Part 12

Ja niin päätettiinkin, että samalla kun toiset hyökkäisivät eri tahoilta muureja vastaan ja etäämmältä ampuisivat, ryntäisi valiojoukko portin kimppuun ja koettaisi saada sen auki; sinne kaikki sitten keräytyisivät. Luostarin pajasta, joka oli kosken rannalla, varusti Vesainen itselleen raskaan kurikan, eikä hän antanut miehilleen pitkää miettimisen varaa, ennenkuin taas juoksujalkaa komensi joukon eteenpäin.

Sinkoili taaskin muurilta nuolia ja luoteja, vaan pysähtelemättä ryntäsi miesjoukko eteenpäin, ja kohta rytisi portti miesten iskuista. Mutta se oli vahvaa tekoa, vankat saranat ja lujat telkeet, ei se huojunutkaan vähillä lyönneillä. Ja ylhäältä muurilta lennähteli kiviä ja keihäitä särkijäin niskaan. Mutta voimakkaasti heiluili Vesaisen moukari, vihansa ja kiukkunsa vimmassa hän takoi raudoitettua petäjätä ja jo sinkoilivat sälöt ja halkeilivat palkit. Jälkiä tekivät toistenkin kirveet, telkeet taittuivat takaa, ja jo sai Torvinen kangen väännetyksi portin alle. Painettiin miesvoimalla, ja rytisten kaatui raskas salvos.

Huutaen juoksivat siihen Pohjanmaan miehet, ja verinen tappelu syntyi aamuhämärässä portin sisäpuolella. Hurjasti puolustivat luostarin miehet pihalla pyhää kotiaan, ja tuhoa tekivät heidän miekkansa ja keihäänsä ryntääviin joukkoihin. Vaan vimmatusti hosuivat pohjalaistenkin keihäät. Vesainen hyökkäsi etupäässä, ja mies kaatui hankeen hänen tapparansa jokaisen iskun alle. Puolustajain täytyi vähitellen peräytyä. Mutta vielä ovilla ja nurkkain takana he taistelivat, harventaen hyökkääjäin rivejä, ja muutamasta solasta välähti jo miekan terä Vesaisenkin pään varalle; vaan se isku kolahti Hannun keihäänvarteen, jonka tämä kiireesti ojensi väliin. Miekka putosi iskijän kädestä, vaan aseetonna seisoi Hannukin, kädessään keihäänvarren tynkä.

-- Iske tuolla, virkkoi Vesainen sotatoverilleen, tajuttuaan tapauksen, ja veti huotrasta kalliin lahjamiekkansa. -- Itsestäni on tämä tappara ottavampi.

Taistelua jatkettiin vielä kotvanen. Kellot soivat koko ajan kirkon tornissa, ja rannan tunturien kaiku vastasi surunvoittoisesti ja melkein valittavasti. Mutta kirkoista kuului lakkaamatta munkkien harrasta veisuuta, ja polvistuneina pyhäinkuvien eteen rukoilivat toiset ääneti kaikkivoivalta apua ja armoa. Mutta kiihottunut vihollinen työntyi myötään lähemmäs. Puolustajain joukko oli jo hajaantunut, ja yksityisiä pakenevia seivästettiin armotta portaita ja seiniä vastaan. Muutamat harvat vain pääsivät puikahtamaan portin kautta ulos ja pakenemaan lumiseen luontoon, muut, ketkä hengissä ehtivät, vetäytyivät kirkkoihin alttarien turviin.

Mutta turvaa ei ollut sielläkään, armoa ei annettu temppelin pyhätöissäkään. Taistelun kuumuudessa Vesainen seurasi miehineen kirkkoonkin, ja pian välähtelivät heidän veriset aseensa siellä sytytettyjen vahakynttiläin valossa. Vastarinta oli tulistanut mielet, taistelu oli kiihottanut veren; arvelematta, säälimättä nuo hurjistuneet miehet jatkoivat temppelissäkin murhatyötään. Verta valui virtana pitkin kirkon permantoa. Munkit alttarin edessä iskettiin kuoliaiksi, messuavain pappien joukkoon survottiin keihäitä, armonhuutoja ei kuunneltu.

