Part 4

"Te Pohjanmaan miehet, te, joiden sydäntä vihan katkeruus kaivelee ja joiden mieliä kannustaa kosto, kuulkaa järjen sana, kuulkaa rauhan sana. Vaikka en ole ollut keskuudessanne silloin, kun te kovia kärsitte, niin uskokaa kumminkin, että tarkoitan parastanne. Teidän sydämissänne potee haava, joka parantuakseen vaatii nähdä vainolaisen veren vuotavan ja vainolaisen pirtin palavan. Vaan muistakaa: kostoa seuraa kosto, vihan veri vuotaa vihan verestä. Te hankkiudutte kostoretkelle, aiotte jättää kotinne autioksi, peltonne kyntämättä, niittynne niittämättä, aiotte hyökätä äskeisten vainoojienne kyliin, polttaa ne poroksi ja ryöstää paljaiksi, miehet tappaa ja jättää orvoiksi naiset ja lapset. Niin ovat he tehneet teille. Vaan ajatelkaa mitä siitä seuraa. Kun te olette palanneet kyliinne takaisin ja taas ruvenneet rauhalliseen työhönne, hyökkää vainolainen taas -- olkaa siitä varmat -- tänne meidän pitäjiin, julmempana entistään, kostonhimossaan kahta verisempänä. Ja taas suitsuavat savuna teidän rakkaat pirttinne, ja kotinne tahrataan verellä. Taashan on sitten teidän kostettava. Oi, mikä tulee siitä lopuksi? Siitä tulee autioita maakuntia, joissa ei ihmisen jalka enää uskalla käyskennellä, meidän kylämme muuttuvat petojen asunnoiksi. Ja nuo rajantakaiset, ovathan he kumminkin meidän omaa heimoamme, samahan heillä on kieli, samaa ovat kansaa. Kuinka kauan pitää veljen näin julmasti raastaa veljeänsä? He ovat tehneet ilkityön, vaan jättäkäämme se tällä kertaa kostamatta, jättäkäämme kosto sille, jolle se tulee. Viipykäämme rauhassa peltojamme viljelemässä, korjatkaamme kotimme uudelleen ja antakaamme ajan parantaa haavat. Ja uskokaa minua, jo muutaman vuoden perästä on uusi nurmi peittänyt vainolaisen tuottamat veripilkut, maatuneet ovat palaneet rauniot, ja uudet kodit seisovat niiden kupeella. Ja te elätte onnellisina rauhan työssä.

"Jättäkää kostoaikeet! Älkää manatko uutta onnettomuutta, uutta kirousta, uutta Jumalan vihaa päällenne. Jääkää kotiin vaimojenne ja lapsienne luo, viljelkää maatanne, tehkää rauhan työtä, ja teitä tulee seuraamaan onni, ja Korkein siunaa teidän työtänne..."

Näin puhui pappivanhus lämpimästi, ja äänettömänä kuunteli sitä tuvan väki, toiset hartaina hyväksyen, toiset synkkinä miettien. Ljungo-papin innokkaat sanat olivat tehneet toivotun vaikutuksen, liminkalaisten puolelta kuului hetken kuluttua yksimielistä hyväksyvää murinaa ja huudahduksia: "kotiin jäädään", "me ei lähdetä". Iiläisiltä tuntui suu tukkeutuneen, heillä ei ollut miestä, joka noin selvästi olisi voinut tuoda esiin heidän mielipiteensä, ja muutamat joukosta olivat jo ruvenneet epäilemään. Vesaisen luo tuli Krankan Hannukin, joka kaikissa tapauksissa tahtoi pysyä Juhon kanssa hyvissä väleissä, ja rupesi kehottelemaan, että taitaisi olla parasta, jos luovumme koko puuhista.

-- Vai semmoinen raukka sinäkin todella olet, sähähti Juho vastaan. -- Ja vielä lankomieheksi pakkautuisit!

