Part 3

Kokous oli pidettävä Krankkalassa, joka oli koko seudun suurin ja varakkain talo. Krankan suku oli pitkät ajat ollut johtavana Pohjanmaalla, ja vaikka sitä nykyään edusti ainoastaan nuori mies, kuudenkolmatta ikäinen Hannu Eerikinpoika, katsottiin hänelläkin olevan jonkinlainen perinnöllinen oikeus olla johtajan arvossa. Se tuli kunnioituksesta sukua kohtaan ja kiitollisuudesta isän muistolle. Tällä isällä, Eerikki Pietarinpoika Krankalla, oli aikoinaan ollut sangen suuri vaikutus pitäjässään ja koko pohjoisella Pohjanmaalla. Hän oli miehiä johtanut heidän Lapin-retkillään ja ollut heidän päällikkönsä taistelussa vienalaisia vastaan. Hän oli ollut heidän edustajansa, kun oli ollut tehtävä valituksia hallitukselle, oli puolustanut heitä kelvottomia virkamiehiä vastaan ja neuvonut ja avustanut heitä rauhallisessa viljelyksessä. Ja heitä puolustaessaan hän vihdoin oli saanut surmansakin. Se oli tapahtunut noin kahdeksan vuotta sitten kaukana sydänmailla, jossa hän miesjoukon kanssa oli ollut vartioimassa rajaa vihollisilta, jotka siihenkin aikaan herkeämättä ahdistelivat sisämaan köyhiä kyliä. Vihollisparvi oli siellä äkkiä hyökännyt heidän kimppuunsa, ja tuima tappelu oli syntynyt tuolla kaukana erämaan syvyydessä. Liminkalaiset olivat luvultaan heikompia, ja arveluttavassa määrin heidän joukkonsa oli harvennut. Hurjasti taistellen oli Eerikki Pietarinpoika kaatunut keihään lävistämänä, ja kaksi hänen poikaansa oli jäänyt makaamaan veriinsä hänen rinnalleen. Vaan vihollisten kulku oli saatu ehkäistyksi, ja mullattuaan vainajat oli Hannu, kolmas ja viimeinen poika, johtanut liminkalaisten jäännökset takaisin. Ja siitä lähtien olivat liminkalaiset pitäneet häntä johtajanaan isänsä seuraajana, kuten hän oli sukunsakin päämiehenä.

Luonteeltaan ei Hannu kumminkaan ollut johtajaksi erittäin sopiva. Hän, samoin kuin sisarensa Johanna, oli perinyt äidiltään tuittupäisen ja hiukan kevytmielisen luonteen. Tuo äiti, Krankkalan vanha Martta, oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jostakin puolittain ruotsinkielisestä suvusta, ja oli koko pitäjässä yhtä tunnettu neuvokkuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan kuin äkäisyydestään ja tuittupäisyydestään. Häntä kunnioitettiin, hänelle naurettiin ja häntä pelättiin; kaikkialla, kotona ja naapurissa, piti hänen olla mukana, tavallisesti hän synnytti toran ja kiukun, mutta pian hän oli valmis hellyydellä ja ystävyydellä parantamaan pahat tekonsa. Tätä luonnetta oli paljon Hannussakin, ja hän oli sitäpaitsi hiukan huikentelevainen eikä viitsinyt paljon välittää vakavammista asioista. Mutta siitä huolimatta hänellä oli kumminkin johtajan arvo kotikylässään, ja otteluissa vihollisten kanssa kalajärvillä hän kylläkin oli osoittautunut isänsä pojaksi rohkeudessa ja voimakkuudessa.

Edellisenä talvena Hannu oli huvikseen ollut iiläisten matkassa Jäämeren-retkellä, ja siitä varsinkin oli hänen toveruutensa Juho Vesaisen kanssa peräisin. Tästäpä syystä Juho luottikin Hannun apuun tässä kokouksessa, vaikka tosin tunsikin ystävänsä horjuvaisuuden.

