Part 13

Lumisade oli yltynyt sakeaksi tuiskuksi. Niin tiheään lappoi taivas suuria lumihiutaleita, että melkein sauvallaan saattoi leikata ilmaa, eivätkä hiihtäjät voineet nähdä kuin sylen matkan eteensä. Hiljaa kuin haamut he hiihtivät pehmoisen lumitantereen yli, eikä kuulunut suhahdustakaan koko autiossa luonnossa, kun he saapuivat paaluaitauksen edustalle, johon jättivät suksensa. Nopeasti murrettiin aukko särjettyyn muuriin: sisäpuolella oli kaikki äänetöntä ja tyhjää, näytti siltä kuin koko kaupunki olisi vaipunut raskaaseen uneen. Viipymättä juoksivat Vesaisen miehet sen parinkymmenen sylen levyisen aukon yli, joka erotti muurin kylän rakennuksista, ja ensimmäiset joukot syöksähtivät jo kaduille.

-- Iskenpä tulta ja sytytän tuon latopahaisen soihduksi ja merkiksi, eihän tässä sokkelossa muuten osaa mihinkään, virkkoi Torvinen Vesaiselle, kun he muutaman ladon ohi jälkijoukossa samosivat, ja päästi samassa kipunan kuiviin heiniin, jotka kohta roihahtivat tuleen. Mutta kun he sen tehtyään juuri olivat jälkijoukon perästä työntymässä kaupunkiin, kuului takaapäin askelten kohinaa ja hiljaista puhetta. Miehet pysähtyivät.

-- Jokohan ollaan merrassa?

Kuuntelivat. Outo joukko kuului yhä selvemmin kahlaavan takaapäin.

-- Merrassa ollaan. Vaan perä on puhkaistava. Hei, miehet, Pohjanmaan miehet, takaisin, aukolle!

Kuin ukkosen jyminä kajahti tämä Vesaisen huuto yön hiljaisuudessa, ja jäljimmät miehet, jotka sen kuulivat, pyörähtivät takaisin päin. Pian he huomasivat vihollisjoukon hiipivän takaapäin, ja Vesaisen ympärille keräytyen he ryntäsivät sitä vastaan.

Sieltä tuli Ahma puolensadan miehen kanssa. Halosen laskemat Petsingin vangit olivatkin ajoissa ehtineet Kuolaan kertomaan Vesaisen sotatempusta. Ahmalla oli heti vastajuoni ollut valmiina. Hän keräsi heti 50 varmaa miestä valiojoukoksi ja piilousi niiden kanssa muurin kupeelle aittojen ja kinosten taakse. Muu varusväki vetäytyi kaupunkiin talojen suojaan. Oli tarkoitus saartaa hyökkäävä vihollinen kaupungin kapeilla kaduilla kahden tulen väliin, sulkea siltä paluutie ja hävittää se siellä yön pimeässä viimeiseen mieheen asti. Siksipä nyt Ahma hiipi ääneti kuin väijyvä ilves esiin, luullen koko Vesaisen joukon jo hajaantuneen kaupunkiin ryöstämään.

Mutta se pieni parvi, minkä Vesainen sai huudetuksi kokoon, ilmestyi hänelle pahimmoilleen vastustukseksi. Pimeällä hangella syntyi tuima ottelu. Vesainen ja Torvinen huomasivat, että heidän täytyi, maksoi mitä maksoi, saada muurinaukko anastetuksi takaisin käsiinsä, että heidän miehilleen, joiden kimppuun sotaväki kaupungissa hyökkäsi, avautuisi paluutie vapaaksi. Siksi he hurjalla vimmalla iskivät paljon voimakkaampaa vihollista vastaan. Yön pimeys esti näkemästä joukkojen suuruutta, he löivät vain edestään kenen näkivät palavan ladon himmeässä tulessa vastaansa ryntäävän, askel askelelta he työnsivät vihollista takaisinpäin. Ahma peräytyi paaluaidan aukolle, sen hän ainakin aikoi pitää käsissään. Mutta siinä peräytyessä joutuivat hänen miehensä sekaisin, hajaantuivat, eivät pimeän päässä osanneet erottaa ystävää ja vihollista, vaan kolhivat toisiaankin erehdyksissä kuoliaiksi. Ahma kyllä koetti karjunnallaan pitää heitä koolla äänensä ympärillä. Vesainen tunsi tuon äänen, ja hänen jäntereensä pinnistyivät kahta tarmokkaammiksi. Hänen pieni joukkonsa pysyi kiinteästi koossa ja työntyi päällikkönsä jäljestä varmasti eteenpäin.

