Part 8

-- Kotoisen pihani on taas veri tahrannut, sodan tuli syö tuossa sen hiiltyviä seiniä. Kylät ovat taaskin poltetut, kenties kokonaiset pitäjät... Minun syytäni kaikki! Rakkaat omaiseni, vaimoni, sisareni, missä nekin ovat? Missä? Ei ole näkynyt. Onko tappanut vihollinen vai vienytkö...?

Häntä puistattaa se ajatus, hän koettaa nousta ylös hakemaan omaisiaan. Ei jaksa, jalka huojuu, hän horjahtaa istumaan. Ja kyynel kiertyy vihdoinkin silmään miehisen miehen, rautainen luonto sulaa kerrankin, yli voimainsa jännittynyt tahto hervahtaa ja laukeaa.

-- Miks'en voinut minäkin kaatua toisten kanssa, huoahtaa hän, miks'en kuolla pois koko kurjuudesta?...

Sitä hän synkkänä mietti, voimatonna istuen pihansa verisellä nurmella yön pimeässä. Silloin laskeupi pehmoinen käsi takaapäin hänen kaulalleen, hän tuntee tutun äänen kuiskaavan:

-- Juho!

-- Anni!

-- Sinä olet haavoittunut, annas kun pesen ja sidon haavasi.

-- Missä on Helinä?

Kuullen nimeään mainittavan nousi tyttö siltä paikalta, johon oli taistelun alussa makaamaan jäänyt, ja astui kuin unissakävijä pihalle.

-- Tuossa on tyttökin, hänkin toki pelastunut!

Helinä käveli kohti, katsoi veljiään, jotka vierekkäin makasivat nurmella, toinen kuolleena, toinen haavoitettuna, katsoi muita kaatuneita ja kysyi:

-- Kaatuiko Ahmakin?

-- Pakoon taisi päästä, vaikka revittynä, mutta merkkinsä se tuohon jätti, sanoi Juho, osoittaen Tapania.

Silloin lankesi Helinä polvilleen kaatuneen veljensä rintaa vastaan, ja kyyneleet, joita pelko oli koko taistelun ajan rintaan tyrmistänyt, pulpahtivat vihdoinkin valtoinaan esiin.

IX.

Oi emoni, kantajani, Ellös olko milläkänä, Milläkänä, tuollakana, Tuvat uuet tehtänehe, Paremmat osattanehe, Pohjola soittanehe, Lemmon kansa kaattanehe.

Valkoinen lippu liehuu sauvoimen nokasta joka veneen keulassa, joka seuraavana pyhänä laskee Iijoessa olevaan Ruununsaareen, pitäjän yhteiseen hautuumaahan. Ja niitä laskee sinne paljon, riveittäin niitä latoupi pitkin saaren hiekkaista rantaa, ja jokaisesta kannetaan maihin ruumis, useimmista pari, kolme. Muutamille on jo arkku ehditty tehdä, toisille on ainoastaan neljä lautaa lyöty kehykseksi, vielä toisia tuodaan käärittyinä loimiin, purjeisiin taikka palttinoihin. Kiireen vilkkaa luovat miehet hautoja, suuria, yhteisiä hautoja, mutta ei tahdota sittenkään ehtiä saada koloa maahan niin monelle kuin olisi tulijoita.

Limingan vanha kirkkoherra on saapunut toimittamaan hautausmenoja; omassa pitäjässä ei näet ole enää yhtään pappia jäljellä, kappalainen kaatui kirkon edustalle, ja kirkkoherra-vanhuksen veivät vienalaiset vankina mukaansa. Kirkkomäellä, taivasalla, kirkon raunioiden vieressä, on aamulla pidetty jumalanpalvelus, johon koko tuo kovaa kokenut kansa hartaasti otti osaa. Nyt on koko kansa keräytynyt hautuumaalle peittämään multiin vihollisten hävityksen uhrit, koston ja sodan hedelmät. Murheiset ovat kasvot ja kaihoa kertoo käytös. Jokaisella on joku omainen itkettävänään. Mikä kaatui Vienan maalla, mikä Vesaisen pihalla, minkä tappoi vainolainen kodin omissa nurkissa.