Muuten oli liminkalaisiin tavattoman suuri vaikutus heidän vanhalla kirkkoherrallaan, Henricus Lithoviuksella. Tämä oli lähes puolensataa vuotta ollut pitäjän pappina, oli nähnyt seurakunnassaan uuden sukupolven kasvavan, oli sitä kasvattanut, ohjannut ja sen kanssa kokenut vuosien karvaat ja makeat. Siksipä liminkalaiset häntä mielellään kuuntelivatkin, ja hän oli tottunut siihen, että hänen neuvojaan toteltiin. Myös Limingan kylän nimismies Kaapro Tuomaanpoika oli seutunsa älykkäimpiä miehiä, ja kuten veljensä, Kalajoen kirkkoherra Ljungo, oli hänkin ankara rauhanaatteen puolustaja. Ja näiden mielipiteet edustivat myös pitäjäläisiä.

Ainoa vaikuttavampi henkilö, joka tuossa asiassa oli vastakkaista mieltä, oli Pohjois-Pohjanmaan vouti Mauri Yrjönpoika. Hänellä oli nuoruudestaan saakka ollut levoton seikkailijaluonne, ja hän oli usein ennen itsekin ollut tuollaisilla retkillä mukana. Mutta olipa vielä eräs aivan erityinen seikka, joka häntä piti sotaisen puolueen miehenä: tuollaiset metelit ja kahakkaretket olivat erittäin tervetulleita hänen verotileilleen. Sen olisi Juho Vesainenkin varsin helposti voinut huomata, jos olisi tullut tuota mutkaa ajatelleeksi käydessään kokouspäivän aamuna voudin luona.

Sinä aamuna hän näet ajoi Merikosken partaalla olevan voudintalon pihalle. Sisarensa Helinän hän oli ottanut mukaansa ajelemaan, tahtoen viihdyttää tuota nuorta tyttöä, joka arvatenkin säikähtyneenä loppiaispäivän tapauksista oli koko kevään ollut hiukan raskasmielisenä ja harvapuheisena. Helinä jäi pihalle hevosta pitelemään, Juho astui Mauri Yrjönpojan tupaan.

Tämä laitteli siellä juuri parhaillaan tulisessa kiireessä tilejään. Kirjurina oli hänellä siinä nuori teini, joka täydessä tolkussa piirusteli edellisen vuoden kaavan mukaan korukirjaimia tilikirjaan. Häntä vouti kiirehti, komenteli ja oikoi, ja tuskastui myötäänsä eikä innossaan huomannutkaan että vieras oli astunut tupaan. Näiden toisen vuoden tilien olisi jo pitänyt viimeistään jouluksi olla valmiina ja Ruotsiin lähetettyinä, mutta ne olivat tavallisuuden mukaan myöhästyneet, ja nyt oli vouti siitä syystä taas saanut ankaran komennuskirjeen Tukholman verokamarista. Hikipäissään hän nyt selaili edestakaisin kuittilippujaan, selaili, järjesteli, laski yhteen ja kiroili. Eivät lyöneet yhteen. Hän laski taas, kynsäisi korvallistaan, kirosi sekaan ja raapaisi vihaisena päätään. Ei vaikka kuinka olisi sovitellut. Mihin hiiteen ovat kuitit hävinneet, sillä onhan niitä täytynyt olla... Saakeli, aina vahinko hänen puolellaan, ei ihmeeksikään, että erehdys olisi sattunut hänelle eduksi. Ja taas juoksi vouti kirjurin luo katsomaan tämän papereita.

-- Älä kirjoita, sinä toljana! Ei Pirttitörmästä ole saatu viittä leiviskää voita, kirjoita kaksi!

-- Mutta nimismiehen lipussa on viisi leiviskää.

-- Minä liputan sinut viiteen kertaan kohta, sinä nulikka. Nimismiehen kirjat ovat väärät, etkö käsitä, ne on väärät...

