Part 11

Med bäfvan möt den gudamagt, som stiger In i sitt tempel, till hans tjenst beredt, Och i den hemlighet, han än förtiger, Träng ej att forska med förtidigt vett. Njut tyst den eld från himlen, som inviger Ditt rena hjerta, ack! så oförsedt. Men vårda den, att den ej lös må rasa. Ack! lifvets glädje blir så lätt dess fasa.

Ensi kertaa on Krohn tässä koettanut käyttää eleegistä runomittaa omassa runossaan. Hän ei enää polje korkoa, kuten hän oli tehnyt suomentaessaan Malmströmin "Angelicaa", mutta hän ei pane kylliksi huomiota laajuuteen. Sen vuoksi on rytmi huonoa, useat säkeet epäonnistuneita. Epäonnistuneisuutta vielä lisää loppusointujen käyttäminen, joilla runoilija kai on koettanut pelastaa asiansa, mutta jotka ovat aivan sopimattomat eleegiseen runomittaan.[146] -- Yksi pikkuinen yritys käyttää eleegistä runomittaa on kylläkin vielä aikaisempi, mutta runo on niin lyhyt katkelma, ett'ei sitä juuri voi ottaa lukuun. Sen nimi on "Nuorukais- ja miesijän vaiheella" ja se kuuluu:

Oi uni sä suloinen, sano miksi jo luotani lensit, Miks mua hyljäten haihduit, miksikä pois pakenet. Tähti sa rakkauden, joka taivahallani tuikit, Miks tules sammunut on, vaalennut valos on. Suljettu paratiisini on, sen enkeli seisoo Portilla tulinen kalpa -- -- -- kädessään.

Näkyy, miten vaikeata Krohnin alussa oli käyttää heksametria ja pentametria, joita hän myöhemmin juhlarunoissaan suosii ja myös hyvin hallitsee. Voisi ajatella, että tämä katkelma, jonka sävyssä on jotakin Ahlqvistin tapaista, on jollakin tavoin vaikuttanut runon "Armahalleni" syntyyn, niin erilainen kuin runojen sisällys onkin. Eiväthän nämä runot syntymäaikaan nähden ole aivan kaukana toisistaan. Jos tällä yhteen asettamisella on oikeutusta, niin se osoittaa, miten pitkän tien runoilijan fantasiatoiminta on kulkenut, ennenkuin runo "Armahalleni" on saanut lopullisen muotonsa. Vuosien kuluessa saavutettu kypsyys on alkuperäisestä subjektiivisesta minä-runosta tehnyt ulkokohtaisemman.

"Lempeni ja viisas ystäväni" muistuttaa yleissävyltään hiukan Topeliuksen runoutta. Topeliukselta saatu, kenties tajuton laina, on viisaan ystävän mainitseminen. Alkujaan, runon ruotsinkielisessä laitoksessa, ei esiinny tämä sanamuoto vaan "de vises skara". Muuten ruotsinkielinen ja suomenkielinen runo ovat hyvin lähellä toisiaan. Voisipa melkein puhua suorastaan käännöksestä.[147]

Kaunis runo "Rantakalliolla keväällä" on myös niitä Krohnin tuotteita, joitten aihe nousi runoilijan mieleen kotimaassa, mutta itse runon sepittäminen on suoritettu ulkomailla ollessa. Sekin on Krohnin fantasiatoimintaa hyvin kuvaava. Runon ajatussisällys on peräisin kaikesta siitä, mitä runoilija ajatteli ja tunsi nälkätalven aikana, mutta aihe tiivistyi kiinteäksi, ääriviivoiltaan selväksi kokonaisuudeksi, kun runoilija keväällä katsellessaan Tähtitornin mäeltä vielä jäässä olevalle merelle näki taivaanrannalla sinisen vesiviirun ja samalla hänen mieleensä nousivat sanat, jotka ovat erään Topeliuksen runon päällekirjoituksena: "Den blå randen på hafvet". Siitä sai Krohnin runo lähtökohdan:

Sä siintävä sininen reuna, Tuoll' takana talvisen jään!