Vesainenkin seisoo siellä äänetönnä närettä vastaan nojautuneena ja katselee synkästi tätä surullista toimitusta. Vaikka hän siteessä kantaakin haavoitettua käsivarttaan, on hän kumminkin lähtenyt saattamaan velivainajaansa hautaan ja tekemään pitäjäläisilleen tiliä teostaan. Sillä vaikka vienalainen luuli, että koko Vesaisen retkikunta oli hänen kanssaan Pertun-päivänä palannut ja siinä pelossa suoraa päätä yötä myöten lähti painamaan Iijokea ylöspäin paluumatkalle, vieden saaliit ja vangit mukaansa, niin ei jäljelle jäänyt retkikunta vieläkään ollut saapunut kotikyliin. Ja siitäkin oltiin huolestuneina.

Vesaisesta tuntuu, että ne kyyneleet, joita täällä vuodatetaan, huokaukset, joita kuuluu kalmiston hiljaisista lehdoista, syyttävät häntä. Hän huomaa, että ne ankarat sanat, joita vanha kirkkoherra haudalla puhuu sotaa, vihaa ja kostoa vastaan, suuntautuvat häntä kohden. "Viha synnyttää vihaa, kosto kostoa, veri verta", puhuu pappi. "Mitä kertovat nämä poltetut talot, hävitetty temppeli, silvotut ruumiit ja runsaat kyyneleet? Ne todistavat, että joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu. Kehoittakootpa ne samalla teitä kaikkia, jotka nyt seisotte näiden surullisten hautojen partailla, vastaisuudessa muistamaan, että kosto ei ole ihmisille annettu, opettakoot ne meitä kaikkia nöyrinä ottamaan vastaan sen vitsauksen, joka meille annetaan, nielemään vihan ja jättämään koston Herralle..."

Koko seurakunta näytti yhtyvän hänen ameneensa. Vesainen vain seisoi syrjässä siimeksessä puuhun nojaten, ja monet mietteet hänen mielessään risteilivät. Oliko hän todellakin niin pahoin rikkonut? Olihan hänellä koko ajan ollut oman kotiseutunsa paras mielessään, olihan hän tahtonut tyrmistää tuon alituisen maanvaivan sen omilla pesäpaikoilla... Erehdystäkö se oli ollut kaikki...? Toimetonnako täällä sitten pitäisi ristissä käsin istua ja avutonna odottaa, milloin vainolainen yön aikaan hyökkää nukkuvaan kylään ja tappaa lapsetkin vuoteilleen...? Ja silloinkaanko ei saisi kostaa, eikö saisi mitenkään purkaa katkeruuttaan ja sydämensä sappea, eikö osoittaa ilkityön tekijälle, miltä se itselle tuntuu...? Ei, se olisi vääryyttä, eihän ihminen voi olla muu kuin ihminen... Kärsinyt hän oli itse, kärsinyt kovemmin kuin kukaan, mutta hän tiesi, että hän oli tehnyt mitä oli voinut...

Sitä hän synkkänä mietti vielä, kun jo vene toisensa perästä lähti soutamaan poispäin kalmiston rannasta. Astui silloin harmaaparta vanhus, isävainajan sotatovereita, hänen rinnalleen, tapasi olasta ja virkkoi:

-- Joko karkasi tarmo Vesaisestakin, joko meni luonto? Isävainajaltasi se ei mennyt.

-- Ei. Vielä kuollessaan hän kehoitti kostoon.

-- Ja pojastako polvi huononee?

-- Sanovat minun kovin pahoja tehneen.

-- Kuunteletko sinä akkoja ja pappeja? Vaan minä sanon, että sinä olet menetellyt kuin mies, ja niin sanovat muutkin, jotka tietävät mitä taisteleminen on. Karaise mielesi, nuori mies, sinua vielä tarvitaan. Vielä sinun haavasi paranee ja vuorosi tulee iskeä.