-- Mistä minä tiedän, kun näin on merkitty.

-- Merkitty ... se on merkitty väärin, kuitit näyttävät toista.

Vouti levitteli kuitteja eteensä ja koetti selvittää niitä itselleen ja pojalle. Ne näyttivät todellakin aivan toista, vaan tyydyttävästi hän ei voinut selittää, miksi todellakin viisi leiviskää oli kannettu. Hän ei tahtonut myöntää itselleenkään, että ne kolme leiviskää olivat nekin, kuten monet muut, mahtaneet mennä menojaan, naula sinne, toinen tänne, yksi syöty, toinen myöty, eikä kuitista ollut taikaa. Mutta kovin sotkuista se vain oli. Vaillinkia taas ei voinut jättää kirjoihin, ei vaikka hitto olkoon, siitä olisi tullut kova sapiska kamarista. Tilien piti mennä tasan, jääköön vahinko kenelle tahansa.

Hetkeksi vouti taas jäi ihmettelemään muuatta kuittia, jossa summa oli niin naurettavan pieni ... ja juoksi taas pojan luo.

-- Mitä sinä taas kirjoitat ... autiohan se on Pekka Kohosen tila, aivan autio, venäläisten hävittämä aivan raunioita myöten, eihän sieltä ole saatu äyriäkään.

-- Kohosestako, parhaiten säilyneitä tiloja koko Iijoella, eikä se maksamatta jätä.

-- Vaiti, nulikka, taikka... Kun minä sanon, että se on autio, niin se on autio, ja sinä kirjoitat sen autioksi ... ymmärrätkö vai...

Poika piirusti tottelevaisesti verokirjan reunaan: "Öde" (autio).

-- Ja nuo kolme tilaa kylän lopussa ovat köyhiä kerjäläisiä, jotka eivät voi maksaa mitään... No, mitä häikäilet? Etkö osaa kirjoittaa "kerjäläinen".

-- Miks'en...

Kolme kertaa peräkanaa kirjoitti poika komeasti: "Tiggare" (kerjäläinen). Vouti huokasi pari kertaa. Tuossa toki saatiin tuloja vähän vähemmiksi.

Kyllähän siitä perästäpäin voipi tulla tupenrapinat, kun sieltä kamarista laitetaan takaisin rästiluettelot ja niitä sitten pitää koettaa uudelleen periä, vaikka ne jo kerran on maksettu. Mutta minkäpä sille tekee, täytyy voittaa aikaa ja etukädessä saada summat tasan. Ja vouti hymähti pirullisesti silmäillessään tätä tiliensä "tekoa". Ei hän tosin tullut niin pitkälle ajatelleeksi, että nämä hänen kauniit sepustuksensa kerran joutuvat arkistoihin, joissa vastaisten sukupolvien tieteelliset historioitsijat näistä hänen hätävalheistaan taas vuorostaan hikipäissään tekevät nerokkaita johtopäätöksiään, joilla hämmästyttävät maailmaa. Ei niin pitkälle. Hän muisteli vain mielihyvin sitä, että nythän niillä talonpojilla taas oli aikomus tehdä ryöstöretki rajan taa, jossa luonnollisesti muutamia kaatuu ... ja saattaa kaatuneiksi merkitä toisen mokoman. Ja sitten tietysti vienalaiset heti tekevät retken heidän kyliinsä, joissa hävitetään puolet taloista -- ja silloin voidaan taas merkitä hävitetyksi toinenkin puoli...

Vesainen oli jo etuhuoneessa rykäissyt pari kertaa, mutta vouti ei ollut kiireessään huomannut vierasta. Nyt hän kääntyi ja tervehti tuttavallisesti:

-- Terve miestä, mitäpä Kiiminkiin kuuluu? Käyhän istumaan. Vai on teillä iiläisillä taas kovat hankkeet lähteä rökittämään venäläisen puoleista. Se on oikein, antakaa selkään niin että pölisee!

