Part 10

Krohnin seuraava esiintyminen runoilijana, "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa vuonna 1861, ei suinkaan vähentänyt hänen runoilijamainettaan. Tosin Yrjö Koskisen arvostelu koko kalenterista on jotakuinkin ankara. Hänen mielestään teos selvästi osoittaa, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua":. Muoto antaa runoilijalle niin paljon tekemistä, että hän ei jaksa vapaasti kohottaa kuvituksensa lennättimiä. Tästä seuraa, että suomennokset, joissa runollinen sisällys on ollut valmiina, ovat parhaiten onnistuneita, kuten Suonion "Laulu auringolle". Epäröiden Koskinen asettaa jotkut Suonion runot yläpuolelle muiden, vaan lisää samassa: "Mutta jos emme tahdokkaan niiltä kieltää runollista arvoa, täytyy kuitenkin sanoa, että niiden aine vielä liikkuu jotenkin ahtaassa piirissä".[132] Sen sijaan Snellman oli suopeampi. Hän sanoo Suonion runoista, että ne sisällyksen puolesta tavallisesti ovat hyvin ajateltuja ja niissä vallitseva puhdas, lämmin henki vaikuttaa lukijaan.[133] Jonkun muistutuksen runoja vastaan Snellman myös esittää.

Nimenomaan on huomattava, että Snellman pitää epärunollisena runoa "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Voimme kernaasti myöntää, että runo on heikko. Kenties itse aihe oli epäkiitollinen Krohnin runoilijaluonteelle, niin lähellä hänen sydäntään kuin runossa käsitelty asia olikin. Mutta Snellman lausuessaan arvostelunsa puhui oikeastaan omassa asiassaan. Krohnin runo on jälkikaikua siitä polemiikista, joka vuonna 1860 oli virinnyt Snellmanin ja Aug. Schaumanin välillä ruotsinkielen tulevaisuudesta Suomessa. Schauman on muistelmissaan selostanut kiistan kulkua[134] ja myöhemminkin on tätä aikoinaan suurta huomiota herättänyttä väittelyä käsitelty.[135] Snellmanin jyrkkä kanta ja taistelutapa ei tyydyttänyt kaikkia fennomaanejakaan, vaan jotkut heistäkin asettuivat kannattamaan yliopiston rehtorin Arppen ja Schaumanin ajatustapaa, että ruotsinkielellä oli vielä tehtävää ja tulevaisuutta Suomen kulttuurielämässä. Johdumme tässä taas koskettelemaan Krohnin kantaa kielikysymyksessä. Puhuessamme Krohnin isänmaallisuudesta lausuimme, että Krohn luonteensa mukaisesti ei suomalaisuuden asiassa tahtonut tyytyä mihinkään puolinaisuuteen, vaan oli sangen radikaali. Hän omaksui täydelleen Snellmanin kannan, että sivistyneistön velvollisuus oli suomalaistua kieleltään ja mieleltään. Kansalliseen tulevaisuuteen nähden oli Krohnin kanta sama kuin Yrjö Koskisen. Siinä suhteessa oli Krohn jyrkemmällä kannalla kuin itse Snellman, että hän ei kannattanut kaksikielistä ylimenoaikaa kouluissa ja kodeissa. Aug. Schaumanin ja Snellmanin välisessä väittelyssä Krohn oli täydellisesti Snellmanin puolella. Tämä ei estänyt häntä suomasta maan ruotsalaiselle väestölle sen oikeuksia. Sivistyneen säädyn kielimuutoksen Krohn toivoi tapahtuvan sovinnossa. Kaikki riita oli hänestä vastenmielistä. Snellmanin ja Schaumanin välinen polemiikki piti kauan mieliä kiihdyksissä. Ruotsinkielisten piirissä tietysti Schauman sai paljon ymmärtämystä ja kannatusta. Yksi ilmaus siitä on Wecksellin runo "Svenskan och Finskan", joka painettiin Schaumanin lehteen "Papperslyktan" 1860. Tästä runosta on Krohn ilmeisesti saanut lähtökohdan omalle runolleen "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Itse perusajatus, sovinnollisuus maamme kahden eri kieliaineksen kesken, on hänellä ollut mielessä Snellmanin ja Schaumanin polemiikin synnyttämänä, tarve sanoa sanansa runon muodossa niinikään, mutta hän tarvitsi sopivan lähtökohdan ja etsi sitä ulkoa päin. Saatuaan semmoisen hän muovaili kyllä aiheen aivan itsenäisesti lopulliseen muotoon. Wecksellin jäljittelemisestä ei Krohnia voi syyttää, vaikka runot itse asian laadun vuoksi ovat suuressa määrin samankaltaisia. Taiteellisesti on Wecksellin runo arvokkaampi. Itse asettelu, suomenkieli ja ruotsinkieli vastakkain, on tehoavampi kuin Krohnin yksipuolinen sovinnollinen puhe suomalaisen suulla. Wecksellin runo käsittelee aihetta syvemmin ja perusteellisemmin kuin Krohnin, joka on kuin lyhyt yhteenveto keskustelun tuloksista. Muodollisestikin on Wecksellin runo vaikuttavampi. Sen pitkät säkeet antavat esitykselle vakavuutta, kun taas Krohnin kevyesti luistavat säkeet tuovat sanontaan liian nopean tempon. Vielä on Wecksellillä sekin etu puolellaan, että hänen välineenään on hiottu, vanha sivistyskieli, kun taas Krohnin säkeet kovin selvästi osoittavat, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua". Näistä eduistaan huolimatta Wecksellinkin runo sai Snellmanilta hylkäystuomion ja ansaitsikin sen, sillä kieltämättä sekin on pääasiassa epärunollinen. Onhan m.m. Wecksellin kauniisti muovailtu loppusäkeistö runollisesti jokseenkin vähän vaikuttava:

Svenskan.

Icke mer vi bryte lansar, ingen seger så blir spord; Offrande åt ljuset stride vi för samma dyra jord. Af din framtid vill jag lära, af min forntid du igen -- Och så evig striden varar, lika ädel vare den.

("Papperslyktan").

Samaa voi sanoa Krohnin loppusäkeistöstä:

Siis veljeni, heitä jo pois viha, vaino! Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo. Siit' olkohon riita Ja kiistamme siitä Ken Suomea parhaiten rakastanee.

("Mans. ja Must." III).

Näitten säkeistöjen vertailu osoittaa, että Wecksellin runon vaikutus Krohniin on melkoinen, kenties suurempi kuin vieras vaikutus missään muussa Krohnin runossa, mutta Krohn ei kuitenkaan jäljittele eikä mukaile Weckselliä, vaan tuo esille, vaikkakaan ei varsin onnistuneesti, oman paatoksensa ja katsomuksensa.

Runollisempi kuin "Suomalainen maamme ruotsalaiselle" on Porthan-juhlassa 1861 laulettu "Pohjolan valkeneminen". Siinä on taas Krohnilla muoto ollut valmiina, runo kun on kirjoitettu tutulla säveleellä laulettavaksi. Ajatussisällys on siitä piiristä, joka tähän aikaan pääasiallisesti askarrutti Krohnia. Hänen runoilunsa vahvat puolet pääsevät tässä oikeuksiinsa: kyky lausua sanottavansa kauniisti ja sujuvasti, hyvä maku, kuvarikkaus. Olematta mikään erikoisesti vaikuttava tahi huomattava luoma oli "Pohjolan valkeneminen" kuitenkin varteenotettava lisä silloiseen suomenkieliseen runouteen.

Muodon hallitseminen ja aiheen läheisyys runoilijan sydämelle ei suinkaan vielä riitä synnyttämään kunnollista runoa. Krohniinkin nähden pitää toisinaan paikkansa lause: "facit indignatio versus". Mutta ne Krohnin runot, joihin tuo lause soveltuu, eivät ole hänen parhaitaan. Yksi esimerkki semmoisista on vuoden 1861 tuotannossa, nimittäin "Suurelle herralle". Vihaa ja halveksumista ei Krohn saa vaikuttavasti esille. Hän on sovun, ystävyyden ja rakkauden runoilija.

Niinpä on "Yhteen kasvaneet koivut" kaunis ja runollinen.. Epävarmuutta kielen käytössä osoittaa säepari:

Oi kumppalini kulta, Kuin tiesit tänne tulta,

jotka onkin myöhemmin korjattu. Ajanhengelle kuvaavaa on, että tässäkin runossa tahdottiin nähdä jotakin valtiollista sisältöä. Runoilijalta odotettiin enemmän aatteellisuutta kuin persoonallisten elämysten ja tunteitten esittämistä. Sen voi ottaa huomioon lieventävänä asianhaarana, kun tarkastellessaan Krohnin runoutta havaitsee sen kovin suurelta osalta liian vähän persoonalliseksi.