-- Vielä minä tahdonkin iskeä, tahdon vielä kerran nähdä Ahman silmästä silmään!

-- Oikein. Se on miehen mieltä miehen päässä. Nyt lähdetään taas elävien ilmoille.

Kun kirkkorahvas jälleen saapui kirkkorantaan, soutivat siihen juuri Vesaisesta jäljelle jääneet iiläiset. He olivat veneineen Oulunsuun kautta kiertäneet ja saapuivat nyt mereltä päin. Se oli reipasta, tervettä joukkoa, josta vähitellen levisi rohkeutta masentuneiden kotimiestenkin mieliin. He tiesivät jo, että vainolainen oli ollut vierailemassa, eikä hävityksen näky heitä siis äkkiarvaamatta masentanut. Olivatpa iloisiakin, kun taas soutivat kotirannoilleen ja saivat kohdata omaisensa. Siinä tapasi taas äiti kaivatun poikansa, puoliso sai heittäytyä oman miehensä kaulaan ja tyttö tapaili arkana ikävällä odotetun sulhonsa kättä. Tuotiin tuomisia, veneen täydet tuliaisia, vaatteita, hopeata ja vaskea jaettiin jo törmällä omaisille. Veneissä oli elämistä ensi aluksi, kyllä sitten taas uutta hankitaan, lohduttelivat miehet.

-- Mutta talon ne polttivat, vietävät, valittaa siinä muuan eukko miehelleen.

-- Vai polttivat! No, rakennetaan uusi ja entistä ehompi. Emme niitä mekään siellä polttamatta jättäneet.

-- Ja vaari vanhan kun tappoi partaniekka...

-- Vai tappoi vaarin; mutta vanhahan tuo jo olikin.

-- Pikku Jaska se kuoli säikähdyksestä, kertoo eräs nuorikko itkien miehelleen.

-- Pikku Jaskako, mitä sanot, oma pikku Jaskani? Niinkö säikähti pieni peipposeni, jolle juuri toin vaskikellon heluksi. Itkettääpä minuakin. Mutta, eukkoseni, -- saadaan uusi -- --

Syvä oli se haava, minkä taas tämä retki oli iiläisten elämiseen iskenyt. Varsinkin oli kirkonkylä ja jokivarsi tuhkana. Sitä haavaa poti monta vuotta. Mutta mieli toipui sentään pian masennuksistaan, ja horjumattomalla sitkeydellään kävi kansa rakentamaan uutta elämistä vanhoille raunioille. Talo kohosi entisen sijalle, karjaa kasvatettiin uutta ja kesantoon päässyt pelto kynnettiin auki ja kylvettiin siihen siemen säilymään tallessa talven yli lumen alla ja kasvamaan leivän seuraavana suvena.

X.

Miekkaa Pohjola hioili, Tapparata tahkoeli, Piti viikkoista vihoa, Ylen kauaista kaetta.

Kesätyöt oli Pohjanmaalla tehty, elot leikattu missä leikattavaa oli, riihet puitu, ja käsissä oli pimeä, sateinen syksy.

Syysmyöhällä lokakuussa pidettiin siihen aikaan Oulujoen suussa suuret markkinat. Sinne purjehti laivoja Turusta, Tukholmasta, Raumalta, jopa joskus Riiasta ja Lyypekistäkin asti tuodakseen koko maakuntaan välttämättömimpiä elatusvaroja ja tarvekapineita, suoloja, jauhoja, rautaa, hamppuja, ja viedäkseen sieltä eläinten nahkoja, kaloja, tervoja ja voita. Useita näitä kaukaisia laivoja oli nytkin ankkurissa salmessa taikka satamassa joen suussa Linnansaaren alla. Mutta vielä enemmän oli siellä pitkin rantoja kuin pinottuina rantamaalaisten omia veneitä, suurempia ja pienempiä. Oulunsuun markkinoille purjehtivat näet silloin vielä rantalaiset Kokkolasta Tornioon asti, ja sisämaalaiset riensivät sinne myöskin joko soutaen jokia pitkin tai metsäpolkuja astellen, kaikki vaihtamaan itselleen metsän ja karjan tuotteita vastaan tärkeimpiä tarvekaluja pitkän talven varaksi.

