Part 10

Oudoksuen katseli Hannu Oulujoen jäätä hiihtäessään sitä törmää, johon hän Tukholmaan lähtiessään jätti Krankkalan talon komeana seisomaan. Talo oli poissa. Vain sauna joen rannalla ja riihi pellonpäässä muistuttivat, millä välillä se ennen oli ollut. Ihmistä ei näkynyt missään; hänen uskollinen Halli-koiransa vain juoksi törmältä isäntäänsä kohden, hyppi turkkia vastaan, ja sen haukunta kajahteli kolakasti autiossa luonnossa.

Saunasta nousi savu, ja sinne hiihtäjät riensivät. Vanha Martta-muori makasi peräseinällä pahaisella vuoteen tapaisella, ympärillä hääräsi pari talon naista.

-- Tuletko vihdoinkin, puhui Martta vuoteeltaan. Mutta tupaan et sinä, Krankkalan isäntä, ehkä huoli vieraitasi kutsua.

-- Jo tiedän, äiti, nämä kovat sanomat. Vaan oletteko sairaana?

-- Joudanpa jo kuolemaankin, sillä millä tässä enää eletään!

Myöhemmin kertoivat kylän pilkkakirveet, että Martta-muori oli sairastunut pelkästä kiukusta ja harmista. Toimekkaana kuin ainakin hän oli heti sanan saavuttua vihollisen tulosta valjastuttanut hevoset ja kiirehtinyt mättämään resloihin talon arvokkaimpia tavaroita. Yhden kuorman, jonka huipulle hän komensi Johannan istumaan, hän oli jo saanut lähetetyksi joelle, ja se olikin muiden pakolaisten joukossa ennen venäläisen tuloa ehtinyt merelle ja saapunut onnellisesti Luotoon. Olisi hän kenties itsekin toisella hevosella kerinnyt perästä, vaan muori pahan oli kovin sääli jättää taloaan aukinaiseksi tulevalle viholliselle. Hän oli vielä viime kiireessä juossut sulkemaan aitan ovea ja pelastamaan peräkamarista miesvainajansa kallista supinnahkaturkkia; mutta sitten hän ei ollutkaan päässyt kuin parahiksi pihalta ulos, niin jo ajaa karauttaa venäläinen jäljestä, tarttuu hevosen kuolaimiin ja kääntää ympäri.

Ilkkuen olivat venäläiset sitten keskenään jakaneet Martan kuorman, ja puhdasta ne tekivät talossa ja aitoissa, eivätkä niitä lukot pidättäneet. Martta-muori kähisi kiukuissaan tepastellessaan siellä pihalla ryöstäväin venäläisten keskellä, hän itki, hän haukkui, hän kävi käsiksi muutamiin. Kun ne taloa rupesivat sytyttämään, niin hän kirkui ja hosui, ja se oli niin hauskan näköistä, että he antoivat hänen iltikseen riehua. Mutta sitten tuli muudan partanaama ja tempasi Martan hartioilta sen supinnahkaturkin, jonka hän oli ylleen pujottanut, sekä potkaisi muorin kinokseen. Silloin meni Martaltakin luonto; siinä hän makasi ja katsoi talonsa palamista. Ja siitä oli tautikin lähtöisin.

Hatarasta saunasta siirsivät Hannu ja Juho muorin potemaan Vesalan Kiiminkiin, jossa tuvat jälleen pian saatiin lämpimiksi. Sinne siirrettiin Johannakin Luodosta, jonne sana lähetettiin, että pakolaiset nyt voivat palata entisille asumuksilleen. Siellä vieraili Hannukin ne ajat, jolloin hän ei ollut matkoilla auttamassa kovaonnisia pitäjäläisiään uuden elämisen alkuun.