Useimmissa vuoden 1861 runoissa on sisällyksenä rakkaus. Ehein ja tunnelmallisin niistä on ehkä "Kultaa odottaessa". Se on noita Krohnin pikku runoja, joissa koko kuva nähtävästi on valmiina noussut tunnelman pohjalta eikä muodonkaan haku ole tuottanut vaikeutta, sillä kansanlaulun henki ja sävel on ollut lähellä apuaan tarjoamassa. Kansanrunoudesta on muotopuoleen nähden saanut tukea myös näppärä ja kuvista rikas "Neuvo", jonka Snellman lainasi "Litteraturbladet" lehteensä (1861, N:o 12) näytteenä Krohnin suuresta taidosta runoniekkana. "Kova rangaistus" ja "Neidon rukous" taas ovat syntyneet Runebergin merkeissä. Lainasta ei tässä voi olla puhettakaan, mutta kyllä Runebergin vaikutuksesta. Yleensä on Krohnin suhde Runebergiin se, että hän ilmeisesti pitää Runebergia oppimestarinaan ja on tämän vaikutuksen alainen, mutta verrattain harvoin hän ottaa nimenomaan jonkin määrätyn runon esikuvakseen taikka edes käyttää yksityiskohtia suorastaan mallinaan. Katsomus ja henki ovat Krohnilla ja Runebergilla samat, mutta ilmaisukeinoihin ja taiteelliseen muovailuun nähden jäävät niin Krohn kuin Ahlqvistkin pieniksi Runebergin rinnalle. He ovat todellakin vain "kaikenlaisia laulajia ja kanteloisen kantajia". -- "Kova rangaistus", jossa itse ajatus Snellmanin mielestä tuntui hieman pakoitetulta, tuo mieleen Runebergin "Hämnden" ja myös runon "Fågeln" ("Öppet är min flickas fönster"). "Kova rangaistus" tekee sen vaikutuksen, kuin se olisi ajattelemalla tehty, jonkunmoista älyn leikkiä, mutta se ei ole vailla runollisuutta. Kelpaahan, kuten Theodor M. Meyer osoittaa,[136] elävä ajatuskin runon lähtökohdaksi ja kannattajaksi. Runo "Neidon rukous" on myös yleissävyltään runebergilainen ja tarjoaa vertauskohtia "Tili Frigga" runon alkusäkeisiin tahi serbialaisen kansanlaulun "Önskningarna" loppuosaan. "Varotus tytöille" puhuu leikillisesti poikien uskottomuudesta, kuten Runebergkin toisinaan tekee (esim. "Vill du byta öde?"). Pikku runo "Varotus" taasen on kenties jonkunmoista jälkikaikua Franzénin runosta "Den sena våren", vaikka ajatus näissä kahdessa runossa onkin aivan erilainen. Kenties Krohnin mielessä kuitenkin ovat jossakin määrin soineet Franzénin säkeet:

Stackars fjäril! som i dagen Kom att bli af kölden slagen. Nu der flyger fram en an'n -- Ser du barn, så grann, så grann! Akta, då med utsträckt finger Du att honom fånga springer. Han på nässlan sätter sig. Akta barn! hon bränner dig.

Vuoden 1861 rakkausrunoissa soinnahtaa Krohnilla myös sävel Topeliuksesta. Runomitan yhtäläisyys ja laulavaisuus pakoittaa nimittäin asettamaan yhteen runon "Nuoruuttaan surija" ja Topeliuksen kirjoittaman ja säveltämän "Hvem är du, fria och klara ton". Topeliuksen ja Krohnin keskinäistä suhdetta joudumme vielä koskettelemaan etempänä. Runoa "Nuoruuttaan surija" piti Krohn itse nähtävästi heikkona, koska hän ei ottanut sitä runokokoelmiinsa.