Olipa silloin muutaman viikon ajan elämää ja liikettä näillä muuten hiljaisilla seuduilla. Veneitä tuli ja meni, tavaroita kannettiin rannalle, ostajia keräytyi siihen; tingittiin, tarjoiltiin, käänneltiin, punnittiin. Suurin liike oli kumminkin noiden kaukaa tulleiden laivojen edustalla ja kannella; siellä säkkejä auottiin, kyseltiin hintoja ja hierottiin kauppoja.

Rannallekin Merikosken alle olivat kauppasaksat rakentamiinsa lautakojuihin levittäneet tavaroitaan näytteille, ja siinä oli kiiltokalua monenkinmoista, mikä katsojan silmää hiveli ja vietteli ostamaan. Siinä edustalla kulki varsinkin nuorta väkeä runsaasti edestakaisin, nauttien jo pelkästä katsomisestakin, siinä tapasivat tuttavat toisensa, ja se oli alituisena kisapaikkana pitkin päivää.

Siinä kulki Vesalan emäntäkin eräänä päivänä nuoren kälynsä kanssa. Olivat edellisenä iltana tulleet Juhon seuraamina markkinoille, joilla molemmat olivat ensi kertaa, ja olipa heillä nyt ihmettelemistä kaikkea sitä uutta komeutta katsellessaan. Outoa väkeä vilisi mustanaan edestakaisin, vieraita kasvoja näkyi kaikkialla, vaan kuului sentään joukosta joku tuttavakin tervehtivän.

-- Ka, onhan täällä kiiminkiläisiäkin, puhui Krankan Martta-muori, kun Johannan kanssa ostoksiltaan heitä kohden kuupitti ja tuli tervehtimään pulleana ja mahtavana kuin ainakin. -- Mutta miks'ette ole taloon tulleet, kun kerran mailla olette, Helinäkin, sinä jota sinne meille kohta pitemmäksikin aikaa odotettaneen ... niin, niin, veretpähän kasvoihin karahtivat.

-- Kuinka pitemmäksi ajaksi? kysyi Anni muka oudostellen.

-- No etkö sinä tiedä, vaikka salaistahan tuo vielä lieneekin. Mutta näin meidän kesken puhuen niin kuuluuhan niillä nuorilla olevan vähän yhteisiä puuhia.

-- Vai niin, ja minä olen luullut että sinne kotivävy meille otetaan, kun on miehistä puute, jutteli Anni puoleksi leikillään. Sillä tiesihan hänkin vähän niistä Hannun tuumista, mutta tiesi myös, että Helinä siitä puhuttaessa oli kammoksunut joutumistaan äkäisen Martta-muorin miniäksi.

-- Mitä kotivävyä? kysyi Martta melkein suuttuneena. -- Onko siitä jo tietoa?

-- Eikö mitä, kiirehti Helinä vastaamaan.

Mutta Anni jatkoi vieläkin muoria kiusatakseen:

-- Onhan niitä siellä kotikulmallakin miehiä, vaikka niitä on tapettukin.

-- Hoo, ihmetteli Martta-muori ja melkeinpä kiivastui. -- Sitä minä olen aina sille Hannulle sanonut että se on vetelys -- ilman se vielä jääpi ja poikamieheksi, jos se tuolla tavalla jatkaa. Mitä se onkin sillä peliä: kiehahtaa tänäpänä sinne ja huomenna tänne, naurattaa kaikkia naisia eikä sitten pidä kiinni yhdestäkään. Mikä ne lie meidän lapset pilannut. Tämäkin Johanna, se hylkii hyviä kosijoita, mutta viisastut sinäkin tyttö, kunhan aikasi olet sitä herraspoikaa haaveksinut, joka sinua keväällä imarteli. Nyt minä toki luulin, että Hannulla oli vakavammat tuumat, mutta näin se aina vitkastelee. Mutta kerrankin minä sille totuuden sanon...