Ylinnä kaikista riehui Vesainen itse; taas leimusi hänen silmistään tuo hurja, hillitön liekki, kasvot hehkuivat kuumuudesta, hiki valui ohimoita pitkin, ja tukka hulmusi valloillaan. Hän oli kuin huumauksissaan, iski, iski vain. Nuori uusikko oli kirkon nurkassa vaipunut polvilleen jumalanäidin kuvan eteen rukoilemaan. Sen hän keihäällään naulasi seinään kiinni. Itse valkopäinen igumeni oli kaikkein pyhimmässä puoleksi suljetun esiripun takana polvistunut alttaria vastaan ristiinnaulitun kuva kädessään, ja katseet olivat hartaina suunnatut taivasta kohden. Sen näki Vesainen, kerran vain hän survaisi keihäänsä, ja tummanpunainen veri ruiskahti alttarille.

Hän nautti, hän toteutti täällä sen, minkä oli aikonut Solovetissa tehdä, ja siitä hän riemuitsi. Ja vasta kun ruumis makasi ruumiin vieressä kirkon permannolla, hän käveli sieltä ulos vetäen veristä keihästä perässään, ja hänen jäykkäpiirteisille kasvoilleen oli levinnyt hurja hymy. Pihalla oli taistelu jo tauonnut. Pienen joukon olivat miehet vangikseen ottaneet, joitakuita kymmeniä oli päässyt pakoon, muut olivat saaneet surmansa. Toista sataa ruumista makasi kirkoissa ja käytävissä ja pihalla, jonka hanki punoitti verestä.

-- Nyt, miehet, ryöstäkää, tehkää puhdasta, sillä kohta ei tätä luostaria enää ole! huudahti Vesainen pihalle kertyneille miehilleen, pyyhkiessään hurmeista keihästään kinokseen.

-- Jätetäänkö ruumiit paikoilleen?

-- Jätetään. Mutta omain miesten ruumiit kerätään ja haudataan.

Itse ei hän viitsinyt ottaa osaa ryöstämiseen, vaan käveli Hannun, Torvisen ja muutamain muitten miesten kanssa katselemaan luostariin kuuluvia rakennuksia. Valkamassa oli joukko aluksia, ja niistä hän käski lyödä pohjat puhki, ja satamassa olevat aitat ja muut rakennukset sytytettiin palamaan. Luostarin karjatalo oli melkein autiona, ainoastaan pari puolikuoliaaksi pelästynyttä naispalvelijaa siellä lymyili riehuvaa vihollista. Sitten kun talo oli tarkastettu ja ryöstetty ja lehmistä pulskimmat keitoksi teurastettu, rupesivat miehet sitäkin sytyttämään.

-- Hei, siellä on vielä kaksi akkaa, huusi silloin muuan miehistä, joka oli saanut käsiinsä kiulullisen rieskamaitoa ja mieluisasti lämpimissään veti sitä nahkaansa.

-- Jäättekö sinne vai tuletteko ulos? karjaisi akoille nuotion tekijä, ja toinen potkaisi heidät menemään pihalle. Akat lähtivät pökerryksissään koikkelehtimaan pitkin hankea, upposivat kinokseen ja kompastelivat päällekkäin. Naureskellen sitä Vesaisen joukossa olevat miehet katselivat ja kävelivät edelleen karjatalon leimahtaessa liekkeihin.