-- Siitähän se tässä nyt pitäisi olla kokous tänään Krankkalassa -- miten lienevät liminkalaiset tuumineet sitä asiata.

-- Jaah, liminkalaiset, näin meidän kesken sanoen liminkalaiset ovat suuria raukkoja. Ja täällä ovat jo kaiken kevättä papit ja muutkin kulkeneet pitkin pitäjää ja kiellelleet niitä, joitten olisi tehnyt mielikin lähteä. Saatpa nähdä, niin itse Krankkalainenkin tulee panemaan vastaan.

-- Hannuko?

-- Sama Hannu -- niin se pojasta polvi paranee! Mutta mitäpä te siitä välitätte, onhan teitä miehiä tarpeeksi ii- ja kemiläisiäkin. Ja ehkäpä on liminkalaisiakin lähtijöitä, hullujahan olisivat oulujokelaisetkin esimerkiksi, elleivät tulisi mukaan kostamaan moninkertaisia kärsimyksiään. Eikä vienalainen ensi kerralla heitä sen paremmin armahda, tulivatpa nyt mukaan tai eivät. Mutta Ruotsin hallitus voisi heitä paremmin ruveta auttamaan, jos se kuulisi, että he itse tarmokkaasti tahtovat puolustaa maakunnan ja valtakunnan etuja.

-- Niinkö arvelette? Siitä sitä minäkin nyt juuri lähdin puhumaan kiiminkiläisten puolesta, että eiköhän se ruunu mahtaisi meitä vähän helpottaa veronmaksusta, kun tänäkin talvena taas on niin kovia koettu. Ja jos nyt tänä kesänä meiltä lähtevät Vienan-retkelle, niin jääpihän luonnollisesti maanviljelys kotona huonommalle jäljelle, eikä jaksettaisi mitenkään kesäveroja maksaa. Eiköhän ruunu voisi meitä niistä armahtaa?

-- Jaah, puhui vouti ja hykelsi käsiään miettivän näköisenä, mutta samalla selvästi mielihyvissään. -- Niin, minullahan luonnollisesti ei ole valtaa helpottaa, minun täytyy kantaa mitä on käsketty ja tehdä tilit kaikista -- hän viittasi tilintekopapereihinsa --. Mutta minä voin kirjoittaa siitä Tukholmaan, sen teen mielelläni teidän puolestanne ja luulisipa sen auttavan. Voisittehan myöskin itse kirjoittaa valituksen. En tiedä, ehtisikö siitä apua ensi kesäksi, vaan saisihan koettaa. Minä teen ainakin mitä voin, ja jos retkestä totta tulee, niin onhan sitä enemmän syytä otaksua, että hallitus teiltä veroja helpottaa.

Vesainen kiitteli voutia tämän ystävyydestä ja lähti hetken vielä keskusteltuaan Helinän kera ajamaan jokivartta ylöspäin kappaleen matkaa Krankkalaan, jonne jo muitakin ajeli, reki toisensa perästä. Vouti lupasi itse tulla myöhemmin. Hän jäi Juhon lähdettyä hetkeksi seisomaan mietteihinsä, napsautti sitten sormiaan ja juoksi kirjurinsa luo.

-- Mitä tuhmuuksia sinä taas täällä kirjoittelet? Joko sinulla on Kiimingin kylä valmis?

-- Jo, tässä se on.

-- Ha, ha, ha, ha, ha! -- mutta sehän on aivan väärin. Etkö sinä tiedä, että vihollinen on polttanut ja hävittänyt koko kylän, eihän sieltä tietysti ole voinut mitään veroa saada.

-- Vaan sehän tapahtui vasta tänä talvena, ja nämähän ovat jo toissa vuonna maksettuja veroja.

-- Poika, sinussa elää uppiniskaisuuden henki. Sinä kirjoitat tämän kauniisti uudestaan ja merkitset, että puolet taloista on poltettu, -- kuka sinun on käskenyt tietää, milloin ne on poltettu.