Muori oli saanut mielensä aivan kuohuksiin kiihotetuksi, hän melkein kähisi haukkuessaan sitä poikavetelystään. Vesaisen suku oli arvossa pidettyä koko Pohjanmaalla, ja Martta oli jo ollut hyvillään, että sieltä saataisiin arvokas emäntä Krankkalaan, mutta siihen poikaan sitä ei koskaan tiennyt luottaa.

-- Ehkäpä se Hannu vielä ajattelee sitä Vienan tyttöä, jota se jo kuuluu ruvenneen tänne kuljettamaan, vaikka sitten matkalle jätti, pisti taas Anni väliin.

-- Mitä Vienan tyttöä -- venakoitako tänne, höpsistä! Mutta tuossahan tuo itse tulee... Hannu! ... selittäköön nyt itse asiansa.

Hannu tuli ja tervehti hyvin ystävällisesti kiiminkiläisiä, Helinän kättä varsinkin kauan puristi. Vaan Martta kiirehti heti selittämään:

-- Vesalaan kuulutaankin kotivävy hommattavan.

-- Tottako, Helinä?

-- Ei kuin leikkiä.

-- Mutta se voisi olla tottakin, jatkoi muori ja antoi siinä tiellä pojalleen jo aluksi pienen nuhdesaarnan. Sitten hän kutsui Annin sekä Helinän Krankkalaan. Hannun piti mennä voudin luo, jossa joukko Pohjanmaan miehiä oli koolla ja johon Juhokin oli lähtenyt. Sieltä hän lupasi tuoda Juhon mukaansa Krankkalaan.

Tätä kokousta varten se oli Juho oikeastaan tullutkin markkinoille neuvottelemaan toisten pitäjäin miesten kanssa. Paljon muuta markkina-asiaa hänellä ei ollutkaan, ryöstetystä talosta ei ollut paljon myötävää -- haava käsivarressa oli vielä syyskesän aikana pitänyt häntä metsänkäyntiinkin kykenemättömänä. Mutta Vienan puolelta oli taas kuulunut pahoja uutisia, ja ne hänet ajoivat liikkeelle. Ne iiläiset, jotka siellä äsken olivat käyneet lunastamassa pois vanhan kirkkoherransa ja muut vangit, olivat kertoneet, että vienalaiset varustautuivat pelottavaa vauhtia. Muiltakin kulkijoilta oli kuulunut, että jo heti Vesaisen joukon lähdettyä oli siitä retkestä pelästyneinä Solovetin luostaria ruvettu uudelleen muurittamaan ja varustamaan; sinne oli hankittu tykkejä ja pyssyjä ja näitä jälkimmäisiä oli suuret määrät jaettu talonpojille. Sen lisäksi oli sinne tilattu sotaväkeä. Kahden voivodin komennolla oli sinne tuotu monta tuhatta miestä julmia tataareja, joita oli sijoitettu sekä luostariin että siihen uuteen linnaan, jota nyt parastaikaa rakennettiin Suman pogostaan. Pelättävä oli, että sieltä piankin tulisi tapahtumaan uusi hävitysretki Pohjanlahden rannikolle.

Näistä huolettavista uutisista oli miesten kesken syksyn kuluessa paljonkin keskusteltu ja tuumittu oli, että pitäisi vielä kerran laittaa valitus Ruotsin hallitukselle ja pyytää sotaväkeä maakuntaa suojelemaan. Sillä kun vainolaisella on säännöllistä sotaväkeä apunaan, ei Pohjanmaan kansa sitä enää yksin jaksa torjua. Niistä seikoista oltiin nyt neuvottelemassa ja voudille puhumassa. Mauri Yrjönpojan talossa oli koolla miehiä joka pitäjästä, talonpoikia ja pappeja, ja he pyysivät, että vouti veisi heidän toivomuksensa hallitukselle perille.

