Part 13

Krohnin ensimäisessä lapsikirjassa "Pienokaiset" (11 Oskar Pletschin piirustamaa kuvaa) tapaamme m.m. nuo yhä populaarit lasten laulut "Tipu, tipu, kuulepas" ja "Mun pupu jänöni pienoinen". Seuraava kirja "Metsä-elävät" (12 värikuvaa, H. Leutemannin piirustamia) on vain suomennos ja suorasanainen. "Koti-eläimet" (8 väripainokuvaa, Leutemannin) sisältää taas yhä edelleen lasten keskuudessa eläviä "värssyjä". Tätä runokokoelmaa vastaan esitti eräs arvostelija ainoana muistutuksenaan, että "tuommoiset sanat kuin 'ryökäleet' ja 'sontalapio' saisivat jäädä pois lasten liverryksistä".[162] Arvostelijan huomautus saattaa olla varteenotettava, mutta nähtävästi hän liioitteli mainitsemiensa sanojen turmiollista vaikutusta. Liika "livertely" on myös vaarallista, ja sen vaaran on Krohn hyvällä vaistolla välttänyt.[163] -- "Minun äitini" ei ole kuvitettu. Sen sisällyksenä on pitkä, kuusiosainen runo, jossa paikoittain on hiukan käytetty lähteenä myös Topeliuksen iki-ihanaa runoa "Min moder". Runon viimeinen osa, laulunakin hyvin tunnettu "Nyt umpeen vaipui se kirkas silmä", johtaa mieleen samanaikuisen runon "Tyhjyys" ja koko Emma-sikermän. Loppusäkeet:

"jok' unhottaa oman äidin voisi, Maan päällä petturi ilkein oisi!"

ovat jälkikaikua promotiorunon säkeestä:

Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.

Seuraava kirja oli "Pikku joululahja. Kuvilla varustettuja värssyjä, sepittäneet Suonio ja Samuli S." Pääasiassa se on Krohnin työtä. Hänen runojaan siinä on 9, joukossa pitkiäkin, Suomalaisen kirjoittamia vain 3. -- Viimeinen Krohnin lastenkirjojen sarjassa on "Kylän lapset" (kuvat Pletschin).[164]

* * * * *

Luotakoon tässä vielä lyhyt, kokoava loppusilmäys siihen, mitä vieraita vaikutuksia olemme havainneet Krohnin runoudessa.

Se maaperä, josta Krohnin runo aluksi sai enimmän ravintoa kasvuvoimalleen, enimmän raaka-ainetta omaan olemukseensa sulatettavaksi, on suomalainen kansanrunous. Kalevalan runomitalla kirjoitetuissa runoissa on Krohnilla paljon kalevalaisuuksia ja suoranaisia lainojakin.[165] Uudempi kansanlaulu on myös jättänyt jälkiä Krohnin runojen sekä muotoon että sävyyn. Joskus Krohnilla, kuten Ahlqvistillakin, on runon ensimäinen säkeistö kansanlaulua, jatko omaa.

Suomenkielisen taiderunouden vaikutus Krohnin tuotantoon on vähäinen siitä luonnollisesta syystä, että Krohnin alkaessa esiintyä runoilijana oli suomenkielistä taiderunoutta olemassa varsin niukasti. Ahlqvistin esimerkki semmoisenaan oli kylläkin kannustava. Juuri Krohnin tullessa ylioppilaaksi, vuonna 1853, oli Ahlqvist sangen tuottelias.[166] Näiden kahden runoilijan luonteitten erilaisuudesta ja katsomuksen samanlaisuudesta on jo huomautettu. Tuon yhtäläisen katsomuksen ja aatemaailman vuoksi juuri ei voi katsoa olevan Ahlqvistin promotiorunon vaikutusta Krohnin promotiorunon samankaltaisessa kohdassa eikä myöskään olettaa Ahlqvistin vaikutukseksi sitä yhtäläisyyttä, minkä voi löytää Krohnin runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa" ja Ahlqvistin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin painetussa runossa "Valtiollista". Krohnin runojen muotoon on tietysti runomittateoriamme vakiinnuttaja Ahlqvist vaikuttanut, mutta Krohn jatkoi tässä Ahlqvistin työtä kokeilemalla uusilla ja mutkikkaammilla runomitoilla, hiomalla ja keventämällä uudenaikaisen suomenkielisen runon muotoa. Juuri tässä suhteessa Krohnin ansiot runoilijana ovat kaikkein suurimmat.