Poika rupesi työhön, ja vouti kulki lattiaa edestakaisin pakisten itsekseen:

-- No, olen minäkin tollo, kun en tuota ennen hoksannut -- taikka muistanut. Nyt lähettävät Kiimingin talonpojat hallitukselle valituksen, jonka minä heidän puolestaan kirjoitan, eikä kukaan voi epäillä minun tilejäni. Näin ikään nämä tilit sentään vähitellen valmistuvat...

Mielihyvissään vihellellen hän silmäili ulos. Sieltä ajoi Limingan kirkonkyläläisiä kokoukseen -- niistä heittiöistä on vähän vastusta... Mutta mikä ihme sieltä tulee? voisi luulla kuomireeksi, ellei tietäisi, että sellaista ei ole koko näillä mailla... Mutta, hitto soi, kuomireki se sittenkin on ... kuka perh...? Eihän liene vielä Tukholman herroja liikkeessä, tilin vaatijoita. Sitten se kaunista olisi, hyi, oikein puistattaa!

Kuomu ajoi pihaan, ja voudin täytyi rientää vierasta vastaanottamaan. Reestä nousi ensin nuori, solakka mies ja auttoi ulos vanhemman, harmaapartaisen äijän. Tämä kääntyi Maurin puoleen:

-- Tekö olette Pohjois-Pohjanmaan vouti?

-- Teidän palvelukseksenne, jalot herrani.

-- Niin, nimeni on Bagge, tämä on poikani. Olen kulkemassa hallituksen puolesta järjestämässä uutta sotaväenkirjoitusta ja samalla ottamassa selkoa niistä meteleistä, joita täältä kuuluu. Teiltä saan pyytää tarpeellisia tietoja.

-- Käykää sisään, käykää tupaani.

Vieraat menivät edeltä, ja vouti puhalteli vielä pari kertaa pihalla, ennenkuin seurasi perässä. Herra Jumala, kuinka hän oli säikähtänyt...

IV.

Hurja noita huolinevi, Epäkelpo keksinevi Viittä kuutta vainovuott Seitsentä sotakeseä. Ei noita uro totelle, Vääjänne väheäkänä. Tuo mulle sotisopani Vanhat vainovaatteheni. Itse käyn isoni miekan, Katson kalvan taattoseni Viikon on vilussa ollut, Itkenyt ikänsä siellä Kantajata kaipaellut.

Oulujoen suulla Merikosken alla, siinä missä Oulun kaupunki nykyään sijaitsee, oli jo 16:nnen vuosisadan lopulla vähän kauppalan tapaista. Paikan asema tekikin sen siihen sopivaksi. Siellä oli liminkalaisilla (Oulun suu ja jokivarsi kuului siihen aikaan vielä Limingan pitäjään) laivansa, siellä kulkivat tukholmalaiset ja turkulaiset kaupparetkillä, ja oli heillä siellä yli talvenkin varastojaan ja aittojaan. Merikosken saarella oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ollut pieni puulinna suojelemassa jokisuuta Vienan rauhattomain naapurien retkeilyiltä, vaikka se nyt jo hoidon puutteessa oli aivan jäänyt lahoamaan. Koko ryhmä pieniä asuinrakennuksia oli yhdessä koossa niemekkeellä joen ja meren välillä, olipa muutamia suurempiakin, kuten voudin ja papin sekä jonkun vauraamman kauppiaan talot.

