Part 13

Lumian rusthollarin hautajaisissa olivat pitäjäläiset kaikki koolla ja pastori Sand siunasi ruumiin. Haudalta tullessa odotti Lumiassa komea päivällinen suuressa pirtissä, joka oli koristettu kuusilla. Juha oli pitkin päivää huomaavinaan, että pastori häntä tarkasti, ikään kuin hänellä olisi ollut paha mielessä. Ja kauppias kieppui yhtä mittaa papin, vallesmannin ja Nylanderin ympärillä. Juha meni vaistomaisesti heidän tieltään -- olkoot kuinka tahtovat! Kaipa kauppias on heille puhunut kaikki tyynni -- puhukoon!

Varsinkin istuessaan juttelemassa Haimalan isännän kanssa Juha huomasi, että pappi häneen katseli. Juha kyseli sisarestaan ja isäntä kertoi hänen olevan samanlaisena vain: toisena päivänä vähän rauhallisempana, toisena taas rajumpana. Mutta ei häntä koskaan uskaltanut jättää noin ihan oman onnensa nojaan. Vartioitava häntä oli kuin pientä lasta.

Juha tuijotti huolestuneena eteensä. Sääli hänen kävi sekä sisartaan että hänen miestään. Hän nosti hiljalleen katsettaan ja kohtasi juuri samassa hetkessä pastorin katseen. Pastorin silmäluomet olivat punaiset, silmät säkenöivät ja suupielissä oli pilkallinen piirto.

Juha heräsi äskeisistä ajatuksistaan ja hänen katseensa kävi järkeväksi ja kummastuneeksi. Mitä pastori minusta tahtoo? näytti se kysyvän. Mutta pastori ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä. Jotakin pastorilla oli mielessä, mitä sitten lienee ollut.

Eräänä päivänä törmäsivät he äkkiarvaamatta yhteen maantiellä Tulettänen portilla. Juha huomasi pastorin niin myöhään, ettei hän päässyt livahtamaan pakoonkaan. Pastori tervehti ikään kuin ilkkuen ja Juhan kasvoille läikähti verta.

-- Minä olen vain odottanut isäntää pappilaan, sanoi pastori ja suupielissä oli taasen se pilkallinen piirre.

Juhan katse oli avonainen ja hämmästynyt.

-- Jaa pappilaanko?... Ei ole sattunut asiaa.

-- Ajattelin vain, että jos isäntä olisi tahtonut tulla sinnekin puhdistukselle...

Juha ei ymmärtänyt.

-- Mille puhdistukselle? kysyi hän.

-- No, kun isäntä on käynyt tekemässä puhdasta Tulettänessä ja kun Joutsian oman pojan on täytynyt muuttaa pois kotitalosta ja kun...

Nyt Juha ymmärsi ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi.

-- Niin, jatkoi pastori ja sanat tulivat sihisten hampaitten välitse, -- niin, miksei pappilassakin olisi kannattanut käydä? Korkeita tunkioitahan pappilan raitilla on.

-- Mitäs pastori nyt pilkkaa, sai Juha vihdoin suustaan. -- Enhän minä pyri kenenkään raitteja puhdistamaan. Kunhan saisin nämä omanikin... Mutta pastori ei tiedä... No niin, sama se on! Voinhan minä sen sanoakin: se on sellainen kova kontrahti painamassa tätä Joutsiaa, että joka sitä vastaan mielii taistella, saa panna kovan kovaa vastaan. Pastorin oma nimi on sen kontrahdin alla. Että mitä ajattelittekin, hengen mies, silloin kun sellaiseen paperiin panitte nimenne.

Juha katseli pastoriin herkeämättä ja käsi oli nyrkkinä hänen taskussaan. Hän oli niin kauan hautonut mielessään sitä asiaa ja hän oli niin paljon kärsinyt sen kontrahdin tähden, että hän oikein kevennyksekseen kerrankin sanoi tämän pastorille. Toki hän odotti, että pastori kalpenisi tai edes häpeäisi. Mutta pastori rupesi nauramaan.

