Part 12

Siirtyessämme tarkastelussamme eteenpäin ajassa kohtaamme n.k. Emma-runot ja mitä niiden yhteydessä on sepitetty. Nämä Krohnin runoilun kolmannen nousukauden parhaat tuotteet ovat persoonallisempia ja itsenäisempiä kuin mitkään aikaisemmat hänen runoistaan. Aiheensa puolesta on Emma-sikermä uutuus kirjallisuudessamme eikä aivan tavallinen maailmankirjallisuudessakaan. Harvoin on naiselle puolisona laulettu niin harrasmielisiä säveliä kuin näissä runoissa. Suoranaista esikuvaa niille ei ole, sillä ne ovat elettyä, suoraan sydämestä noussutta runoutta. Rückertin "Liebesfrühling" ei ole näihin runoihin jättänyt jälkiä. Joitakin kosketuskohtia on Petöfin kanssa, joka ylisti avio-onnea. Jokin soinnahdus kenties on peräisin Franzénilta. Hakemalla voisi löytää myös jotakin yhtäläisyyttä Böttigerin sonettisikermän "Emma" kanssa. Olemme lausuneet todennäköistä olevan, että Krohn tunsi Böttigerin tuotantoa. Mainittava kuitenkin on, että Krohnilla ei itsellään ollut Böttigerin kirjoja eikä hän ainakaan ollut niin ihastunut Böttigeriin, että olisi ottanut puheeksi muitten kanssa Böttigerin tuotannon. Böttiger ja Krohn ovat jossakin määrin sukulaissieluja ja tämmöisten teoksissa tavattavat yhtäläisyydet tutkimus tavallisesti osoittaa toisistaan riippumattomiksi. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet supistuvat siihen, että Böttigerilläkin on sanonta "_säde_ Emman silmästä"[152] ja että myös Böttigeriä kiusaa ihmisseurain melu ja hänkin menee armaan haudalle, mutta kaikki tuo on runoudessa niin yleistä, ett'ei se tässä oikeuta mitään yhteenasettamista. Yhteistä Krohnille ja Böttigerille ylimalkaan on halu kokeilla uusilla, vaikeilla runomitoilla, mutta Emma-runoja kirjoittaessaan Krohn eli syvän persoonallisen surun vallassa eikä hänellä tällöin ollut aikaa sorvata sonetteja kehittymättömällä suomenkielellä. Hänen runonsa ovat Böttigerin sonetteihin verrattuina muodollisesti kömpelömpiä, mutta tunne niissä sen sijaan on syvä ja aito. Runossaan "Det lyckliga hemmet" Böttiger nimittää vaimoa kodin sieluksi. Krohn käyttää vaimosta nimitystä "kodin henki hoitava" ("Tyhjyys"). Jos tämmöisiä yhtäläisyyksiä ajaa takaa ja niille rakentaa, niin silloinhan koko Krohnin runouden voi konstruoida kokoon lainapalasista. Ja kuitenkin Krohn, niinkuin tähänastiset vertailumme toivoaksemme epäämättömästi osoittavat, oli runoilijana melkoisen itsenäinen. Emma-sikermässä hän on sitä vielä suuremmassa määrässä kuin muualla.

Suureen suruun ei heti voi suhtautua esteettisesti. Tunteitten runollinen lievennys, joka on yksi runouden normeja,[153] edellyttää jonkinmoista tunne-elämän tasapainoa. Kun se on saavutettu, kelpaa persoonallinen menetyskin runon aiheeksi. Krohnin ensimäinen Emma-runo "Unhoitus" on kirjoitettu, kun yli kaksi viikkoa oli kulunut vaimon kuolemasta. Runon ytimenä ja lähtökohtana on ajatus, mutta se on runollinen eikä saa ylivaltaa tunteen kustannuksella. Sentähden on tämä pieni, muodollisestikin moitteeton runo sangen vaikuttava. Samaa voi pääasiassa sanoa seuraavana päivänä kirjoitetusta runosta "Haudan partaalla". Merkille pantavaa on, että runon heikoin kohta on siinä, missä runoilija siirtyy käsitteelliseen refleksioon ja suorastaan sanaleikkiin:

"Miksi: _elo_?" kysyin ennen; "_Ilohan_ ois oikeempi! Ah nyt _ilon'_ katos tännen, _Elostani_ erosi."