Siitä ylöspäin pitkin jokivartta oli sitten aina vähän päästä vankanlaisia taloja, joiden omistajat lohikalastuksen avulla pysyivät voimissa paljon paremmin kuin esimerkiksi Limingan kirkonkylän tilalliset. Niiden joukosta veti heti huomiota Krankkalan vankoista petäjistä rakennettu talo korkealla jokitörmällä. Tämän päätalon pihalla kihisi jo aamusta asti edellämainittuna päivänä kokoontunutta joukkoa. Rivi hevosia oli sidottu rinnakkain aitovierelle, toisia saapui vähän väliä, ja miehet keskustelivat ryhmittäin pihalla ja siirtyivät sieltä yksi toisensa perästä talon uuteen tupaan, jossa Hannu isäntämiehenä kohteliaasti otti vieraita vastaan. Vanha Martta-emäntä juoksi tulisessa touhussa edestakaisin vanhasta pirtistä uuteen, komenteli ohimennen renkejä ja piikoja pihalla ja ehätti aina sanomaan jonkun ystävällisen tervehdyssanan uudelle vieraalle. Pitihän hänen toki talon kunnian puolesta toimittaa kaikille syötävää ja juotavaa sillä aikaa, kun he siellä odottivat kokouksen alkua. Vielä näet ei Limingan kirkolta ollut saapunut ketään, eivätkä kaikki iiläisetkään.

Vanhan tuvan portailla kevätpäivän lämpimässä paisteessa istuivat sillä aikaa Krankan nuori Johanna ja Vesalan Helinä hartaasti keskenään supatellen. He olivat ystävyksiä lapsuudestaan saakka, mutta nyt he eivät olleet Vesaisen onnettomasti päättyneen häämatkan jälkeen ensinkään tavanneet toisiaan, joten heillä olikin paljon keskusteltavaa ja kerrottavaa. Tuhansia pikkusalaisuuksia, joita tytöillä aina on, he nyt ilmaisivat toisilleen; siinä kuiskittiin, siinä naurettiin, ja Helinäkin, joka viime ajat oli ollut omituisen surumielinen ja harvapuheinen, suli taas entiselleen iloiseksi ja hilpeäksi, jotta Juhon, joka pihan takaa sitä katseli, kävi oikein mieli hyväksi. Tytöt olivat samanikäisiä, seitsemäntoista tienoissa molemmat, mutta luonteeltaan ja näöltään hyvin erilaiset. Johanna kookas kasvultaan, tummaverinen, mustat, palavat silmät, vilkkaat liikkeet, terävä ääni. Helinä taas melkein lapsellisen hento, pienikasvuinen, tuuhea liinatukka; hänen sirotekoisista kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja naisellisuutta, ja hiukan surumielisesti säteilivät hänen suuret, siniset silmänsä. Vaan hyvinpä siltä näkyvät sopivan yhteen, arveli Juho heitä katsellessaan, taitaisivatpa sopia sukulaisinakin.

Yleiseen oli näet tunnettua, että Krankan Hannu mielisteli Helinää, vaikk'ei niistä tuumista näihin asti ollut sen todempaa tullut, kun Helinä vielä oli niin nuori. Mutta vaikka Juho ja Hannu olivat hyviä ystävyksiä, ei Juhon kumminkaan olisi tehnyt oikein mieli antaa sisartaan, josta hän piti harvinaisen hellää huolta, tuolle hiukan hulivililuontoiselle miehelle. Vaan nyt hän arveli, että niin lienee kumminkin parasta, onpahan tyttö sitten korjuussa.

Milloin ehti, juoksi Hannu aina pihan ylitse lausumaan tytöille ohimennen joitakin sukkeluuksia. Helinä oli hänen mielestään isosti kehittynyt sitten viime näkemän, ja nyt hänessä kypsyi varmaksi ajatus, että siitä hänen tulee saada emäntä taloonsa.

-- Jää tänne, Helinä, huomiseksi, hommataan tanssit ja vietetään sitten jo edeltä käsin sinun Ahmasi peijaita, kehoitti hän taas, istahtaessaan hetkeksi tytön sivulle siihen portaille.

