Part 15

Yksi seikka Krohnin kielenkäytössä vielä mainittakoon. Hän kuten Ahlqvistkin katkoo sanoja enemmän kuin nykyaikainen maku sallisi, mutta ei enemmän kuin muut hänen aikalaisensa. Näimmehän edellä hänen itsensä tuomitsevan liiallisen sanain katkomisen virheeksi, joka suorastaan pilaa vanhan suomenkielisen taiderunouden. Tätä virhettä hän parhaansa mukaan välttää. Kun Krohn alkoi runoilunsa, oli Ahlqvist jo kielenkäyttöön nähden kohonnut auktoriteetin asemaan. On kunniaksi Krohnille, että hän verrattain pian vapautuu Ahlqvistin auktoriteettipainon alta. Niinpä esim. sellaista lyhennystä, että sanan kahdesta loppuvokaalista toinen on heittynyt,[182] jommoista Ahlqvistilla kyllä tapaa, on Krohn käyttänyt runoilukautensa alussa vain yhdessä sanassa ja vain kaksi eri kertaa, nim.:

Kätes armollisen alta mu' ei tempaa (Ps. 139). Mu' oisit surreet ja itkeneet (Nuoruuttaan surija).

(Mansikoita ja Mustikoita III.)

Krohnin asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että hänen tyylinsä ennemmin tahi myöhemmin on otettava perinpohjaisesti tutkittavaksi. Tällainen tutkimus voi tuoda esille ja selvittää yhtä ja toista runoilijan sisimmästä, vaikeasti tavattavasta olemuksesta. Mutta todennäköisesti se arvostelu, minkä tuleva tutkimus antaa Krohnin runotyylistä, on pääasiassa sama, mikä tulee lopputulokseksi tässä luvussa esittämistämme seikoista, nimittäin että Krohnin runotuotanto juuri tyylillisillä ominaisuuksillaan on kehittänyt suomenkielistä runoutta entistä suurempaan hienouteen, notkeuteen ja täsmällisyyteen.

V.

Runomuoto.

Ahlqvist kirjoitti v. 1871: "Meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin vaatia enemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta kielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä aatteissa."[183]

Koko tähänastinen esityksemme osoittaa, että Krohnin suurimmat ansiot suomenkielisen runouden kehittämisessä ovat löydettävissä muodon puolelta. Se vaatii siis lähempää tarkastelua.

Suomalainen taiderunous on vielä aivan nuori, mutta sen ulkonainen rakenne on ennättänyt olla monen vaihtelun alainen.[184] Kysymys runomitasta muodostui taiderunoutemme ensimäisinä kehitysvuosina niin tärkeäksi, että melkein kaikki suomalaisuuden miehet pohtivat sitä. Täten syntyi useita runomittateorioita, joiden kunkin oikeutusta koetettiin osoittaa myös käytännössä.

1800-luvun puolivälissä oli kirjavuus tässä suhteessa suurimmillaan. Kun Krohn aloitti suomenkielisen runoilunsa, ei runomittakysymys vielä ollut lopullisesti ratkaistu, mutta sai kuitenkin kohta Ahlqvistin teoriassa hyväksyttävän ratkaisun. Tämä kuvastuu Krohnin tuotannossa. Teorian horjuvaisuus ja hyvien esikuvien harvalukuisuus vaikuttivat, että Krohn ensimäisissä runoissaan ("Sukeltaja", "Angeelikka", "Hurtti-ukko", vieläpä "Varpunen") liiaksi polki korkoa eikä hänellä ollut mitään varmaa kantaa koron ja laajuuden keskinäisestä suhteesta. Korkoteoria oli kuitenkin jo aivan voittamassa ja vuoden 1861 alussa Ahlqvist jo yksityiskohtaisesti esitti teoriansa. Siksipä Krohnin lukuisat vuonna 1860 kirjoitetut runot jo rakentuvat varmalle teoreettiselle pohjalle ja ovat muodoltaan sujuvia ja hyviä. Korko on niissä runomitan perusteena. Missä sitä vielä tilapäisesti loukataan, siinä on kysymyksessä aloittelijalle sattunut kompastus. Laajuuden huomioonottaminen lienee enemmän vaistomaista kuin tahallista. Yksityiskohtainen tarkastelu selvittää asiaa tarkemmin.