-- "Hengen mies"... hoki hän ja ääni tuli taasen sihisten hampaiden välitse. -- Vai eikö "hengen mies" saisi auttaa seurakuntalaisiaan maallisissakin asioissa? Vai eikö "hengen mies" saisi todistaa paperissa, joka asianomaisten molemminpuolisesta tahdosta tehdään?... Mitä?

-- Mutta meidän vanha isäntä oli humalassa, kun se paperi tehtiin...

-- Kuka sen on sanonut? Selvällä päällä me kaikki olimme, vaikka äijää sitten jälkeenpäin on yllytetty. Kyllä vanha isäntä sen tietää yhtä hyvin kuin minäkin... Mutta mitähän me näistä asioista puhumme! Me kaksi emme kuitenkaan toisiamme ymmärrä. Me olemme niinkuin tuli ja vesi.

-- Niinkuin tuli ja vesi, toisti Juha. -- Vesi sammuttaa tulen...

-- Niin, sanoi pappi, -- mutta liekit voivat myöskin niellä vesitilkkasen.

Juha katseli pappiin kulmiensa alta. Pastori nauroi, jotta suuret, hoitamattomat hampaat loistivat mustan parran alta.

-- Saa nyt sitten nähdä, kumpiko voittaa, tuli vaiko vesi, jatkoi pastori ilkkuvalla äänellään ja läksi ojentamatta Joutsian nuorelle isännälle edes kättään.

Juha jäi katselemaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä hän tarkoitti...? Tuli ja vesi... Vai ollaan sitä sodassa! No, ollaan sitten. Elämä näkyy olevan ainaista sotaa, siitä ei pääse...

Kaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että Joutsian nuori isäntä uskalsi vastustaa itse Saarlan herraa. Eräänä päivänä, juuri kun Juha veljensä, Rason, isännän kanssa suunnitteli, miten olisi paras rakentaa jyväaittaa, ilmestyi Saarlan kuski Joutsian eteen. Rason isäntä piti parhaimpana, että rakennettaisiin yhtä päätä kivestä, mutta Juhasta yritys oli liian rohkea. Se tulisi niin kalliiksi. Paras vain rakentaa sitä vanhaa mallia, rakennus koholleen maasta vahvojen hirsien varaan, etteivät hiiret pääse. Veljeksillä oli neuvonantajanaan rakennuksia ymmärtävä mies, ja kaikki kolme olivat kokonaan näissä asioissa, kun Saarlan kuski ilmoitti, että majuri käskee isäntää Saarlaan.

-- Koskas sinne pitäisi tulla? kysyi Juha.

-- Niin sanottiin että tänään.

-- Mutta johan nyt tulee ilta.

-- Jaa, niin sanottiin.

Voi yhtä kaikki, kuinka olikin tullut riikinkukon näköiseksi tuo Mantan Janne! Kiiltävät napit sortuukissa, höyhentöyhtö lakissa. Ja miten se oli käynyt oman arvonsa tuntevaksi!

-- Ei minun nyt sovi lähteä. Me ollaan täällä työssä, vastasi Juha ja veri kuohahti hänen kasvoilleen.

Tuskin hän olisi niitä sanoja tullut lausuneeksi, jollei veli, Rason isäntä, olisi seisonut ääressä. Kalle oli aina pitänyt herroja vertaisinaan tai alempana itseään.

-- Huomenna minä voisin tulla, kun kuitenkin on mentävä myllyyn, jatkoi Juha. -- Mikä nyt sitten on niin kiireellinen asia?

-- Sitä en minä tiedä, mutta niin käskettiin sanoa, että heti paikalla Saarlaan...

Nyt suuttui Rason rusthollari.

-- Sano, senkin riikinkukko, majurille, että jos on asiaa, niin tulkoon tänne. Tie on yhtä pitkä Saarlasta Joutsiaan kuin Joutsiasta Saarlaan.

-- Sellaisen sananko minä vien? kysyi kuski niska kenossa ja piteli hevosta, joka malttamattomasti kaapi maata.