-- No enhän minä vielä mitään varmaa... Eikähän se siihen kuulu.

-- Siihen se kuuluu.

Pari liminkalaista oli sillä välin puolustanut Ljungo-papin ehdotusta, mutta iiläisten puolelta ei kuulunut mitään. Vesainen näki, että hänen miehensä rupesivat horjumaan ja nousi vihdoin itse.

-- En osaa pitkiä puheita pitää, vaan sen sanon, että jos liminkalaisia jänistää, niin päästään me ilman teitäkin retkelle. Hyvä se on sellaisten puhua, joilla on talot polttamatta ja tavarat ryöstämättä, mutta tulee se vielä vuoro teidänkin, kun istutte ja odotatte. Älkää silloin syyttäkö iiläisiä, vaan syyttäkää itseänne, kun ette älynneet ajoissa lähteä niitä kurittamaan. Me ei odoteta, että ne toista kertaa tulevat kyliämme polttamaan, käymme itse niitä höyräyttämässä ja otamme maksun viime kerralta. Meitä on miehiä iiläisiäkin.

-- Ja on meitä kemiläisiäkin, säesti siihen Lauri Torvinen, joka oli tullut isäänsä edustamaan, kun hän oli sairaana. -- Täällä ei ole meitä monta miestä, vaan minä takaan toisetkin. Olkoot liminkalaiset alallaan, mutta luulisi edes niitä oulujokivartisia sen verran vielä kihelmöivän, että tekisi mieli vainolaista vähän syyhyttämään.

Siitä pääsi keskustelu vauhtiinsa, ja kohta oltiin täydessä väittelyn innossa. Liminkalaisista useimmat vastustivat retkelle lähtöä, vaan oli sentään joku, joka oli puolestakin. Mutta niitä olivat harvat. Ja kun iiläisistäkin monet, nähdessään ettei liminkalaisilta saatu mitään kannatusta, rupesivat peräytymään, näytti Vesaisen tuuma olevan aivan tuomittu. Äkäisenä ja halveksuen katseli hän vanhan asetoverinsa, Krankan Hannun, puoleen. Häneltä hän ainakin olisi odottanut apua. Mutta tämä oli ääneti. Hannu näki, että jos hän nyt astuu pitäjäläisiään vastustamaan, niin hän pian menettää vaikutusvaltansa heihin; mutta paha oli myöskin riitautua Vesaisen kanssa, jonka sisarta hän mielisteli ja jolle hän ei olisi yksin suonut kunniaa johtaa tuota retkeä, jos siitä sittenkin jotakin tuli. Liminkalaiset pitivät varmana, että Krankka vastusti retkeä, vaan muutamat rupesivat kumminkin panemaan häntä tiukalle vaatien, että hän sanoisi, mikä hänen mielipiteensä oli. Hannulle kävi asema ikäväksi, ja kauan vitkasteltuaan hän jo vihdoin nousi lausuakseen hänkin puolestaan, että hän vastusti retkelle lähtöä -- muuta neuvoa hän ei keksinyt.

Mutta hänen puheensa keskeytyi jo alussa. Sillä hetkellä astui tupaan vouti ja hänen molemmat kaukaiset vieraansa, Pietari Bagge ja hänen poikansa Sven.