Mutta samassa kävi taas Helinä aivan vakavaksi ja miettivän näköiseksi eikä vastannut mitään. Sellaiseksi hän meni aina, kun ruvettiin puhumaan hänen ryöstämisestään ja hänen matkastaan Ahman kera Iin kirkolle. Monesti se oli hänen kotonaan merkille pantu ja oli arveltu, että tyttö mahtoi siinä hämmingissä niin säikähtyä ja typertyä, että koko se retki vielä oli hänessä jonkinlaisena pelottavana mielikuvana, joka uudistui aina kun sitä mainittiin. Tarkemmin hän ei ollut kertonut tuosta retkestä vielä kellekään, ja kotona oli arveltu, että lapsi parka ei mahda tietää itsekään, miten se kaikki oli tapahtunut. Sen hän vain kertoi, että Ahma ei ollut häntä pahasti kohdellut, oli päinvastoin hyvin hellästi pidellyt.

Hannun mentyä rupesi nyt Johanna ystävättäreltään tiedustelemaan Ahmasta.

-- Olihan se hyvin julma ja ilkeä mies se Ahma?

Helinä vitkasteli kauan aikaa vastatessaan. Maahan katsellen puhui hän sitten:

-- Ei ollut julma eikä minulle ilkeäkään... Olihan se julma, kun tappoi isä vainajan ja poltti talon ... mutta en tiedä miksi, minusta ei hän tuntunut julmalta.

-- Toki sinä pelkäsit kauheasti, että nyt hän sinutkin tappaa, kun lähti kantamaan ulos.

-- Pelkäsin ensi hetkessä, vaan sitten en enää osannut pelätä. Hän kantoi minut niin hellävaroen ja keveästi käsivarsillaan, ei rääkännyt eikä retuuttanut. Pelkäsinhän minä, ei henki tahtonut kulkea, vaan se tuntui samalla niin turvalliselta. Ja kun hän sitten nosti minut rekeen ja lähti ajamaan, pääsi minulta ensiksi itku. Vaan hän puhutteli minua ystävällisesti, kääri minut lämpöiseen raanuun ja oman kaulahuivinsa sitoi päähäni. "Älä itke, tyttöni", sanoi hän, "älä itke, ei sinua sutten syötäväksi viedä." Ja koko matkan hän sitten niin ikään tarinoi niinkuin hyvälle tuttavalle. Enkä tiedä miten kävi, mutta sitten en enää itkenytkään, istuin siinä vain, katselin metsään ja kuuntelin...

-- Mitä hän sinulle kertoi?

-- En muista, en tainnut kuullakaan. Kertoihan se, että hänellä on siellä kaukana Maanselän takana komea talo ja sinne hän aikoi minut viedä emännäkseen. Eikä minua siellä pahoin kohdeltaisi, vakuutti hän, ei työllä rasitettaisi, vaan itse saisin siellä hallita ja elää miten tahtoisin. Ja hän lupasi minulle kauniita hameita ja hopeasolkia... Ja sitten hän sanoi, ettei hän koskaan enää kävisi sotaa, vaan jättäisi meidän koditkin iäksi rauhaan. En muista mitä hän lupasi ja mitä hän kertoi, vaan myötään hän puhui, ja hänen äänensä soi minusta lempeältä, sitä kuuntelin.

-- Etkö sinä koettanut karata?

-- Hänen käsistään -- en. Tuntui niin omituiselta, tuntui ikäänkuin minun olisi täytynyt seurata häntä, vaikka hän olisi minut päästänytkin lähtemään. Minusta tuntui niin hyvältä, että minä voisin sovittaa nämä veriset taistelut. Ja kun sitten tultiin Iin pappilaan ja siellä naiset itkivät ja säälittelivät minua, niin oli minusta melkein turvallisempi istua Ahman vierellä...

-- Mitä puhut? Turvautua ryöstäjääsi?

-- Niin, katso, en voi sitä käsittää itsekään. Mutta kun hän sitten juoksi tuvasta pois ja jätti minut sinne, silloin ajattelin, että jättiköhän se noin? Ja kun hän riensi takaisin ja kaappasi minut syliinsä, niin en osannut vastustella, annoin hänen kantaa, en ajatellut mitään...