Juhana Cajanuksen ja Kallion vähäinen vaikutus on jo mainittu. Muitten suomenkielisten runoilijain tuotteista ei Krohn näy vaikutusta saaneen. Se on luonnollistakin. Olihan Krohn sekä henkisesti rikkaampi ihminen että suurempi muodon taitaja kuin muut hänen aikuisensa suomenkieliset runoilijat, tietysti Ahlqvist ja Kivi pois luettuina.

Franzénin, Runebergin ja Topeliuksen vaikutusta olemme löytäneet hiukan enemmän. Hengeltään on Krohn heidän heimoaan ja seuraa heidän jälkiään, kuitenkin aina säilyttäen itsenäisyytensä. Ahlqvistin promotiorunossaan antamaa neuvoa seuraten hän ymmärsi, että Suomen Runottarella oli vielä paljon oppimista, ja istuutui oppia ottamaan Suomen suurimpien ruotsinkielisten runoilijain jalkain juureen. Se oli todellista itsenäistä oppimistyötä, ei koskaan hengetöntä jäljittelyä, ja siksipä juuri Krohnin osaksi tulikin ensimäisenä laajennella uusin kielin Suomen Runottaren viisikielinen kannel. Runeberg, aikakautensa kirjallisen maun määrääjä Suomessa, painoi lähtemättömän leiman Krohnin runouteen. Sama isänmaallinen henki, johon Krohn syvästi eläytyi varsinkin askaroidessaan "Vänrikki Stoolin tarinain" suomennostyössä, siirtyi Krohninkin runouteen ja hankki sille ystäviä. Runebergin runojen taiteellinen muoto, harmoonisuus ja selvyys, oli esikuva, ihanne, jota tavoittelemalla Krohn omasta puolestaan kohotti suomenkielistä runoutta, nimenomaan sen muotoa, entistä suurempaan taiteellisuuteen ja siten vaikutti kauas eteenpäin ajassa. Topeliuksen vaikutusta on, että Krohn sai tuoneeksi suomenkieliseen kirjallisuuteen sen laulahtelevan tunnelyriikan, jota raskasaatteisempi ja raskasliikkeisempi Ahlqvist ei voinut tarjota. Tähän on lisäksi vaikuttanut myös Franzén, joka osaltaan myös on johtanut siihen, että Krohn laulaa tunteensa julki välittömämmin, naivimmin kuin Ahlqvist. Raskasverinen, hämärä, mahtipontinen Fredrik Cygnaeus ja ahdaskatseinen, karu Lauri Stenbäck eivät olleet Krohnin hengenheimolaisia, mutta varmaankin on Krohnille runoilijanakin ollut hyödyksi edellisen aatteellisuus, humaanisuus ja kulttuurivalppaus, jälkimäisen runojen hartaus, miehekkyys ja taiteellisuus.

Suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tuli vielä sekin, että Krohn noudatti työssään johtolausetta:

Sun Europalt' on oppi ottaminen, Jos elämähän Europassa jäät.

Eurooppalaista runoutta näyttää Krohn tunteneen melkoisen laajalta. Hänen omaan tuotantoonsa ovat vaikuttaneet kuitenkin vain etupäässä Körner ja Schiller, joihin hän oli tutustunut jo kouluaikana. Nuoruusvuosina tuli lisäksi Petöfi. Kosketuskohtia Tegnérinkin runouteen on Krohnilla. Tulkitseehan Krohn samaa katsomusta kuin Tegnér runossa "Fridsröster". Sivumennen olemme Krohnin runoja tarkastaessamme johtuneet mainitsemaan Böttigerin ja Heinen. Silmiin pistävää on, että slaavilainen, nimenomaan venäläinen runous ei ole suuresta taiteellisuudestaan huolimatta kyennyt jättämään mitään jälkiä Krohnin tuotantoon -- sekin todistus Krohnin länsieurooppalaisuudesta.