-- Menkää itse Ruotsiin pyytämään, kehoitti vouti. Minä olen asiasta kirjoittanut monta kertaa. Paremmin tepsisi, jos itse menisitte.

Mauri Yrjönpoika ei omasta puolestaan tahtonut kovin paljoilla valituksilla rasittaa hallitusta, hänet muistettiin siellä kyllä muutenkin. Mutta mielellään hän soi että kansa itse valitteli, paremmin huomattaisiin kuinka huonossa tilassa maakunta oli.

Liminkalaisista muutamat epäilivät, tokko tällaiseen toimenpiteeseen olisi syytä; he olivat vieläkin kopeasti varmoina, että heidän väkirikkaisiin kyliinsä ei vainolainen kumminkaan uskalla tulla. Vaan vanha Kauppi osoitti vaaran tällä kertaa etupäässä uhkaavan juuri heitä.

-- Iin kylät ovat paljaina, sanoi hän, ne on kahdesti ryöstetty puolessa vuodessa. Jos vainolainen nyt tulee, niin ei se Iihin tule, vaan hyökkää suoraan joko Kemiin tai Liminkaan. Ja kun vienalaisilla nyt on sotaväkeä apunaan, niin eivät ne arkaile hyökätä suorastaan tänne, varsinkin jos tietävät, ettei täälläkään minkäänlaista varustusta ole.

-- Niinpä taitaa olla, miettivät silloin liminkalaisetkin. Ja yksimielisesti päätettiin lähettää lähetyskunta suoraan Ruotsiin kuninkaan luo pyytämään tältä suojelusta uhatulle maakunnalle.

Lähetyskuntaan valittiin Kalajoen kirkkoherra Ljungo, Juho Vesainen ja Hannu Krankka. Jo kahden viikon perästä nämä miehet päättivät lähteä Oulunsuusta Hannun omalla laivalla Tukholmaan. Valtakirjat kolmen pitäjän puolesta kirjoitettiin, ja onnea toivottivat toiset miehet lähteville, kehoittaen heitä suoraan ja vakavasti kuvaamaan hyvälle kuninkaalle kansan avutonta tilaa, -- he luottivat siihen, että hän ei heitä ainaiseksi jättäisi julman vihollisen myötään ryöstettäviksi ja rääkättäviksi. Ja hyvin toivein ja rohkaistuin mielin erosivat Pohjanmaan miehet, palatakseen kukin kotipitäjäänsä kertomaan, että apua oli odotettavissa. --

-- Nämä pojatpa lähtevät maailmaa katselemaan ja puhuttelemaan kuninkaita ja korkeita hallitsijoita, kehuskeli Hannu, kun rehennellen Juhon kanssa astui Krankkalan tupaan. -- Eikö käy kateeksi, tytöt?

-- Ota minut mukaasi, pyysi Johanna, silmät intoa hehkuen.

-- Ettäkö saisit siellä tavata sen nuoren herran, joka sinua täällä keväällä mielisteli? Maltahan, sisarueni, vielä se Bagge tänne palaa. Ja tänne tulee sotaväkeä ja sotaherroja ja pulskaa elämää. Eikä sitten sinunkaan, Helinä, enää tarvitse pelätä Ahman tulevan ryöstämään...

Niin intoili Hannu antautuen kuten ainakin kokonaan sen uuden mielijohteen valtaan, joka hänet kullakin hetkellä sai innostumaan. Hän oli iloinen kuin vasikka, hyppi ja nauratteli koko perekuntaa hullunkurisuudellaan. Hymähdellen katseli häntä Juho: aina herkkä liekkiin leimahtamaan, mutta yhtä herkkä laukeamaan!