-- Juuri sellaisen, sanoi Rason isäntä.

Mutta tuskin oli kuski kadonnut, kun Juhaa rupesi kaduttamaan.

-- Jopa minä nyt taisin olla hävytön. Mikä minun nyt pani sanomaan sillä lailla!

-- Se tekee niille hyvää! Opeta sinä ajoissa majurille, kuinka ihmisiä on kohdeltava!

Miehet eivät saattaneet aavistaa, mikä syy majurin käskyyn oli. Aivan hiljan oli majuri tullut Joutsian isäntää vastaan eikä silloin ollut puhunut mitään.

Turhaan vaivasivat miehet ajatustaan. Syynä majurin käskyyn oli päähänpisto, sellainen pikkuinen oikku, jollaisia voi johtua ainoastaan käskemään tottuneiden mieleen.

Oli tapahtunut, että pastori pitkistä ajoista oli hankkinut uudet vaatteet -- Lumian leski se juuri oli maksanut rusthollarin hautaamisesta niin hyvin, että pastori niillä rahoilla saattoi teettää kokonaisen puvun -- ja lähtenyt Saarlaan vieraaksi. Ei hän ollut käynyt siellä moneen aikaan, useammistakaan syistä. Hän oli ensinnäkin ehtinyt vieraantua herrasväen seurasta ja hienoista tavoista. Hänelle oli rasitus syödä pöydässä, jossa piti varjella puhdasta pöytäliinaa ja hallita hammastarhaansa, ettei sieltä pääsisi luiskahtamaan jotakin pientä sopimatonta pilaa. Ja sitten -- niin, sitten hänellä suorastaan ei ollut moneen aikaan ollut vaatteita, joilla olisi voinut esiintyä Editha-rouvan silmien edessä.

Oli syöty vankka päivällinen, oli nautittu kahvia likööreineen, oli tupakoitu. Puhe ei koko päivänä ollut tahtonut luistaa. Nimittäin majurilta ja pastorilta se kyllä olisi luistanut -- he puhuivat hevosista, kilpa-ajoista ja maanviljelyksestä, eikä majurista ollut ensinkään vastenmielistä kuunnella pastorin juttuja seurakuntalaisista ja pappiskokemuksistaan. Hän tiesi niitä tukuittain, hullunkurisia juttuja, joille täytyi nauraa. Mutta Editha-rouva ei nauranut. Hän istui pöydän päässä kuin poissaolevana, hienot, kalpeat kasvot surumielisessä hymyssä. Hän nähtävästi eli muistoissaan eikä nykyajassa.

Pian oli pastori kysynyt kaikki hänen kuulumisensa ja saanut tietää, että Greta oli Sveitzissä pensionaatissa, Gösta kadettikoulussa ja Magnus vain kaupungissa asioilla. Ja puhuessaan oli Editha-rouvan kasvoille välähtänyt eloa ja punaa. Mutta kun pastori ja majuri taas menivät juttuihinsa, vaipui hän kalpeuteensa ja äänettömyyteensä.

Hän oli todella tullut miltei läpikuultavaksi, silmät olivat oudon suuret ja ikään kuin lasittuneet. Hiuksiin oli tullut harmaita hapsia. Iho oli yhä vielä sama puhdas ja pehmoinen, piirteet samat jalot kuin ennenkin, mutta koko ihminen vaikutti sammuneelta ja elottomalta. Pastorin valtasi outo ahdistus häntä katsellessaan. Hänen tuli sanomattoman sääli, hän olisi melkein tahtonut itkeä, kuten itketään rakastetun haudalla. Oikein tuntui helpotukselta, kun Editha-rouva jätti huoneen -- hän ei sietänyt tupakansavua, ja herrat tupakoivat molemmat kuin savupiiput.

-- Kas kuinka Magnus viipyy, sanoi majuri ja katsahti kelloaan. -- On se sentään mukavaa, kun on poika, jonka voi noin vain lähettää kaupunkiin toimittamaan asioita. Magnus on kaiken vuotta välittänyt Saarlan viljakauppoja.