Krohn oli herkkä vastaanottamaan vaikutuksia, mutta hän sulatti ne aina omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja painoi koko tuotantoonsa oman henkensä leiman. Hänellä oli oma soittimensa ja hän soitti sillä omia säveleitään. Lönnbeck vertaa tuota soitinta uudenaikaiseen kanteleeseen ja sanoo: "Sillä voi soittaa suuren joukon mitä viehättävimpiä säveliä, sekä kaihoisia että iloisia, mutta ei pidä yrittää antaa niille voimakkaampaa kaikua kuin soitin sallii".[167]

* * * * *

Julius Krohnin harras ja tuloksista rikas työ suomalaisen taiderunouden hyväksi on suoritettu aikana, jolloin meillä korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävää suomenkielistä runoutta ryhdyttiin luomaan, sille perustusta laskettiin. Sentähden on Krohnilla pysyvä ja sangen merkittävä sija runoutemme historiassa. Hän on klassikkojamme. Häneen soveltuvat Snellmanin sanat: "Vielä silloinkin kun Suomen kirjallisuuden omana kerran on oleva rikkaampi aartehisto lauluja ja runoja, onnellisempien nerojen ilmoillelaulamia, palataan kuitenkin aina niiden runoilijain luo, jotka ladun hiihtivät, tien osottivat, heitä ja heidän laulujansa kuulemaan."

Ken palaa Krohnin luo, hän löytää muutakin kuin miehen, joka uhrasi kaikkensa suomalaisen kulttuurin hyväksi, muutakin kuin jalon henkilön, joka elämäntyönsä runsaitten tulosten vuoksi on suurmiehiämme. Hän löytää _runoilijan_, herkkäsieluisen, lempeän ja esteettisesti nautittavan. Eino Leino on pikakuvissaan suomalaisista kirjailijoista liioitellut väittäessään, että Krohnin runous on nykyisin aivan vanhentunutta ja vanhenee yhä. Kun suomalainen lukijakunta kehittyy ja suomalainen kulttuuri syvenee, niin paljon uutta kamaa heitetään tieltä pois, ja silloin pääsevät taas paremmin näkyviin Krohnin parhaat runotuotteet, ne, joissa hän on saavuttanut suurimmat taiteelliset voittonsa.

Krohn itse ei koskaan luullut liikoja runolahjastaan, päinvastoin hän oli liiankin vaatimaton. Hän tyytyi ilomielin olemaan alempana portaana Suomen kunniaan, kunhan hän sillä vain helpoitti suomalaisen runouden kohoamista korkeuteen. Hän ei tahtonutkaan olla muuta kuin varpunen, jonka tirskutus unohtuu, kun tulee kevät laululintuineen. Ilokseen hän sai nähdä sen työn menestyvän, johon hän sydämensä koko lämmöllä oli ottanut osaa. Ei koskaan ollut hänen ilonsa suurempi kuin silloin, kun joku uusi huomattava voitto suomalaiselle kulttuurille ja nimenomaan suomalaiselle runoudelle oli saavutettu. Suomalaisen runouden tulevaisuudesta hän oli varma ja siksi hän lauloi riemusta värähtelevin mielin:

Kielemme -- -- -- -- -- Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin, Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka, Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.

IV.

Tyylin ominaisuuksia. -- Kielenkäyttö.

Tyylissä kuvastuu runoilijan sisin olemus. Tarkkaamalla Krohnin tyylin ominaisuuksia koetamme vielä täydentää ja tarkistaa sitä runoilijamuotokuvaa, joka edellisissä luvuissa on esitetty. Havaintojemme valaisemiseksi lienee tarpeetonta tähän painattaa täydellisiä esimerkkipoimintoja, koska aineiston jokainen helposti löytää Krohnin runoista. Ainoastaan tyypillisimpiin seikkoihin kiinnitettäköön huomiota.