Illan iloksi laittoi Martta-muori hypyt Krankkalaan, johon kutsui valiojoukon markkinanuorisoa. Tanhut tömisi tanssijajoukon alla, hilpeästi helähteli nuorten nauru, ja mielihyvin sitä vanhemmat ihmiset katselivat nauttien viljalti tarjottua talon vankkaa olutta. Annin silmät kiintyivät erityisesti seuraamaan Johannaa, joka hehkuvin poskin siellä heiluili korskeimpana kukkana tyttöjoukossa. Ja hänelle muistui niin elävästi mieleen velivainajansa, Lauri. Siitähän sillä pojalla oli ollut hiljainen tuuma viedä emäntä Torvisen vanhaan kotiin Kemiin; monesti se oli Johannaa lemmittynään maininnut, vaikk'ei, ujo kun oli luonnoltaan, vielä ollut kosia ehtinyt. Siellä se nyt veli makasi kuolleena kaukana vieraalla maalla...

Kun Johanna sattui tanssin lomassa hänen vierelleen istahtamaan, kysäisi Anni:

-- Et tainnut itse tietääkään, että sinulta sulhasmies jäi kesällä Vienaan?

-- Lauriko? Kelpo poika, vaan arka. Minulla pitää olla sellainen tulinen mies, jolla on rohkeutta käsiksikin käydä...

-- Semmoinenko kuin se nuori herra? ivaili vieressä istuva tyttö.

-- Juuri semmoinen. --

Hannu pyöritteli palavissaan ja täydessä touhussa kylän tyttöjä, mutta Helinää hän varsinkin koetti hyvitellä. Mutta hiljaisena kuin ainakin pakeni tyttö usein seinävierellä istuvain riviin. Sitä Martta-muorin silmät vähän huolestuneina seurasivat, ja tanssin välillä hän tapasi poikaansa hiasta kiinni ja vei porstuaan.

-- Laitakin nyt asiasi Helinän kanssa selville, häpeäksihän tämä muuten talolle kääntyy. Sen on naittaja täällä, parasta olisi, jos saataisiin kihlajaiset valmiiksi jo täksi illaksi.

-- Ja ne saadaan, vakuutti Hannu.

Kuumasta pirtistä pistäysi Helinä hetken kuluttua pihalle ja käveli yksin jokiahteelle. Hannu riensi jäljestä, ja samassa tuokiossa hän oli jo tytölle asiansa ajanut. Mutta Helinä loi katseensa maahan ja vastasi arkaillen:

-- Ei lie minusta näin ison talon emännäksi, sinä tarvitset toimekkaamman -- ja äitisi myös. Ja sinullahan on niin monta valilla.

Hannun masentui luonto, ja omatuntokin rupesi häntä soimaamaan, että näihin rukkasiin voipi olla omaakin syytä, hän kun aikoinaan oli ollut vähän hulivili ja nytkin oli siitä Vienan tytöstä niin paljon puhuttu.

-- Ethän lie sydämellesi sitä pannut, kun leikkiä laskin sen karjalattaren kanssa?

-- Eikö mitä, muuten olen vain mielestäni niin nuori ja höperö, lapsi vielä.

-- Mutta siitähän vartut.

-- No anna sitten olla vastaiseksi.

Hetki oli tuskallinen vähän molemmille. Mutta äkkiä nosti Helinä katseensa, ja kiireesti, ikään kuin jouduttaakseen sanojaan, hän kysäisi:

-- Kuule, tuosta karjalattaresta muistui mieleeni... Jos sinä olisit hänet tänne tuonut ja vaimoksesi ottanut, niin olisitko sitten vielä lähtenyt sotimaan hänen sukulaisiaan vastaan ja hävittämään hänen kotiaan?

-- Enhän minä sitä niin paljon aikonutkaan...

-- Et, mutta jos olisit aikonut...?

-- Ka, mistä sinulle se nyt päähän pälkähti?

-- En tiedä ... näet nyt kuinka höperö minä olen. Ajattelin itsekseni sitä juuri äsken...

-- Enpä olisi tainnut lähteä. -- Mutta usko pois, enhän minä sitä venakkoa aikonutkaan, vaikka se näkyy mieltäsi kaivelevan. Mutta nyt minä näytänkin ja vannon, etten toista tyttöä enää katselekaan enkä huoli, jos en sinua saa.