Jokseenkin samalla tasolla kuin edelliset on "Mut miltä tuntui katsees?" Siinäkin on refleksiota, mutta ajatus on itsenäinen ja runollinen ja tunne kietoutuu kiinteästi siihen. Jonkun verran vaikeatajuisena tahi hämäränä voisi kenties pitää runon loppua.

"Tyhjyys" vaikuttaa myös tunteen voimakkuudella ja sisällys siinä on havainnollisesti esitetty. -- "Kahden kesken" runon lähtökohtana on armaan kuvan näkeminen, joka johdattaa mieleen entiset onnen päivät. -- "Uusi sulhas-aika" sisältää muistokuvia. Loppupuolella havaittava tunteen nousu vaikuttaa edullisesti. Säkeet:

"Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. -- Päässeekö vaan hän toimitettavilta?" -- Samassa suukkonen jo sulle vastas.

tuovat mieleen Schillerin runon "Die Erwartung", varsinkin sen loppusäkeet:

So war sie genaht, ungesehen, Und weckte mit Küssen den Freund.

Tässä ei tietenkään voi väittää edes muistelman Schilleristä olevan kysymyksessä. Suukkosista puhuu Krohn usein muuallakin.

"Ihmis-seuroissa" on hyvä kuten edellisetkin. Huomio kohdistuu siinä loppusäkeistön sattuvaan ja omintakeiseen vertaukseen. -- "Kaikkein vaikein" sisältää mietiskelyä, joka heikentää tunnepuolta, niin ett'ei runo tunnu yhtä välittömältä kuin edellä mainitut. Aivan toisenlainen on seuraavana päivänä kirjoitettu "Helmi ja isänsä". Se tekee valoisan ja vapauttavan vaikutuksen sen takia, että runoilija siinä jo on voittanut surunsa katkeruuden, alistunut kohtaloonsa ja ottaa taas osaa elämään säilyttäen vainajan muiston pyhänä ja kirkkaana mielessään. -- "Hiljaa" palauttaa vielä uudelleen mieleen sen hetken, jolloin armas lepäsi jo kylmänä ja äänettömänä, mutta nyt näyttää runoilija tuon kuvan kirkastettuna, ihanana, semmoisena kuin sen voi nähdä vasta sitten, kun suru on puhdistanut sydämen ja poistanut siitä kaiken itsekkyyden:

Mieltä riuduttava rakkaus, Rintaa kalvavainen kaipaus, Ikäväni, tunteheni kaikki Itsekkähät, olkaa vaiki! Hiljaa! -- Armahani nukkuu. -- Hiljaa!

Se on todellista, elettyä runoutta, joka ei voi jättää kylmäksi ketään, jolla on runouden ymmärtämiselle avoin mieli. Muodon epätäydellisyys on tällöin toisarvoinen tekijä.

"Puolen vuoden päästä" on kirjoitettu, kuten nimikin osoittaa, lähes puoli vuotta sen iskun jälkeen, joka oli saanut Krohnin runohetteen tulvilleen. Entinen surun tunne on taustatunnelmana tässäkin runossa, mutta miedontuneena. Retoorisuus on saanut sijaa vertauksessa, joka kuitenkin on hieman puutteellisesti kehitetty. Säkeissä:

Vaan näitkö rannalla Sicilian Sä koskaan Etnan vuorikukkulan

tuntuu olevan muistelma Choraeuksen sanoista "förtviflans Etna" ("Menniskans värde").