Runouden luonteeseen kuuluu kuvakielen käyttö. Kertovalle ja ilmiöitä tasapuolisesti tarkastelevalle runoudelle antavat _vertaukset_ selvyyttä ja tyyneyttä, mutta myöskin subjektiivisempi tunnelyriikka käyttää niitä mielellään, sillä vertaus tuo esitykseen elävyyttä ja havainnollisuutta lisäten sen kautta myös sanonnan tunnepitoisuutta ja esteettistä tehoa.

Vertauksia käyttää Krohn ahkerasti. Niiden joukossa on tietysti jokin määrä yleistä käyttötavaraa, jossa runoilijan luonteen laatu ei juuri pääse kuvastumaan. Mutta sellaiset aivan sovinnaisetkin vertaukset, kuten esim. "tyynnä lahti niinkuin peili vielä lepäävi", "kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta", "lampi läikkyväinen mielenikin on, päivän hälinässä raukka rauhaton", "mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet" j.n.e., elävöittävät esitystä ja lisäävät sen vaikuttavaisuutta. Aivan hedelmättömiä vertauksia ei Krohnin tuotteissa juuri ollenkaan tapaa. Sen sijaan useimmissa hänen vertauksissaan, vaikka ne yleensä eivät ole kaukaa haettuja, on jotakin omaperäistäkin. Siksi ne aina vaikuttavatkin ja antavat tyylille erikoisen sävyn.

Mitä pitemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi vertaus Krohnilla on kehitetty, sitä omaperäisempi ja runoilijaa kuvaavampi se silloin myös on. Esimerkkeinä mainittakoon runot "Puolen vuoden päästä", "Järven rannalla", "Sun tahtosi tapahtukoon" ja pitkät vertaukset runossa "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille".

Krohnilla on monesti vertauksia, jotka ovat aivan omintakeisesti muodosteltuja ja osoittavat suurta ajatuksen ja tunteen voimaa. Semmoinen on runossa "Ihmis-seuroissa" runoilijan vastaus ystävän kysymykseen, miltä tuntuu suuren surun kohdattua ihmisseuroissa:

Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla Tuul' ajon' yksin keikkuu avaralla, Kun laiva särkyi haaksirikkohon.

Vertaus, jota ei voi osoittaa lainatuksi, on tässä koko runon kannattavana voimana ja saa unohtamaan muodon puutteellisuudet -- katkotut sanat ja proosallisen verbin "keikkuu". Runo "Purjehdusretki" sisältää pitkin matkaa vertauksia, jotka tekevät runoilijan mietelmät esteettistä mielihyvää synnyttäviksi. Krohnin ajatus- ja tunnetapa kuvastuu selvästi myös säkeistössä:

Ja henkesi jos pilkkoimeihin Suljettu oisi valon pelon tähden -- Kuin kukka pantu pohjaan kellarin, Voit ojentaa tok' edes yhden lehden Ylöspäin luokse rautaristikon Ja kuolla tok', jos kuoleminen on, Näin, valon kultasätehiä nähden.

(Tervehdysrunoja).

Samassa runossa muodostelee Krohn tuon verrattain ylimalkaisen ja aikaisemmin käyttämänsä vertauksen, että Suomen kansa on kuin kallio, taiteellisesti vaikuttavammaksi:

Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan, Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan; Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.

Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse j.n.e.

Samoin jokseenkin paljon käytetty vertaus, yliopisto -- Suomen sydän, on runossa "Brahen patsasta paljastettaessa" kehitetty pitemmälle. Aivan itsenäisiä vertauksia on laulussa "Pohjolan valkeneminen". Vertaus runossa "Tähden tuikkiminen"[168] on vilpittömän tunteen ilmaisu. Onhan runo kirjoitettu v. 1869, jolloin Krohn ankarien sisällisten taistelujen jälkeen nöyrästi alistui Jumalan tahtoon tunnustaen hänet rakastavaksi isäksi.