Mäen nystyrällä, tunturiseinän kupeella, oli pieni puolilaho, saunantapainen pöksä. Se oli sama tupa, jonka Trifon Petsamon vuonoon asettuessaan itse omin käsinsä oli siihen ensi asunnokseen rakentanut. Kalliina muistomerkkinä oli sitä luostari säilytellyt, ja siinä asui erakkona yksin vanha munkki, joka oli vielä luostarielämästäkin tahtonut yksinäisemmäksi sulkeutua aivan häiritsemättä Jumalaansa palvellakseen. Ovenkin tupavähäiseensä hän oli naulannut kiinni, pienen aukon kautta hänelle vain oli ruokaa kannettu. Vesainen väänsi oven auki, ja nähdessään yksinäisen, nahkaryysyihin puetun erakon polvistuneena nurkassa hän heristi keihästään huudahtaen:

-- Ka, täällähän on vielä yksi eläjä, mitä varten hänet säästetään?

-- Juho, laske keihääsi, onhan jo verta vuotanut kylliksi, virkkoi Hannu astuen Juhon ja vanhuksen väliin. Häntä oli tuo murhaaminen jo ruvennut iljettämään, häntä puistatti nähdessään niin paljon ihmisen verta teurastamalla vuotavan.

Mutta vanhus kääntyi nurkassaan, katsoi vieraita verestävillä, syvälle kuihtuneisiin ja kalmankalpeihin kasvoihin vaipuneilla silmillään, jotka kytivät kuopissaan kuin hehkuvat kekäleet. Sitten rupesi pörheäpartainen leuka väkättämään, ja suusta, josta vuosikausiin luultavasti ei ollut kuuluvaa sanaa lähtenyt, tunki kolkko, vapiseva ääni. Hän oli karjalainen, puhui suomeksi:

-- Ojenna vain keihääsi, mies julma, iske kohti, ei siitä säpsähtäne sydämesi eikä omatuntosi soimanne. Sinunhan lienee työtäsi se tulenliekki, joka silmiini hohtaa, sinusta lähtöisin nekin huudot ja valitukset, jotka aamukauden ovat korviini soineet. Miks'et iske? Älä minua sääli, vaan sääli itseäsi, sillä kostosi koituu. -- Mitä lienettekin te kaukaiset miehet, jotka satutitte kätenne pyhään paikkaan, tahrasitte vaatteenne hurskasten miesten veressä. Turmioksenne sen teitte, sillä tietäkää, tuo viaton veri valuu kirouksena teidän päällenne. Saastutitte korkean juhlan, rikoitte pyhän joulurauhan, hävititte Herralle vihityn luostarin itse Vapahtajan syntymisen päivänä. Ilkutte tekoanne, rehentelette ja nauratte, vaan katkera on siitä palkkanne oleva. Ei moni teistä enää synnyinmaataan näe, et kotiisi ehdi sinäkään, synkkäkatseinen mies, sillä tiedä, Herra ei anna itseään pilkata eikä jätä kostamatta omiaan...

Ääni korahti vanhuksen kurkussa, ja uupuneena hän taas notkahti alas polvilleen jumalankuvansa eteen. Miehet seisoivat vielä kotvasen ovella äänettöminä ja miettivinä. Vanhan erakon sanat olivat heihin syvästi koskeneet. Eipä ollut moni ehtinyt matkan hurakassa eikä taistelun kiivaudessa muistamaankaan, että oli hävityksen päiväksi sattunut joulupäivä, juhla suuri ja pyhä, jota he lapsuudestaan saakka olivat oppineet hartaudessa viettämään. Sitä terävämmin vihlaisi vanhuksen kirous monen rintaa ja pani kauhistuen ajattelemaan tehtyä tekoa. Kävivätpä Vesaisenkin kasvot hetkeksi tavallista totisemmiksi, tuntuipa melkein, kuin olisi hänenkin sydämessään jokin vienompi kieli soimaavasti värähtänyt. Mutta ainoastaan hetkisen hän mietteissään seisoi, käännähti sitten ympäri ja virkkoi:

-- Pahasuinen äijä -- olisipa koukkuleuka kolautettava, vaan jääköön pesäänsä. Ei meitä noidat noidu eikä myrkkysuut kiroa, niin kauan kuin kädessä on keihäs ja sydämessä vaikkua!