Vanha suomalainen runomitta, jonka lait Porthan oli selvittänyt, antoi 1800-luvun alkupuolella aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Alkaessaan runoilla suomeksi Krohn tuskin oli erikoisemmin saanut vaikutteita tuosta väittelystä. Olivathan hänen opintonsa ja harrastuksensa aluksi suunnatut toisaalle. Sen sijaan elävät esikuvat, Kalevala ja yleensä kansanrunous, olivat häntä innostuttaneet jo kouluaikana. Niinpä onkin Krohnin ensimäinen suomenkielinen runo, "Suvilaulu", kirjoitettu vanhalla suomalaisella runomitalla.

Kalevalanmittaisia runoja on Krohnilla kuusi kappaletta. Muodon puolesta ne ovat kaikkein täydellisimpiä ja sujuvimpia koko Krohnin tuotannossa. Niitä sääntöjä vastaan, jotka nykyisin vallassa oleva teoria on omaksunut, hän rikkoo toisinaan siten, että panee lyhyen pääkorollisen tavun nousuun. Se tapahtuu seuraavissa kolmessatoista säkeessä:

Suotta _su_rekaan eneä.[185] (Neidon lohdutus.) Sydämeskö _su_latuutta. Hänpä, joka _su_ven saattoi. (Suvilaulu.) Otti _iki_-orjaksensa. Orjan selkä _su_juvaksi. Jalan _nelin_ juoksevaiset. Virun _sy_dän-verissäsi. (Rauta.) Ota toukka _to_veriksi. (Neuvo.) Jopa tunsin, _jo_pa tiesin. (Luettuani Säkenien toisen parven.) Kuule, _mi_tä sulle lausun. Mitä _ki_viä kovia. Mit' on _pu_roja povessas. Ällös _su_rullinen Suomi. (Helsingin teaterin vihkiäisissä.)

Pahemmin loukkaa korvaa kahdessa säkeessä tavattava pitkän pääkorollisen tavun asettaminen laskuun:

Tulost' armahan _au_ringon. (Suvilaulu.) Muuttuos _muu_tellessani. (Hels. teat. vihk.)

Muita virheellisyyksiä ei ole ja nämäkin hupenevat jokseenkin huomaamattomiin muun luontevan sanonnan joukkoon. Kaunistuskeinoja, alkusointua ja kertoa, on käytetty hyvällä aistilla.

Antiikin runomittain vaikutus suomenkielisen taiderunouden muotoon on melkoinen. Niitä suomenkielellä jäljiteltäessä on runo mikäli mahdollista rakennettava sekä laajuudelle että korolle. Tähän tulokseen on tultu monien tutkimusten ja kokeilujen kautta. Kehityksen kulku kuvastuu jossakin määrin Krohnin runoissa.

Etupäässä vain heksametri ja pentametri ovat Krohnilla edustettuina. Nuorena hän oli kerran yrittänyt niiden käyttämistä ("Angeelikka"), mutta huomannut itsekin tuloksen epätyydyttäväksi. Kielitaitokin oli hänellä silloin vielä liian heikko, kuten huomaa, jos tarkastaa joitakin säkeitä "Angeelikka"-suomennoksessa:

Huolissais hohise, jalava, sa vavahtelevainen, Lehväsi paina alas haudalle Angeelikan! Leppänen, latvassais eikö huolta ruikuta rastas? Eikös, hauta, povees kaada yö kyyneliään? Käy tähän Angeelikkain minun kanssain varjossa kuolon Lehdet lueskelemaan muiston lakastunehet! Silma näen minä vaan, oi taivahan tyttö; lehesä Muotosi mulle näkyy, haahmona taas häviää. Enkelini sulonen, Sa kukkiessasi kaunis, Vielä lakastuessasi, -- kuolos', eloses olit! Enkeli maalla sa liehuelit -- et astunu maata, Maallisten himojen painoa paitsi olit. Sentään olois ol' osaksi jo taivahallinen täällä, Ennenkuin katosit, lähtevä lentoin usein.