Viikkoa myöhemmin kirjoitettu "Vapaa" sisältää sattuvan vertauksen, mutta on ehdottomasti proosallinen. Sen sijaan pari viikkoa tämän jälkeen kirjoitetussa "Ma olin rikas" on onnistuneen vertauksen lisäksi myös runollisuutta ja tunnetta, mikä osoittaa, että elävä ajatus kyllä voi olla hyvän runon lähtökohtana. Samana päivänä valmistunut, viikkoa aikaisemmin aloitettu "Sydämen taisteluita" kuuluu sisällyksellisesti Emma-sikermään, vaikka tekijä ei ole sitä siihen sijoittanut. Kuvineen, mietelmineen ja antiteeseineen se tekee jokseenkin heikon vaikutuksen ja antaa vähemmän kuin otsikko panee odottamaan. Tuntien tekijän elämänvaiheet me ymmärrämme runon aiheen, runoilijan sydämen taistelut, mutta emme runossa pääse niitä niin lähelle, että voisimme elää mukana niissä. Aiheitten erilaisuuden vuoksi ei vertaus Ahlqvistin runoon "Sydämeni asukkaat" tässä ole oikeutettu, mutta jos Krohn runonsa päällekirjoituksella saa Ahlqvistin runon nousemaan lukijan mieleen, niin lukija sitä selvemmin huomaa, että Krohn toisinaan ei saa täyttä otetta aiheeseensa nähden. Runon teennäisyyteen viittaa sekin, että se ei valmistunut heti runoilijan ryhdyttyä aiheeseensa. Yleensähän Krohn tuotti helposti, usein melkein improvisoiden.

Joulukuun 6 päivänä 1875 kirjoitettu runo "Mun suun' on mykkä" on jonkinmoista jälkikaikua "Sydämen taisteluista". Voimme sen tässä sivuuttaa, koska Krohn ei itsekään pitänyt sitä julkaisemisen arvoisena.

Runo "Sun tahtosi tapahtukoon" kuuluu myös sävynsä, sisällyksensä ja syntymäaikansa puolesta Emma-sikermään paljon suuremmalla syyllä kuin ne ennen vaimon kuolemaa kirjoitetut runot, jotka tekijä "Valituissa runoelmissaan" on siihen sijoittanut. Alkujaan näkyykin Krohn aikoneen yhdistää tässä käsittelemämme murherunot sarjaksi nimellä "Pimeitten päivien ajalta". Siihen olisi "Sun tahtosi tapahtukoon" ollut kaikin puolin arvokas loppuruno. Jo runon päällekirjoitus osoittaa, että Krohn siinä esittää sisintä, ankarimmilla taisteluilla saavutettua vakaumustaan. Hän voittaa taaskin kohtalonsa ja saavuttaa sielulleen rauhan nöyrtymällä ja alistumalla Jumalan johdantaan. Ei se nytkään käynyt helposti, mutta kun taistelu oli loppuun taisteltu, huomasi runoilija taas selvästi, että Jumala on rakastava isä:

Juur' ankarimpan' olit laupiain, Suurimman armos tuskass' annoit mulle. Ma näin, ett' onni onnist' autuain On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle. Herra, ma kiitän Sua!

Runo on harras ja syvä. Sekin, ken ei persoonallisesti ole kokenut siinä ilmaistua uskonnollista tunnetta, luottaa runoilijan vilpittömyyteen.

Kun koettelemus on kestetty, taistelu Jumalan avulla voitokkaasti taisteltu, silloin voi runoilija sanoa rohkaisevan sanan toisillekin kärsiville. "Pää pystyyn!" on hyvä ja voimakkaasti tehoava runo sen vuoksi, että sillä on pitkä esihistoria. Se on askel eteenpäin kaikesta siitä, mitä runoilija oli kokenut ja mihin hän oli päässyt kirjoittaessaan runon "Sun tahtosi tapahtukoon". Lähes kaksi kuukautta aikaa on näiden runojen syntymän välillä, mutta ne kuuluvat kiinteästi yhteen. Se on asiallisesti Emma-sikermän loppuruno.

Seuraava tuote on kaunismuotoinen ja sujuva "Oi kiitos!" Sen tunnelmallisuus todistaa, että runoilija tässäkin esittää jotakin elettyä, jotakin lyhytaikaista, mutta kaunista, semmoista minkä muisto ei hevin haihdu. Näin ollen tämä runo on jossakin määrin samanlainen kuin "Ainoa hetki", mutta hillitympi, kauniimpi ja persoonallisempi. -- Heikompi on runo "Keväällä 1876", mutta siinä viehättää tekijän toivehikas mieliala, joka on selvästi tuotu esille sanoin ja kuvin ja värähtelee runon rytmissäkin.