Vaikeaa on asua vieraan katon alla, jos ystävänkin, ja Hannusta se tuntui sitäkin vaikeammalta, kun hän ikänsä oli tottunut ison talon väljiin tiloihin. Muutenkin tuo ankara isku teki hänet ensi aluksi raskasmieliseksi ja harvasanaiseksi, ja Juho sai usein asiata tehden ryhtyä kumppalinsa mieltä rohkaisemaan, kun tämä jo tykkänään näytti menettäneen entisen iloisen luonteensa. Mutta olipa Hannulla Vesalassa hauskatkin ja onnelliset hetkensä. Usein hän pitkät ajat unohtui istumaan ja seuraamaan silmillään talon nuorta neitosta, joka hiljaisena, mutta sukkelana hääri askareissaan, monesti melkein näkymättömänä ja kuulumattomana, mutta aina avullisena kaikille. Usein hän myös pitkinä hämärähetkinä istuskeli Helinän rukin ääressä, kertoen tarinoita taisteluretkiltään ja Tukholman matkalta sekä käynnistään kuninkaan luona ja tämän lupauksista ja viimeksimainittuja tyttö varsinkin jännittyneenä näytti kuuntelevan.

-- Tuleeko tänne sitten varmasti nyt sotaväkeä kyliämme puolustamaan? kysyi Helinä.

-- Tulee varmasti. Ja sitten täällä saadaan turvassa elää, ei koskaan uskalla vienalainen kyliimme hyökätä.

-- Eikö koskaan... Eikö Ahmakaan?

-- Ei Ahmakaan, et tarvitse häntä enää pelätä.

-- Mutta loppuvatko nämä taistelut sitten tykkänään, ja ruvetaanko elämään rauhassa ja sovinnossa rajantakaisten kanssa?

-- Onpa jo aikakin...

Ne uutiset antoivat uuden suunnan Helinän ajatuksille ja mullistelivat niitä haaveellisia mietteitä, joita hän oli kauan sydämessään hautonut. Rauha palaa maahan, ajatteli hän, ei koskaan tule Ahma enää tänne tuhotöitään tekemään eikä tarvitse Juhon kostaa. Näitä verivihollisia ei tarvitse enää koettaa lepyttää, ne elävät kumminkin sovinnossa... Nyt voisin minäkin koettaa unohtaa mielestäni Ahman, jota en enää koskaan näe... Niin arvioi Helinän valtioviisaus toisinaan tuon muuttuvan aseman seurauksia. Ja toisinaan taas suikahti päähän aivan kuin varkain jostakin käsittämättömästä lähteestä semmoinenkin ajatus: ja miksi en voi ruveta ajattelemaan toista...!

Ja hän kuunteli kehrätessään mielellään Hannun hauskoja kertomuksia; mutta aina väliin herkesi rukki huomaamatta pyörimästä, kun hän taas oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. --

Huolellisesti Helinä hoiteli vanhaa Martta-muoria, joka ei näyttänyt enää kostuvankaan taudistaan. Venäläisten raaka menettely oli niin katkeroittanut muori pahan mielen, ettei se enää entiselleen palannutkaan, ja kiivas luonto oli lauennut kokonaan. Voimat heikkenivät heikkenemistään, hän ei enää näyttänyt välittävän ollenkaan koko tästä pahasta maailmasta, ja eräänä iltana hän nukkui sanaa puhumatta, valitusta päästämättä rauhallisesti pois. Värähtipä silloin vähän Hannun ääni, kun hän sulkien emovainajansa silmät virkkoi:

-- Nyt ei ole Krankkalassa emäntää!

Helinä, joka seisoi vieressä, loi vienosti punastuen katseensa alas, mutta Hannu jatkoi melkein kuin itsekseen:

-- Eikähän tuolla ole taloakaan.

-- Mutta ne saadaan molemmat, virkkoi Juho rohkaisevasti.

Ja Juhon avustamana rupesi Hannu vielä talven kuluessa vedättämään Krankkalan mäelle uuden tuvan hirsiä, ja ensi suvena siellä jo kirves heiluili ja saha rasasi ja hirsikerros kohosi taas nopeasti hirsikerroksen päälle.