Kypsyneenä runoilijana, runoilunsa toisella nousukaudella, Krohn valittaa, että heksametriä on vaikea kirjoittaa suomeksi. Tällöin hän oli omaksunut korkoteorian suomenkielisen runon perustaksi ja rakensi eleegisen runomitan yksinomaan korolle, jättäen siinä määrin laajuuden huomioon ottamatta, että se hämmästyttää Ingmanin ja Lönnrotin aikalaisessa. Tulos oli nytkin huono. Valaisevin esimerkki on runo "Armahalleni":

Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan, Luojan enkelien lahja lempeileväin. Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan, Uhrisavuna vie sielun taivohon päin. Ilmahan korkeellen sen loimu loistava entää, Valkaisee valoineen yötäkin pime'impää; Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää, Sydän jäätynehin syttymättä ei jää. Mut voi poloa voi, jos lieden se hurjana heittäis, Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois! Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis, Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois! Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo, Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa! Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo, Herran asehena suurta toimehen saa.[186]

Suomenkielen prosodian tulokset eivät vielä ole kyllin runsaat antaakseen varman pohjan runon rytmin analyysille. Mutta ei ole tarpeenkaan ottaa kriterioksi muuta kuin tavallinen skandeeraaminen huomatakseen, että runossa "Armahalleni" on monta rytmin puolesta heikkoa säettä. Godenhjelm moitti Krohnin heksa- ja pentametreissä sitä, että ne rakentuvat yksinomaan korolle, sesuuria ei niissä saada esille ja on käytetty trokeita spondeitten asemasta -- "hyljättävä tapa spondeista rikkaassa kielessämme".[187] Kun tarkastaa sellaisia moitittavia säkeitä kuin esimerkiksi:

Uhrisavuna vie sielun taivohon päin. Sydän jäätynehin syttymättä ei jää. Herran asehena suurta toimehen saa

niin huomaa, että runoilija niissä on pannut tavujen kimmoisuuden liian kovalle koetukselle. Asianlaita on, kuten Beckman sanoo, siten, että niin hyvin absoluuttiset tahtipituudet kuin myös se kieliaines, jolla ne täytetään, ovat jossakin määrin kimmoisia (s.o. voivat määrätyissä rajoissa mukautua toistensa mukaan), jolloin kuitenkin syntyy jännitys, joka ei voi nousta kuin määrätyn korkuiseksi, ilman että kokonaisuus rikkoutuu. Kvantiteetin merkityksen huomaa selvästi semmoisissa säkeissä, joissa on sekaisin kaksi- ja kolmitavuisia tahteja. Yhtenä rytmin rikkoutumisen syynä Krohnin heksa- ja pentametreissä Godenhjelm pitää sitä, että on käytetty trokeita spondeitten asemasta. Spondeella -- hieman epäilyttävä termi suomalaisessa runousopissa -- Godenhjelm tarkoittaa kaksitavuista tahtia eli runojalkaa, jonka laskussa oleva tavu on pitkä ja nousussa oleva myös pitkä (jolloin puolipitkäkin on koron takia pitkän veroinen). Godenhjelmin muistutus on aivan paikallaan, sillä Krohnin runoja tarkastamalla huomaa, että säkeitten heikkoja kohtia ovat juuri ne, joissa daktylia korvaamassa ei ole Godenhjelmin tarkoittama spondee, vaan sellainen kaksitavuinen tahti, jonka nousutavu on lyhyt tahi laskutavu lyhyt tai puolipitkä (pyhää, lahja, uhri, leimu, sydän, tomu, suurta, aina, hikoil[len], sitä, osaat, ole, sinä, katsomissa, suru, mutta, siipi[kalanen]). Tietysti ei ihan aina ole asian laita näin. On säkeitä, joissa paussi tahi ympäröivät tahdit tekevät mainitunlaiset trokeet siedettäviksi daktylin korvauksena, esimerkiksi:

Ole laiskana _veikko_, sitten ei raukene ruumiis. Kaikki ne laiskana _eli_, laiskana loikkui ja lihos.