Jo oltiin aukolla. Tiheäksi ryhmäksi keräsi Ahma miehensä siihen, vaan kuin vasama hyökkäsi Vesainen arvelematta kohti, ja epätoivon vimmassa, tietäen henkensä siitä riippuvan, taistelivat hänen harvat miehensä hänen ympärillään. Miehiä kaatui kuin heinää, ja Ahman joukosta rupesi jo yksi ja toinen vetäytymään aukolta syrjemmäs, vaikka päällikkö kyllä itse tulisesti taistellen huusi heitä pysymään koossa.

Mutta huutoja kuului jo kaupungistakin. Kuolan voivodin sotamiehet olivat rynnänneet ryöstäväin pohjalaisten kimppuun ja ruvenneet tekemään tuhoa heidän joukossaan, arvellen että he jo olivat takaapäinkin saarretut. Pohjalaiset pökertyivät ensi aluksi, moni mies eksyi väärälle suunnalle ja kaatui; pimeän päässä eivät useat tienneet mihin päin peräytyä. Hannu, joka oli etujoukkoa johtamassa, koetti kyllä kerätä miehiään vastarintaan, ja vihaisesti kamppailtiin kaduillakin. Mutta iskuja kolahti solista ja nurkkain takaa, ja pelon valtaamia miehiä kaatui tukuittain. -- Peräytykää tulen liekkiä kohden! se huuto kajahti vihdoin pohjalaisten joukossa, ja se heistä useimmat pelasti. Yksitellen ja pieninä ryhminä he juoksivat palavaa latoa kohden ja ehtivät vihdoin aukolle, jossa Vesainen miestensä kanssa hurjasti kamppaili avatakseen peräytyville paluutien. Ja näiden apumiesten tultua kääntyivät Ahman miehet aukolta pois ja pakenivat.

Mutta silmittömän hurjasti taisteli siinä vielä Ahma itse kymmenkunnan miehen kanssa; kuoleman kolauksen sai jokainen, joka koetti heidän ohitseen päästä ulos. Väkevänä kuin karhu ponnisteli kyllä Vesainen syrjäyttääkseen hänet edestään, mutta sukkelana väisti Ahma iskun ja antoi itse. Tulta hehkuivat näiden vanhain verivihollisten silmät, kun he taas kerran tappelivat vastakkain, ja katkonaisia huudahduksia pääsi heiltä iskujen välillä:

-- Nyt et livistä kynsistäni!

-- Jäät sinä jos minäkin!

Mutta taistelun kuumuudessa kiersi vanha Torvinen sivulta päin aukolle ja teki ryntäyksen selän takaa. Ahma käännähti päin, ja rinta lävistettynä kaatui vanhus ääntä päästämättä hangelle. Vesainen näki sen, ja hurjalla liikkeellä hän sysäsi keihäänsä Ahmaa kohden; tämä väistyi, keihäs jysähti hirteen, katkesi kahdeksi, mutta tynkä kädessä syöksyi Juho Ahmaan käsiksi ja iski päähän niin, että mies kepertyi tantereeseen. Vesainen veti jo miekan huotrastaan lopettaaksensa siihen paikkaan verivihollisensa ja vaarallisimman vastustajansa, mutta samassa välähti uusi ajatus hänen mielessään. Hän tempasi kaatuneen vastustajansa vyöstä kiinni, veti perässään aukon ulkopuolelle, sitaisi siltä siellä kädet ja jalat omalla vyöllään ja jätti hangelle, kiirehtiessään taistelupaikalle takaisin.