Itsellään oli Juholla uusi pirttinsä jo valmistumaisillaan Kiiminginjoen törmälle samalle sijalle, josta Ahma loppiaisena 1589 oli tuvan polttanut. Syksyllä ennen Tukholmaan lähtöään hän oli saanut sen vesikaton alle, ja nyt kevätpuoleen hän sen sisustusta viimeisteli. Ei siitä näin rauhattomina, köyhinä aikoina niin komeata tullut, kuin se entinen oli ollut, johon hän Annia oli ollut tuomassa emännäkseen, mutta mielihyvin hän kumminkin siihen asumaan siirtyi jättäen vanhan, ahtaan pirtin autioksi. Auliisti oli Hannu auttanut häntä tuvanhirsien vedossa, ja ilomielin maksoi nyt Juho velkansa, avustaen Krankkalan talon kohoamista entiselle paikalleen.

Vähitellen siten elämä taas heräsi niinkuin unestaan Oulujoen varrella ja suistossa varsinkin. Paenneet asukkaat palailivat entisille asuinpaikoilleen, taloja ruvettiin rakentamaan, ja valkoinen pirtti siellä toinen täällä kohosi jo talven kuluessa mustuneiden raunioiden rinnalle. Mutta varsinkin Merikosken alla kihisi väkeä, ja sieltä kuului ehtimiseen työpaikan virkeätä liikettä.

Jo helmikuussa oli näet Pietari Bagge hallituksen käskystä jälleen saapunut Pohjanmaalle täyttämään kuninkaan luona käyneiden pohjalaisten lähettiläiden anomuksia: hankkimaan sotaväkeä maakunnan suojaksi. Samalla hänellä oli myös käsky jo kohta ruveta rakentamaan linnaa Oulujoen suuhun.

Surullinen näky kohtasi vanhaa soturia hänen saapuessaan siihen samaan kylään, jossa hän vuosi sitten oli käynyt ja joka silloin oli näyttänyt niin hyvinvoivalta ja vankalta. Nyt hänen oli vaikea saada sieltä mistään kattoa päänsä päälle ja asuntoa perheelleen, joka hänellä oli mukanaan. Mutta hän ryhtyi siitä huolimatta heti alkuun pontevasti ja tarmokkaasti täyttämään niitä tehtäviä, joita hän oli toimekseen saanut. Länsipohjasta ja Angermanlannista saapui jo kevään kuluessa sotaväkeä monta sataa miestä ja itse Pohjanmaalta, Etelä-Pohjanmaan pitäjistäkin, määrättiin rajan suojelemista varten otettavaksi joka viides mies sotamieheksi. Pian oli Pohjanmaalla sotaväkeä kylliksi, niin ettei tarvinnut uutta vihollisten hyökkäystä pelätä. Myöskin talonpojille jaettiin nyt pyssyjä, joita hyvin harvoilla ennestään oli ollut, että he itsekin paremmin kykenisivät itseään puolustamaan.

Samoihin aikoihin -- keväällä 1590 -- hän rupesi myöskin jo rakennuttamaan linnaa Merikosken pieneen saareen, joka sittemmin tuli Linnasaari-nimisenä tunnetuksi. Oli täällä entisinäkin aikoina ollut jonkinlainen puulinnoitus, mutta se oli jo aikojen kuluessa aivan hävinnyt ja maatunut. Nyt rakennettiin muurit kivestä, luotiin korkeat multavallit ja tornit tehtiin sekä pohjois- että eteläpäähän. Linnoituksen sisäpuolelle rakennettiin linnueelle tilavat asunnot, ja sinne rakennutti Bagge, joka pitemmäksi ajaksi oli määrätty Pohjanmaalle komentajaksi, itselleen virkatalonkin. Laskusillalla yhdistettiin saari mantereeseen, jossa linnan alla pian kohosi entistä useampia yksityisten taloja.