Yksinomaan korolle rakentuvat daktylit, joiden ensimäinen tavu on lyhyt, tuntuvat myös toisinaan liian lyhyiltä ympäristössään (erite, savuna, poloa, viritä, valoa, asehe[na], minäpä, sinua, olepa, unonen, sydämet, hopean[hohtelevaisna] kohosi). Sen sijaan se Godenhjelmin moite, että Krohn heksametreissään ei saa esille sesuuria, ei ole täysin ansaittu.

Krohn otti yleensä huomioon asialliset muistutukset. Niin tässäkin. Kokeilut olivat hänelle opettaneet, että Godenhjelmin huomautukset olivat varteenotettavia.[188] Myöhemmin Krohn ei enää perustanut heksa- ja pentametriä yksinomaan korolle, vaan otti huomioon myös laajuuden. Entisiäkin runojaan hän myöhemmin korjaili tässä mielessä (esim. _hopeanhohtelevana_ vaihdettu muotoon _hopeanhohtelevaisna_). Siksipä kaikuukin hänen heksametrinsä entistä täyteläisempänä vuoden 1873 promotiorunossa, ja vieläkin parempaa se on myöhemmissä juhlarunoissa. Laajuuden huomioonottaminen menee näissä runoissa niin pitkälle, että lyhyt korollinen tavu usein pannaan laskuun:

Ei tok' _yö_ valoton, ei synkeä, ei sykysyinen, Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! Moinen kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun. Kirkastettuna vaan Suomen kaikk' ihanuus. Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta.

Sesuurikin esiintyy entistä selvempänä ja pontevampana. Jokunen puutteellisuus laajuussuhteissa nähdään silloin tällöin. Spondeen asemasta on trokee ja sen kautta menty kimmoisuusrajan yli esimerkiksi seuraavissa promotiorunon säkeissä:

Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut. Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen Korkeat harjanteet, honkaseppelepäät. Vankka vanne, mi vahvaksi liittää manteren kupeet, Musta, murtumaton, solkinen sankarivyö. Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa, Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.

Paikoittain tekee paussi trokeen käyttökelpoiseksi. Esim.:

Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella. Toistapa on suviyönä, vihreä seppele päässä.

Korolle perustettuja daktyleja, joissa ensi tavu on lyhyt, on promotiorunossa: juhannus, jalona, kepeesti, solue(leiksen), sydän, jota ei, elämä. Runoista "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" ja "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" löydämme vain kaksi korolle perustettua daktylia: Egyptin,[189] ihaile(maan), -- sekä spondeitten asemassa: oirail(len), kohoo, asein', halla, usein, takai(sin), eloon, sulaa(kin), oraaks', syvään, vapaan.

Usein Krohnin heksametreissä poljento luontevasti mukautuu sisältöön. Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" saa sanonta paikoittain hitaamman tempon, kun esitetty tunnelma on raskas ja vakava. Esim.:

Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä, Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! Muut ihaelkohot vaan kun valloitusvankkuri vieree.

Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois. Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen.

Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös. Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet, Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös. Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas.

Tempoa hidastuttavat täysinäiset spondeet sekä säkeitten alussa esiintyvät daktylit, joitten korkosuhteet ovat, jos niiden merkitsemiseksi käytetään numeroita 3-0, tavallisesti 320. Samanlainen tekniikka esiintyy muuallakin Krohnin viimeisissä juhlarunoissa. Viivähtelyä, lausutun mieleen painamista, edistävät myös säkeen osien toistot -- keino, jota Ahlqvist lienee ensimäisenä meillä käyttänyt. Esim.:

Suojaan turvautuen, pelotoinna nieminen nientä Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään, Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta -- -- --

Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös, Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta.