-- Ja poikaan voi luottaa?

-- Ehdottomasti. Palaa kotiin tuhansia taskussa ja toimittaa kaikki säntillisesti. En itse voisi toimia paremmin.

-- Tarkoitin vain, sanoi pastori hymyillen, -- että jos joskus unohtuisi toverien seuraan.

-- Ymmärrän kyllä. Mutta se on niin ihmeellinen poika, ettei sillä ole tovereita. Siihen vaikuttaa ehkä, että hän on käynyt koulua Helsingissä, mutta onhan hän iloinen poika -- hänellähän voisi olla tovereita. Mutta hän on vain niin kiinnostunut maatöistä ja... niin, hän seurustelee liiaksikin renkien kanssa. Editha varsinkin on ollut siitä hyvin pahoillaan.

Viimeiset sanat majuri lausui kuiskaten ja katseli ympärilleen.

-- En minä puolestani ole viitsinyt ottaa häntä siitä kovalle, jatkoi hän samassa, -- kun vanhenee, niin viisastuu!

Pastori istui mukavassa suuressa nojatuolissa vastapäätä majuria ja seurasi savuja, jotka sinisinä kiemuroina nousivat ylöspäin. Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin että hän hartaasti olisi halunnut ottaa kauluksen kaulastaan. Se oli niin kova ja se syöpyi syvälle lihavaan leukaan, kun yritti istua mukavasti. Äkkiä nousi hänen eteensä Magnus Ståhlen kuva -- miten lie noussutkin! Kai siksi, että isä juuri oli puhunut pojastaan. Pitkä laiha poika... ei mitään sukulaisuutta ylhäisen äidin kanssa eikä liioin mitään yhtäläisyyttä nautinnonhimoisen isän kanssa. Silmät harmaat, rotevaa tekoa, tukka pystyssä... Ja samassa nousi pojan rinnalle Juha Kustaanpojan, Joutsian nuoren isännän hahmo. Mikä ihme ne toikin rinnan nuo kaksi aivan erilaista ihmistä! Ja kuitenkin -- niissä oli jotakin samanlaista, jotakin yhteistä -- ties taivas, mitä. Hän oli jo tuntenut sitä siellä Rason häissä, vaikkei tunne ollut puhjennut selväksi ajatukseksi.

-- Se se on omituinen otus, se Joutsian nuori isäntä, virkkoi hän äkkiä majurille. -- Tottahan veli muistaa?... Se, jonka häissä olimme yhdessä viime kesänä...

-- No, kuinka niin? Eikö se ole ihan tavallinen kelpo talonpoika?

-- On kyllä. On liiankin kelpo, sillä hän näkyy aikovan ruveta harjoittamaan jonkinlaista reformaattorintointa pitäjässä. Hän ahdistelee esimerkiksi Hallbomia...

-- Se tekee hyvää sille lurjukselle... sanoi majuri ja nauroi.

-- Tekisi kyllä, jos...

Samassa katkaisi pastori lauseensa ja korjautui kohteliaampaan asentoon, sillä ovelle, savujen taakse ilmestyi Editha-rouva.

-- Gösta, virkkoi hän tyynellä, sointuvalla äänellään.

-- Vouti tahtoisi sinua tavata.

-- Jahah, sanoi majuri ja nousi. -- Minun pitääkin lähteä vähän ulos, puhukaa te nyt. Tai laulakaa. Ettehän vielä ole yhtään laulaneet!

Kun heidän laulamistaan mainittiin, oli kuin olisi kolkutettu oveen, jonka takana heidän muistojaan säilytettiin. Heidän kasvojensa ilme pehmeni, heidän ajatuksensa ikään kuin pysähtyivät, ja he jäivät pitkäksi aikaa äänettömyyteen, ikään kuin olisivat valmistautuneet pyhää toimitusta pitämään. Vihdoin teki Editha liikkeen kädellään. Pastori laski pois sikaarinsa ja seurasi häntä pienen etuhuoneen läpi saliin.