Niissä toimissa muokattiin ahkerasti koko kevät ja kesä. Työvoimia oli kylliksi -- keräytynyttä sotaväkeä näet käytettiin rakennustöihin. Myöskin tykistöä toimitettiin linnaan, ja eräs Hannu Laurinpoika-niminen asemestari saapui sinne tykkejä hoitamaan ja toi tullessaan kuormittain ampumavaroja. Bagge itse teki sillä välin tuttavuutta seudun asukkaiden kanssa, oppiakseen lähemmin tuntemaan noita omituisia oloja ja kahakoita.

Muutamaksi sunnuntaipäiväksi kesäkuun alussa oli Bagge kutsunut joukon tunnetuimpia isäntämiehiä puheilleen. Hän oli näet hallitukselta saanut kirjeen, jossa häntä käskettiin valmistelemaan ja saattamaan liikkeelle se talonpoikaisretkikunta, jonka Vesaisen johdolla piti lähteä Jäämerelle. Bagge ei ollut selvillä koko tuosta aiotusta retkestä, milloin se oli tehtävä ja minne, ja hän kutsui sen vuoksi Vesaisen luokseen neuvottelemaan ja hänen kanssaan muutamia muita miehiä Limingasta ja Iistä, yksinpä Kemistäkin oli mm. vanha Torvinen taas saapuvilla.

Outoa oli tämä puhe Jäämeren retkestä toisille Pohjanmaan miehillekin, sillä harvoille oli Vesainen vielä kertonut keskustelustaan Kaarle-herttuan kanssa. Ja heitä oudostutti varsinkin se, että hallitus nyt rupesi sekaantumaan heidän retkeilyihinsä ja antamaan niistä neuvoja. Ei semmoista ennen koskaan ollut kuulunut. Mutta Vesainen esitti heille lyhyesti, mikä Kaarle-herttuan tuuma oli ollut.

-- Venäjän puoleiset laskevat alleen lappalaisia kylän toisensa perästä. He ovat vieneet käsistämme ne tulot, joita meidän isämme Lapin-retkillään sieltä saivat. He ovat tunkeutuneet meidän kuninkaamme alueelle, perustaneet sinne luostareita ja kaupunkeja ja isännöivät niissä. Kuninkaan tahto on, että ne pesäpaikat hävitetään pois, ja hän on luvannut uudistaa meille Lapin-käyntioikeutemme, jos sen teemme.

Tämä uusi tuuma innostutti monta. Varsinkin kemiläisillä oli tuollainen retki jo kauan ollut mielessä, puhui Torvinen, mutta vähäväkisyytensä takia he eivät ole uskaltaneet sinne lähteä. Viime aikoina on näet Jäämerellä Pohjanmaan Lapin-kävijöitä ahdistettu ja tungettu pois yhdestä kylästä toisensa perästä sekä Norjan että Venäjän puolelta. Niitä on siellä pahoinpidelty, niiltä on veroja kiskottu, vangittukin muutamia ja kielletty kauppaa käymästä. Kemiläisiä kalastajia, jotka ovat Jäämerellä elinkeinoaan harjoittaneet, on ajettu pois, ja yksinpä heidän vanhaa asuinpaikkaansakin Varangissa on jo uhattu. Tällainen retki on siis hyvinkin tarpeellinen.

-- Kiitetty olkoon hallitus, joka tämän tuuman on huomioonsa ottanut!

Niin puhui innostuneena Torvinen. Mutta saapuvilla oli taas muutamia pappismiehiä ja heidän kannattajiaan, ja näiden puolelta kuultiin pahoja arveluita lausuttavan siitä, olisiko Pohjanmaan miesten enää ryhdyttävä uudistamaan noita tuhoavia hävitysretkiä ja lietsomaan uutta vihaa pohjan perukkoihin. Miks'ei tyynnytä jo ja asetuta rauhassa elämään, kun on toivo saada elää rauhassa? Kyllä hallitus pitää huolen siitä, ettei valtakunta menetä oikeuksiaan, talonpoikain on jo aika asettua.