Tähän verrattavaa on promotiorunon alussa oleva hidas siirtyminen kuvasta toiseen, jolloin edellisen säkeen sanoja toistetaan seuraavassa.

Heksametrin ja pentametrin käyttö rajoittuu Krohnilla melkein kokonaan juhlarunoihin. Kuitenkin oli Krohn heksametrirunoilijana tehnyt merkittävää työtä, jota eräs tutkija (W. Siukonen, Suomalaisen heksametrin ja elegian historia. Käsikirjoitus) kuvaa sanoilla: "Hän ikäänkuin johtaa koronpuoltajat ottamaan tarkempaan huomioon myös laajuuden vaatimukset ja siten yhdessä Oksasen kanssa käytännössä koettaa sovittaa näitä eri suuntia, jotka tähän saakka olivat olleet ainaisessa taistelussa keskenään." Vaikka Krohn lopulta hyvin hallitsi heksametriä ja eleegistä runomittaa, niin eivät ne olleet se ilmaisumuoto, jota hänen lyyrillinen luonteensa tarvitsi. Eivät muutkaan antiikin runomitat häntä houkutelleet. Vain kerran hän on jäljitellyt sapholaista runomittaa ("Taideniekka-seuran vuosijuhlassa"), tosin sangen hyvin, mutta ei ensimäisenä suomenkielellä. Kalevalan mitta antoi, kuten olemme nähneet, hänelle suuremman liikuntavapauden ja oli enemmän hänen luonteensa mukainen, mutta ei sekään ollut hänelle sopivin muoto. Uudenaikaiset eurooppalaiset runomitat viehättivät häntä enemmän. Ne olivat sittenkin lähempänä häntä, sillä niitä hän oli käyttänyt ruotsiksi ja saksaksi runoillessaan, niihin vieraskielistä runoutta lukiessaan eläytynyt. Uuden ajan ihmisen tunne-elämän vivahduksia ja aatemaailmaa ilmaisemaan kelpaavat parhaiten uudet runomitat.

Modernia runomittoja käyttäessään Krohn rakensi sen runomittateorian pohjalle, joka hänen aikanaan oli vallassa. Ahlqvistin vakiinnuttaman teorian mukaan suomalainen runo on perustettava korolle, mutta laajuuskin on vielä aluksi kielen nykyisellä kehitysasteella huomioon otettava. Suomenkielen luonteen tarkka tunteminen ohjasi Ahlqvistia runomittateorian muodostamisessa, mutta niin paljon edellä ajastaan Ahlqvist ei ollut, että hän olisi vapautunut vieraitten esikuvien ja vanhan ajatustavan vaikutuksesta. Jos on voitu sanoa Euroopan suurten sivistyskansojen runousopeista, että ne ovat olleet viimeisiin aikoihin asti vain antiikin runousoppia, niin sitä suuremmalla syyllä voi sanoa, ett'ei meillä runomittateorian luomisessa lähdetty suomenkielen hengestä ja vaatimuksista, vaan tutkittiin, miten käytettävissämme oleva kieliaines parhaiten saataisiin sullotuksi muualta lainattuihin kaavoihin. Krohnin kuten hänen aikalaistensakin käsitys uudenaikaisesta suomalaisesta runosta oli pääasiassa seuraava: tahdit ovat trokeita tahi jambeja, daktyleja tahi anapesteja, ja ne ovat rakennettavat korolle. Myös on olemassa spondee, joka voi korvata kolmitavuisen tahdin. Kun näitä tahteja täydellisinä tahi vaillinaisina sopivasti yhdistellään, saa runo asianmukaisen rytmin. Emme löydä Krohnin runoista peooneja emmekä mitään kapinaa ajan yleistä naivia käsitystapaa vastaan.

Tämmöinen on ollut Krohnin käsitys runon rakenteesta alusta pitäen. Ensi askeleet teoriaa käytäntöön soveltaessa olivat hiukan horjuvia, ja siksi tapaamme alussa koron polkemista:

Parempii laulajoita Keväällä kun tulee, Niin kuunnellessaan noita Jo varpu vaikenee.