Se oli suuri, vanhanaikainen huone, jonka keskimmäisestä ikkunasta päästiin parvekkeelle. Seinillä oli perhekuvia kultakehyksissä, katossa kristallikruunu. Huonekalut olivat kevään tähden peitetyt valkeilla päällyksillä. Se teki huoneen kylmänpuhtaan näköiseksi. Kahdessa vastapäisessä nurkassa oli suuri valkoinen uuni ja uuninlaudalla posliinikoristuksia, kallisarvoisia pieniä esineitä, jotka pastori hyvin muisti heidän tuttavuutensa ensi ajoilta.

Editha istui soittokoneen ääreen -- kuinka tuttu se oli sekin! -- avasi kannen ja kääntyi pastoriin päin.

-- Mitä otamme? sanoi hän ja hymyili.

Siinä hetkessä oli hän entinen Editha ja pastori joutui entisen lumouksen valtaan. Siinä hänen ihailevan katseensa alla punastui nainen kuin nuori tyttö ja silmiin tuli entisajan verhottu loiste.

-- Editha, Editha! pääsi Jakob Sandilta tukahdutetusti...

Hän olisi tahtonut langeta maahan ja syleillä hänen jalkojaan. Mutta Editha vain painoi hänen kättään ja istuutui soittokoneen ääreen.

Seurasi tuttu alkusoitto... Tämä laulu oli määrännyt Jakob Sandin kohtalon.

Editha alkoi, hiljaa ja värisevin äänin. Jakob Sand seisoi hänen takanaan käsi hänen tuolinsa kullatulla selkänojalla. Huoneeseen, joka vielä äsken oli näyttänyt kylmältä, tuli äkkiä aurinko ja kukkivat ruusut ikkunalla loistivat punaisina kuin veri. Päivän säde heijastui peiliin ja siitä seinien kullattuihin kehyksiin, kattokruunun monisärmäisiin laseihin ja Editha-rouvan hiuksiin.

Jakob Sandille tuli ihmeellinen vapautuksen tunne, tunne synnittömyydestä ja puhtaudesta. Jokohan hän oli kuolemaisillaan, jokohan hän oli astumaisillaan Jumalan eteen ja jokohan kaikki hänen syntinsä olivat annetut anteeksi?... Tuttu, rakastettu ääni värisi ikään kuin kaukaa ja kutsuen... Editha, Editha, kuollaan yhdessä, noustaan käsi kädessä kirkkaaseen iäisyyteen...!

Hänen piti yhtyä lauluun ja hän avasi huulensa...

Käheä, särkynyt parahdus! Räminä, ikään kuin olisi helistelty vanhaa romua!

Editha-rouvan kädet vaipuivat, hän kääntyi, ja silmät, jotka hän pastoriin loi, olivat täynnä pelästystä.

Pastori piteli käsiä kasvoillaan ja hengitti läähättäen.

Oli kuin heidän silmänsä sinä hetkenä olisivat avautuneet. Editha näki edessään lihavan miehen, jonka leuka ja kasvot olivat rasvoittuneet, huulet sinipunertavat, silmät verestävät. Kuinkapa tuosta kurkusta olisi voinut muuta lähteä kuin käheä, särkynyt parahdus! Rämisevä raunio oli koko mies!...

Pastori puolestaan oli huomannut, että se unelmien morsian, jonka rinnalle hän oli tahtonut nousta, oli kuihtunut, veretön, harmaantunut nainen, kylmä ja eloton...

Ilta-aurinko tulvi sisään salin valkeille huonekaluille ja puhtoisille seinille, ruusut ikkunassa helottivat. Mutta he tuijottivat toisiinsa kauhistuneina, ikään kuin puukonkärkeä olisi asetettu heidän kaulalleen ja vaadittu heiltä heidän henkeään. Sillä he olivat huomanneet, että laulun side heidän väliltään oli katkennut, että silta heidän henkiensä väliltä oli palanut pois. He tuijottivat toisiinsa kuin kaksi rauniota tulijätön tuhasta.