Se on ainoa kosketuskohta Krohnin ja Topeliuksen runon välillä. Niinkuin lentokone tarvitsee hiukan alkuvauhtia kohotakseen ilmaan, samoin tavallisesti Krohnin runo saatuaan pienen alkusysäyksen ulkoa päin irtautuu maakamarasta ja lähtee lentoon, ei tosin huimaaviin korkeuksiin eikä erikoisen pitkille matkoille, mutta suorittaen vakavasti kauniita lentoja niin korkealle, että avautuu uusia näköaloja ja kauniita, valoisina kajastavia kokonaiskuvia. "Rantakalliolla keväällä" on eheä, kaunis ja tekijänsä luonnetta hyvin kuvaava runo.

Samantapainen on "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla." Siinäkin on lähtökohtana näkökuva, luonnon ilmiö, mutta värit ja valaistus ovat aivan toiset kuin edellisessä tapauksessa. Luonnonkuvaus tässäkin supistuu vähiin. Runo on aateruno. Molemmille runoille on yhteistä optimismi, luja luottamus siihen, että Jumala pitää huolen ihmisestä eikä ole häntä unhoittanut silloinkaan, kun asema näyttää synkältä. Mutta runossa "Järven rannalla" tekijä esittää tuon huolenpidon nimenomaisena ehtona sen, että ihminen jättää "uhkaylpeyden", luottamuksen omiin voimiinsa, nöyrtyy, tyyntyy ja tyytyy Jumalan tahtoon, joka aina on armollinen ja hyvä. Sisäisten taistelujen kautta saavutettu vakaumus puhuu tässä voimakkaasti ja vakuuttavasti. Voi panna kysymyksen alaiseksi, onko tässä runossa aiheen käsittely onnistunut, runo esteettisesti tehoava. Paljon riippuu lukijasta tässä suhteessa. Huomautettakoon, että esitys runossa on melkoisen havainnollista, kuvat esiintyvät selvinä ja mielikuvituksen havainnollisuus näkyy kielenkäytössäkin. Yksinpä outo sanamuodostelma "ihmissiip'" on tässä yhteydessä paikallaan. Siihen muuten sisältyy kuva, jota on verrattain paljon käytetty runoudessa ja joka sen vuoksi on helposti ymmärrettävä.[148]

Näkökuva ja siitä johtuneet mietelmät ovat pikku runojen "Clarensin hautausmaalla" ja "L'Isle de la paix" synnyttäjiä. Runot ovat vähäpätöisiä. Sen sijaan on samalla tavoin konsipioitu "Koivu Etelässä" soma ja runollinen, sillä tekijän koti-ikävän tunne ja kiintymys kotimaahan on päässyt esille tässä runossa. Muoto on niin yksinkertainen ja tottuneelle runoilijalle helposti tarjoutuva, että on turhaa hakea sille esikuvia. Krohnin mieltymys jambisiin sakeisiin, vaikka ne ovat suomenkielellä vaikeita rakentaa, ansaitsee hänen temperamenttiaan kuvaavana huomiota.

Vuoden 1868 runoista herätti "Karkuri" enimmän huomiota. Se onkin Krohnin parhaita saavutuksia ja kykenee yhä edelleen löytämään ihailijoita. Runon syntymähistoriaa on jo edellä (s. 55) esitetty. Sanomalehtien kertomukset rikollisista, jotka koti-ikävä pakoittaa pyrkimään läpi tuhansien vaarojen Siperiasta takaisin lapsuuden leikkipaikoille, ovat liikuttaneet runoilijaa ja jääneet hänelle mieleen. Ulkomailla, itse kotimaahan ikävöidessään, runoilija tuntee noitten muistelojen tiivistyvän runon aiheeksi, ja eräänä kauniina päivänä vuoristossa liikuskellessaan hän sepittää runon "Karkuri", kuvauksen Korven Kustasta, joka synkkänä, myrskyisenä syysyönä saa rauhaa ja sopusointua mieleensä katsellessaan kotitalonsa väen rauhallista nukkumista. Kamppailtuaan sitten vielä jonkun aikaa muodon kanssa runoilija saa syntymään taiteellisesti eheän ja vaikuttavan runon, jossa romanttiset ja realistiset ainekset on sulatettu yhteen. Aleksis Kiven vaikutusta ei ole huomattavissa tässä runossa eikä koko Krohnin tuotannossa. Kivi oli itsenäinen runoili ja nero, joka loittoni niin kauas suomalaisten runoilijatoveriensa runebergilaisista ihanteista, ett'ei Krohnin kaltainen runoilija voinut häneltä saada mitään vaikutuksia tuotantoonsa. Hyvä sekin, että Krohn edes ymmärsi, joskaan ei aina täydellisesti, Aleksis Kiveä eikä Ahlqvistin tavoin käynyt hänen kimppuunsa. Jos Kiven "Karkurit" on jättänyt joitakin muistelmia Krohnin mieleen, niin ei näillä kuitenkaan ole mitään oleellista merkitystä runon "Karkuri" syntyyn nähden. -- Runebergin vaikutusta sen sijaan näkee "Karkurin" tyylissä. Runomittakin on sama kuin "Matkamiehen näyn", johon runoon on vertauskohtia.