Sillä välin olivat jo toiset miehet tehneet selvää jälkeä itse luostarissa, kantaneet ulos sen kalleudet ja sälyttäneet ne jo perille saapuneeseen kuormastoon. Kirkot ja asuinhuoneet, varastot ja aitat oli tyhjennetty, ja luostarin ruokavaroistakin he olivat makeimmat palat valinneet ja valmistaneet komeat ateriat, joita parhaillaan söivät, kun Vesainen taas palasi luostaripihaan. Syönnin päälle levähdettiin moniaita tunteja -- työpäivä olikin ollut yhtä rasittava kuin verinen.

Mutta pitkiin lepoihin ei ruvettu Petsamon muurien sisäpuolella. Vielä vallitsi pimeä yö, kun miehet jo lähtivät luostarista ja nousivat suksilleen. Tuli oli tehty moneen paikkaan, ja ahnaasti rupesivat liekit vinhan pohjatuulen virittäminä nieleskelemään kirkkojen ja rakennusten seiniä ja leimuilivat kohta katoilta räiskyen korkealle öistä taivasta kohden. Jo paloivat ympärillä puiset muurit, hangen pintaa myöten siveli niitä kuluttava liekki; jo romahti alas kirkon torni, ja kellot helähtivät valittaen kekäleihin pudotessaan ja särkyessään.

Hangella luostarin edessä seisoi kuormastonsa ympärillä pohjalainen retkikunta nauttien tuosta näystä ja lämmitellen sen paahteessa.

-- Se on komea nuotio, Hannu. Ei ole enää vastusta Petsamon luostarista, virkkoi Juho innostuneena.

-- Komea, mutta kamala. Melkeinpä pistää nenääni palavien ruumiiden käry.

-- Semmoista sen pitää ollakin sotamiehen tuoksun. Ja Kuolassa teemme vielä komeamman rovion.

Vähitellen romahtivat alas hiiltyneet seinät, liekit laskeusivat alemmas, Petsamon luostari suitsusi savuavina raunioina. Se oli maan tasalle hävitetty eikä kohonnut enää paikalleen.

Ainoastaan Trifonin puolilaho saunahökkeli seisoi vielä polttamatta mäen nystyrällä, ja ainoaksi eläväksi luostaripaikalle jäi sen yksinäinen erakko, jäi sinne makaamaan polvilleen tupansa nurkkaan jumalankuvansa eteen.

XV.

Jopa tiesi, jotta tunsi, Tiesi tielle tullehensa, Matkalle osannehensa: Eipä jaksa jalka nousta, Siin' on kuin kivinen kenkä.

Vielä hiilostivat Petsamon luostarin rauniot, kun Vesaisen retkikunta niiden ääriltä lähti hiihtämään, painaen Jäämeren rannikolta takaisin sisämaahan päin ja suunnaten kulkunsa Kuolan kaupunkia kohden.

Mutta Lapin vouti Niilo Oravainen erosi joukosta ja lähti parikymmentä miestä ja osa saalista mukanaan samoamaan länttä kohden Varankiin päin. Hänen piti rannikon lappalaisilta kantaa vuotuinen vero Ruotsille, ja hetki oli nyt siihen erittäin sopiva. Tuota veroa oli näet viime aikoma ollut hyvinkin vaikea saada. Norjalaiset viranomaiset eivät enää tahtoneet myöntää Ruotsille minkäänlaista verotusoikeutta Ruijan rannalla, olivatpa monesti uhkaavalla tavalla kieltäneet Oravaista siellä niissä puuhissa liikkumastakaan. Lappalaisia he myöskin olivat ankarasti varoittaneet Ruotsille veroa maksamasta, ja nämä, ollen pahassa välikädessä, koettivat siitä syystä vastustaa ruotsalaisia niin paljon kuin mahdollista. Olipa vielä sattunut kuten viime vuonna, että norjalaiset viranomaiset olivat väkisin ottaneet takavarikkoon sen veron, minkä Oravainen jo Ruotsille oli saanut kiskotuksi.