Yleisempää laatua ja nimenomaan taas suomalaisuuden aatteen inspiroima on "Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan". Se on Krohnin ainoa sonetti. Vaikeata runomuotoa Krohn tässä hallitsee täydellisesti eikä sisällyksessä tunnu mitään muodon vaikuttamaa pingoitusta. Sonetti on sopiva muoto mieterunoilulle, joka nimenomaan onkin Krohnin alaa.

Toinen murhevuonna 1875 sepitetty yleisluontoinen runo on "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Tuollainen tilattu ja tilapäinen tuote luonnostaankin jo kuvastaa enemmän ajan yleistä katsantotapaa ja makua kuin tekijänsä persoonallisuutta. Valaisevana seikkana voi kuitenkin panna merkille, että tämä Krohnin runo ja Topeliuksen samaan tilaisuuteen sepittämä ruotsinkielinen juhlaruno hipovat samoja aloja ja osoittavat runoilijain luonteitten ja ajatustavan yhtäläisyyttä, kun taas Cygnaeuksen juhlarunon kanssa Krohnilla ei ole kosketuskohtia. Muodollisesti on Krohnin runo niin hyvä kuin suomenkieliseltä runolta siihen aikaan suinkin voi odottaa. Heksametri ja pentametri soivat jokseenkin täyteläisinä ja moitteettomina. Taidekeinojen käyttäminen osoittaa tottumusta ja varmuutta. Niinpä jo alkuun on vaikuttavasti sovitettu tuo ajatusrunoudelle ominainen _alius_, jota Krohn joskus muulloinkin käyttää:

_Muut_ vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä.

Kenties tässä on jälkikaikua, heikko muistelma Kallion säkeestä: "Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks". Sitä saattaa otaksumaan eräs toinen paikka samassa runossa, jolla on myös yhtäläisyyttä Kallion "Oman maan" erään kohdan kanssa:

_Kontion_ suuttunehen kanss' yhä _painia löi_.

Selvää tietysti on, että Krohnilla kirjallisuuden tutkijana oli hyvästi mielessä Kallion runo, joka oli siihenastisessa lyriikassamme aivan erikoisuus. Laina voi Krohnilla olla tiedoton ja sitä helpommin mieleen nouseva, kun Kivelläkin "Metsämiehen laulussa" on säe: "Karhun kanssa painii lyön". -- Krohnin runon II osan toisessa ja kolmannessa säkeistössä esitetty kuvaus käsittelee vanhaa aihetta, joka jo nuorena innostutti tekijää kirjoittamaan "Kuun tarinain" viidennen illan. Lämpö ja innostus on tässä miehuuden ajan tuotteessa sama kuin "Kuun tarinoissakin". Veljesviha oli Krohnista suurimpia onnettomuuksia, mitä hän tiesi.

Siirryttyämme näin juhlarunoihin meidän on mainittava ensiksi jo pari vuotta aikaisemmin, onnellisina elämänvuosina kirjoitettu "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille". Ne, jotka olivat uskoneet promotiorunon Krohnin sepitettäväksi, eivät pettyneet toiveissaan. Runo on aatesisällykseltään ja muodoltaan täysin ajan vaatimusten mukainen, "kauniin muotonsa puolesta todellista juhlarunollisuutta" sanoi siitä eräs arvostelija.[154] Lajiaan hyvä runo se onkin ja myös Krohnille luonteenomainen. Siinä on mielikuvitusta, tunteen lämpöä, vakaumuksen voimaa, selkeyttä ja kiinteyttä, samoin myös sopiva annos retoorisuutta. Krohnille luonteenomaiset sanat _valo ja lämpö_ ovat siinä saaneet huomattavan sijan.