Niin puhuivat papit, vaan he eivät tällä kertaa saaneet paljon kannatusta. Liminkalaisetkin olivat nyt kärsimänsä hävityksen jälkeen kärtyisällä tuulella, ja he janosivat kostoa yhtä innokkaasti kuin iiläiset vuosi takaperin. Eivätkä he tahtoneet jättää sitä hallituksen tehtäväksi, he tahtoivat kostaa itse ja itse ilkkuen nähdä, kuinka heidän vainoojainsa tuvat höyrysivät.

-- Mutta miksi pitäisi meidän lähteä retkelle Jäämeren kolkoille rannoille? Vienassa meidän vihollisemme on, miksi emme hyökkäisi kostamaan sinne? kysyivät he.

-- Sen me iiläiset jo mennä kesänä puhdistimme, ei siellä enää ole paljon kostamista, selitti Vesainen. -- Palatessa sopii muuten pistäytyä sielläkin, Kannanlahdessa ainakin.

-- Vienan Kemiin päin sitäpaitsi ei ole hyvä mennäkään, neuvoi vanha Kauppi. Niillä on siellä nyt vahvat sotavarustukset ja sotaväkeä runsaasti. Mutta Jäämeren luostarien ja kaupunkien ryöstämisestä voi vielä hyötyä.

Bagge puolestaan kertoi heille, että vaikka Pohjanmaalla nyt olikin sotaväkeä viljalti käytettävänä, niin ei ollut hetki sopiva retken tekemiseen Vienan puolelle taistelemaan siellä olevaa varsinaista venäläistä sotaväkeä vastaan. Oli paraikaa välirauha olemassa Venäjän kanssa, tuollaista retkeä voitaisiin pitää rauhan rikkomisena, eikä hallitus sitä tahdo. Mutta toista on, jos talonpoikaisretkikunta aivan omassa nimessään hyökkäisi hävittämään venäläisten valtaa Jäämereltä, siitä olisi hyötyä sekä pohjalaisille että hallitukselle. Hän kertoi vielä, että hänellä oli kuninkaalta käsky hankkia retkelle aseet, muonat ja muut tarpeet ja antaa Vesaisen komennettavaksi ne pohjoisen Pohjanmaan miehet, joita äsken oli Oulun uutta linnaa vaiten kirjoitettu. Siten kävisi retki talonpojille verrattain huokeaksi.

Jo suostuivat liminkalaisetkin Krankan Hannun ehdotuksesta tuumaan, ja kukin lupasi kotipuolellaan ryhtyä valmistuspuuhiin.

-- Mutta kesäiseen aikaan sellainen retki on mahdoton, ilmoitti Vesainen.

-- Aivan mahdoton, vakuuttivat muutkin.

-- Vai niin. Siitä täytyy minun heti kirjoittaa hallitukselle. Mutta ensi talvikelillä ollaan sitten retkelle valmiit.

Sillä aikaa kun miehet Baggen uudessa talossa neuvottelivat tuosta aiotusta retkestä, odotteli ulkopuolella Merikosken rannalla joukko naisia ja nuorisoa, jotka miesten kanssa olivat lähteneet katsomaan tuota tekeillä olevaa uutta linnaa, josta kevään kuluessa oli niin paljon puhuttu ja riemuittu. Vesalastakin olivat naiset lähteneet mukaan, Annihan siellä tiesi tapaavansa vanhan isänsäkin, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Krankan Johanna, joka jo monet kerrat oli linnassa käynyt, opasteli heitä siellä. Hän oli näet jo toukokuussa Hannun kanssa muuttanut uuteen tupaan, vaikk'ei se vielä ollut aivan valmiskaan; mutta pitihän sitä töiden vuoksi olla talon paikalla.