Keskustelut katkesivat tästä joksikin ajaksi. Pietari Bagge, jonka Juhana III oli juuri lähettänyt ottamaan selkoa näistä Pohjanmaan meteleistä ja alituisista kahakoista rajantakaisten kanssa, tahtoi kokoontuneelta rahvaalta saada varmat tiedot, millainen asema oli. Läsnä olevat papit kertoivat hänelle noiden pitkien rajakahakkain syyt ja vaiheet, ja missä he omalta kannaltaan lieventelivät kuvausta, siinä terästi vouti. Kaikki anoivat yksimielisesti, että hallitus lähettäisi Pohjanmaalle apujoukkoja, jotka puolustaisivat kansaa rajantakaisten hyökkäyksiä vastaan ja kykenisivät näiden hävityskulkuja hillitsemään. Läsnä olevan rahvaan puolesta kirjoitettiin heti kuninkaalle näistä asioista alamaiset valitukset ja anomukset, joissa pyydettiin apuväkeä ja veronhelpotusta. Pietari Bagge, jolle, niinkuin yleensä koko Ruotsin silloiselle hallitukselle, nämä pohjoisten perukkain taistelut olivat aivan vieraat ja uudet, lupasi viedä valitukset perille ja tehdä mitä hän voi. Mutta tuosta aiotusta retkestä hän ei ruvennut antamaan mitään neuvoja, kun ei tiennyt, mikä mielipide hänen hallituksellaan siitä saattaisi olla.

-- Tehkää niinkuin tahdotte ja parhaaksi näette, sanoi hän vain ja uudisti samat sanat vielä tuvasta lähtiessäänkin.

Mutta tämä ylhäisen hallituksen lähettilään käynti vaikutti kumminkin rohkaisevasti Pohjanmaan miehiin. Heillä oli toivossa apua hallitukselta, he saattoivat sen vuoksi paremmalla syyllä lähteä retkelleen, sillä kyllähän sotaväki sitten pitäisi huolen, että kostajat häädettäisiin. Näin esittivät asioita iiläiset, ja Vesainen kertoi mitä voutikin oli sanonut. Mutta liminkalaiset, joiden puolesta papit puhuivat, olivat vieläkin vastaan, eikä oltu päästy mihinkään johtopäätökseen, kun Martta-emäntä rupesi puuhaamaan ruokia pöydälle ja käskemään vieraita aterialle. --

Kokouksessa väittelyn alaisina olleet esitykset olivat luonnollisesti levinneet tuvan ulkopuolellekin, ja se nuorisojoukko, joka isäin seurassa oli Krankkalaan saapunut, väitteli niistä yhtä innokkaasti pihalla ja törmällä, jossa suksilla mäenlaskua harjoitettiin. Toiset olivat retken innokkaita puolustajia ja pahoittelivat vain, etteivät he vielä voineet päästä mukaan. Toiset taas vastustivat, ja luonnollisesti olivat tytöt kaikki tällä puolen. Krankan Johanna yksin puolusti retkeä.

-- Jos minä olisin mies, niin empimättä lähtisin mukaan.

-- Hyvä se on hameissa ollen noin puhua, mutta anna kun joutuisit kerran niitten käsiin, niin hätäpä tulisi, intteli joku pojista.

-- Eikä tulisi. Enkä minä antaisi ryöstää itseäni vastustamatta niinkuin Helinä, minä kynsisin ja purisin, jos en muuta voisi.

-- Ahman kynsissäpä ei olekaan niin lysti leikitellä. Eipä tuo kuulu veljesikään uskaltavan lähteä.

Helinä, joka siinä toisten joukossa oli ääneti seisonut, törmällä, heristeli nyt korviaan ja kysyi kummissaan: -- Eikö Hannu aio lähteä mukaan?

-- Olisitko hyvilläsi siitä, jos ei lähtisi? kysäisi Johanna viekkaasti hymähtäen.

-- En tiedä ... ihmettelin vain...

-- Mitä? Sitäkö että jos Hannu ja Ahma siellä joutuisivat ottosille, niin mitenkähän kävisi? Kumman sinä luulisit joutuvan tappiolle? Hä? Hannunko vai Ahman?

Helinä ei vastannut mitään, mutta omituisesti hänellä siinä silmät leimahtivat ja vartalo värähti. Hän loi katseensa alas ja jäi äänettömäksi.