Mikäli voimme seurata runoilijan fantasiatoimintaa hänen sepittäessään tätä runoa, havaitsemme samaa kuin ennenkin. Runoilija esittää niitä ajatuksia ja tunteita, jotka hänelle ovat läheisiä ja olennaisia, ja menettelee runoa muodostaessaan täysin itsenäisesti hyvän makunsa ja kritiikkinsä ohjaamana. Mutta hänen tajunnassaan oleviin mielikuviin assosioituu muistelmia kuullusta ja luetusta, ja ne pääsevät myös vaikuttamaan runon muodosteluun ilman että tekijä ketään jäljittelee. Niinpä on säe:

Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee

aivan kuin Topeliukselta saatu.[155] Laaja luonnonkuvaus runon alussa on tosin, kuten tavallista Krohnilla, vertauskuvallinen, mutta ansaitsee semmoisenaankin huomiota yksityiskohtaisuutensa vuoksi. Krohn rakastaa ja tuntee luontoa, mutta hän kuvailee sitä tavallisesti ylimalkaisin vedoin saamatta esille voimakasta tunnelmaa. Ajan aatteellisuus ja kirjallinen maku ovat olleet johtamassa häntä tähän suuntaan. Tosin oli lähellä sellainen luonnonkuvauksen ja nimenomaan Pohjolan kesäyön kuvauksen mestari kuin Runeberg.[156] Mutta hän oli Krohnille niinkuin muillekin aikalaisilleen saavuttamaton esikuva.

Runon I osan loppu esittää samoja ajatuksia kuin Ahlqvistin promotiorunon (1869) II osan loppusäkeistöt. Runojen suurta yhtäläisyyttä voinee pitää todistuksena siitä, että Krohn ei ole tietoisesti lainannut Ahlqvistilta, sillä sitähän hän ei olisi tahtonut eikä tarvinnut. Näkyy vain, miten suuressa määrin pohjaltaan samanlainen on Krohnin ja Ahlqvistin katsomus ja kirjallinen maku. Esitetyt yhteiset ajatukset ovat myös niin yleistä laatua, ett'eivät ne senkään vuoksi kelpaa todistamaan tässä olevan kysymyksessä lainan.

II osan säkeistö:

Valohon luotu ihmis-henki on -- Valost' ei Luoja luotuansa kiellä -- Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon, Yl' auringonkin kiitäköhön vielä Ja rientäköön halk' avaruuksien. -- Miss' asunto on itse Taivaisen, Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!

herättää huomiota lennokkuudellaan. Noin rohkea rynnistely ei ole aivan tavallista Krohnin runoudessa. Siihen verrattava on III osan viimeisen säkeistön alku:

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää, Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!

Näitten paikkojen tavallista huimemmassa fantasian lennossa on varmasti Petöfillä osuutta. Olihan Krohn suomentanut Petöfin "Runoni". Sieltä on peräisin tuo mittasuhteitten paisutus. Mutta edellytykset tuommoiseen voidaan löytää jo paljon aikaisemmiltakin ajoilta. Huhtikuun 9 päivänä 1859 Krohn kirjoittaa ystävälleen Slöörille: "Ensimmäisten joukkoon meidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisiki loppu semmonen kun Ikaros-paralle muinoin." Ken nuorena näin ajattelee ja kirjoittaa, hän voi kyllä omasta aloitteestaankin, mutta tietysti vielä helpommin toisten innostamana, miehenä runoilla:

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää!

Kuvaus tulesta runon IV osan alussa on peräisin Schillerin "Kellolaulusta", mutta itsenäisesti muovailtu ja vain lähtökohtana sille, mitä runoilija lopuksi vielä erityisesti tahtoo painaa nuorten promovendien mieleen. Sillä, mitä hän puhuu eripuraisuuden tulesta, on soveltuvaisuutensa nykyaikaankin. Koko runosta voi sanoa, että sen varsinainen ydin, sen aatesisällys, tulee kaikkina aikoina saamaan kannattajia. Mutta esitystapa, runoilijan suhtautuminen aiheeseensa, ei runoutemme kohottua suurempaan taiteellisuuteen enää ole uuden ajan lisääntyneiden vaatimusten mukainen. Silloinkin kun ajan henki yleensä lähestyy niitä ihanteita, jotka innostivat Krohnia ja hänen aikalaisiaan, vaikuttaa hänen juhlarunotyylinsä liian naivilta ja vanhentuneelta. Esteettiset herkuttelijat eivät siitä voi nauttia. Mutta kehitys-ijässä olevaa nuorisoa ja muita, joiden kirjallinen maku vasta on varmistumassa, tämmöinen runous edelleen viehättää, kuten oppikouluissa tekemämme havainnot ovat osoittaneet. Se on hyödyllistä ja suositeltavaa luettavaa opiskeleville. -- Mitä tässä on sanottu runon "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille" perusteella, pitää paikkansa niihin muihinkin juhlarunoihin nähden, joita meidän vielä on tarkastettava.