Päivä oli helteisen kuuma, aurinko paistaa porotti täydeltä terältään, ja tuulikin, joka hiljaa leuhtoi suven puolelta, tuntui lämpimästi hivelevän ihoa. Kevät oli ollut kylmänlainen, mutta nyt muutamain päiväin kuluessa oli ollut mitä ihanin kesäsää; luonto puhkesi lyhyessä ajassa kukoistukseen, lehti laajeni melkein silmin nähtävästi hiirenkorvalta täyteen kokoonsa, ja heinä kasvoi että kohisi. Sekä luonto että ihmiset ikäänkuin hautuivat nyt siinä kesän ensi lämmössä; se painosti ja se uuvutti, mutta se samalla ikäänkuin huumasi ja valoi elinvoimaa runsain mitoin. Väkevästi tuoksuivat nurmen kukat, pihlajat rannalla lemusivat valkopukuisina, koko luomakunta tuntui tuoksuttavan ympärilleen elämän itua.

Ja ikään kuin kylpien siinä luonnon tuoreudessa lepäsi nuorisoa joukko pihlaikossa kosken partaalla veden kohinaa kuunnellen. Ei siinä paljon puhuttu, ei meluttu eikä ilkamoitu, mutta jonkinlainen salainen, hurmaava ilonvirta tuntui vierähtävän läpi joka sydämen, nuoruuden, hekkuman ja lemmen.

Linnan pihalta käveli nuori Sven Pietarinpoika sillan yli rannalle nuorisojoukkoa kohden. Lähimpäin oulunsuulaisten kanssa oli komentajan poika jo hyvä tuttava; hän oli tuollainen huoleton, hilpeä veitikka, joka kulki ympäri jokiahteella tarinoiden työmiesten kanssa ja käyttäen ahkerasti ja arkailematta niitä harvoja suomalaisia sanoja, joita hän jo oli oppinut. Tuttavallisesti hän nytkin astui nuorukaisjoukkoon, ja kun näki Johannan törmällä makaavan hän tuli heti juttelemaan. Jo ennen hän näet oli Johannan kanssa uudistanut entisen tuttavuutensa, ja nuori herra näytti erityisellä mielihyvällä seuraavan tätä kaunista tyttöä. Mutta Anni ja Helinä vetäytyivät outoina ja ujoina syrjemmäs.

-- Osaisitko laskea tämän kosken? kysyi Sven äkkiä tytöltä.

-- Monesti olen laskenut, vastasi Johanna ylpeillen.

-- No, tuolla on niemessä vene, lähde, laske minut alas, jos uskallat.

Johanna mietti hetkisen, näytti epäröivän, vaan hypähti sitten ylös ja virkkoi:

-- Uskallan kyllä.

Mutta Annista tuo oli sopimatonta leikkiä, hän äännähti ikäänkuin kiellellen ja varotellen:

-- Menetkö?

-- Odottakaa, tulen heti takaisin, huusi tyttö ja juoksi jo täyttä vauhtia venettä kohden, joka oli siinä saarekkeessa, jonka koski, pikkuvirtoihin haaroittuen, muodostaa vasemmalle rannalleen. Pian katseli sillalla seisova nuorukaisjoukko, kuinka vene virran vauhdissa sukkelasti soluili alas Johannan rohkeasti ja taitavasti ohjatessa peräsintä. Ennen pitkää nähtiin laskijain jo sauvovan ylöspäin, Johanna työnsi vankasti perästä ja opetti äkkinäistä nuorukaista, kuinka hänen piti virran puolelta varata. Hitaasti siinä noustiin, vaan saatiin kumminkin vene sauvotuksi entiselle paikalleen.

Palavissaan ja läähättäen he nousivat rannalle ja lähtivät astumaan tiheän vesakon läpi, joka siihen aikaan peitti nykyiset Hupisaaret. Tällaisiin huvituksiin tottumaton nuorukainen oli innoissaan, hän ihaili tuota tervettä ja voimakasta tyttöä, joka noin pelottomasti osasi luonnon voimia hallita, ja huudahti hurmaantuneena:

-- Sinut minä omakseni otan, vien mukanani Ruotsiin!