-- Olemme käyneet vanhoiksi, pääsi vihdoin pastorilta ja hän antoi hitaasti sinipunervien, lihavien käsiensä vaipua alas.

Mutta Editha-rouvan silmistä tipahti kyynelkarpalo vaalealle kädelle, joka lepäsi sylissä.

-- Kaikki on lopussa, sanoi hän niin hiljaa, että hän tuskin erotti omaa ääntään.

Ja kun hän nousi soittokoneen äärestä, tunsi hän ettei enää koskaan istuutuisi soittamaan sitä säveltä, joka kerran oli liittänyt heidän sielunsa yhteen. Ja hänen silmiensä edessä oli ammottava tyhjyys.

Heille molemmille oli vapautus, kun majuri, hajuten sekä tallilta että navetalta tuli sisään.

-- No, pastori, huusi hän reippaasti, -- mitä sinun pitikään kertoa Joutsian nuoresta isännästä!

Silloin pastori kuin henkensä pelastukseksi rupesi soimaamaan Juha Kustaanpoikaa. Hänen täytyi saada ajaa johonkin epätoivoaan ja hän ajoi kaikki Juha Kustaanpoikaan, ikään kuin koko hänen elämänsä turhuus olisi ollut hänen syynsä. Hän vakuutti, että Joutsia oli itserakkain, itsevanhurskain, typerin, poroporvarillisin ja ikävin ihminen maailmassa. Suorastaan vaara paikkakunnalleen, suorastaan eräänlainen rutto. Ja Editha-rouva, joka Helenan tähden aina oli kantanut kaunaa Rason väkeen, kuunteli hehkuvin kasvoin ja päästi tuon tuostakin pienen huudahduksen.

-- Minä odotan vain, kiihtyi pastori, -- koska hän tulee mestaroimaan minunkin toimiani. Sillä minne minä menenkin, näen aina edessäni hänen ruumiinkantajankasvonsa.

-- Mutta hyvät ihmiset, eikö häntä nyt millään saa pois täältä pitäjästä! huudahti Editha-rouva.

-- Miten hänet saisi... jolleivät velkamiehet suostuisi hätyyttämään!

-- Se on oikein sellaisen uudenaikaisen talonpojan perikuva -- sellaisen leveän, raa'an, itsetietoisen talonpojan!

He ärsyttivät toisiaan ja kiihtyivät kiihtymistään. Sillä he olivat epätoivoissaan, kohtalo kuristi heitä kurkusta ja heidän tuskaansa ikään kuin lievensi, kun he puolestaan saivat kuristaa jotakin toista. Ei armahtanut elämä heitä -- eivät tahtoneet hekään armahtaa! Siksi he sättivät Joutsian isäntää.

Majuri oli aivan hämmästyksissään.

-- Minä, totta puhuen, tuskin muistan, minkänäköinen hän onkaan, sanoi hän.

-- Minäpä tahtoisin hänet nähdä, pääsi Edithalta kalseasti.

Ja Editha-rouva keksi, että Joutsian isäntää lähetettäisiin hakemaan.

-- Älä nyt ole lapsellinen, sanoi majuri. -- Ei ole sanottu, että hän tulisikaan.

-- Eikö hän tulisi? leimahti Editha-rouva. -- Eikö hän tulisi, jos me lähettäisimme hakemaan?

-- Ei tulisi! vakuutti Sand.

-- Tulisi kyllä, jos minä lähettäisin noutamaan, selitti majuri.

-- Ei tulisi! vakuutti Sand yhä.

Jo kiihtyi majurikin.

-- Hän tulee, jos minä tahdon, mutta minusta on turhaa häntä kutsua, kun ei hänelle ole asiaa.

-- Koetetaan! rukoili Editha. -- Minä tahtoisin nähdä, uskaltaisiko hän meitä vastustaa.

He kiistelivät puolen tuntisen.

Kuski lähetettiin Joutsiaan.