Paluutie oli vapaa, juoksujalkaa kiirehtivät pakenevat miehet siitä ulos. Vesainen huusi heitä pysähtymään siihen, mutta useimmat riensivät seisahtumatta suksilleen ja lähtivät kiireen vilkkaa hiihtämään joen jäätä kuormastolleen. Muutamain kymmenien miesten kanssa Vesainen vain vartioitsi aukkoa, kunnes kaikki olivat ehtineet kaupungista. Viimeisenä tuli sieltä Krankan Hannu, joka harvenneine joukkoineen oli kaupungissa vihollista vastustellut. Ja odottamatta, tulisivatko kuolalaiset heitä takaa ajamaan, lähti Vesainenkin viimeisten miestensä kanssa paluutielle. Hän ei olisi tuosta salajuonesta säikähtänyt, hän olisi ollut valmis heti tekemään uuden hyökkäyksen, jos miehet olisivat pysyneet koossa. Mutta vielä lähtiessään hän viskasi kahlehditun Ahman tyhjään ahkioon ja lähti vetämään perässään.

Kuolalaiset eivät ajaneet takaa, kiittivät onneaan, kun saivat jäädä rauhaan koteihinsa. Heidänkin joukkonsa olivat yön pimeässä arveluttavasti huvenneet, ja niistä jotka Ahma oli ottanut johtoonsa, ei palannut takaisin kuin joku ainoa. Parissa paikassa olivat Hannun miehet lähtiessään vielä ehtineet pistää tulen rakennuksiin, ja henkiin jääneillä miehillä oli kyllin tekemistä liekkien rajoittamisessa, joita tuuli pyrki levittämään laajemmalle. Ja koko yön ja aamun he peläten vartoivat uutta hyökkäystä.

Vesaisella olikin aie, annettuaan miestensä levätä muutamia tunteja, tehdä uusi hyökkäys. Paljon oli tosin pohjalaisia kaatunut, sen hän tiesi, mutta vihollinen oli myöskin heikontunut, sen paras mies oli vankina; ainoastaan Halosen petoksen ja salajuonen vuoksi oli vastarinta tällä kertaa onnistunut. Mutta aamulla...

Se uhka mielessään nukkui Vesainen nuotion ääreen uupuneiden miestensä keskelle. Mutta kun aamulla noustiin, huomattiin, että suuri osa miehistöstä oli kateissa. Halosen olivat yöllä hänen ystävänsä vapauttaneet, ja hänen kanssaan oli noin 50 miestä lähtenyt leiriltä hiihtämään omille teilleen, vieden osan saaliista mukanaan. Kun yöllä noin 50 miestä oli Kuolan muurien sisäpuolella kaatunut, oli retkikunta nyt siksi heilikö, ettei sen enää ollut ajattelemista lähteä uuteen rynnäkköön. Harmistuneena Vesainen kuuli tämän kavaltajan uuden petoksen ja huudahti:

-- Meidän on lähdettävä perästä viilettämään ja tuomaan miehet takaisin.

-- Mitäpä siitä olisi hyötyä? epäilivät Hannu ja Kaupin ukko. -- Ei niihin kumminkaan enää voisi taistelussa luottaa.

-- Ei, mutta rangaistuksensa niiden täytyy saada. Ja sen pitää olla ankara, sillä heidän takiaan jääpi nyt meiltä Kuola valloittamatta. Hirtettävä ne petturit on joka mies.

-- Vaikea taitaisi olla heitä nyt tavata, jäljetkin on tuisku peittänyt. Mutta ei ne silti väistä rangaistustaan. Ehditään ne tavata vielä kotonakin, minnepä ne muualle voivat hiihtää kuin sinne.