-- Vaan jospa en lähde?

-- Lähdetpähän -- lähdethän Johanna!

Se oli keväistä tunnelmaa. Niin leppoisasti vilvoitti tuulen henki siinä hehkuvaa ihoa, koivun tuoreet lehvät suojasivat niin suloisesti päivän helteeltä, ja tuhansien kevätkukkain tuoksu toi rintaan tuhansia uusia tunteita, teki mielen niin onnelliseksi...

XIII.

Hiihti soita, hiihti maita, Hiihti auhtoja ahoja: Tuli suihki suksiloista. Savu sauvojen nenistä.

Taas oli kesä mennyt ja tullut syksy. Se oli jo lyönyt roudan maahan, jäätänyt järvet ja silloittanut joet ja viskellyt ensi lumikerroksen peittämään valkeaksi kylmän ja harmajan maan. Aika oli käsissä Pohjanmaan miesten lähteä retkelleen Jäämeren rannalle.

Valmistuksia oli tehty pitkin syksyä, sonnustettu miehiä, varustettu eväitä, hankittu aseita. Monesti oli Vesainen niissä toimissa matkustellut Oulun ja Kemin väliä pitääkseen silmällä, että kaikki tuli kuntoon; uutterasti oli Pietari Baggekin puuhaillut miehiä kootessaan, ja vouti oli varustanut Kemiin muonaa. Päivä, joulukuun ensimmäinen sunnuntai, jona kaikkien piti olla koolla Kemijoen suussa, oli jo aivan lähellä. Yhden ainoan yön sai enää Vesainenkin maata lämpöisessä tuvassaan, aamulla jo oli lähtö vaivalloiselle matkalle. Niissä mietteissään Vesainen istuskeli viimeistä iltaa uudessa, äsken valmistuneessa tuvassaan hyppyytellen polvellaan tuskin vuoden vanhaa poikaansa, pikku Tapania, joka vasta oli oppinut "isän" nimeä tapailemaan. Tunsipa hän koko joukon kaipausta mielessään, kun taas piti erota tuosta rauhallisesta kodista. Ja samalla häntä hiukan huoletti itse retki, jota hänen tuli johtaa. Se oli suunnitelmaltaan laajempi ja miesluvultaan suurempi kuin mikään retkikunta, jota hän ennen oli ohjannut, ja olipa siinä vielä muitakin vaikeuksia.

Tämä retki erosi näet luonteeltaan isosti Pohjanmaan miesten entisistä ryöstö- ja hävitysretkistä vihollisten pitäjiin ja kyliin. Silloin olivat miehet omasta tuumastaan, yhteisestä harrastuksesta ja yhteiseksi edukseen lähteneet kostamaan kärsimyksiään ja kokoilemaan saalista. Silloin oli isännyys ja edesvastuukin tasaisemmin jaettu. Nyt oli asianlaita toinen. Hallitukset olivat sekautuneet näihin taisteluihin, Ruotsin hallituskin oli ikäänkuin omistanut omakseen nuo retket, antanut niille vahvistuksensa ja pyhityksensä, se oli tehnyt määräyksiä, rakentanut suunnitelmia ja antanut apua. Samalla retket tietysti olivat menettäneet entisen, aivan vapaan ja itsenäisen luonteensa. Vesainen tiesi, että monet alaisetkin olivat välinpitämättömämpiä tätä retkeä kohtaan kuin entisiä.