Minkätähden "Karkuri" tekee voimakkaan vaikutuksen lukijaan, synnyttää esteettisen nautinnon? Sentähden, että runoilija on siihen vuodattanut omaa itseään: ikäväänsä, rakkauttaan kotiin ja kotimaahan, myötätuntoaan onnettomia ja hairahtuneita ihmisveljiä kohtaan. Kun runoilija saa tämmöisen persoonallisen aineksen runoaan kannattamaan, syntyy hyvä runo; milloin hän ei onnistu sitä kyllin voimakkaasti saamaan esille, tulee runosta huono, olkoonpa aihe miten mielenkiintoinen tahansa ja runon muotokin moitteeton taikkapa taiturimainenkin. Tämän valaisemiseksi johdatettakoon mieleen Krohnin runo "Vakoja", joka on kirjoitettu vain neljä päivää sen jälkeen kuin "Karkuri" sepitettiin. Aihe on saatu samalla tavoin kuin "Karkurinkin": runoilija on lukenut kuvauksen elämästä, sodan tapahtumista, ja tuo kuvaus on häntä syvästi liikuttanut. Kuvattu tositapaus on inhimillisesti mielenkiintoinen ja sopiva aihe taiteellisesti käsiteltäväksi: viaton, rakkauden työtä harjoittanut henkilö saa palkakseen hyvyydestään rääkkäystä ja häpeällisen kuoleman, sentähden että sota sokaisee ja raaistaa ihmiset. Tästä aiheesta ei Krohn saanut syntymään kelvollista runoa. Hän vain esittää tapauksen osaamatta tuoda näkyviin omaa persoonallista suhtautumistaan siihen. Tämä oman persoonallisen suhteen esittäminen, oman sydämen sykinnän kuuluviin saattaminen on juuri sitä salaperäistä luomistyötä, jota ei voi toiselle opettaa ja jota ei tutkimus voi täysin selvittää, vaan ainoastaan todeta sen onnistumisen. Ylimalkaisella pateettisella huudahduksella se ei ole suoritettu. Runoilija voi kyllä olla vilpitön ja tarkoittaa aivan täyttä totta, mutta hänen huudahduksestaan puuttuu tuo salaperäinen "jokin", joka tempaa lukijan mukaansa. Niin on "Vakojan" viimeisen säkeistön laita:

Oi ihmiskunta, ken voi lukeakaan vammas, Joit' yhä repii viha, käärme myrkkyhammas, Mi huokuin epäluulon sumut sakeat. Mustaapi syylliseksi myös viattomat!

Muotokin on epätyydyttävä. Sekin on seurausta todellisen inspiration puutteesta. Muodon voisi siloittelemalia saada paremmaksikin, mutta runo ei silti muuttuisi hyväksi. Joko on Krohn ollut "Vakojaa" kirjoittaessaan liian järkytetty "Gartenlaubessa" olleesta kuvauksesta voidakseen suhtautua siihen esteettisesti tahi oli hänen runoilunsa senlaatuista, että vasta kauan mielessä olleet aiheet piilotajunnan jatkuvan työn kautta voivat hänessä kiteytyä taiteelliseen muotoon. Itsekin Krohn ymmärsi "Vakojan" heikkouden eikä ottanut sitä "Valittujen runoelmiensa" kokoelmaan. Työnsä tuloksia Krohn yleensä arvosteli tyynesti ja oikein.