Mutta nyt Niilo katsoi hetken otolliseksi ottaa takaisin ne saatavansa lisän kanssa. Huhu pohjalaisten suuren retkikunnan tulosta oli jo Lapin harvaan asutuilla paikoillakin ehtinyt kulon nopeudella levitä vuonosta vuonoon ja synnyttää siellä pelästystä. Olivatpa norjalaiset viranomaisetkin siitä tiedon saaneet, ja heidän pääpaikassaan Vuoreijan linnassa oltiin jo pahasti säikähdyksissä että "ruotsalaiset", joksi he pohjalaista retkikuntaa nimittivät, suuntaisivat sotaiset aseensa kostoksi juuri heitä vastaan. Eipä siitä syystä tällä kertaa Oravaisen veronkanto koko rannikolla kohdannut minkäänlaista vastarintaa, hän sai ottaa niin paljon kuin ilkesi. Ja Varangista hän ylpeästi lähetti kirjurinsa Vuoreijaan kysymään, annetaanko sieltä takaisin niitä takavarikkoon otettuja veroja vai eikö. Ne tulivat paikalla. Nopeasti sai Niilo siten asiansa Jäämerellä toimitetuksi ja pääsi jo muutamain viikkojen perästä laskeutumaan kotipuoleensa, jossa hän kaikille riemuiten kuunteleville kotilaisille kertoi Vesaisen onnellisesta retkestä ja Petsamon luostarin perinpohjaisesta hävittämisestä.

Mutta Vesainen itse riensi Lapin lumisten tunturien yli joukkoineen täyttä vauhtia Kuolan vuonon pitkulaiseen perukkaan, ja jo kolmantena joulupäivänä hän hiihti Kuolanjokea ylöspäin kaupunkia kohden. Pitkästä hiihdostaan väsyneet ja äskeisestä voitostaan ylpistyneet miehet eivät olisi tahtoneet rasittaa itseään noin liioin ponnistelemalla, olisivat mieluummin halunneet hiukan lepäillä ja nauttia vaivainsa palkkiosta.

-- Keritäänhän se Kuolakin vielä polttaa, ei se pakoon juokse, murahteli muuan Paavo Halonen-niminen kemiläinen, kun Vesainen eräästä lappalaiskylästä kiirehti miehiä pois lappalaiskotien ja rasvaisten lihapatain äärestä. Ja häntä kannattivat monet nuoret miehet.

Mutta Vesainen ei hellittänyt. Hän tahtoi jos mahdollista äkkiarvaamatta valloittaa Kuolankin ja koetti siitä syystä kiirehtiä, ennenkuin kuolalaiset saisivat heidän tulostaan tiedon ja ehtisivät varustaa itsensä.

-- Sitten Kuolassa saatte levätä viikon ja herkutella niin paljon kuin mielenne tekee. Mutta hiihdetään ensin sinne.

Mutta Kuolaan oli jo kahta kautta saapunut tietoja Vesaisen tulosta, ja joulupäivinä siellä varustauduttiin minkä suinkin ehdittiin.