Tyttöjen keskustelun loppupuolella oli Martta-emäntä pysähtynyt kynnykselle kuuntelemaan. Hän kauhistui Helinän tuumia kuullessaan ja tuli oikein asiata tehden torumaan:

-- Sinähän hourit, lapsi parka. Tiedätkö sinä ketä tuolla tavoin kehut? Etkö tiedä, että juuri tuo Ahma on sinun suvullesi ja koko maakunnalle tehnyt suurinta hävitystä ja tuhoa? Sellaisesta miehestä ei saa tuolla tavoin puhua eikä ajatellakaan. Olet ollut sairas ja olet vieläkin...

Helinä ei vastannut sanaakaan, vaipui vain taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Hän ei käsittänyt, miksi kaikkien täytyi pelätä ja vihata tuota miestä. Hänenkin täytyi nyt pelätä häntä, jos se vielä tulisi, ja hän pelkäsikin jo itse ajatusta, että Ahma palaisi takaisin, mutta hän tiesi samalla, että jos Ahma tulisi, niin se voittaisi hänet taas.

-- Parempi että tulette auttamaan minua ruoanlaittopuuhissa kuin istutte siinä ja tarinoitte joutavia, kehoitti Martta-muori ja vei tytöt mukaansa keittohommiin. --

Tällä välin olivat jo useimmat kokoukseen aikojista saapuneet, ja uudessa tuvassa oltiin jo varsinaisissa keskusteluissa innokkaasti kiinni. Kysymys oli kaikille entuudestaan tunnettu, ja iiläisistä oli Kaupin isäntä vanhimpana kertonut, miten he olivat aikoneet panna retken toimeen. Heillä oli tuumana tehdä heti ensi kesäkelillä, jolloin joet vielä ovat tulvillaan, retki Iijokea ylös ja Oulankaa alas Kannanlahteen. Sieltä pitkin kyliä Vienan Kemiin ja täältä retki Solovetin rikkaaseen monasteriin, joka pitäisi hävittää tukkunaan, koska se oli, kuten oli tunnettua, varsinaisena kiihotusahjona, josta hävitys joka vuosi sukeusi Pohjanmaalle. Mutta tällaiseen laajaan retken suunnitelmaan tarvittiin väkeä mukaan niin paljon kuin mahdollista, ja välttämätöntä olisi sen vuoksi, että ainakin kaikki kolme pohjoisinta Pohjanmaan pitäjää yksimielisesti ja miehissä yhtyisivät kostoretkeen. Tällä retkellä koetettaisiin juuriaan myöten kiskoa Vienan puoleisista heidän hävitysintonsa, joka oli näille maille niin turmiollinen. Se retki tulee kyllä maksamaan kustannuksensa ja korvaamaan senkin tappion, minkä maanviljelys miesten poissa ollessa kärsii, sillä kylät Venäjän Karjalassa ovat suuret ja rikkaat. Aikaa on vielä varustautumiseen, hän jatkoi. Hyökkäys on tehtävä niin nopeasti kuin suinkin, vihollisten aavistamatta.

Se oli ehdotus, lyhyt ja selvä. Nyt piti vain tietää, mitä muut arvelivat.

Liminkalaiset olivat kauan aikaa äänettöminä, supatusta vain kuului miesten joukosta. Pirtin perällä pöydän ympärillä oli etevimmillä isännillä paikkansa, ja siellä istuivat myös Limingan kirkkoherra Henrik ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka oli ollut vierailemassa veljensä Kaapron luona Limingan kirkolla ja nyt lähtenyt tähän kokoukseen estääkseen jos mahdollista pohjalaisia ryhtymästä uusiin hyökkäysretkiin. Tänne pirtin perälle kääntyivät kaikkien katseet, sillä näiden miesten neuvojahan he olivat tottuneet ennenkin kuuntelemaan. Hetken kuluttua nousikin Kalajoen kirkkoherra istualtaan ja puhui lämpimällä, kauniilla äänellä ja sujuvalla suomen kielellä: