusointu. Esim. sauvan -- raudan, hammasluske -- keihäsryske (alk. keihäsruske); mielessän', sydämessän' (alkup. täyteläisempi _mielessäin;_ samassa runossa (Neidon tunnustus) on kuitenkin _huulilleni_ eikä _huulillen_).[199]

Loppusoinnun käytössä ei Krohnilla ole havaittavissa mainittavaa kehitystä täydellistä riimipuhtautta kohti. Kolmi- ja nelitavuisia loppusointuja Krohn etsii tuotantonsa alkupuolella, mutta hänen kolmannen runoilukautensa runoissa niiden käyttö vähenee. Humoristisen vaikutuksen synnyttämiseksi Krohn ei käytä loppusointuja. Huumorillahan on muutenkin vähän sijaa hänen runoudessaan. Sitä oikeutettua vaatimusta, että saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavien riimien tulee olla myös laajuudeltaan jokseenkin samanlaisia, Krohn riimipulassaan tuskin on vakavasti koettanutkaan täyttää. Mutta kunniaksi hänelle sen sijaan on, ett'ei hän käytä riimeinä sanoja _joka, että, kun_ y.m.s., joita meillä on uudemmassa runoudessamme nähty käytettävän hätäkeinoina. Muutenkaan hän ei uhraa sanonnan luontevuutta loppusoinnun takia. Riimikin puolestaan hänellä usein palvelee enemmän ajatuksen selvyyttä kuin musikaalisia tarkoitusperiä. Vaikka loppusointu on Krohnille mieluinen kaunistuskeino, ei hän kuitenkaan käytä sitä liiaksi. Riimileikkiä hän karttaa. Kolmeakin yhteenkuuluvaa riimiä hän käyttää harvoin, ett'ei ajatuksen loogillinen kulku estyisi.

Sonetti ja ottave rime koko rakenteellaan pyöristävät ajatusta ja pyrkivät sitä ohjaamaan, loppusoinnuilla on tässä suuri osansa. Krohnin ainoan sonetin onnistumiseen on osaltaan vaikuttanut hänen taipumuksensa mieterunoiluun. Runossa "Vieras lippu" havaitaan, että kolmella sointuparilla yhteen liitetyt säkeet sisältävät yhtenäisen ajatuksen. Viimeinen säepari on useimmissa säkeistöissä lopputoistuman (refrängin) luonteinen. Suomenkielen riimiköyhyys tekee sen, että jos runoilija käyttää kolmea yhteenkuuluvaa täyteläistä loppusointua (ei päätteitä), ne väkisinkin johtavat runon ajatuskulkua, koska riimeissä ei ole valitsemisen varaa.[200] "Vieras lippu" osoittaa sen myös. Voi tietysti tapahtua niinkin, että lähtee etsimään aasia ja löytää kuningaskunnan, etsii loppusointuja ja löytää uusia kauneusmaailmoita.

Yleensä näyttää Krohnilla ennakolta ajateltu ajatus määräävän loppusoinnun eikä päinvastoin. Tätä menettelytapaa helpoittaa se, että Krohn ei pidä ehdotonta riimipuhtautta välttämättömänä ja turvautuu myös suuressa määrässä pääteriimeihin. Hänen runonsa ovat usein, kuten jo olemme huomauttaneet, enemmän ajatuksen leikkiä kuin tunteella kyllästettyjä mielialan ilmaisuja. Siksi ei riimikään niissä ole sisällyksen kannalta aivan erikoisen tärkeä tekijä. Sanonta liikkuu helposti edeltäpäin määrätyssä kaavassa ja kaavaan kuuluvien loppusointujen puitteissa. Persoonallisissa ja voimakastunteisissa Emma-runoissakaan ei tunne puhkaise muodoksi valitun kaavan rajoja sillä tavoin, että se vaikuttaisi loppusointujen yleiseen laatuun.

Säkeistöistä ovat Krohnilla hyvin useat nelisäkeisiä. Yksi- ja kaksitavuiset loppusoinnut esiintyvät niissä kaikilla mahdollisilla tavoilla kombinoituna. Joskus on säkeistö 5-, 6-, 7-, 8- tai 10-säkeinen, silloin tällöin on niissä kolme säettä loppusoinnussa keskenään, mutta sen konstikkaammaksi ei loppusointujen käyttö niissä olekaan muodostunut. Sonetti on tietysti poikkeus. Runossa "Purjehdusretki", jossa runomuoto on vapaampaa kuin muualla, on vain yhdessä paikassa käytetty kolmea loppusointua. Riimeillä ei siis, varsinkaan niiden epätäydellisyyden takia, ole Krohnin runoissa suurtakaan musikaalista merkitystä. Pikemminkin ne joissakin tapauksissa ovat ajatuslankain solmukohtia, säkeen ja ajatuksen loppupisteitä.

Loppusointujen laadusta vielä muutama huomautus. Suomenkielen vapaa sanajärjestys sallii erilaatuisten sanain esiintymisen riimeinä. Niistä Krohnin riimeistä, jotka eivät ole päätteitä, on hänen "Kootuissa runoelmissaan", suomennokset mukaan luettuna, substantiiveja 12,6 %, adjektiiveja 2,5 %, verbejä 20,4 %, pronomineja 2,1 %, partikkeleita noin 8 %, lukusanoja 0,2 %. Päätteitä loppusointuina on noin 54,3 %, jolloin riimi sitäpaitsi usein on epätäydellinen. Siis enemmän kuin puolet loppusoinnuista on pääteriimejä. Kokonaisia 8-säkeisiä säkeistöjä on pääteriimien varassa ja varsinkin myöhemmän kauden juhlarunoissa on turvauduttu tähän heikosti vaikuttavaan riimilajiin. Muissakin riimeistä ovat useat verrattain halpahintaisia. Niinpä esiintyy tavan takaa samoja muotoja verbeistä olla (on, ois, lie), saada ja voida, mikä tekee riimeinä käytettyjen verbien lukumäärän näennäisesti suuremmaksi kuin se itse asiassa on. Samoin ovat jotkut partikkelit (vaan, pois, nyt) useimmiten täyteriimeinä. Kovin usein toistuvat myös riimeinä muutamat substantiivit, varsinkin yksitavuiset (maa, työ, yö), samoinkuin jotkut pronominitkin. Loppusointuihin nähden on siis tekniikka Krohnilla sangen puutteellinen. Sittenkin se on parempi kuin Ahlqvistin, jonka riimit ovat vielä epätäydellisempiä kuin Krohnilla, vaikka niiden joukossa on muutamia sangen hyviä. Pääteriimejä, jotka myös ovat huonompia kuin Krohnin, on "Säkenissä" (5. painos) 61.4 %. Substantiivien ja verbien suhde on jokseenkin sama kuin Krohnilla (subst. 12,7 %, verb. 18,1 %), mutta partikkeleita on loppusointuina vain 4,7 %. Ahlqvist ei tarvinnut hätäriimeiksi partikkeleita, koska hän hyväksyi perin epätäydellisiä loppusointuja. Mainittava on myös, että Ahlqvistilla on jokseenkin paljon loppusoinnuttomia runoja.