Vuonna 1869 kirjoitettujen runojen joukossa on muutamia Krohnin huomattavimpia. Tunnetuin niistä on "Virsi, kotimaan puolesta". Sekin on todistus entisten lisäksi siitä, että ulkomailla ollessaan Krohn koko sydämensä lämmöllä oli kiintynyt köyhään kotimaahansa ja muisteli sitä. Onnistuneeksi tekee tämän runon se, että siinä yhtyy sopusointuisesti kaksi Krohnin runouden huomattavinta tekijää: uskonnollisuus ja isänmaallisuus. Näin ollen se on tekijälleen sangen luonteenomainen. Myöskin fantasiatoiminnan laatu on samantapainen kuin Krohnilla yleensä. Muistelmat ennen luetusta runoudesta tuntuvat selvästi. Muoto on saatu Runebergiltä runosta "Fosterlandet". Paitsi runomittaa on molemmille näille runoille yhteistä myös koruton, täsmällinen sanonta. Osittain liittyy "Virsi kotimaan puolesta" sisällyksellisestikin Runebergiin, mutta vielä paljon suuremmassa määrin Topeliukseen. Nöyryys, oman pienuuden tunto ja siihen tyytyminen, mutta samalla varma vakaumus, että Herra on heikoissa väkevä ja voi käyttää pieniäkin suuriin töihin -- kaikki tuo on Krohnin omaa katsomusta, mutta myös Topelius laulaa samaan henkeen:

O arma land, o rika land, du sköna, offerkrönta strand, som polens isar gärdat, till hvilka värf har Herrans röst dig korat ut i tidens höst, när så vid nödens modersbröst han tusen år dig härdat?

Böjdig i stoftet för hans bud, och sen stå upp, var stark i Gud att all din nöd betvinga! Och. lef, när dagens suck förgår, odödligt än i tusen år, att vittna hvad Guds makt förmår, Guds makt uti de ringa.

(Septembernatten).

Topeliuksen runo "Septembernatten" on kirjoitettu vuonna 1867, joten sen jättämä vaikutus on Krohnin mielessä vielä hyvin tuntunut, kun Krohn sepitti virtensä. Topeliuksen luja vakaumus, että Suomen kansa on Jumalan valittu kansa, suuriin tehtäviin aiottu, ei ole ollut aivan ilman vaikutusta Krohnin runoon. Mutta itsenäinen on Krohn esikuvistaan huolimatta tässäkin runossaan. Sangen luonteenomainen Krohnille on loppusäkeistö:

Jos meidän kansa aina sais Vaan olla palvelijanais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa.

Muistuu mieleen, mitä Krohn kerran kirjoitti vanhemmilleen toisten, valistamisesta. Sana _valo_ alkaa tästä lähin yhä enemmän esiintyä Krohnin runoissa, mutta sen rinnalla myös sana _lämpö_.

Toinen huomattava runo vuodelta 1869 on "Vieras lippu". Jo muodollisestikin on se uusi voitto suomenkieliselle runoudelle, siinä kun ensi kerran _ottave rime_ soi suomenkielellä kauniina ja täyteläisenä. Aatesisällys on siinä ilmaistu kauniisti ja vaikuttavasti. Runossa esitetyillä ajatuksillahan onkin keskeinen asema Krohnin koko henkisessä elämässä. Itse runon perus-ajatuskin, vieraan kielen vieras lippu peittää kaikki suomalaisten saavutukset ja riistää heiltä ansaitun kunnian, oli ollut kauan Krohnin mielessä. Jo väitöskirjassaan hän sen esittää Jusleniuksen lausumana. Samaan mieheen siirtyy ajatus, kun runoilija luettelee suomalaisten suurtekoja ja ansioita. Mutta nuo ansiot eivät synnytä runoilijassa tyhjää ylpeilyä. Itselleen uskollisena hän muistaa, että kaikki menestys saavutetaan vain Jumalan tahdosta ja avulla. Siinä on kosketuskohta tämän runon ja kotimaan puolesta viritetyn virren välillä:

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme Matalan, halvan sijan tänne loi.