Vähimmän muitten juhlarunojen kaltainen on vuonna 1879 kirjoitettu "Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi". Se osoittaa tekijän virkeyttä ja joustavuutta aikana, jolloin muut työt taas tyrehdyttivät vapaan runoilun. -- Seuraavat kaksi juhlarunoa, "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" ja "Aleksanteri II:n muistoksi", ovat jatkona siinä sarjassa, jonka "Huhtikuun 16 p. 1869" oli alkanut. Henki kaikissa kolmessa on sama, Aleksanterin ihailu nimenomaan Suomen hyväntekijänä kaikissa pääsäveleenä. "Se tuli sydämestä", kirjoitti Krohn vanhemmilleen runosta "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä". Paitsi ylistystä keisarille sisältävät nämä runot myös Suomen kansan ihannoimista. Molemmat piirteet ovat Krohnilla yhteisiä Topeliuksen runojen kanssa. Krohn toistaa uskollisesti kaiken sen, mitä Topelius jo parikymmentä vuotta aikaisemmin oli sanonut Suomen kansasta esim. runossa "Vår enda arfvelott":

Vi äro dock ett trofast folk, vi höjde aldrig svekets dolk, vi aldrig lyft förmäten hand mot furste och mot fosterland. Vi stridt för dem med hjältemod, vi gett för dem vårt hjärteblod.

Mahdollisesti on myös Franzén antanut jotakin aineistoa tähän suitsutukseen. Krohn kirjoittaa:

Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva, Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla, Äänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös -- Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Franzénilla on säkeet:

Blott en sann välgörare sin gåfva Lemnar så på altaret och går, Och ej hör dem som hans mildhet lofva, Och ej ser ens deras tår.

("Vid Bilmarks grafsten").

Vaikka onkin ilmeistä Topeliuksen sanain toistamista se Suomen kansan kuvaileminen, jota Krohnin keisarirunot sisältävät, niin ei tässäkään edes voi puhua vain pelkästä lainasta semmoisenaan. Se, mitä Krohn Suomen kansasta sanoo, on ollut hänen syvintä vakaumustaan jo koulupojasta asti, mahdollisesti kyllä jo silloin osittain Topeliuksen ja Runebergin vaikutuksesta. Todistuksena siitä on Krohnin runo "Lyxen", joka on kirjoitettu helmikuun 17 päivänä 1852 ja kuuluu:

En främling kom från söderns land. Skön, ung, i granna kläder; Han stannade på Suomis strand Och vandra' kring dess städer.

Han bjöd oss rikedcm och makt I stället för vår heder; Han såg med hån cch med förakt På våra enkla seder.

Men här han fann, det han ej trott I fattigt land sig finna: Förnöjsamheten med sin lott, Som intet mer vill vinna.

Förgäfves han sin vara bjöd För priset af vår heder; Hvar ville hellre vara död Än svika gamla seder.

O främling! Fly från denna ort Med dina toma luster. Du aldrig hade komma bort Till våra arma kuster.

Krohnkin on ollut tehokkaasti myötävaikuttamassa sen liiaksi ihannoivan käsityksen syntyyn Suomen kansasta, joka hänen aikakaudeltaan siirtyi perinnöksi seuraaville sukupolville, varsinkin Topeliuksen "Maamme kirjan" välityksellä -- teoksen, jossa Krohnillakin on huomattava osuus. Topelius nimittäin lainasi "Maamme kirjaan" Krohnin kuvauksia Suomen historiasta.