Myös Körner ja Schiller vaikuttavat edelleen Krohnin runoiluun. Edellinen olikin Krohnin mielirunoilija nuorena. Hänen vaikuttamakseen täytyy selittää Krohnin tuotannossa oudonlaatuinen, mutta reipas ja luistava "Sotamiesten laulu", vaikkakaan ei voi osoittaa esikuvaksi mitään määrättyä runoa. Myöskin Petöfin vaikutus on tässä ajateltavissa. Mutta runon alkujuuret löydetään jo nuoruusvuosilta. Koulupoikana Krohn ruotsinsi saksasta sotamieslaulun ("Soldatvisa"), jossa on hiukan vertauskohtia "Sotamiesten lauluun". -- Myöhemmin Körner väistyy Krohnin fantasiaelämässä yhä enemmän taka-alalle ja sen sijaan saa Schiller enemmän vaikutusvaltaa. Luonteitten yhtäläisyys veti mietelmiin ja idealismiin taipuvaa Krohnia lähelle Schilleriä. Vuoden 1861 tuotteista on "Runoniekan sydän" suuressa määrin Schillerin arvoitusten kaltainen. "Elämän menot":

Nuoruus nopsakenkä tepastellen Elon tanssiin rientävi; Vanhuus sauva käessä hoiperrellen Ringist' eri pyrkivi

lausuu toisenlaisin kuvin saman ajatuksen kuin Schillerin "Erwartung und Erfüllung":

In den Ocean schifft mit tausend Masten der Jüngling; Still, auf gerettetem Boot, treibt in den Hafen der Greis.

Vertailu on valaiseva. Krohn otti herkästi vastaan vaikutuksia eri tahoilta, mutta sulatti ne omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja toi ne semmoisena ilmi. Tätä on jo tähänastinen esityksemme valaissut ja lisää valaisevia tapauksia tulemme vielä koskettelemaan.

Edellä mainittujen pienten mieterunojen joukkoon kuuluu myös "Kaste ja kyynel". Ajatus ja vertaus ei siinä ole uusi, mutta tämmöisetkin pikku murut rikastuttivat ja hienostuttivat vielä epävarmoin askelin kulkevaa taidelyriikkaamme.

Omintakeisia olivat ja tunnustusta osakseen saivat Krohnin kuusi muodostelmaa Taavetin psalmeista. Ankara Yrjö Koskinenkin oli tyytyväinen näihin mukaelmiin, johdonmukaisesti kylläkin, sillä tässähän taas runoilijalla oli sisällys valmiina ja hän saattoi suunnata koko voimansa muotoon. Oivallisiksi lisiksi suomalaiseen virsikirjaan sanoo niitä myös Snellman. Kumpikin arvostelija kiinnittää huomiota länsisuomalaisen korvalle outoihin muotoihin sekä sanain lyhennyksiin, mutta pitää niitä sopivina tässä yhteydessä. -- Kiitosta nämä runot ehdottomasti ansaitsevatkin. Paria epärunollista käännettä lukuun ottamatta ("Kun sanoasi _solkkivi_ näin vihollisten vaino", Ps. 12; "Sill' uhkaellen _häristä_ tai mua lyöden väristä", Ps. 23) on niiden sanonta kaunista ja tunnelmallista. Mutta pääasia on, että niissä vallitsee oikea psalmihenki, jommoisen vain todella uskonnollinen runoilija saa esille. Miten paljon onkaan hengellistä runoutta, joka on muodoltaan siloiteltua, mutta hengetöntä! Krohnin muodostelmien omintakeisuus käy myös selville, kun vertaa niitä muihin samanlaatuisiin tuotteisiin. Valaiskoon tätä yhtenä esimerkkinä Ps. 19. Runomitta siinä on tuttujen esikuvien mukainen. Olihan Cajanuksen virsi:

Etkös ole Ihmisparca Aivan arca Coscas itket ylen öitä Coscas suret suuttumata Puuttumata Coucon mustan Murha-töitä

saanut vanhassa virsikirjassamme (N:o 278) muodon:

Etkös ole ihmisparka! Aivan arka, Ettäs itket, yli öit', Ettäs suret suuttumata Puuttumata Koukon mustan murhatöit!

joka on juuri Krohnin käyttämä runomitta. Valmistumaisillaan olevassa väitöskirjassaan[137] Krohn oletti Cajanuksen malliksi muodollisesti Lucidorin hautausvirren "Usle menske barn betrakta, Märk och akta -- --", jonka runomitta on sama kuin Krohnin käyttämä. Aivan samaa runomittaa käyttäen oli myös Runeberg virsikirjaehdotukseensa mukaillut nyt kysymyksessä olevan psalmin 19 ("Himlars rymd sin Konung ärar"). Mutta sisällyksellisesti ovat Runebergin ja Krohnin samasta alkuteoksesta tehdyt mukaelmat niin erilaisia, että täytyy empimättä todeta Krohnin menetelleen täysin itsenäisesti.