-- Odottakoot sitten siellä. Mutta sinne kai tästä täytyy meidänkin painaa.

Muu ei auttanut -- paluumatkaan täytyi ryhtyä. Karvain mielin antoi Vesainen siitä käskyn joukoilleen.

Mutta Halosen miehiä ei enää koskaan tavattu. He eivät uskaltaneet palata takaisin Pohjanlahden rannalle, sillä siellä he arvasivat kurituksen olevan odottamassa. He sen sijaan retkeilivät ryöstellen lappalaiskylissä, hyökkäilivätpä Vienan puoleistenkin metsätaloihin, mutta saivat viettäessään kulkulaiselämätä, kärsiä paljon kurjuutta; moni heistä hupeni taipaleille. Myöhemmin kuultiin Pohjanmaalle, että heidän joukkonsa oli keskenään riitaantunut ja hajaantunut, muutamat olivat hiihtäneet takaisin Jäämerelle ja jääneet sinne kalastajiksi, toiset olivat Halosen kanssa kevään tullen pysähtyneet Kitkanjärven asumattomille rannoille, rakentaneet sinne piiloon pirttipahaset, ruvenneet siellä maata viljelemään ja siten, otettuaan lappalaistyttäriä vaimoikseen, perustaneet Kuusamon ensimmäisen suomalaisen uudisasutuksen. --

Pahasti oli Vesaisen joukko siten pilkkoutunut ja hajaantunut Kuolan edustalla. Tuo komea retkikunta, joka pari kuukautta sitten niin suurella innolla hiihti Lapin kylmäin tunturien yli Jäämerta kohden, oli nyt supistunut vähempään kuin puoleen lukumäärästään. Parisataa Pohjanmaan talonpoikaa oli taas sotaretki nielaissut, useimmat olivat kaatuneet ja saaneet hautansa noissa kaukaisissa nietoksissa, osa retkeili vielä koditonna ja turvatonna jääkylmiä aavoja pitkin, uskaltamatta enää koskaan palata vanhojen, kotoisten liesien äärelle. Äidit ja vaimot ja orvot lapset odottivat taas ikävöiden ja haikein mielin elättäjäänsä ja kotiensa turvaa. Useimmat odottivat turhaan.

Ja kuitenkin tuon retken tulokset jäivät puolinaisiksi, ja se se Vesaisen mieltä eniten kaiveli ja hurjisti. Kaikki jäi häneltä aina puolinaiseksi, keskeneräiseksi, aikeet ja suunnitelmat eivät koskaan täydelleen toteutuneet. Ja kumminkin hän niin sydämestään oli aina kaihonnut saadakseen aikaan jotakin täydellistä, eheätä työtä, suurta, kokonaista! Mutta häntä kahlehti aina kohtalon pakko. Silmänkantaman päähän jäi häneltä Vienan retkeltään Soloveti seisomaan täyteen loistoonsa, vaikka sen hävitys olisi voinut yhdessä päivässä olla tehtynä. Kuolan edustalta hänen nyt täytyi moniviikkoisten yritysten jälkeen hiihtää pois ja jättää kaupunki siihen puolipalaneena paikoilleen, -- supistuneella joukollaan hän ei sitä jaksanut valloittaa!

Niitä hän mieli katkerana mietti hiihtäessään joukkoineen Tulomajokea ylöspäin ja suunnaten kulkunsa vanhoja poroteitä myöten Sodankylän ja Kittilän Lapin kautta takaisin Kemin ja Tornion suita kohden. Mutta oli hänellä katkeruudessaan kumminkin jonkun verran hyvitystäkin. Olihan hän ensimmäisen tehtävänsä saanut kunnolleen täytetyksi: Petsamossa ei ollut enää kiveä kiven päällä. Olihan hän Turjan niemellä saanut isketyksi semmoisen pelon ja kunnioituksen pirkkalaisten poikia kohtaan, että nämä tästä lähtien saattoivat syystä kysyä sieltä perintöään. Ja olihan hänellä -- seikka, mikä häntä enin hyvitti -- mukanaan vankina tuo suurin kiusantekijänsä, vaarallisin vihollisensa, vastustajain paras mies ja mielevin sankari. Hiihtihän Ahma tuossa vangittujen joukossa Pohjanmaata kohden. Se oli mieluinen tuotava se, se korvasi paljon.