Vienan puoleiset karjalaiset olivat pitkin syksyä huolestuneina kuunnelleet sanomia pohjalaisten retkelle valmistautumisesta ja pelon vallassa vartoneet, mitä seutuja kohden retki ohjattaisiin. Olihan siellä Vienassa tosin nyt vähän sotaväkeä varalla, vaan eihän se koko pitkää rannikkoa ehtinyt puolustamaan. Varsinkin olivat huolissaan kannanlahtelaiset, joilla ei ollut sotaväestä ollenkaan turvaa. Vihoviimein saapui joulun alla heidän veronkantajiaan Kuolajärveltä, ja nämä kertoivat lappalaisilta kuulleensa, että Vesaisen retkikunta juuri oli kulkemassa Sodankylän ja Sompion kautta pohjoiseen päin. Kannanlahtelaiset arvasivat heti, että pohjalaiset riensivät Kuolaa kohden, mutta samalla he myöskin kohta tulivat ajatelleeksi, että retkikunta sieltä palatessaan luultavasti poikkeaa Kannanlähteen kostamaan viimeistä Iin hävitystä. Ahman mielestä, joka tunsi Vesaisen katkeran vihan, tämä oli melkein varmaa, ja hän sen vuoksi innokkaasti vaati, että oli kiireellisiin varustuksiin ryhdyttävä. Ja niin päättivätkin Kannanlahden miehet kiireimmän kautta lähettää sananviejiä Solovetiin ja Sumaan pyytämään sotaväkeä suojakseen. Mutta itse Ahma lähti parin miehen kanssa viemään varoittavaa sanaa Kuolan kaupungin ja maakunnan päällikölle. Jos Vesainen saisi Kuolassa selkäänsä, niin ei hän uskaltaisi Kannanlahteenkaan tulla, niin hän arvioi.

Ja tulista vauhtia hiihti Ahma, joka jo haavastaan oli aivan parantunut, tunturien ja Imandran laajojen selkien poikki ja saapui Kuolaan samoihin aikoihin kuin Vesaisen retkikunta Petsamoon.

Kuolassa oli siihen aikaan jo erityinen Venäjän hallituksen käskynhaltija, jonka huostaan koko Lapin saarennon hallinto oli jätetty ja jolla myöskin oli satakunta miestä sotaväkeä käytettävänään. Kaupunki tosin oli pieni ja vähäpätöinen, ainoastaan muutamia satoja ihmisiä oli viimeksi kuluneina vuosikymmeninä asettunut asumaan sen luostarin ympärille, joka samoihin aikoihin kuin Petsamo (1550 tienoilla) oli syntynyt Kuola- ja Tulomajokien yhtymäpaikkaan. Mutta sillä oli kumminkin venäläisvallan pesäpaikkana Lapissa jo merkityksensä, ja olipa sille niiden riitaisuuksien aikana, joita viime vuosina oli ollut olemassa Norjan puoleisten kanssa, laitettu paalumuurikin varustukseksi. Kaupunkia vastaan ei kumminkaan ollut koskaan vielä mitään vihamielisiä hyökkäyksiä tehty, joten Kuolan voivodista, joka siellä oli saanut aivan häiritsemätönnä sotamiehineen nukkua vuodet umpeensa, oli ihan uskomaton ja mahdoton sellainen sanoma, jonka Ahma nyt hänelle toi.

-- Vihollisia! Mitä hulluja mies puhuu? Onko hän niitä nähnyt? -- Niin ihmetteli päällikkö, joka juuri parhaiksi oli joulupäivänä ehtinyt parin alapäällikkönsä kanssa ottamaan ensimmäisiä jouluryyppyjä.

-- En ole nähnyt, vaan ne ovat kulussa tännepäin, ehkä jo pian täällä.

-- Kuulkaa, antakaa hänelle kolme ryyppyä, sanoi päällikkö palvelijoilleen, hänelläkin näkyy eilinen viina vielä olevan päässä. Ja käskekää hänen sitten tarkoin miettiä, mistä hän on nähnyt unta ja mitä hän tietää.

Sen sanottuaan voivodi istui taas pöhevänä pöytänsä ääreen juomaan. Mutta kun Ahma tovereineen tarkoin kertoi hänelle, mitä he olivat kuulleet ja mitä oli pelättävissä, silloin karkasi rauha päällikönkin mielestä. Hän rupesi ensiksi epäilemään ja sitten uskomaan. Hän istui kotvasen ääneti, kaatoi sitten vielä poskeensa pari ryyppyä ja hypähti vihdoin ylös.

-- Tässä taitaa tulla sota! Ja koska tämä on tsaarin kaupunki ja me olemme tsaarin miehiä, niin ei auta, meidän täytyy tapella.