Tahi "Hurtti-ukon" suomennoksessa:

Huomenna kun tappeluhun mennään, Aivan toista neuvoa pitää, Juoskoon kell' on notkeampi jalka, Mie en jaksakaan enää.

Tämmöiset paikat ovat aloittelijan kompastelua, sillä niitä on harvassa ja runoilija on ne myöhemmin korjannut. Vaisto ja lisääntyvä tottumus ohjasivat olemaan loukkaamatta korkoa ja ottamaan sen ohella laajuuttakin huomioon, ja näin Krohn teoriansa ahtaudesta huolimatta saa syntymään hyviä, sujuvia säkeitä. Krohnin runojen tarkastelu osoittaa, että hänellä aina runon muodon perustana on runokaava, rytmin abstraktio, jota hän uskollisesti ja huolellisesti koettaa seurata.

Suomenkielen yleinen luonne on kieltämättä sellainen, että sille on ominaista aleneva, laskeva rytmi. Siksipä onkin väitetty, ett'ei jambinen tahti runossa yleensä ole kielemme lakien mukainen, vaan jambiset säkeemme ovat vain esitahdilla varustettuja trokeisia.[190] Käytännön, itse runoilun kannalta kysymys jambisten säkeittemme oikeasta laadusta on jokseenkin vähäarvoinen, sillä runossa ei, kuten Olof Östergren sanoo, ole tärkeintä mitattava runokaava, vaan mittaamaton henkinen intuitio.[191] Henki ottaa sanat ja aksentit palvelukseensa ja muodostelee niitä tarkoitustensa mukaan tuoden näkyviin runoilijan individualiteetin. Samalla runomitalla laulaa toinen runoilija iloisia asioita, toinen murhettansa. Toiselta puolen taas on nousevan ja laskevan rytmin yleissävyssä semmoisenaan eroitus, jota runoilija ei voi olla huomaamatta ja hyväkseen käyttämättä. Esitahti ja esiintyvän kieliaineksen laatu saattaa antaa suomalaiselle säkeelle, jonka rytmiä kieliteoreetikko sanoo laskevaksi, sellaisen sävyn, että se tuntuu sisältävän nousevia, yleneviä tahteja. Sisällys, joka ilmaisumuodokseen tarvitsee mieluimmin tämänsävyisen poljennon, lisää vielä sitä vaikutusta, että rytmi on nouseva. Se seikka, että Krohn on ainakin kuvitellut kirjoittavansa jambisia säkeitä, on vaikuttanut hänen runojensa muotoon. Tarkastaessamme Krohnin runojen ulkonaista rakennetta voimme jättää huomiotta kysymyksen jambisten ja anapestisten säkeittemme todellisesta laadusta ja katsoa asiaa hänen runoteoriansa kannalta.

Havaitsemme Krohnin runoista, että hän oli mieltynyt jambiin, vaikka hän hyvin huomasi, minkä vaikeuden suomenkielessä pääkoron esiintyminen säännöllisesti sanain ensi tavulla ja yksitavuisten sanain vähälukuisuus tuottaa jambisten säkeitten sepittäjälle. Luontainen vilkkaus saattoi hänet tavoittelemaan vauhdikasta sanontaa ja ripeätä tempoa. Tämän saavuttamiseksi näytti jambinen säe sopivammalta kuin trokeinen. Jambisia säkeitä onkin Krohnilla enemmän kuin mitään muita. Äskenmainitun vaikeuden voittamiseksi jambisia säkeitä sepitettäessä salli runomittateoria sellaisen kolmitavuisen sanan käyttämisen jambisen säkeen alussa, jonka keskimäinen tavu on pitkä tahi kaikki kolme tavua lyhyitä. Tämmöiseen laajuudelle perustuvaan, korkoa polkevaan, inkongruenttiin alkuun turvautuu Krohn verrattain usein. Sitä ei voi pitää heikkoutena, varsinkin kun ottaa huomioon, että semmoisissakin kielissä, joiden kieliaines paremmin sopii jambisiin säkeisiin kuin trokeisiin, on vapauksia jambisen säkeen alussa.[192] Jos säkeen alussa on sana, jolla on erikoisesti painoa, on inkongruenttisäkeen alku sisällön laadulla perusteltu ja säe tuntuu luontevalta. Esim.:

Petosta, valhetta on lempi, Mitätön, tyhjä uni vain.