Tämä Krohnilla tavan takaa esiintyvä pienuutemme ja ulkonaisen arvottomuutemme alleviivaaminen voisi tuntua epämiellyttävältä, jos siihen ei runoilijalla aina yhtyisi innokas vakuutus, että tästäkin huolimatta suomalaisilla ja suomalaisella kulttuurilla on kehitysmahdollisuutensa ja varma tulevaisuus. Tämä puoli on Krohnille pääasia, ei vähäväkisyytemme kuvaaminen, joka vain on tausta, totuuden vuoksi ja vaarallisten kuvittelujen välttämiseksi mainittava tosiasia. -- Topeliusta tulee ajatelleeksi myös runoa "Vieras lippu" tarkastellessa.

Tulevaisuutemme takia on kansan kieli kohotettava arvoonsa ja luotava suomenkielellä kansallinen sivistys, se on Krohnin kanta. Mutta suomalaisuus on niin heikko, historiallisten olojen luoma vääryys suomenkieltä kohtaan niin suuri, että tuo suuri tulevaisuuden ajatus voi jäädä toteuttamatta. Siksi Krohn omasta puolestaan uhrasi kaiken tarmonsa ja kykynsä suomalaisuuden hyväksi, edisti sitä uupumatta sanalla ja työllä. Siksi hän myös "joskus saattoi tulistua silmättömäksi" suomalaisuuden puolesta. Ei ainoastaan ihmisenä ja kansalaisena, vaan myös runoilijana. Silloin runo helposti menettää Krohnille ominaisen lempeän, harmoonisen, idealistisen luonteensa ja sen kautta myös suuren osan viehätystään, mutta osoittaa sen sijaan, että runoilijassa on tulta ja voimaa. Sanonta muuttuu tällöin kiihkeän vauhdikkaaksi, "krampaktigt forcerad" sanoo siitä Lönnbeck.[149] Esimerkkinä tästä vuodelta 1869 on runo "Tuhma, raak' on suomalainen". Jo ensimäisen säkeen akustinen vaikutus, milt'ei korvia särkevä äänneasettelu:

Tuhma, raak' on suomalainen!

antaa runolle erikoissävyn, joka on poikkeuksellinen Krohnin runoudessa. Vääryys synnyttää vihaa ja kostoa, sanoo runoilija tässä suomenkielen polkijoille. Näin kuljetaan onnettomuuteen.

Mutta vieläkin suurempi onnettomuus on seurauksena, jos kansa itse hylkää oman kielensä. Tämänkin mahdollisuuden Krohn ottaa huomioon ja varoittaa siitä pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan, aikoinaan hyvin populaarissa runossa "Fenialaiset".

Juuri sen vuoksi, että suomalaisuus Krohnille oli kaikki kaikessa, hän -- syystä kyllä -- suuresti ihaili ja ylisti keisari Aleksanteri II:ta. Sen olemme jo nähneet hänen kirjeistään vanhemmilleen. Runossaan "Huhtikuun 16 p. 1869" Krohn selvästi lausuu, että keisari on nuoren kansallisen elämämme tuki ja auttaja. Keisarin ylistelyssä hänellä oli vanhempana toverina ja alkusysäyksen antajana Topelius, joka oli laulanut keisari Nikolainkin kunniaksi. Muut runoilijamme olivat tässä suhteessa pidättyväisempiä, mutta Krohn ei välittänyt ympärillään vallitsevasta hiljaisuudesta, vaan toi muista riippumatta esille omat ajatuksensa ja tunteensa, kuten hänen tapansa oli.