Tieto levisi kohta yli kaupungin, ja pian oltiin täysissä varustautumispuuhissa. Muurit tarkastettiin ja korjattiin, portit suljettiin, kaikki työkykyiset miehet koottiin aseisiin. Ruostuneet keihäät hiottiin ja käyttämättä olleet kiväärit kaivettiin esiin. Vihollisen tulosta ei tosin vielä oltu aivan varmoja, mutta jo seuraavana päivänä saapuivat poroilla ajaen lappalaisten säikähtyneet pakolaiset Petsamosta kertomaan pohjalaisten kamalasta julmuudesta ja hävitystyöstä luostarissa. Pelko ja kauhu valtasi mielet, mutta samalla huomattiin, ettei siinä auta muu kuin kova vastarinta. Siihen Ahmakin kehoitti, ajatellessaan kotipitäjänsäkin etua, ja itse hän myös jäi Kuolaan ottaakseen osaa alkavaan otteluun.

Ja pian se alkoikin. Kolmannen joulupäivän iltana ehtivät jo Vesaisen miehet Kuolan edustalle, ja heti pimeän päässä he tekivät väkirynnäkön porttia vastaan. He eivät nähneet, että puolustajat aseet ojossa olivat muurin takana heitä vastassa, eivät arvanneet, että sellainen iskujen rankkasade heitä rynnätessään odotti. Miehiä kaatui monta, useita haavoittui, kiireen vilkkaa vetäytyivät toiset pakoon, ja masentuneina, väsyneinä ja pettyneinä asetuttiin leiriin joen törmälle metsän rintaan kaupungin edustalle.

Ja siinä saatiinkin leirissä olla useita viikkoja. Parista uudistetusta rynnäköstä tultiin näet huomaamaan, että noiden paalumuurien sisäpuolelle, jotka oli tehty pitkistä, maahan rinnakkain pystyyn isketyistä hirsistä, ei ollut niinkään helppo väkirynnäköllä hyökätä, kun puolustajat yöt päivät olivat niitä valppaasti vartioimassa, mutta huolellisesti välttivät antautumasta kenttätaisteluun. Vesainen oli kärtyisä ja vihaisella tuulella. Tällaista piirityssotaa hän ei voinut kärsiä, nälällä voittaminen ei ollut hänestä oikeata miehen voittoa -- ja saattoipa niillä ruoat riittää vaikka ensi syksyyn saakka! Mutta taas portilta palaamaan -- siihen hän ei suostunut, toista hän oli Kaarle-herttuallekin luvannut.

Asemestari Hannu Laurinpoika paukutteli sillä välin mahtavana noita mukaan otettuja kahta pientä tykkiä. Ei niillä suurta koloa saatu muuriin, mutta siksi sentään, että puolustajat myötään saivat olla korjaamispuuhissa. Mutta sen edemmäs ei viikkokausiin päästy.

Vesaisen miesten joukossa rupesi vihdoin kuulumaan tyytymättömyyttä ja nurinaa. Hittoja vartenko he talvikaudeksi ovat asettuneet tuon mitättömän kyläpahasen edustalle? Talvi oli tavattoman kylmä, tammikuun alussa oli pakkanen pureutunut mitä vihaisimmaksi, ja jäinen meriviima tunki läpi luiden ja ytimien. Matkalla ollessa semmoista säätä paremminkin sieti, vaan yhdessä kohden leiripaikalla eivät miehet millään ilveellä tahtoneet pysyä lämpiminä kinoksissa nuotiotulien ääressä. Ja eväät, joita ei Petsamosta ollut arvattu paljon ottaa mukaan, tekivät loppuaan, eikä lähiseudun lappalaisilla enää ollut mitään ryöstettävää. Johonkin tässä on toki ryhdyttävä, napisivat miehet, kuljettava on joko eteen- tai taaksepäin, kosk'ei tuota kylärojua kumminkaan näkynyt saavan anastetuksi.

-- Se on vienyt meiltä monta kymmentä miestä. Pian tähän koko joukkokin hupenee.