"Kuun tarinoissa" ei ole vertauksia kovin runsaasti, mutta ne ovat sattuvia ja kauniita, harvoin aivan sovinnaisia. Tarinain neljästoista ilta on hyvä esimerkki Krohnin taidosta vertausten käyttämisessä. Että runoilijan vertauksia ei saa ilman varmoja todisteita pitää lainoina, siitä on esimerkkinä "Kuun tarinain" kolmastoista ilta. Siinä esiintyvä runollinen vertaus -- kallein kaste kauneimmassa ruusussa on nuoren neidon kyynel taistelutantereen hankea punaavalla isänmaansa puolesta kaatuneen urhon veriruusulla -- tavataan Cygnaeuksen runossa "Rosorna om våren 1808", mutta Krohn ilmoittaa nimenomaan, että hän kirjoittaessaan vertauksensa ei tuntenut Cygnaeuksen runoa. Täysin itsenäisiä ovat nekin Krohnin vertaukset, jotka johtavat mieleen Schillerin, kuten esimerkiksi kuvaus tulesta liedessä ja valloilleen päässeenä ("Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille", IV) tahi arvoitus "Runoniekan sydän".

Krohn osoittautuu siis vertausten käyttämisessä melkoisen itsenäiseksi. Sitäpaitsi hänen vertauksensa osoittavat hyvää runollista aistia ja tarkkaa luonnon tuntemista. Vertausten havainnollisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että Krohn melkein aina rinnastaa abstraktisen konkreettiseen, henkisen aistimilla havaittavaan. Vain runossa "Purjehdusretki" on verrattu metsän kohinaa kosken ääneen, veneen kulkua kotkan leijailuun, veden jättämiä jälkiä emännän siivoamispuuhiin, purjeen pullistumista sotaorhin vilkastumiseen. Pari kertaa on henkinen ilmiö rinnastettu henkiseen, ja tulos on sangen vaikuttava. Semmoista on aikaisemmin siteeratussa runossa "Ihmis-seuroissa", jossa kahta tunnetta verrataan toisiinsa.

Paitsi havainnollisuutta on Krohnin vertauksissa vielä muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät ne esteettisesti vaikuttaviksi. Välimatka varsinaisesta mielikuvasta sen kanssa rinnastettuun ei tosin koskaan ole niin suuri, että vertaus tuntuisi rohkealta ja vaikuttaisi sen kautta voimakkaasti, mutta se on kuitenkin riittävän suuri synnyttääkseen tarkoitetun esteettisen mielihyvän. Usein ovat rinnastetut mielikuvat myös sitä laatua, että lukijan mielikuvitukselle jää liikkumisvapautta. Vielä pistää Krohnin vertauksissa silmiin tarkkuus ja täsmällisyys. Kokonaisuutta, johon vertaus kuuluu, on aina pidetty silmällä, niin että harmoniaa ei rikota. Vertauksen yksityiskohdat on huolellisesti muodosteltu. Joku tilapäinen kompastus tosin voi löytyä. Vanhempana, jolloin Krohn kirjoitti etupäässä juhlarunoja, hän paisutti toisinaan vertauksensa laajoiksi. Niihin yhtyy tällöin tavallisesti mietelmiä, jommoisiin Krohnilla oli taipumusta jo alusta pitäen. Filosofoimista löytää vertauksien ohella sangen monesta Krohnin runosta, joten häntä voi hyvällä syyllä nimittää mieterunoilijaksi. Myöskin huumoria on vertauksissa joskus, esim.: "Mutta vuodet vierivät, ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta" (Viimeinen Kosija). Tämmöinen on kuitenkin aivan tilapäistä Krohnin puhtaasti kaunokirjallisessa tuotannossa. Kansantajuisissa tieteellisissä esityksissään hän sen sijaan käytti runsaammin humoristisia vertauksia.

Vertauksen ja _metaforan_ raja on epämääräinen. Voimme tässä sivuuttaa ne rajatapaukset, joita löytää Krohnin tuotannosta, ja siirtyä tarkastamaan selviä metaforia hänen runoudessaan. Niitäkin on runsaasti, kuten tavallista onkin mieterunoudessa, mutta niillä ei ole liiaksi raskautettu sanontaa. Yleensä niistä voi sanoa samaa kuin Krohnin vertauksista. Kuitenkaan ne eivät tee niin omaperäistä vaikutusta kuin parhaat vertauksista, vaan vaikuttavat verrattain persoonattomilta. Tunnelmaa ne kyllä kohottavat ja osoittautuvat hyvällä aistilla valituiksi, mutta yleensä niiden kyky herättää lukijan mielessä assosiatioita ei ole varsin suuri.