Runosta "Runebergin patsasta paljastettaessa" on kaiken edellä esitetyn jälkeen enää vähän sanottavaa. Siinä tuodaan esille yhtä ja toista, mitä Krohnin runoudessa jo aikaisemmin on tavattu (vrt. esim. "Suomalainen maamme ruotsalaiselle") ja siinä on myös yhtymäkohtia Ahlqvistin runouteen sekä Topeliuksen runoon "Kantele". Kuvaavaa on, että niin Krohn kuin Topeliuskin kosketellessaan Suomen henkistä elämää välttävät mainitsemasta Snellmania. Vasta Krohnin runouden suoranainen jatkaja Paavo Cajander, joka on kauempana ajassa, tuo esiin hänet ("Vapautettu kuningatar").

Tyypillinen on runo "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa". Siinä on silmiinpistävä loogillinen dispositio, toisin sanoen runo on disponoitu eikä komponoitu. Runon kannattajana on loogillisesti etenevä ajatus, jonka valaisemiseksi on haettu joukko kuvia. Tämän runon käsikirjoituksia on Krohnin papereitten joukossa kolme kappaletta. Se johtunee runon erikoisesta kohtalosta. Kun Krohn oli saanut runonsa valmiiksi, pani hän sen kirjekuoreen osoitettuna Turkuun ja merkitsi kuoreen "Sisäänkirjoitetaan" sekä lähetti pikku tyttösen viemään sitä postiin. Tyttö pisti kirjeen postilaatikkoon, josta sen varkaat veivät luullen saavansa rahaa. Asiasta johtui vaikeuksia, kun kadonnut käsikirjoitus oli ainoa. Koulun vihkiäisjuhla lykkäytyi sen takia. Muistutellen mieleensä mitä oli kirjoittanut Krohn kirjoitti koko runon uudestaan.[157]

Krohnin viimeinen juhlaruno "Brahen patsasta paljastettaessa" on sommittelultaan edellisen kaltainen: loogillinen ajatus on somistettu kuvilla ja sanonnassa on juhlarunon tyyliin sopivaa retoorisuutta. -- Juhlarunon luontoinen on myös vuonna 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti", paljon romanttisia aineksia sisältävä, Krohnille luonteenomainen runo, jonka on synnyttänyt "katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa". Näin tuo Krohnin joutsenlaulu[158] vielä tuo voimakkaasti esille sen aatteen, joka oli ollut keskeisin koko hänen runoudessaan ja kaikessa hänen toiminnassaan. Samalla se sekä konseptioon että kompositioon nähden ja muissakin suhteissa on valaiseva näyte siitä, mihin Krohn runoilijana pyrki ja mihin asti hän epäsuotuisissakin olosuhteissa tavallisesti pääsi. Se ei ole Krohnin parhaita saavutuksia, mutta kuvaa hyvin hänen luonnettaan. Jonkunmoista vaikutusta sen syntyyn on voinut olla Krohnin lähimmän hengenheimolaisen Topeliuksen runolla "Sången".

* * * * *

Edellä oleva esitys Krohnin runoilijaluonteesta ja harrastusten laadusta lienee omiansa osoittamaan, että tämä puhdassydäminen ja hellämielinen, ihanteita tavoitteleva, mutta aina vankalla todellisuuspohjalla pysyttelevä laulaja, joka suomenkielen varoista houkutteli kuuluviin sointuisia ja vaivattomasti muodostuvia säveleitä, oli aivan kuin luotu lasten runoilijaksi. Tälle alalle häntä houkutteli luontaisten taipumusten ohella myös Topeliuksen esimerkki.[159] Olemme runoilijan elämäkerrassa luetelleet hänen julkaisemansa lasten kirjat.[160] Hän itse sanoo[161] näillä kirjoilla osittain tarkoittaneensa omien lastensa tarpeitten tyydyttämistä. Sen mukaisesti on niissä sisällyskin aluksi pienempiä, myöhemmin varttuneempia lapsia varten. Erittäin hyvän palveluksen Krohn näillä kirjoillaan teki suomenkielisille kodeille, sillä hänen lapsia varten sepittämänsä runot ovat sangen hyviä, lasten käsityskannan mukaisia ja samalla runollisia, hyvää makua kehittäviä.