Samassa astelivat Hannu ja Torvisen Lauri siihen törmälle nuorukaisjoukkoa kohden. Molempia vei sinne erityinen vetovoima. Hannu tahtoi, silläaikaa kun keskustelut tuvassa levähtivät, jutella taas hetkisen Helinän kanssa, ja Laurikin oli talvella Vesaisen häissä katsahtanut syvänlaisesti Johannan mustiin silmiin, ja sen tyttökin tiesi, vaikk'ei Lauri, ujo ja hiljainen mies, ollut yrittänytkään mielitekoaan ilmaisemaan. He tulivat siihen juuri kuulemaan tyttöjen keskustelun loppua.

-- Mitä te minusta ja Ahmasta puhutte? kysyi Hannu Helinän rinnalle astuen.

-- Helinä sanoi, että sinä saisit selkääsi Ahmalta, jos te ottosille joutuisitte, valehteli Johanna kiusallaan veljelleen.

-- Oletko niin sanonut, Helinä?

-- En. Etkähän sinä kuulu uskaltavan lähteäkään mukaan Juhon kanssa.

-- Uskaltavanko? Arkuudestako luulet minun pois jääväni? Ja Ahmaako luulet pelkääväni?

-- Ahmalla on kynnet ja hampaat, ja sukkela se on, on yhtaikaa puussa ja maassa, viisasteli joku nuorukaisista.

-- Juuri sen kanssa minä tahtoisinkin otella ja näyttää että minä kukistan hänet.

-- Sitten sinä olisitkin mies, huudahti Helinä ja katsoi puoleksi epäillen, puoleksi ihastellen Hannua.

-- Sanoisitko sinä, Helinä, minua mieheksi, jos Ahman voittaisin?

-- Sanoisin, sanoisin miesten mieheksi!

-- No tuohon käteen: minä lähden Juhon kanssa mukaan retkelle! Ja jos Ahma ei pakene, niin minä tuon hänet tänne.

Helinä ojensi kätensä innostuvalle nuorukaiselle, ja hänenkin poskensa näyttivät syttyvän palamaan, niinkuin Hannun. Ei hän tiennyt, miksi hän tahtoi kiihottaa Hannua tuohon otteluun, mutta hänen mielikuvituksessaan kajasti Ahma sellaisena melkein yliluonnollisena jättiläisenä, että hänestä tuntui miltei mahdottomalta, että kukaan yrittäisi voittaa hänet. Ja siksi hän innostui, kun Hannu tarjoutui taistelijaksi. Nuorisojoukko keräysi siihen ympärille, ja poikain äänekkäistä huudoista saattoi huomata, että he hyväksyivät Hannun päätöksen. Johannakin hiihti siihen äärelle ja katsoi puoleksi kadehtien Helinää, joka noin oli osannut innostuttaa rakastajansa. Salavihkaa ja melkein halveksivasti hän silmäili Lauria, joka heti loi katseensa maahan. Johanna käänsi suksensa, potkaisi pari kertaa vauhtia saadakseen ja laski huimaavaa huilua menemään jyrkännettä alaspäin. Huivi lensi päästä pois, musta tukka lehahti hulmuamaan valloilleen tuulessa ja kuvastihe kauniina valkoista tannerta vastaan. Vauhti kiihtyi, siinä oli hyppyri rinteen alla, mutta notkeasti sujautti tyttö polviaan, lensi kohona ilmassa, ja pysytellen sulavasti sauvoillaan tasapainossa hän liukui pystyssä ja suorana kauas jäälle.

Sitä menoa katsomaan oli törmälle juuri ehtinyt outo nuorukainen. Hän huudahti riemastuksissaan nähdessään tytön kauniin laskun ja taputti käsiään. Se oli Sven Bagge, joka odotellen isänsä poislähtöä oli siihen tullut katsomaan nuorison huvittelua. Toiset vetäytyivät arkoina poikemmas vieraasta herrasta, vaan Johanna nousi rohkeana mäen päälle, ja viskaten tukkansa alas olalta hän katsoi vierasta suoraan silmiin. Tämä huudahti:

-- Mistä olet sinä, ihana impi, enpä ole vertaistasi tavannut. Mikä on nimesi?