Kun lukee näitä Krohnin nuoruudessaan sepittämiä hengellisiä runoja ja sitten johdattaa mieleensä esimerkiksi nykyisen virsikirjamme virren N:o 284 ("Mun silmän', käten' nostan"), jossa värähtelee syvä ja harras tunne ja jolle omituiset sanamuodot ja käänteet antavat arkaistisen sävyn kohottaen yhä virren runollista tehoa, niin alkaa selvitä, miten äärettömän suuret ovat olleet Krohnin ansiot virsikirjamme aikaansaamisessa. Tutkimus tuskin enää voinee täysin selvittää niitä jälkiä, joita hänen hyvä muotoaistinsa ja esteettisesti kouliintunut fantasiatoimintansa on virsikirjaan jättänyt.[138]

Vuonna 1861 Krohn ryhtyi myös suomentamaan Petöfiä. Tähän aikaan näkyy mielenkiinto Petöfiä kohtaan meillä olleen melkoisen suuri. Aikakautisissa julkaisuissa oli seikkaperäisiä esityksiä Petöfistä,[139] hänestä pidettiin esitelmiä.[140] hänen tuotteitaan käännettiin ruotsiksi. Tuntien Krohnin innostuvaisuuden ja perusteellisuuden uskallamme otaksua, että hän luki Petöfin teosten saksannoksia. Niitä oli juuri näihin aikoihin saatavissa. Vuonna 1858 oli ilmestynyt Karl Maria Kertbenyn käännös.[141] Vähän myöhemmin, jolloin Krohn edelleen suomensi Petöfiä, tuli julkisuuteen Theodor Opitzin saksannos (1864) ja jonkun vuoden kuluttua (1867) toinen, helppohintainen painos siitä.[142] Petöfin runouden viehätysvoima on niin suuri, että hyvin voimme ymmärtää Krohnin viehättymisen siihen. Krohnin ja Petöfin runoudessa on kyllä myöhemmin jonkun verran vertauskohtiakin. Nyt alussa näkyy erityisesti Petöfin isänmaallinen paatos innostuttaneen Krohnia. "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa julkaistu suomennos "Kultain ja miekkain" jo viittaa siihen. Se seikka, että Petöfin lukuisat juomalaulut eivät ole millään tavoin vaikuttaneet Krohnin "Juomalauluun", osoittaa Krohnin vasta vuonna 1861 ryhtyneen Petöfiä opiskelemaan. Suomentaessaan Petöfin runoja ei Krohn vielä kylliksi osannut unkarinkieltä, mutta suomennokset ovat kuitenkin alkuteosten mukaisia, sillä, kuten Krohn itse ilmoittaa, O. Blomstedt suomensi hänelle runot suorasanaisesti.

Vuodelta 1861 on myös Krohnin tunnetuin runosuomennos "Lorelei". Heineä ei tietysti kukaan nuori saksalaisen kirjallisuuden harrastaja voi kylmänä sivuuttaa. Tiedetäänhän m.m. Ahlqvistin lukeneen ihastellen Heineä. Krohnin koko temperamentille oli vierasta Heinen iva ja pessimismi, mutta hieman jälkiä on Heine kuitenkin jättänyt Krohnin runouteen. Ja onhan Heinellä semmoisiakin runoja, joissa nuo Krohnille vähemmän mieluisat ominaisuudet eivät esiinny, jotapaitsi Heinen sanonnan yksinkertaisuus ja runollisuus on omiansa ihastuttamaan ketä tahansa. Voi siis hyvin ymmärtää, että juuri "Lorelei" sai Krohnin suomentajakseen. Krohnin kyky saada runon muoto sujuvaksi, miltei laulavaksi, esiintyy taas tässäkin suomennoksessa. Godenhjelm huomautti jo arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa[143] ja myöhemmin vielä uudelleen, että "suomennoksenkin sointuisissa värsyissä ikäänkuin kuvauu tuo aaltojen lainehtiminen, jota kuuntelija luulee huomaavansa alkuperäisessä runossa". Suomennoksessa sen tekevät suureksi osaksi taitavasti käytetyt l-äänteet ja huoliteltu rytmi. Myöhemmin varovaisesti tehdyt korjaukset ovat vielä nimenomaan rytmipuolta parantaneet. Verrattakoon esimerkiksi näitä säkeistöjä:

V. 1861:

Net sukien kummanlaisen Hän laulun lauleli; Se laulu lumoavainen Sydämet vietteli.