Aleksanteri-runojen ja samanhenkisten juhlarunojen sarja, jonka alkuna runo "Huhtikuun 16 p. 1869" on, jatkuu vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, ja näillä komeilla juhlarunoilla päättyykin Krohnin kaunokirjallinen toiminta. Mutta siinä välillä on joukko toisenlaatuisia runoja, joiden syntymäaikana Krohnin runollinen luomisvoima on ollut suurimmillaan ja tekniikka täysin kehittyneenä. Ne eivät mene ulkopuolelle sen ahtaan piirin, jossa runoilija tavallisesti liikkuu, mutta ovat somia ja miellyttäviä.

Vuoden 1869 joukossa on muutamia, joissa entiseen tapaan rakkaus on pääsisällyksenä. Näppärä, mutta ei erikoisen runollinen, on "Ne ovat vait!". Sen sijaan "Ainoa hetki" viehättää hartaudellaan ja lyyrillisyydellään. Vertaus Runebergin runoon "Den enda stunden" tarjoutuu itsestään jo päällekirjoitusten samankaltaisuuden vuoksi ja antaa saman tuloksen kuin aikaisemmatkin vertailumme, nimittäin että muisteluilla ennen luetusta on suuri osuus Krohnin runojen syntymässä, ja Runeberg varsinkin on tässä suhteessa vaikuttanut paljon, mutta vieras vaikutus on Krohnilla sittenkin vain lähtökohtana. Itse runon muodostelu on itsenäistä. Kuitenkin on "Ainoa hetki" lähempänä esikuvaansa kuin useimmat muut Krohnin runot. Verrattakoon vain säkeitä:

Oi riemuisaa, Oi katkeraa, Oi hetkeä yhtä ja ainoaa

Den korta stunden Blef hos mig evigt, Den bittra stunden, Den ljufva stunden.

Runo "Miks sua rakastan" ei kohoa samalle tasolle. Armaan omistamisen onnellistuttavaa tunnetta ei ole saatu esille niin voimakkaasti, että se vaikuttaisi lukijaan. Tulos johtunee siitä, että runossa on liian paljon käsitteellistä resonemangia, "tervettä järkeä" runon muodossa, lähtökohtana ajatus eikä tunteen rytmillinen liikahtelu. Jos tämmöinenkin runo, jonka ajatussisällys on kovin yksinkertainen ja helposti mieleen nouseva, on syntyäkseen vaatinut kirjallisen esikuvan, niin semmoisen kenties löytäisi Petöfin runoista.[150]

"Viinitarhan edustalla" on pieni, onnistunut lyyrillinen palanen ilman mitään häiritseviä sivuääniä. Se on niitä harvoja Krohnin runoja, joissa selvästi tuntuu vaikutusta Heinestä.

Laajempi kuvaus ja myös Krohnin parhaita runoja on "Purjehdusretki saaristossa", joka syntyi siihen aikaan, kun Krohn piti ballaadia ja suurempaa kertomarunoa oikeana alanaan. Runon syntyyn nähden selviää Krohnin lausunnoista, että hän tässäkin taas etsi taikka odotti ulkoapäin sopivaa muotoa lähtökohdakseen. Ilmeistä on, että sen antoi hänelle Schillerin "Das Lied von der Glocke". Ansioksi Krohnille on luettava, että hän tämmöinen malli silmiensä edessä on osannut hyvin hillitä taipumustaan tehdä runoistaan aatteiden tulkkeja ja pannut "Purjehdusretkessä" pääpainon luonnonkuvaukseen, johon mietelmät ja ihmiselämään viittaavat vertauskohdat liittyvät kevyesti ja luontevasti. Topeliuksen runo "Metaren" tuskin on ollut Krohnilla "Purjehdusretkeä" sepitettäessä erikoisesti mielessä, mutta kuitenkin sen vaikutus tuntuu. Niistä monista aineksista, joista Krohnin runo on syntynyt, on osa peräisin Topeliuksen mainitun runon alkuosasta. Muodollisesti on "Purjehdusretki" sangen hyvä saavutus, suorastaan voitto suomalaiselle runotaiteelle. Aivan oikein huomauttikin Godenhjelm arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa:[151] "Monessa kappaleessa on hän viljellyt konstillisempiakin runomittoja, kuin mitä meidän kirjallisuudessamme tähän asti on uskallettu käyttää. Kuinka oivallisesti tämmöinen taiteellisempi värsynrakennus usein on häneltä onnistunut, todistaa muun muassa 'Purjehdusretki'."