Tuon hän lausui ruotsiksi, jota kieltä läsnäolevista eivät muut ymmärtäneet kuin Hannu ja Johanna, joille heidän äitinsä oli opettanut vähän oman puolensa kieltäkin. Tyttö vastasi rohkeasti:

-- Johanna.

-- Sinutpa, Johanna, tahtoisin minä omakseni. -- Ja veitikkamaisesti hymyillen Sven käveli taas poispäin, mutta ei malttanut olla kerran toisensa perästä kääntymättä taakseen katsomaan tuota erämaan outoa ilmiötä, ikäänkuin painaakseen hänen kuvansa oikein mieleensä.

Pois lähtivät Hannu ja Laurikin. Kun he tulivat tupaan, oli väittely aiotusta retkestä taas täydessä vauhdissa, ja eräs liminkalainen oli juuri todistamassa, kuinka hullua olisi nyt lähteä tuollaiselle partiomatkalle, kun hallituksen luvattujen toimenpiteiden takia voidaan toivoa turvallisia aikoja. Siellä kuvailtiin, kuinka olisi vaarallista taas ärsyttää kostoon kärkästä vihollista ja jatkaa vainovuosien sarjaa. Pysytään kotona...!

Se näytti jo vakautuvan päätökseksi. Naisiakin oli tupaan keräytynyt, ja hyvillään he toisilleen siellä supattelivat, että eivätpähän toki miehet lähde sotaretkelle. Iiläiset, jotka huomasivat aikeensa menevän mitättömiin, istuivat äänettöminä ja kiroilivat itsekseen noita pelkureita raukkoja, jotka eivät isäin tavalla enää uskaltaneet lähteä miekkain mittelöihin. Synkkänä katseiltaan seisoi Vesaisen Juhokin seinän vierellä. Hän oli ottanut naulasta vanhan Krankka-vainajan raskaan miekan, joka siinä nyt vuosikausia oli saanut joutilaana riippua ja ruostua huotraansa kiinni. Ei se vanhan isännän aikana joutanut ruostumaan.

Siihen astui nyt hänen rinnalleen Hannu vakavan ja epäröivän näköisenä. Pilkaten virkkoi hänelle Juho:

-- Katselen tässä isä vainajasi miekkaa -- mitä sinä siitä enää näkösällä piteletkään!

Hannu punastui, hän jo häpesi äskeistä aiettaan, ja kaikki epäilys oli hänestä samalla hävinnyt.

-- Minä sidonkin sen vyölleni, virkkoi hän. Lähden mukaasi vienalaisia kurittamaan.

-- Sinäkö, kysyi Juho kummissaan, mutta lisäsi, kun näki että Hannu todestaan puhui: -- Sano sitten sanottavasi kaikkien kuullen!

Ja kaikkien hämmästykseksi virkkoi Hannu liminkalaisten vaiettua koko tuvan kuultavasti:

-- Vaikk'ei muita liminkalaisia lähtenekään retkelle mukaan, niin lähden minä. Isäni oli aina ensimmäisenä sodassa, en aio minäkään miestä huonommaksi heittäytyä. Ainahan niitä on vaaroja ja surmia tarjona, jos niitä rupeaa varomaan, mutta joka miehestä tahtoo käydä, sen pitää osata antaa iskusta isku. Houkuttelemaan en rupea ketään, lähteköön liminkalaisista mukaan kuka tahtoo.

Äänettömyys vallitsi taas hetkisen noiden sanojen jälkeen tuvassa. Jokainen käsitti sen äänettömyyden merkitsevän, että retki oli päätetty tehtäväksi ja että ei ollut enää vastaväitteistä apua. Hämmästyneinä katsoivat Hannua miehet, jotka olivat luulleet hänen olevan aivan toista mieltä, mutta ilomielin oli Vesainen hänen sanansa kuullut. Ja Hannu palasi nyt Juhon luo ja ojensi hänelle veljellisesti kätensä.