Myöhemmin:

Ja laulua kummallaista Hän lauleli sukeissaan. Voi sitä ken lumoavaista Kuul' laulua kerrankaan!

Pitkien tavujen asettaminen toisen ja neljännen säkeen loppuun kohottaa melkoisesti runon vaikutusta ja lähentää sitä myös alkuteokseen. -- Eräs alkuperäisen runon koristeellinen kohta on tässä yhteydessä saatu suomennoksessa vain heikosti esille, vaikka semmoinen koristeellisuus oli Krohnin tyylin luonteen mukaista, nimittäin säkeet:

Ihr _goldnes_ Geschmeide blitzet, Sie kämmt ihr _goldenes_ Haar.

Sie kämmt es mit _goldenem_ Kamme.

Suomennoksen kokonaisvaikutus on kuitenkin varsin hyvä.. -- Valter Juva on voinut suomentaessaan "Lorelein" uudelleen käyttää hyväkseen kielemme nykyistä kehitysastetta, ja runotekniikan saavutuksia, mutta suomennoksella on ansionsa uuden käännöksen rinnalla.[144]

Ennenkuin siirrymme seuraaviin vuosiin, mainittakoon tässä vielä täydellisyyden vuoksi, että Krohn julkaisi vuonna 1861 lehdessä "Från nära och fjerran" pienen, topeliusmaisen suorasanaisen kappaleen "Det var ju bara en fantast" (N:o 10) ja runon "Memnonsbilden" (N:o 12). Kerrottuaan runossaan Memnonin patsaasta Krohn lopettaa:

Så i menskohjärtat gömd, Knappast anad, knappast drömd, -- Slumrar mången ljuflig sång, Tills utur den kalla barm Kärlekslågan ljus och varm Väcker den till lif engång.

Sitaatti olkoon tässä sallittu tyypillisenä, luonteenomaisena näytteenä. -- Samassa lehdessä on vielä (N:o 6) P. Mansikan "Oravan valitus" ja O. Lyytisen "En laulamasta lakkaa" suomeksi, vieressä ruotsinkielinen runomittainen käännös. Sekin on Krohnin työtä. Jo edellistä lehden vuosikertaa oli Krohn avustanut painattamalla siihen _suomeksi_ runonsa "Iltaselle" ja "Neidon lohdutus" (1860, N:o 5) sekä ruotsiksi kuvauksen Helgolandista. Vielä aikaisemmin oli samassa lehdessä ollut pieni palanen Krohnin "Angelica"-suomennosta. Runot "Provessori Lönnrotille" (1862) ja "Taideniekkaseuran vuosijuhlassa" (1865) ovat tilapäisiä tuotteita, mutta hyvin suoritettuja. Viimeksi mainittu ansaitsee huomiota onnistuneena kokeena jäljitellä sapholaista runomittaa. Suomenkielinen juhlarunous oli nyt saanut edustajan, joka yli parin vuosikymmenen aikana ahkerasti ja hyvällä menestyksellä edusti tätä runouden lajia.

Vuoden 1865 tuotteita on myös runo "Suomalaisille". Sen synnystä on jo aikaisemmin (s. 49) kerrottu. Siinä on taas paheksumisen tunne synnyttänyt runon, tällä kertaa verrattain onnistuneen ja omintakeisen. Voimakas siveellinen suuttumus on runon kannattavana voimana ja samalla on myös selvästi esitetty positiivinenkin toimintaohje. Ytimekkäät säkeet:

Kumpi suurna, kumpi piennä, Olkoon lasten riitana; Kyynärähän tok' ei liene Miehen kunnon mittana! Ylempänä, alempana, Mitä siitä huoltakaan, Kun vaan kukin portahana Onpi Suomen kunniaan!

sisältävät ajatuksen, katsomuksen, joka kulkee punaisena lankana läpi koko Krohnin runouden jo kouluajoilta ("Uppmuntran") aina viimeiseen tuotteeseen asti. Yksilön ja hänen onnensa vähäpätöisyydestä suuren asian rinnalla oli Topeliuskin laulanut. Krohn lausuu saman asian kuitenkin aivan omalla tavallaan, kun sen sijaan Paavo Cajander melkein sanasta sanaan toistaa Topeliuksen runon "Ynglingens drömmar" lopun.