Tietäähän sen, että Saarlan herrasväet suuttuivat Joutsian isännälle. Asia tuli vielä mutkikkaammaksi sen vuoksi, että Magnus kotiin palatessaan asettui isännän puolelle.

Veljekset Juha ja Kalle eivät koskaan saaneet tietää, mitä asiaa Saarlan herralla olisi ollut Joutsian isännälle. Mutta pian alkoi Joutsiassa lappaa miehiä, jotka sanoivat asiansa suoraan silmiin.

Ensin tuli rikkaan Heikkilän isäntä. Hän tuli sanomaan irti lainaa.

Juha hätääntyi hiukan ja hänen poskipäänsä rupesivat hohtamaan. Hänestä oli vastenmielistä aina pyytää apua Kallelta. Mutta mikäpä auttoi!

Tuskin hän oli kuitenkaan saanut tämän asian järjestetyksi, kun tuli toinen velkamies, Ahtialan isäntä, samalle asialle.

Silloin Juha jo hätääntyi toden teolla. Mikä kumma heidät nyt pani kiristämään kaikki yhtaikaa?... Kunhan ei olisi kauppias tai pappi yllyttänyt heitä!

Kolmas, pahin velkoja, Siiron lautamies, oli kuitenkin vielä tulematta, ja kun hän eräänä päivänä ilmestyi Joutsian pihaan, arvasi Juha paikalla, mitä hän tahtoi.

Lautamies oli kovin kohtelias, pyysi anteeksi ja selitti, että hän rakentaisi uutta navettaa ja tarvitsisi rahojaan siihen. Tiesihän Juha, kuten tiesi koko Keihäsjärvi, että hänellä oli rahoja pankit täynnä...

Mutta ei tarvinnut muuta kuin nähdä Hallpumin ja Akselin katseet, niin tiesi, mistä irtisanomiset aiheutuivat. Akseli oli asettunut Tulettäneen. Eikä hänellä muuta työtä ollut kuin ostella tukkimetsiä ja vahingoittaa lankoa.

Juha hikoili ja tuskitteli. Ei tahtonut maittaa ruoka eikä uni eikä luistaa työ. Ei ollut niinkään helppoa mennä pyytämään apua veljeltä ja sisarten miehiltä, vaikka nämä olivatkin varoissaan. Aina sen sai sanotuksi, että anna kuormallinen heiniä, mutta tässä oli kysymys tuhansista ruplista.

Juhan miettiessä selviytymistä tukalasta tilasta rupesi hänen mieltään paisuttamaan hirveä, uusi tunne, jollaista ei hän ollut ajatellut itsessään löytyvänkään. Hän rupesi vihaamaan. Hän vihasi Akselia, hän vihasi kauppiasta, hänen perhettään, jopa hänen palvelijoitaankin. Kun olisi päässyt näkemästä Tulettänen rakennuksia! Mutta ne olivat alituisesti silmien alla, jos minne kääntyi.

Hän koetti pitää päätään sillä lailla, ettei näkisi Tulettäneä -- viha teki hänet aivan lapsimaiseksi! Hän karttoi ja pakeni kauppiaan väkeä. Mutta kauppias laittautui kuin kiusanteolla hänen tielleen ja kun Juha vain hänet näki, leimahti hänen sisässään pahasti, päähän syöksyi verta ja kädet pullistuivat nyrkeiksi. Lienevätkö vanhemmat opettaneet lapsiaan, vai minkä tähden he lienevät tottuneet sellaisiksi, että he isännän astuessa ohitse ilmestyivät aidan taa, pistivät esiin kielensä ja härnäsivät. Silloin teki Juha Kustaanpojan mieli ottaa kivi ja nakata se menemään, ikään kuin he olisivat olleet harakoita tai variksia... Ja kun kauppiaan lantakuormaa vedätettiin rantaan ja Hallpumska iljankoisella tiellä asteli sen perässä, ajatteli Juha, että kun lankeaisikin niskansa nurin!