Papit nousivat pöydän takaa. Kokous oli lopussa, heillä ei ollut enää mitään tekemistä. Mutta surunvoittoisella mielellä virkkoi Ljungo-pappi poistuessaan:

-- Minä olen neuvonut minkä olen parhaaksi käsittänyt. Mutta luonnollistahan se on: joka tahtoo, se lähtee.

V.

Jopa siitä joukko läksi Noihin suurihin sotihin, Tasapäihin tappeluihin; Sata miestä soutamassa, Tuhat ilman istumassa, Nenin jousia nenässä, Terin miekat teljopuilla.

Kesäkuu oli puolivälissä samana vuonna 1589. Kaupin rannassa Iijoen suulla oli elämää ja liikettä, vilkasta ja äänekästä niinkuin suurimpain juhlapyhien aikana taikka isoimmilla markkinoilla. Jo aikaisesta aamusta touhusi ja temmelsi miesjoukko törmällä molemmilla jokiahteilla ja rannassa veneissään. Juostiin talojen ja rannan väliä, tavaroita kannettiin, veneitä korjailtiin, vitsoja väännettiin ja taottiin hankatappeja, niin että hiekkainen törmä kumeasti kajahteli. Huutoja kuului; saman venekunnan miehet hakivat ja hoilasivat toisiaan, naiset kantoivat eväskontteja ja kirkuivat törmältä, kysyäkseen veneissä olevilta miehiltään minkä mitäkin, lapset itkeä pillittivät ja koirat ulvoivat kylällä.

Ei se ollut juhlapyhä eikä markkina-aikakaan. Oli arkipäivän aamu, keskiviikkoinen työpäivä, mutta ei yhdessäkään iiläisessä talossa kyhäytty aamutöihin. Siinä valmistauduttiin tuotteliaammalle työrupeamalle kuin tavalliselle kynnölle taikka nuottamatkalle. Iiläiset tekivät lähtöä kosto- ja ryöstöretkelle Vienan puoleisten karjalaisten kyliin.

Kaikki oli jo valmista, miehet koossa, veneet kunnossa, viimeisiä viimeistelyjä lopetettiin ja jäähyväisiä heitettiin. Siellä täällä irroitettiin jo veneen keula rannasta, työnnettiin joelle ja käännyttiin vastavirtaan. Toisaalla vielä antoivat lähtevät törmältä viimeisiä neuvojaan kotiin jääville ja lohduttelivat itkeviä eukkojaan. He olivat hilpeällä tuulella, koettivat kotiin jääviäkin rohkaista ja istuttaa heihin pirteätä mielialaansa.

-- Mitäs sinä tyhjää itket, muoriseni, vai sitäkö pelkäät että minä miellyn venäläis-naiseen ja jään sinne? Ole huoletta! Odotahan syyspuoleen, niin minä tuon sinulle silkkihuivit ja hopeavyöt ja kultasormukset joka sormeesi.

Niin lohdutteli muuan jokisuulainen saattamassa olevaa vaimoaan ja taputteli leppoisasti leuan alle. Toinen kohotti kymmenvuotisen poikansa käsivarrelleen, pyyhkäisi kyyneleen pois esikoisensa poskelta ja virkkoi:

-- Sinä Kaihihan saat jäädä isännäksi taloon, näytäkin, että olet mies. Kas niin. Kun vähän varreltasi ylenet, pääset sitten sinäkin mukaan. --

-- Mitä minun tuolle Kaijalle pitää luvata tuliaisiksi, kun se noin surkeilee? kysyi muuan nuori mies puristaessaan morsiamensa kättä, joka vavahteli hänen kourassaan.

-- Tuo sille sulhasensa takaisin, neuvoi tytön äiti.

-- Lähetänkö partasuun karjalaisen vai tulenko itse, Kaija?

Tyttö tarttui kaulasta kiinni ja kuiskasi: "Tule takaisin!" Kemiläiset ja liminkalaiset, joilla ei ollut omaisia saattamassa, istuivat jo veneissään ja soutelivat hiljalleen ylöspäin, kiirehtien rauhattomina toisia, jotka vielä vitkastelivat. Hannukin istui muhkeana muutaman veneen perässä ja huusi ohi soutaessaan Juholle, joka vielä rannalla seisoi:

-- Tuletko mukaan vai etkö pääse eukostasi irti? Ja sinä, Anni, sano Helinälle terveiseni, että iloisena poika lähti, mutta vielä iloisempana se palaa. Hei vain, näin sitä mennään!

Hän huiskaisi melallaan, soutajat nykäisivät ravakasti, ja vene karkasi keula vaahdossa eteenpäin.

Vaikea olikin Juhon päästä irtautumaan. Anni ei itkenyt eikä kiellellyt häntä, vaan sen silmät tuntuivat pitävän häntä kiinni siinä yhdessä paikassa. Vihdoin tempaisi Juho itsensä irti, hyppäsi veneeseen ja ojensi kätensä:

-- Terveeksi jää. Hoitele kotia Tapanin kanssa ja luota siihen, että minä palaan.

Useat veneet olivat jo kadonneet Illinsaaren taakse, ja Juhon soutajat vetelivät voimakkaasti ehtiäkseen etupäähän, jossa johtajan veneen piti kulkea. Juho heitti vielä viimeisen katseen törmälle, kääntyi sitten silmäilemään seuralaisiaan, ja varmuus ja tyytyväisyys palasi taas hänen mieleensä. Tässähän se nyt lähti se retkikunta, jota hän niin innokkaasti oli koko kevään puuhannut. Tässä se nyt lähti kosto Karjalaan.

Vaan kun jo viimeinen vene oli niemen kärjestä kääntynyt ja kadonnut rannan taa, seisoi vielä kauan siellä täällä hiekkatörmällä joku yksinäinen nainen, joka ei tahtonut saada kyyneltä kuivumaan silmästään. Sitä hän siinä mietti: jääpikö sinne minun mieheni vai naapurinko mies, vai jäävätkö molemmat?

Mutta Vesaisen retkikunta painoi täyttä vauhtia menemään Iijokea ylöspäin. Suvantovesillä soutivat veneet yhdessä joukossa, ja siinä se oli komeannäköinen matkue, joka pyrki Maanselkää kohden. Siinä oli kolmattakymmentä venettä, useimmat kaitaisia, kepeitä jokiveneitä, noin 6 tai 7 miehen kantoisia. Kantajoukkona oli siinä 90 iiläistä, jotka Vesaisen komennossa etupäässä sousivat. Kemiläisiä oli Lauri Torvisen johdolla saapunut noin 25 miestä, ja Krankan Hannun mukaan oli liminkalaisia lähtenyt saman verran. Se oli koko sotajoukko, näillä retkillä käytetyistä tavallista suurempi. Monesti päivässä pyörähti Vesainen veneensä perästä katsomaan tuota seuruetta. Siinä on miesjoukko, jolla jo kelpaa vainolaista vähän kurittaa!

Kepeää ja hilpeää oli kulku sileällä joella ja suvantovesillä. Liukkaasti lipuivat kolmihangassa soudettuina vastavirtaankin köykäiset alukset. Laita naksui miesten vetäessä, keula kohisi koskena, ja vaahtona porisi vanavesi perän takana. Usein pistettiin kilpasouduksi, kun verekset miehet vaihtuivat airoihin. Väliin kuljettiin yhdessä jonossa, väliin soutivat toiset muutamia virstoja edelläpäin, toiset tulivat tyynemmin jäljestä. Mutta pitkin päivää helähteli miesten voimakas laulu joelta ja kaiku kimmahti rantatörmästä toiseen. Kummissaan katsoi rannan lepikosta erämaan pelästynyt peura tuota outoa kulkuetta, joka noin arkailematta häiritsi sen rauhallisia juomarantoja, ja törmän päällä kuusen juurelle lepoon laskeutunut kontio lähti vihaisesti murahtaen koikkelehtamaan salon sydämeen. Heinäsorsa lepatti levotonna edestakaisin pitkin saaren rantaa peläten pesäänsä ja vasta laskettuja muniaan, ja koskelo sukelteli suurimmassa hädässä pitkät taipaleet veden alla, näki kauhukseen pintaan kohotessaan aina uuden veneen tulevan kohti eikä päässyt rauhoittumaan, ennenkuin viimeinen vene oli soutanut ohi ja luonto metelin jälkeen taas päässyt laskeutumaan vanhaan, tyyneen erämaan hiljaisuuteensa.

Leikkiä se oli suvannolla kulku, vasta työ alkoi kun koskille kerittiin. Ja niistäpä ei loppua tullutkaan. Kun yhden niskaan oli saatu sauvotuksi, niin jo kuului toinen kohisevan edessäpäin. Vettä oli tulvan aikana siksi runsaasti, että useimmista koskista toki päästiin sauvomalla ja köydestä kiskomalla. Vaan pitipä veneitä vetää rantoja myötenkin, kantamalla viedä mäkien ja kallioiden poikki, ja siinäpä kysyttiin miesten kestävyyttä ja jäsenien voimaa. Vaan voimaa sitä olikin tuossa sataisessa miesjoukossa; metsä rytisi ja mäki soi, kun he veneineen samosivat salojen yli, ja äänekkäästi hoilautti jokainen venekunta aina, kun taas suvannolle sai aluksensa lasketuksi. Kun rupeama oli soudettu ja vedetty, istuttiin johonkin mäen töyräälle aterioimaan ja yöksi tehtiin pitkä rivi nuotioita jokiahteelle, ja väsynyt miesjoukko laskeutui niiden kupeille levolle, aamulla aikaisin taas kulkuaan jatkaakseen.

Saavuttiin sitten Iijoen latvoille, ja nyt ne vasta olivat suuret vetotaipaleet edessä. Penikulmittain piti vetää veneet vedenjakajan yli niihin vesistöihin, jotka Vienan lahtiin laskevat. Tässä yrittivät toisinaan Maanselän harjanteet nousemaan seinäksi matkueelle pystyyn; siinä pusersi hien, siinä koetteli voimia. Vähän päästä aina pakotti lepäämään. Sattui toisinaan, kun miesjoukko väsyneenä retkahti sammaleelle, että epäilys täytti moniaan rinnan, ja joskus tuli nostetuksi kysymys:

-- Mutta mitä varten me täällä oikeastaan reutoamme kaukana erämaiden syvyydessä, eiköhän todempaan kuluisi työmme, jos nämä voimat kotioloihin käytettäisiin?

-- Ja peltotöissäkö myyrättäisiin?

-- Niin, siitä sitten ainakin sato ja leipä kasvaisi, mutta mitä kasvaa tästä?

Se kysymys jäi useinkin vastaamatta, ja hiukan pettymystä kajasti varsinkin nuorempain mielistä; yrittipä yksin Krankan Hannukin väliin pitkillä vetotaipaleilla uupumaan ja kyllästymään. Vaan Vesaisen varma esiintyminen ja rohkaiseva, repäisevä käytös sai harvat horjuvatkin pian kohdalleen. Ja vähitellen rupesi maa, joka näihin asti oli alinomaa vaihdellen kohonnut ja laskeunut, vihdoin tasaisemmin laskeutumaan, myötämäkeen luisuivat veneet kepeämmin, ja eräänä aamuna kimalteli jo edessä Oulankajoen tumma kalvo. Riemuhuudoin työnnettiin veneet vesille ja lähdettiin solumaan alaspäin nopeasti kuljettavaa, vuolasta virtaa ja saavuttiin jo illaksi vuorten kiertämän Paanajärven suojaiselle rannalle.