Mielellään hiihteli Juho vankien kupeella, jotka, vaikka sijoitettuina keskelle joukkoa, kumminkin olivat köysillä kaksittain sidotut, etteivät jossakin äkkimutkassa ehtisi pakoon puikahtaa. Hän nautti nähdessään, miten Ahma siinä äänetönnä ja synkkäkatseisena raskaasti hiihti länttä kohden, ja kuullessaan miten vartijat häntä ilkkuen kiirehtivät, milloin hänellä sukset kovin haluttomasti näyttivät juoksevan.

-- Paina menemään, Ahma, taival on pitkä, saat kerrankin kuopaista, ennenkuin ollaan Pohjanlahden rannalla!

Joskus kutkutti kiirehtijä Ahmaa keihääntutkaimella selkään, ilkkuen:

-- Pois minä sinusta laiskuuden otan. Hiihdithän sinä ennen uupumatta päivät ja yöt, kun olit matkalla meidän kyliä ryöstämään.

Ja yöpaikoissa varsinkin, joissa retkeläiset nuotion ääressä illoilla lepäilivät aterioiden ja tarinoiden, sai Ahma kärsiä vielä pahemman pilkan. Siellä Juho usein kertoili tovereilleen, kuinka hän, kun lähtisi Ruotsiin tekemään tiliä Kaarle-herttualle retkistään, veisi Ahman mukaansa hoviin ja kertoisi vielä, että tässä se nyt on se mies, joka on vuosikausia Pohjanmaata poltellut.

-- Rahan edestä sitä siellä näytellään ja lopuksi ripustetaan Tukholman portin kaareen kuivamaan.

-- Eikä siellä taida enää Ahman kynnet auttaa?

-- Ei, ne on jo katkottu. Mutta syö, mies, että sinne asti jaksat!

Niin sanoen viskasi Vesainen halveksivasti niinkuin koiralle Ahman eteen poronluun nakerrettavaksi.

Makuulle ruvettaessa sidottiin Ahmalta aina kädet ja jalat tiukalle, vieläpä kytkettiin mies tanakasti kasvavaan näreeseen kiinni.

Siinä makasi sitten karjalaisten sankari liikkumatonna, äänetönnä. Ei huokausta päässyt koskaan hänen rinnastaan, ei kirousta hänen huuliltaan, kasvojen ilme oli värähtämätön, kylmä, ja silmät olivat puoliummessa kääntyneet talviyön tähtitaivasta kohden. Pinta oli tyyni, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään, ei tuntevan mitään. Mutta sisässä riehui myrsky; levottomina, rajuina kuohuilivat siellä vihan katkerat laineet, ja väkisin hillityn koston himo kyti kärsimätönnä rinnassa sidotun miehen. Voimaa, rajua, ärsytetyn pedon kiihottunutta voimaa hän tunsi jäsenissään, mieltä poltteli hehkuva halu ruhjoa mäsäksi koko tuo ilkkuva joukko, lentää surman henkenä yli tämän vihamielisen leirin, iskeä, tappaa, silpoa niinkuin ennen ja julmemmin kuin koskaan... Mutta siivet oli leikattu. Siinä täytyi maata ja salata vihansa.

Yksi varomaton liike oli hänet pettänyt; hyvin lähellä oli jo ollut, että hän itse olisi päässyt Vesaisen sijaan ja Vesainen hänen. Hän olisi saanut kytkeä tuon kirotun vihamiehensä oman nuotionsa ääreen -- oih, kuinka hän olisi ilkkunut katsellessaan, miten Pohjanmaan peto vääntelehti kahleissaan ja purki voimatonna kiukkuaan...! Tuossa se makasi nyt parin sylen päässä, vielä nukkuessakin voittajan ilkkuva hymy huulillaan... Jos pääsisi sitä tuohon kolhaisemaan...