Halonen varsinkin kulki ympäri leiriä ja levitti mieliin tuota tyytymättömyyttä. Jo alkumatkasta hän oli osoittautunut juonikoksi, vanhojen, naapurein välisten lohivesiriitojen takia hän kantoi katkeraa vihaa Torvista vastaan ja samalla myös tämän vävypoikaa kohtaan, joka hänen mielestään aivan ansiottaan päällikön arvossa rehenteli. Aina vähän väliä hän oli kapinapuuhissa, koettaen niskoittelemalla tehdä Vesaiselle johtajanviran vaikeaksi. Ja Vesaisen puolestaan täytyi monesti ankarin sanoin puhutella tuota vastahakoista, vehkeilevää miestä. Nyt Halonen oli kerännyt ympärilleen jonkinlaisen puolueen, enimmäkseen Oulunlinnasta lähetettyjä sotamiehiä, ja veti näiden kanssa kaikessa vastaköyttä.

-- Jos ei tästä kohta lähtöä tule, niin hiihdämme omin nokkimme, he murahtelivat jo Vesaisenkin kuullen. Eräänä päivänä sen vuoksi Torvisen ukkokin ehdotti Vesaiselle, että pitäisi jo ryhtyä johonkin ratkaisevaan toimenpiteeseen.

-- Niin minustakin, vastasi Vesainen. -- Tehdään vieläkin ryntäys!

Hän oli monista merkeistä tullut huomanneeksi, että kuolalaisten joukot olivat siksi harvalukuiset ja huonot, etteivät ne kestäisi oikeassa tasapäässä tappelussa, jos kerran keihäänkantomatkalle päästäisiin. Ja nyt oli toki Hannu Laurinpoika saanut tykeillään sen verran sälötyksi muuatta muurin kolkkaa johon hän oli tulensa kohdistanut, ettei siitä pitänyt olla vaikea kirveiden avulla päästä paaluaitauksen sisäpuolelle. Ilma oli aamusta päivin ollut lauhtumaan päin, oli alakuun aika, ja pilvinen taivas oli ruvennut viskelemään lumia, -- yön pimeässä oli hetki hyökkäykseen sopiva. Neuvoteltuaan Torvisen ja Krankan kanssa hän komensi iltapäivällä miehensä leiripaikalta liikkeelle, kuormastot ja vangit otettiin mukaan, ja retkikunta lähti ikään kuin kotimatkalle hiihtämään Tulomajokea ylöspäin. Kuolan vartioväki näki leiritulien sammuvan ja vihollisen poistuvan.

Mutta jo muutamien virstojen päähän pysäytti Vesainen joukkonsa pieneen näreikköön ja ilmoitti, että tästä pyörretään takaisin ja tehdään hyökkäys kaupunkiin. Suurimman osan miehistöstään hän kohta sai innostumaan tuumaansa, ainoastaan muutamat "Halosen miehet" vielä juonittelivat, vaan nekin hän taivutti parilla kovalla sanalla. Mutta Halonen itse koetti sittenkin tehdä tuuman tyhjäksi. Hän laski iltahämyssä salaa pari Petsamon vangeista vapaaksi ja tuli jonkin ajan perästä ilmoittamaan, että ne ovat karanneet ja tietysti rientäneet Kuolaan kertomaan hyökkäystuumasta.

-- Sinä laskit itse ne irti, mies katala, huudahti Vesainen ja ojensi vihan vimmassa keihäänsä. -- Mutta petturin palkan saatkin!

-- Älä iske, hänet on tutkittava ja tuomittava, varoitti Hannu. -- Viedään mies vankina Ouluun vastaamaan elkeistään ja riennetään me nyt heti hyökkäykseen.

Halonen ja pari hänen kätyriään sidottiin ja kuormastoja ja vankeja vartioimaan jätettiin parikymmentä miestä, muut kiirehtivät suksilleen ja lähtivät äskeisiä latuja myöten hiihtämään takaisin joen jäätä pitkin.