-- Älä vanno.

-- Vannon!

Nolona palasi hän tupaan eikä enää puuttunut nuorten tansseihin. Taas oli luonto lauennut. Mutta kun Martta-muori ehätti häneltä kysymään, mitä hän oli toimittanut, vastasi hän vältellen:

-- Kesken se vielä on.

-- Kaikki sinulta aina jääpi kesken!

Helinä istui tuvan portailla toisten tyttöjen rinnalla, mutta heidän leikkipuheitaan hän ei kuunnellut. Sitä hän mietti siinä samaa asiata, jota hän niin monesti ennenkin oli itsekseen miettinyt, josta hän oli uneksinut öin ja päivin: Olisikohan Ahma vielä tullut Iin kyliä ryöstelemään, jos se hänet olisi mukaansa vienyt vaimokseen? Eiköhän se olisi pitänyt lupaustaan, ettei enää koskaan tulisi Pohjanmaan pitäjiä hävittämään? Ja olisikohan Juhokaan sitten enää lähtenyt Ahman taloa polttamaan, jos tiesi hänen siinä olevan emäntänä? Eikö Juhosta ja Ahmasta olisi voinut tulla ystäviä? Ja jos olisi voinut tulla, niin mieluummin hän, Helinä, olisi lähtenyt Ahmalle kuin Hannulle!

Se oli hänen lapsellisen mielensä suuri, salainen kysymys, jota hän viime loppiaisesta asti oli hautonut mielessään. Jo silloin oli Ahma hänet niin lumonnut, ettei Helinä saanut häntä karkotetuksi mielestään. Ja tytön hiljaisissa haaveissa oli tuo julma soturi muuttunut leppeäksi mieheksi, joka voi rakastaa ja jota voisi rakastaa... Niin se oli hänestä kesälläkin tuntunut, vaikka hän kyllä vapisikin tuon pelätyn miehen käsissä... Mutta usein oli senkin jälkeen hänessä uudistunut se kysymys: miksi eivät Ahma ja Juho voisi elää ystävinä? Voisiko hän sen ystävyyden saada aikaan?

Sitä hän haaveili kuuntelematta toisten tyttöjen pilapuheita ja pistosanoja.

Seuraavana aamunakin, kun hän Juhon ja Annin seurassa purjehti Oulunsuun satamasta merelle päin ja kun laitaiseen luovimalla pyrittiin Kiiminkijoen suulle, hän istui veneen pohjalla ja mietti sitä. Puolella korvalla hän vain kuunteli, mitä Juho ja Anni perässä keskustelivat. He juttelivat siitä Tukholman matkasta, ja Anni valitti, että hänen miehensä taas jättää hänet yksin. Hän kertoi, miten hän oli ikävöinyt ja itkenyt ja kärsinyt koko menneen kesän, miten hän oli öillä valvonut ja pelännyt vihollisen tuloa ja miten puolikuoliaaksi oli säikähtänyt, kun Ahma yht'äkkiä ilmestyi ovelle.

-- Jätät meidät taas turvattomiksi. Ei tiedä, minä päivänä se Ahma taas voi pihalle hiihtää. Kahdesti se jo on Helinääkin ollut viemässä, kolmannella kerralla se ei meitä kotiin jätäkään.

Juho istui hetkisen mietteissään. Tuota hän jo oli ajatellut ja huolehtinut paljon enemmän kuin Anni saattoi aavistaakaan. Mutta hän oli kerta siinä asemassa, että hänen ei sopinut kieltäytyä kuntalaisten luottamustoimesta.

-- Ei auta, sanoi hän. -- Ja tuskin se Ahma vielä hetiaikoihin hiihtämään kykenee, se kuuluu saaneen Tapani vainajan hangosta siksi hyvän tällin.

-- Vaan jos se kykenee, niin meille se taas ensimmäisenä työntyy.