Jo leimahtivat Ahman kylmät katseet tulena, ruumis kiemurteli, suonet pullistuivat voimain ponnistuksesta, ja hamppuinen köysi narahti... Vaan se kesti.

Siinä voittaja makasi, ja voitettu ponnisteli turhaan. Ei auta, täytyy maata kahleissaan. Kauas on jo jäänyt kotoinen ranta, vihollisen maa lähenee, joka ilta ollaan sitä lähempänä, joka tunturi, joka lasketaan, asettuu muuriksi kodin ja vangin väliin. Siksi juoksivat sukset toisinaan raskaasti, siksi tuntui vastamaiselta taival. Monesti Ahma ennen oli ne matkat hiihtänyt, mutta silloin oman joukon etunenässä, vapaana, voimakkaana. Nyt yksin, kahleissa, voimatonna...

Voimatonnako? Ei. Tulvillaan juoksi vielä elonvoimaa suonissa, väkevinä pullottivat lihakset. Ehkä taittuu kahlekin kerran vielä... Silloin suksi suhahtaisi ja savu suihkisi sauvan nenästä. Kotiinsa hän hiihtäisi, pyrynä hän keräisi miehensä, nuo vanhat, urheat, uskolliset, ja rientäisi kostamaan. Oih! sitä tulen liekkiä, sitä hurmeen virtaa, mikä hänen tiensä merkiksi jäisi... Mutta Vesaisen hän kietoisi näihin samoihin kahleisiin, silpoisi hänet vähitellen, jäsenen päivässä, ja viskaisi loput kärventymään hienosti hiillostavalle tulelle. Hän kostaisi ja nauttisi, nauttisi kostostaan, sammumattomasta, pohjattomasta kostostaan...

Niihin haaveiluihin hän, valvottuaan yöt, aamupuoleen nukahti ja jatkoi unissaan kostonsa nautintoja.

Mutta ilkkuva sysäys tai halveksiva potku katkaisi sitten unelmat. Hän heräsi kahleihinsa. Taas oli noustava suksille, taas lähdettävä hiihtämään raskasta taivalta, painamaan myötään kaukaista länttä kohden, joka potkaisulla poikemmas kodista ja lähemmäs vihamielistä rannikkoa.

XVI.

Se oli surma suuren miehen, Kuolo kuuluisan urobon.

Kiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä peräseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan kehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä hyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli kangaspuista päästänyt -- piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja Juholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.

Päivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain pöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja valahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa pitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään, mutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet syliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan lumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti eteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään. Siitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se kiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä soittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa kaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana kaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman soittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.

Annikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti kehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui tuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se sieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein nuhtelevasti kälylleen:

-- Voi sinua, Helinä, taas sinä unohdut tuota kannelta soittamaan, vaikka kesken ovat kaikki kiireiset työsi. Ei tiedä minä päivänä miehet palaavat retkeltään, Hannu haluaa varmaan jo keväällä viettää häät, eikä sinulla ole myötäjäisistäsi vielä puoletkaan valmiina.

-- Niin myötäjäiset, niitä en taas muistanutkaan, vastasi Helinä, vitkastellen ryhtyen uudelleen työhönsä.

-- Niitäpä sinun juuri tulee muistaa. Niitä kyllä Krankkalaankin nyt tarvitaan, kun kaikki vanhat varat poltettiin.