Ei saanut yhtä hetkeä olla kotosalla, jollei jokin ääni muistuttanut, että Hallpumin väet ovat naapurissa. Kun askaroitsi pihamaalla, niin kuului maantien toiselta puolen alituinen hoilotus ja huuto tai parku, sillä jolleivät matkustajat siellä rähisseet, tappeli kauppias vaimonsa kanssa tai piiskasi lapsiaan... Jos väsyneenä heitti sänkyyn ruokasijalle, niin jo alkoi kuulua sanakiistaa. Eikös ollut sielläkin kauppias touhussa! Kun katsahti ikkunaan, niin näki Hallpumin olevan ostamassa viinaa ohikulkevalta mieheltä. Kymmenen... kaksitoista... viisitoista... yksikolmatta... laskevat miehet. Mutta riitaantuvat tuon tuostakin ja hosuvat käsillään. Tietysti kauppias taas on pyrkinyt tekemään koiruutta! Laskee tynnyristä tuoppiin viinaa, mutta pitää vatia alla, juoksuttaa yksin tein vadinkin puolilleen ja kaataa kaikki astiaansa. Tietenkin viinakauppias vastustamaan, mutta mitäpä hän Hallpumille mahtaa. Kyllä se poika aina puolensa pitää!

Juha seisoo ikkunassa katselemassa ja hänen sisässään kiehuu tällainen ajatus: kuinka ihminen todella voi olla noin pahan hengen näköinen? Kuinka sinulle, hyvä naapuri, onkin annettu kaikki paholaisen tunnusmerkit: punatukka, punaparta ja tuollaiset viekkaat, vilkuilevat silmät?

On se siunattu päivä, jolloin pitkän talven jälkeen saa avata pimeän navetan ovet, päästää auki elukkojen kytkyet ja laskea ne luontoon, jossa aurinko paistaa, puut ovat hiirenkorvalla ja maahan puhkeaa vihreys. Ei tiedä eikä tunne sellaisen päivän iloa se, joka ei tiedä, miten vaivalloinen talvi on ollut.

Navetasta kuuluu mälinää ja huutoa, kun karjaa päästetään. Vanha Manu touhuaa minkä ehtii temppuineen. Päivä paistaa, vasikat hyppivät jo kujalla, selkä koukussa, häntä kipparassa. Paimentyttö juoksee pitkät vihdat käsissä. Joka tienhaarassa, joka solalla pitää olla vartioimassa, etteivät elukat pääse sinne poikkeilemaan. Ne ovat kuin hulluina ilosta.

Juha seuraa elukoita kappaleen matkaa maantietä ja jää katsomaan niiden jälkeen. Metsä on vielä harmahtava, nurmi arkana ja ikään kuin salassa, mutta linnut visertävät ja kuivien lehtien alla tiepuolessa surisee, ryömii, puhkeaa, kumpuilee ja kihisee elämä. Lähde Jyrmän ahteen alla kohisee suurena kuin koski. Mustana on horha ja juhlallisena. Vaihtomaisesti liittää Juha kädet ristiin. On toki tullut kevät!

Äkkiä alkaa kuulua ajoa ja huutoa. Juopuneita! ajattelee Juha. Ei rauhaa koskaan...

Ne tulevat kaupungista. Kestikievarin liinaharja hevonen on edessä. Se nelistää märkänä, sieraimet levällään. Ohjaksissa reistaa kauppias Hallbom. Hänen rinnallaan istua retkottaa toinen mies, oikea käsi roikkuen pyörissä.

Hei, hei -- se se on menoa! Mennään kuin viimeistä päivää pakoon.

Salamana lentää Juhan mieleen ajatus: nyt sinun loppusi kumminkin tulee! Hirveä on horha tuossa vastassasi, syvä rytö on sinulle valmiina. Aja, aja, suoraa päätä, mullin mallin, pää murskaksi!...

Ajatukset iskevät polttavina kipinöinä Juhan päähän, leimahtavat, sammuvat, kirvelevät ja jättävät tilaa uusille.