Hyvä ja Krohnin katsomusta kuvaava runo vuoden 1869 tuotteiden joukossa on myös "Tähden tuikkiminen". Hänestä tähden valo ei ole kylmä ja tunteeton, kuten Lauri Stenbäckistä, vaan se tuo pyhää rauhaa sydämeen, on opastajana tiellä isänkotia kohti. Koulupoikana Krohn heikossa ja sekavassa tekeleessä vertasi tähden tuikintaa kuolleen lemmityn lempeään silmäykseen, kypsyneenä miehenä hänelle ei enää kelpaa tuommoinen aihe, vaan hän tuo sen sijaan syvemmän ja runollisemman. Krohnin elämä oli yhtämittaista kehitystä, ei vain valistamista, vaan myös valistumista. -- Sanonnan sävy ja runomitta osoittavat Runebergin "Flyttfåglarne" runon vaikutusta, mutta sisällys ja kuvat ovat toisenlaiset.

Toista puolta Krohnin runoudessa edustaa pikku runo "Suurisuiselle ystävälle". Se on hyvä ja älykkäästi sepitetty kompa, jonka kärki on kyllä terävä, mutta tekijä kuitenkin varoo pistämästä liian syvälle. Tyhmyys ja tyhjyys sietää hieman naurua, mutta asiaa ei pidä paisuttaa suuremmaksi kuin se on. Kaikessa lyhyydessään tämä palanen on Krohnia hyvin kuvaava. Ahlqvistimaisten kompien sepittämiseen ei hänellä ollut halua eikä juuri edellytyksiäkään. Lähempänä häntä oli leppoisa huumori, jommoinen oli Ahlqvistille aivan vierasta. Tuo huumori pääsee Krohnin tuotannossa jokseenkin vähän esille, sillä sen työntää syrjään Krohnille ominainen isänmaallinen paatos. Joskus se kuitenkin vilahtaa esille kesken vakavan työn, kuten hauskassa runossa "Laiskuuden ylistys". -- Muistaen Ahlqvistin puuttuvaa huumorin tajua ja verratessamme hänen ja Krohnin toiminnan yleistä luonnetta me toteamme, että Krohnin tunneasteikko oli laajempi ja monivivahteisempi, hänen näköalansa avarammat, hänen henkensä kultturoidumpi ja eurooppalaisempi kuin Ahlqvistin. Sen sijaan Ahlqvist on voimakkaampi persoonallisuus. Tämän vuoksi sekä runolahjoiltaan etevämpänä ja raskaamman muokkaustyön suorittajana suomenkielisen taiderunouden kehittämisessä Ahlqvist on saanut ja ansainnutkin huomattavamman sijan suomalaisen runouden historiassa kuin Krohn. Huolimatta aikalaisten ja myöhempienkin polvien suopeista arvosteluista on Krohn kuitenkin liian paljon jäänyt Ahlqvistin varjoon. Tämä johtui jo alusta alkaen siitä, että Krohn oli nuorempi. Milloin kohtalo johdatti nämä molemmat runoilijat esiintymään samassa tilaisuudessa, himmensi Ahlqvist aina Krohnin. Niin tapahtui Schiller-juhlassa 1859, jolloin Ahlqvist luki suomentamansa "Laulun kellosta", Krohn "Sukeltajan", niin tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin Suomalaisen Seuran iltamassa syksyllä 1869, jolloin Krohn lausui vaikuttavimmat runonsa "Karkuri" ja "Purjehdusretki", mutta Ahlqvistia edusti "Koskenlaskijan morsiamet" rouva Raan lausumana. Samaa voi sanoa, kun vertaa Ahlqvistin ja Krohnin promotiorunoja. Krohnin runous toi sisällyksellisesti jokseenkin vähän uutta siihen, mitä Ahlqvist oli antanut, ja aikalaisilta jäi huomaamatta se suuri työ, minkä Krohn suoritti suomenkielisen runouden muodon kehittäjänä ja hienostuneempana edustajana.