Tulipa mukaan vielä varsinaista hallituksen sotapalvelukseen kutsumaa sotaväkeäkin, joka melkein pakosta seurasi mukana. Sellaista joukkoa täytyi kohdella ja komentaa toisella tavoin kuin entisiä naapurimiehistä ja tovereista muodostuneita vapaita retkikuntia. Ja päällikön edesvastuu oli myös yksinomaisempi ja raskaampi, sen älysi Vesainen, ja se häntä vähän arvelutti. Mutta hän tiesi myös, että siitä maine ja hyöty oli sitä suurempi, ja se taas hänen kunnianhimoaan hiveli. Illan suussa ajoi Krankan Hannu pihaan. Hänen kanssaan oli Juho jo edeltä käsin päättänyt lähteä aamulla Kemiin, heidän näet piti ajoissa saapua sinne vastaanottamaan keräytyviä miehiä ja järjestämään retkikuntaa.

Synkällä ja katkeralla mielellä oli Krankkalan isäntä, katseet kertoivat suuttumuksesta, ja kolakalla äänellä hän sanoi nyt oikein uhalla lähtevänsä seikkailuihin ja tappeluihin, sillä kotona Krankkalassa ei ollut kumminkaan muuta kuin ikävyyttä ja surkeutta.

Eikä tahtonut lauhtua Hannun mieli, vaikka siinä illan ratoksi istuttiin ja tarinoitiin kaikenmoista. Anni istahti usein puuhistaan Juhon viereen -- niin oli vielä paljon juttuja juttelematta. Ja kun Vesainen otti seinältä alas Ruotsista tuomansa raskaan miekan ja vilautti huotrasta kiiltävää terää, niin herahtipa silloin kyynel Annin silmistä, ja kaihoten hän valitti, että hänen miehensä taaskin lähti pitkälle, vaaralliselle sotaretkelle ja jätti talon miehettömäksi, orvoksi hänet ja lapsen.

-- Etkö muista, mitä pakopirtissä lupasit mennä talvena Ruotsista palatessasi, ettet koskaan enää jättäisi meitä yksin. Näin nyt syöt sanasi, Juho.

-- Mutta eihän teillä täällä nyt mitään hätää ole. Vihollista ei teidän tarvitse pelätä, varusväkeä on Oulunlinnassa kyllin. Silloin oli toista.

-- Niin, vaan sinne menet surman suuhun, sinua täytyy taas talvikausi huolehtia.

-- Eihän tämä ole sen kummempi kuin tavallinen Lapin-retki, mitä siitä huolehdit. Ja sitten ne meidän talonpoikain retket ovatkin lopussa, tämä on viimeinen.

-- Niin, kunhan ei olisi viimeinen retkesi!

-- Olen tullut takaisin niin monesti ennenkin ja tulen nytkin, heitä huolet, Anniseni!

Arkaan paikkaan koski Hannuun hänen kuunnellessaan tuota aviopuolisojen hellää rakkautta ja kaipuuta osoittavaa keskustelua. Hän ajatteli omaa kohtaloaan. Häntä ei kukaan kiellellyt, ei kukaan ikävöinyt eikä paljon odottanut takaisinkaan, vaikk'ei olisi koskaan tullut. Eikä hän sen tähden hetken äänettömyyden jälkeen malttanut olla mieli katkerana virkahtamatta:

-- Krankkalaan ei isäntää noin ikävöiden kaivata. Hänelle taitaisikin olla parasta, jos sille tielle jäisi, olisipa silloin kuitti koko onneton suku.

Mutta ne sanat, jotka hän melkein itsekseen lausui, koskivat kipeästi erääseen tunteelliseen naisensydämeen ja panivat sen väreilemään. Sääli ja lempi ovat läheistä sukua ja uskollisia toveruksia; toinen auttaa ja elvyttää toistaan. Helinän hellä sydän sääli tuota murheellista nuorukaista, ja hän juosta sipsutti arkana Hannun viereen ja kuiskasi:

-- Älä puhu noin, Hannu; et saa uhalla sotaan mennä.

-- Itkisitkö sinä minua, jos sinne jäisin?

-- Et saa jäädä!

-- Ikävöitkö sitten minua takaisin?

Tyttö ei olisi kehdannut vastata, oli jo juoksemassa pois, mutta palasi kumminkin ja kuiskahti:

-- Ikävöin...