Töllikkö[169] on aivan oikein huomauttanut, että Krohnin metaforissa voi huomata jonkinlaista mieltymystä väreihin, loisteliaisuuden etsiskelyyn. Ne sisältävät siis koko joukon romanttisia aineksia. Sopinee tässä yhteydessä viitata siihen, että koulupoikana pitämässään päiväkirjassa Krohn osoittaa ilmeistä mieltymystä väriloistoon.

Metaforain käyttö osoittaa myös Krohnin ja Topeliuksen runouden sukulaisuuden.

Samaa sukulaisuutta voi jossakin määrin havaita myös tavassa, jolla kumpikin elävöittää luonnon. Verrattakoon esimerkiksi Krohnin promotiorunon säkeitä:

Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa, Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee

Topeliuksen sanontaan:

Och lunderna hålla sin aftonbön.

(Finlands namn).

Muuten lienee kylläkin Krohnilla usein tavattava _personifikatio_, jos välttämättömästi tahtoo etsiä vaikutuksia ulkoa päin, pikemminkin peräisin kansanrunoudesta. Vanhalla suomalaisella runomitalla kirjoitetut runot ovat hengeltään ja sävyltään hyvin lähellä kansanrunoa. Niinpä runossa "Rauta" saa rauta itse kertoa vaiheensa. "Yhteen kasvaneet koivut" kuiskailevat, puhelevat. Mitään erikoisen omaperäistä ei Krohnilla personifikatiossakaan esiinny, mutta kieltämättä hän tätä esteettistä apperseptiomuotoa käyttämällä säännöllisesti saa runoihinsa runollista väriä ja eloa ja tuo jossakin määrin näkyviin oman luonteensa laatua. Reippautta tuovat runoon sellaiset säkeet kuin "Suksimiesten laulun":

Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään

tahi "Purjehdusretken" vertaukset ja metaforat, joihin sisältyy personifikatio, kuten esim.:

Tuossa näet ylpeä Seisoo kallio; Hänpä tahtoo kylpeä: Paljaaks riisui jo Ruumiinsa hän, veteen astui, Mutta vasta jalat kastui. -- Tässä kas kuin koivu nuori, Metsän sorja neitinen, Kasvojansa hymyillen Kuvastaa.

Personifikation avulla esitetään elävästi myös hallan tuhotyöt runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Samaan tapaan "Kuun tarinoissa": "Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyään peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut, se jäähdytti, se kuoletti." -- (Neljäs ilta).

Koko "Kuun tarinoille" ominainen runollinen kuudanhämy perustuu suureksi osaksi niihin assosiatioihin, jotka kuun personifioiminen tuo mukanaan. Samoin saattaa Krohnilla kokonaisen pitkän runon pääviehätys perustua personointiin. Hyviä esimerkkejä siitä ovat runot "Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi" ja "Hyljätty äiti".

Viimeksi mainitussa runossa on ajan hengen ja kirjallisen makusuunnan mukaisesti personoitu isänmaa. Samoin on Krohnin sydämelle läheinen suomalaisuuden aate saanut elävän olennon ääriviivat sonetissa "Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan". Lempi -- Krohnilla usein esiintyvä käsite -- on kerran elollistettu kerubiksi. Arkisemmista personifikatioista on erikseen mainittava "Naurava käki", joskaan tämänniminen runo ei ole vaikuttava. Runon perusajatus -- houkka se, ken palkatta laulaa -- on proosallinen ja samoin aiheen käsittely.[170] Ei siis riipu suinkaan vain kuvaimista ja teknillisestä taidosta, että Krohnin useimmista runoista henkii todellinen runollisuus.