Varkailla muilla leipää on Ja vettä juomanaan.

Unhoittaa pois Sit' en mä vois.

On musta yö, on synkkä syksy-yö, Rajusti rankkasade maahan lyö, Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.

Vaarassa onko jälleen isänmaa? Sotako rannalla taas liikkuu täällä? Vihollisjoukotko taas valloittaa Yrittää Savon turvaa -- -- -- --.

Aina eivät Krohnilla inkongruentit jambisten säkeitten alut ole ylempänä mainitun säännön mukaiset. Muodoltaan liian epäsäännöllisiä ja yllättävämpiä kuin sisällys vaatisi ovat sellaiset säkeet kuin:

Puoluekiihkona kun raivoaa. (Tervehdysrunoja, -- IV.) Hänet on Ranskan miekka kaatanut. (Syyn sovitus, 3 koht.)

Ne vaikuttavatkin heikoilta ja ovat katsottavat lapsuksiksi. Mutta semmoiset ovat aivan harvinaisia Krohnin runoissa. Yleensä ja varsinkin loppupuolella ikäänsä Krohn oli hyvin huolellinen valitessaan sanoja jambisen säkeen alkuun, koettipa mikäli mahdollista saada siihen sellaisen kolmitavuisen, jossa keskitavu on pitkä ja muut tavut lyhyitä. -- Toisinaan on Krohnilla jambisen säkeen alussa kaksi korotonta, laskuun kuuluvaa tavua, mikä kylläkin käy päinsä rytmin tahi sujuvaisuuden siitä kärsimättä. Esim.:

Näen sulla kauniit silmät, Näen sulla soman suun. Sua sikskö rakastan ma? -- Niin ompi monen muun.

Kun runon rytmi on selvästi siirtynyt lukijan tajuntaan, saattaa rohkeampikin kahden korottomaksi tarkoitetun alkutavun käyttäminen käydä päinsä erikoisemmin haittaamatta runoa. Semmoinen säe on runossa "Keväällä 1876":

Sulaneitten hankien alta,

jonka kaavana tekijän mielessä on ollut

. . | - - | - . . | - .

vaikka se luonnollisella tavalla lukien noudattaa kaavaa:

- ... | - .. | - .

Krohn noudatti rytmin abstraktiota yleensä niin uskollisesti, ett'ei hän huolinut ottaa luonnollista lukemista kriterioksi. Tässä esitetty säe on runossa viidentenätoista ja runon ensimäinen inkongruentti säe. Nelitavuisen tahdin käyttäminen tässä ei tietenkään ole ollut Krohnin tarkoituksena.

Jambisia säkeitä käyttää Krohn kaksitahtisista aina kuusitahtisiin asti. Lukuisimmin edustettuina ovat viisitahtiset loppusoinnulliset jambisäkeet. Krohnin runouden lyyrillisen luonteen mukaista on, että viisitahtiset loppusoinnuttomat jambisäkeet -- Shakespearen ja yleensä draaman säemuoto -- esiintyy vain pari kertaa.

Yksinomaan korolle rakennettuja trokeita käyttää Krohn myös runsaasti, lähes yhtä paljon kuin jambeja. Trokeisia säkeitäkin hänellä on kaksitahtisista aina kuusitahtisiin asti. Juhlarunoissaan hän turvautuu kokonaista viisi eri kertaa kahdeksantahtiseen trokeesäkeeseen, joka kuitenkin on vain typograafisen asunsa takia sitä, sillä sesuuri jakaa sen kahteen nelitahtiseen osaan. Malli on saatu Runebergiltä, säkeet kun ovat muodostetut samalla tavoin kuin Runebergin runossa "Fänrikens marknadsminne".