Taas istuttiin hetkinen ääneti, kumpainenkin muka töihinsä vaipuneena, mutta oikeastaan jatkoivat molemmat itsekseen noiden samojen äskeisten hiljaisten mietteiden hautomista. Odottavan ikävä, epäilevän toivo ja kalvava huoli ei heistä hetkeksikään tahtonut väistyä. Kotvasen kuluttua virkkoi Helinä:

-- Kunpa ne miehet jo tulisivat! Hannua minä en kyllä enää koskaan laske sotaretkelle, niin minua pelottavat nuo pitkät, kamalat matkat. Säikähdin niin tässä yhtenä yönä unissanikin, kun olin näkevinäni Juhon ja Ahman ajavan tuosta törmältä ylös pihalle rinnakkain samassa reessä, jossa Juho ja Hannu syksyllä lähtivät. Hannua ei ollutkaan matkassa, mutta Juho näytti minulle Ahmaa ja kysyi, enkö tunnekaan enää sulhastani...

-- Vieläkö se Ahma pyörii mielessäsi ja unissasi, sinä hupakko, torui Anni taas lempeästi nuhtelevalla äänellä. -- Etkö sinä siitä pelosta vieläkään ole irti päässyt? Eiväthän ne meikäläiset tällä kertaa ole siellä päinkään, jossa Ahma -- Jäämerellä, missä viipynevät.

Anni vaikeni, mutta lisäsi hetken kuluttua ikään kuin itsekseen:

-- Mutta saisivat ne miehet todellakin jo kotiutua, johan ne siellä aikoja sitten ovat valloittaneet luostarit ja muut, mitä siellä vielä virkaillevat. Mutta eivätkö nuo pian tullekin!...

Jo tammikuussa (1591) olivat Vesaisetkin saaneet kuulla Oravaisen tuoman sanoman Petsamon hävittämisestä joulupyhäin aikana ja pohjalaisten loistavasta voitosta. Iloa ja ylpeyttä se oli luonnollisesti heissäkin synnyttänyt, mutta erittäinkin se oli herättänyt hyviä toiveita, että miehet jo pian palaisivat. Mutta nyt oli jo helmikuu lopulleen kulumassa, eikä tulijoita vielä kuulunut. He odottivat yhä hartaammin joka päivä, usein viivähtivät joelle vilkaisemaan ja kiirehtivät aina ikkunaan, kun Peni haukunnallaan ilmoitti, että joku oli tulossa. Mutta retkeilijöitä ei kuulunut, ja turhaan he koettivat kotoisissa askareissaan unohtaa ikävänsä. Kätkyessä heräsi pieni mies, ja äiti nosti sen syliinsä ruokaa saamaan. Ja sille hän hyväillen jutteli hellällä äänellä:

-- Mutta tuleepa se isä pian, tulee se pikku Tapanin luo ja tuopi tuliaisia, tulee se...

Peni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan katsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he hiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle... Eikö ne ole Yli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle ... niitä ne on ... hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä...!

Miehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia kysymään, ennenkuin istumaankaan käski.

-- Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. -- Terveisiä laittoi Vesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.

-- Tuhannet kiitokset -- jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa, vieraat. Mutta minne se itse jäi, miks'ei jo tullut?

-- Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja Vesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut. Me muut painettiin suoraan kotiin.

-- No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.

-- Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin. -- Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken kuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: -- Jäi sinne paljon iiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui Torvisen isäntäkin Kuolan portille.

-- Isäkö kaatui, vanha isäukko -- sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö varten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne tappelupaikalle ... eipä malttanut ukko pysyä kotona.

Anni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti surusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen, onnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut pitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden perästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta naistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen. Vaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi hymyillä.

Mutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut sivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi arastellen:

-- Entä Hannu ... tuota Krankkalan isäntä...?

-- Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi tulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan -- ja tässäpä sen nyt morsiamen tunteekin... Siinä käsi, kussa kipu...

Punehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä, lohdutellen itkevää emäntää:

-- Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla olutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan tulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään tässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä, ennenkuin se Oulunlinnaan viedään.

-- Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. -- Eihän vain Ahma...?

-- Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on poltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies nuorissa, ei polttele enää.

-- Tuopiko se sen tänne, meille?

-- Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.