Sellainen runoilija kuin Krohn, joka rakastaa retoorista paisutusta ja tavoittelee pateettista sanontaa, käyttää mielellään kaikkia tuonlaatuiselle tyylille ominaisia taidekeinoja. Niinpä Krohn vaikuttaakseen elävämmin usein asettelee vierekkäin _vastakohtia_ ja tiivistää ne toisinaan _antiteeseiksi_. Tätä pohjaltaan kansanomaista tyylikeinoa[171] käyttävät aivan erilaisten kirjallisten makusuuntien edustajat, sillä se saavuttaa aina tarkoituksensa, kun vastakohta on oikein ja terävästi muodostettu. Krohnin henkiselle rakenteelle se oli omiaan, sillä ajatuksen selvyys ja täsmällisyys on hänen vahva puolensa, niin paljon romantikkoa kuin hänessä onkin. Mieterunoudessa on antiteesi paikallaan. Ihailemansa Runebergin Krohn näki ahkerasti turvautuvan kontrastivaikutuksiin, mutta enimmän on tässä suhteessa varmaankin vaikuttanut Krohniin toinen hänen mielirunoilijansa ja hengenheimolaisensa, antiteesien harrastaja Schiller.

Rakkauden ja vihan johtuu runoilija helposti asettamaan rinnakkain. Niin tekee Krohn vaikuttavasti promotiorunonsa IV osan lopussa. Vaikutuksen tehostamiseksi hän vielä käyttää sanoja _lempi ja lempo_. 1870-luvulla teki noihin sanoihin kiteytetty antiteesi tarkoitetun vaikutuksen. Nyt on _lempi-sanan_ tunnearvo jo muuttunut ja myös sana _lempo_ miedontunut. Käytetty antiteesi ei enää pysty juhlamieltä kohottamaan, mutta sopii kyllä hyvin humoristiseen esitykseen, jommoisessa se Krohnilla myös tavataan:

_Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi. Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai!

Juhlarunoissa on usein käytetty vastakohtia. Muuallakin kuin juhlarunoissa Krohn käyttää vastakohtia elävöittämään kuvaustaan. "Kuun tarinoissa" niitä on (esim. 1., 2., 5. ilta); samoin kansanrunon sävyä tapailevissa tuotteissa, kuten esim. runossa "Neuvo" (heinä heiluvainen -- kanto, laine läikkyväinen -- jää, perho -- toukka). Tuomatta näillä, retoorisilla kuvioilla mitään erikoisesti persoonallista piirrettä runouteensa Krohn kuitenkin niidenkin käyttämisessä osoittaa hyvää makua ja kehittynyttä tekniikkaa ja vaikuttaa sillä hyvää ympäristöönsä.

Yhtä vähän persoonallisia ja tyylillisesti verrattain vähän vaikuttavia ovat _metonymia_ ja _synekdoke_ Krohnin käyttäminä, kuten esim. "miss' äidinsilmä on, tuo väsymättä valpas, tuo uinahtumaton?" -- "taas huojeni huoleva rinta"; -- "sä maasi hikihelmet joit". -- Useimmin esiintyy näin käytettynä sana rauta:

Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa. Kädessäns' on rauta; sill' ikkunalta luukun murtaa pois. Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo! Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.

Enemmän tunnetta ja havainnollisuutta ja siis runollisuutta tuottaa _kiertäen_ sanominen, vaikka sekään ei Krohnilla ole erikoisen omaperäistä eikä kauas menevää. Tavallisesti se on kansanrunosta tahi kielen valmiista varastosta saatua, kuten esim.: "metsän kuulu kuningas" (= karhu); "mannun lapsi" (= ihminen), tahi vaihtelun vuoksi: "maailman lapsi", "ilkeä inehmon lapsi", "tomun lapsi". Vaikuttava, vaikka ei aivan harvinainen on runossa "Armahalleni" puhuttelu: "Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo." Omintakeista, vaikka edelleen hyvin lähellä kansankieltä, on sanonta: "Jos nukutella voisin ma kielin sataisin" (= satakielenä).

_Symboolin_ käyttöön ei Krohn juuri ole turvautunut ja vain poikkeustapauksissa hän etenee niin paljon reaaliselta pohjaltaan, että antaa äkillisesti hämmästyttävän _muutoksen_ tapahtua. Esimerkkejä näistä on runossa "Hyljätty äiti":

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta, Ja laajaks seinät käy ahtahat: Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.