Ennenkuin siirrymme Krohnin runoilun toiseen nousukauteen, on vielä mainittava muutama Petöfi-suomennos, kansanlaulun pohjalta nousseet kauniit ja tunnelmalliset "Rauta" ja "Turvaton" sekä ennen kaikkea pienokaisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa":

Mamman Luli pikkarainen Ivaksi maailma-matkalleen, Mut' jo pian lapsukainen Väsyi pienin jalkoineen.

"Syliin, syliin!" itki "Enemp' astua en voi!" Kohta enkeli jo tuli, Lepoon Lulin päästä soi.

Kieltämättä tämä pieni runo on kaikkein kauneimpia Krohnin kirjoittamista. L-äänteet antavat sanonnalle pehmeän, lapsellisesti lepertelevän sävyn, mutta runo ei ole liian lapsellinen, vaan siinä vallitsee vakava, eheä tunnelma. Sangen itsenäistäkin on tässä hyvin tavallisen aiheen käsittely. Sovinnaisempi on esimerkiksi Ahlqvistin "Pikku Annan kuoltua", jossa lapsen esittäminen maan päälle vierailemaan saapuneena enkelinä on, kuten on huomautettu,[145] runouden yleistavaraa. Choraeuksen runosta "Vid lilla Ludvigs graf" ei Krohnin runo myöskään ole riippuvainen. Yhtäläistä kummassakin tosin aluksi oli se, että kumpikin antaa kuolleen lapsen puhua äidilleen. Krohnin runon päällekirjoituksena oli alkujaan "Pikku Julius äitillensä" ja siinä oli kolmas säkeistö, joka tekee tuon päällekirjoituksen ymmärrettäväksi. Tämä muodostelma ei kuitenkaan tyydyttänyt Krohnia, vaan hän poisti kolmannen säkeistön, jolloin runon nimikin oli muutettava. Vaikeata on mennä väittämään, että Krohnin runo ensimäisessäkään muodossaan on missään tekemisissä Choraeuksen runon kanssa, siinä määrin erilaisia ovat nuo kaksi runoa. -- Tämä runon vertaaminen Topeliuksen ihanaan "En liten pilt" osoittaa myös Krohnin itsenäisyyttä ja samalla hänen arvostelukykyään, joka varjeli yrittämästäkin tässä Topeliuksen jäljittelemistä. Tunteen aitoutta, todistaa se, että aihe ei ole johtanut Krohnia esittämään sellaisia mietelmiä kuin Runeberg runossaan "På ett barns graf". Krohnin runoilun ensimäisen ja toisen nousukauden yhdistää toisiinsa kolme runoa, jotka tavallaan kuuluvat kumpaankin. Ne ovat: "Tottelemattomat jäsenet", aloitettu vuonna 1860, valmistettu Wiesbadenissa marraskuun 3 p. 1868, "Armahalleni", kirjoitettu ruotsiksi vuonna 1861, ja "Lempeni ja viisas ystäväni", josta on olemassa ruotsinkielinen, nähtävästi aikaisempi laitos nimellä "Fantasi".

"Tottelemattomat jäsenet" muistuttaa sekä runomittansa puolesta että yleiseltä sävyltään Runebergin leikillisiä lemmenlauluja. Tuollainen aihe ja käsittelytapa oli kyllä Krohninkin luonteen mukainen, mutta Runebergiltä hän on epäilemättä oppinut lisää näppäryyttä ja täsmällisyyttä. Runo semmoisenaan ei kuitenkaan ole erikoisen vaikuttava eikä huomattava. Syy siihen on tietenkin konseptiossa. On lähdetty ajatuksesta, leikillisestä käänteestä ja hakemalla haettu sille muoto. Useimmiten on tällöin tulos heikko.

Mielenkiintoisempi runo on "Armahalleni". Sen ruotsinkielistä alkuteosta emme tunne. Suomenkieliseen runoon on olemassa konseptiluonnos, jota on korjailtu aivan pitkin matkaa, mikä ei ole tavallista Krohnilla. Runotar lienee ollut sitä kirjoitettaessa vastahakoinen. Melkeinpä ainoa paikka, joka on ilman korjauksia, on säepari:

Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo, Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa.

Siinä on runon ydin ja lähtökohta. Runon pääsisältö voi olla muistelma ennen luetusta. Franzénin runojen joukossa on "Varning", jossa puhutaan rakkauden tulosta ja jonka toinen säkeistö kuuluu: